Jeesus ja uusi aalto, osa 4

(Osat 1, 2 ja 3)

Ennen kuin voin kertoa teille uudesta aallosta, minun on puhuttava hieman ajasta.

Elokuvaaminen on rajaamista tilassa ja ajassa. Kun videokameran rec-nappulaa painaa, alkaa aika tallentua kameralle. Kun nappulaa painaa uudestaan, ajan viipale katkeaa ja irtoaa. Andrei Tarkovski näki elokuvaamisen juuri tällaisena vertauskuvana: elokuvantekijä veistää aikaa. Dziga Vertovin ajatus oli hyvin samanlainen, joskin teknologisempi: elokuvakamera on kinosilmä, kone, joka liikkuu ajassa ja paikassa, ja yhdistelee näkemäänsä. (Tästä lisää Elokuvakerronnan kolmessa perusasiassa.)

Tavallisessa käsikirjoittamisen oppikirjassa elokuvan kohtaus määritellään jaksoksi, jossa tila ja aika jatkuvat yhtenäisinä. Kohtaus vaihtuu, kun aika tai paikka vaihtuvat. Elokuva rakentuu kohtauksista ja on siis yhdistelmä aikoja ja paikkoja. Kuulostaa Tarkovskilta ja Vertovilta, eikö? Ei.

Ajatus kohtauksesta, joka vaihtuu ajan ja paikan mukana, periytyy mitä ilmeisimmin teatterista. Kun paikka vaihtuu, on vaihdettava lavasteita, ajan vaihtuessa näyttelijöiden on kenties vaihdettava vaatteita, juostava lavan takaa näyttämön toiselle reunalle ja niin edelleen. Siksi yksi samoissa lavasteissa, vaatteissa ja valoissa tapahtuva jakso on hyvä luokitella yhdeksi kohtaukseksi. Sen sijaan elokuvassa kohtauksen ei tarvitsisi koskaan vaihtua.

Siitä huolimatta elokuvaan keksittiin varhain ajatus jatkuvuusleikkauksesta, jonka tarkoituksena on luoda illuusio katkeamattomasta ajasta. Ilmeiden ja liikkeiden tulee jatkua leikkauskohdan yli samanlaisina, muuten tuloksena on hyppyleikkaus, jota arvostetaan lähinnä tyylikeinona.

Jatkuvuusleikkauksen ansiosta elokuva toimii juuri päinvastoin kuin Vertovin visio kinosilmästä. Valtavirran näytelmäelokuva ei nimittäin liiku ajassa vaan on tiukasti sidottuna siihen kuin tapetti seinään. Tapahtumat esitetään elokuvan ajassa juuri siinä järjestyksessä ja sillä rytmillä kuin ne (kuvitellussa) reaaliajassa tapahtuvat. Kun jokin tapahtumasarja tiivistetään elokuvaan, ei manipuloida aikaa vaan tapahtumasarjaa. Siksi auton oveen ei tarvita avaimia eikä kaupan kassalla tarvitse odottaa vaihtorahoja.

Joskus kuvaa saatetaan hidastaa tai jopa nopeuttaa, mikä vahvistaa ajan ja reaaliajan sidosta entisestään. Kun katsoja tehdään tietoiseksi ajan nopeuden muutoksesta, hän voi suhteuttaa sen omaan kokemukseensa reaaliajasta. Katsojalle tulee kokemus hidastetusta tai nopeutetusta reaaliajasta. Ne kulkevat edelleen käsi kädessä.

Jatkuvuusleikkauksen vuoksi elokuvan aika ei voi irrota reaaliajasta. Se ei voi pysähtyä, pyöriä, taipua, kaartua, toistua tai kadota. Tapetti on koko ajan kiinni seinässä. Tässä elokuva on itse asiassa teatterillisempi kuin teatteri itse. Näyttämöllä aika nimittäin voidaan pysäyttää. Kohtaus voi keskeytyä, näyttelijä voi astua lavan eteen ja alkaa kertoa yleisölle ajatuksistaan. Neljäs seinä ei romahda, eikä kukaan muutenkaan hätkähdä. (Elokuvassa tällainen ratkaisu olisi auttamatta vain tyylikeino.)

Ajan yhtenäisyydestä pidetään näytelmäelokuvassa huolta, koska katsojan ei haluta kiinnittävän aikaan mitään huomiota. Katsojan huomion pitää nimittäin olla tulevaisuudessa: mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten äijän käy? Jos katsoja jää harhailemaan nykyhetkeen, dramaturgi on auttamatta epäonnistunut. (Teemu Laaksonen on pohtinut opinnäytetyössään elokuvan mahdollisuuksia kuvata hetkeä.)

Uuden aallon ohjaajat hylkäsivät monenlaisia elokuvan ja dramaturgian sääntöjä, erityisesti juuri jatkuvuusleikkauksen pakon. (Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa on tästä hyvä tiivistelmä.) Kysymys ei kuitenkaan ollut johdonmukaisesta ohjelmasta vaan oireyhtymästä, joka syntyi pienistä budjeteista, uudenlaisesta vapaudesta ja joistakin elokuvafilosofisista ajatuksista. Kuvaava on tarina Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan hyppyleikkauksista, jotka syntyivät, kun Godardia käskettiin lyhentämään elokuvaansa. Koska elokuva oli kuvattu poikkeuksellisen pitkillä otoilla, ohjaaja vain päätti leikata niiden keskeltä löysät pois.

Uuden aallon ohjaajat eivät keksineet juurikaan mitään uutta, mutta heidän toiminnassaan oli niin monta paradigman muutosta samaan aikaan, että elokuvahistorian aikana marginaaliin jäänyt usko ja profetia nousi takaisin esiin ja tarttui uudenlaisiin rakenteisiin. Vallankumous jätti jälkeensä monia vaikutuksia, mutta suurin niistä oli tapetin irtoaminen seinästä, ajan palaaminen elokuvaan. Tätä mullistusta voi hyvin pitää nykyaikaisen elokuvan syntynä.



(Terrence Malickin ohjaaman Onnellisten aika -elokuvan kohtauksen tapahtumia on vaikea sijoittaa reaaliaikaan. Elokuvan aika virtaa pyörteisenä kuin kuvan joki itse, koko ajan irrallaan lineaarisesta ajasta..)

Vanhan vallan kumoajaksi julistautunut Jeesus sai aikanaan seuraajia mutta myös vastustajia. Kansa jakautui kahtia: niihin, jotka uskoivat messiaan jo tulleen, ja niihin toisiin, jotka vielä odottavat.

Jeesus ja uusi aalto, osa 3

(Ensin voit lukea osat 1 ja 2.)

Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.

Kaikilla kulttuureilla on alkumyyttinsä, jotka kertovat, miten kaikki on saanut alkunsa. Sotkan muna, Eedenin puutarha, Amerikan löytäminen, talvisota, ensimmäinen tekstiviesti. Myös yrityksillä on omat alkukertomuksensa. Esimerkiksi Ikean tarinalta on varmasti ollut vaikea välttyä. Elosen leipomo taas tilasi alkumyyttinsä lauluntekijä Edu Kettuselta.

Alkumyytin tarkoitus ei ole vain selittää, miten kaikki ensimmäistä kertaa tapahtui, vaan perustella se, miten asiat tapahtuvat nyt. Siitä, miten asiat olivat, on nimittäin totuttu päättelemään, miten niiden tulisi olla. Nainen on miehen kylkiluusta, miestä varten. Käärmettä pitää varoa. Sotaveteraanien ja Yhdysvaltojen perustajaisien mielipiteitä on syytä kuunnella. Samasta syystä yrityksetkin kertovat syntytarinoitaan niin innokkaasti. Alkumyytti luo paljon uskottavamman imagon kuin avoimesti mainoslauseelta näyttävä slogan.

Siispä: vaikka tämä kirjoitussarjani muuten onkin tuulesta temmattu ja lähinnä katteetonta elokuvafilosofista leikittelyä, on syytä uskoa, että elokuvalla todella on alkumyytti. Ehkä kaksikin.



Ensimmäinen hyvä ehdokas myytiksi on tarina Juna saapuu asemalle -elokuvan näytöksestä, jossa yleisö pelkäsi jäävänsä junan alle. Tarina ei tiettävästi ole tosi, mutta siinä on hyviä alkumyyttisiä aineksia: Elokuva on yksi maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen elokuvista, ja sen tekijöitä, Lumièren veljeksiä pidetään elokuvan keksijöinä. Erityisen hyvän alkumyytin tarinasta tekee tietysti juuri se, ettei se ole täysin totta.

Niin kutsutut tositarinatkin kelpaavat toki alkumyyteiksi, mutta pieni liioittelu tai lisäily paljastaa selkeämmin sen, että tarinaa kerrotaan tietyssä tarkoituksessa ja sen osat on valittu tätä tarkoitusta varten. Jostain syystä Juna saapuu asemalle -näytöksessä juuri yleisön reaktio oli se aspekti, josta myöhemmille sukupolville haluttiin kertoa. Tätä elokuva on.

Millainen Juna saapuu asemalle -myytin kuvaama elokuva sitten on? Se on attraktioelokuvaa, jota pidetään tarinaelokuvaa edeltävänä primitiivisenä vaiheena.Attraktioelokuva herätti yleisön mielenkiinnon näyttämällä jotain sellaisenaan kiehtovaa: illuusioita, visuaalisia trikkejä, orastavaa erotiikkaa. Alkumyytin elokuva ei kertonut tarinoita, mutta se ei myöskään ollut kovin runollista tai filosofista. Elokuva vetosi katsojan aisteihin hieman samalla tavalla kuin sirkus.

Kuulostaa tutulta. Mutta onko tämä se myytti, jolla meille perustellaan, millaista elokuvan tulisi olla? Eipä taida.

Väitin aiemmin, että elokuvalla ei ennen uutta aaltoa ollut omaa traditiota, vaan se oli yhdistelmä kirjallisuutta, teatteria ja valokuvausta. Jos näin ei olisi ollut, Lumièren veljesten junaelokuva ei olisi voinut saada kilpailijaa yli 2000 vuoden takaa: Aristoteleen runousoppia.

Teoksesta, jossa Aristoteles analysoi antiikin näytelmiä, tuli hollywoodilaisen näytelmäelokuvan peruskivi, todellinen alkumyytti, johon edelleen jatkuvasti viitataan. Ari Hiltusen mainio kirja Aristoteles Hollywoodissa tutkii näitä draaman lakien lonkeroita elokuva- ja tv-kerronnassa. Yliopisto-lehti kirjoittaa vuonna 1998 seuraavasti:

"Hiltusen mukaan eurooppalaisen elokuvan ongelmana on ollut se, että elokuva on nähty liikaa ohjaajan henkilökohtaiseksi itseilmaisuksi. Klassinen tarinankerronnan perinne katkesi 1950-luvun lopulla nousseeseen elokuvan "uuteen aaltoon". Ilmiö on verrattavissa eurooppalaisen kirjallisuuden modernismiin, jonka myötä tarinankerronta sai tehdä tilaa erilaisille keino- ja rakennekokeiluille. Ohjauksellista ja visuaalista puolta on korostettu liikaa."

Kahdesta kilpailevasta alkumyytistä antiikin Aristoteles siis voitti ja asemalle saapunut juna jäi kuriositeetiksi. Mutta elokuvan vanhatestamentillisen ajan profeetatoilla oli asiaa: elokuvakriitikot ja -teoreetikot kritisoivat tarinavetoista elokuvaa pilkaten sitä pelkäksi filmatuksi teatteriksi. Profeetat uskoivat, että jonain päivänä elokuva tulisi vielä kohoamaan omaksi taiteenlajikseen kirjallisuuden, teatterin ja musiikin rinnalle.

Ja niin tapahtui. Tuli uusi aalto, joka katkaisi kirjallisen perinteen ja loi samalla uuden. Uusi aalto performatiivisesti väitti, että elokuvalla sittenkin on oma traditio. Se pitää vain ensin perustaa.

Mitä uusi aalto sitten lopulta muutti? Mitä oli se elokuva, jota 60-luvun opetuslapset lähtivät seuraamaan?

Siitä seuraavaksi.

Jeesus ja uusi aalto, osa 2

(Lue ensin osa 1.)

"We have not seen any cinema yet. We have only seen 105 years of illustrated text. And recorded theater." 
- Peter Greenaway,  "105 years of illustrated text"

Alussa oli Sana.

Kun ranskalaisen elokuvan uusi aalto pärskähti rantaan 50-60-lukujen vaihteessa, se ei tullut kumoamaan elokuvan traditiota, koska elokuvalla ei varsinaisesti koskaan ollut omaa traditiota. Varhainen elokuva oli ennemminkin kuin Espoo: muualta muuttaneiden leirintäalue, jonka keskuksessa on vain asema, jolle saapuu junia.

Se mitä kutsuttiin elokuvaksi, oli kirjallisuuden, teatterin ja valokuvauksen traditiota, jotka lankesivat yhteen teollistumisen tuottamana ja kulutusyhteiskunnan tilaamana. Tämän kehikon ympärille kasattiin toki erilaisia elokuvan omia tyylilajeja ja sääntöjä - vähän niin kuin Espootakin ikään kuin kaavoitettiin. Osa periaatteista tuli lippuluukulta, osa keksittiin, mutta tärkeimmät lainattiin Aristoteleen Runousopista.

Hollywoodin kultakausi vei tämän kehityksen huippuunsa: valokuvauksen, teatterin ja bisneksen liitto täydellistyi valtavissa studiospektaakkeleissa, jotka noudattivat kaikkia mahdollisia sääntöjä niin kuvaamisen, liiketoiminnan kuin siveydenkin saralla. Mitkä säännöistä olivat Jumalasta ja mitkä Saatanasta, on jäänyt sittemmin epäselväksi. Kultaisista vasikoista tuskin oli pulaa.

Hollywoodin kultakausi ei kuitenkaan ole koko totuus ensimmäisen puolen vuosisadan elokuvasta. Samaan aikaan, kun Hollywoodissa rakenneltiin studioita ja sääntöjä, Neuvostoliitossa rakennettiin teorioita. Eisenstein ja Vertov kumppaneineen olivat ilmeisen vilpittömästi uteliaita selvittämään, mitä (tai mikä) elokuva todella oli. Vertov, esimerkiksi, puhui elokuvasilmästä, joka liikkuu ajassa ja tilassa poimimassa palasia todellisuudesta.Se oli hyvin kaukana Hollywoodista. (Kirjoitan tästä tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -oppaassa.)

Varhaiset elokuvateoreetikot jäivätkin historiaan enemmän teorioidensa kuin elokuviensa takia, ja heidän vaikutuksestaan tuon ajan yleiseen elokuvailmaisuun voidaan vähintään kiistellä. Miksi? Koska he olivat elokuvan Vanhan testamentin profeettoja: heidän kirjoituksensa tulisivat käymään toteen vasta myöhemmin.

Jeesus tuli kumoamaan vanhan lain ja korvaamaan sen uudella. tuomaan Jumalan valtakunnan maan päälle. Hän ei tullut perustamaan uutta uskontoa, vaan kuten Luther, Jeesus oli uskonpuhdistaja. Ihmisten ja Jumalan väliltä piti raivata pois kaikki siihen kertynyt tarpeeton ryönä, piti palata alkuun, antaa anteeksi kaikki synnit Aatamista ja Eevasta alkaen. Uusi oli siis sama asia kuin alkuperäinen, mutta samaan aikaan tämä uusi alkuperäinen syntyi vasta vanhan jälkeen.

Sen enempää elokuvan uusi aalto ei ollut mitään uutta. Se vain palautti elokuvan sinne, missä se oli ennen syntiinlankeemusta ollut – ja samalla, ehkä, ensimmäistä kertaa perusti elokuvan.

Mutta jotta tietäisimme, minne uusi aalto elokuvan palautti, meidän on katsottava vielä hieman kauemmas: paratiisiin. Pohditaan sitä seuraavaksi!

Jeesus ja uusi aalto, osa 1

Sain pari viikkoa sitten ilmoituksen: minun on osoitettava, että elokuvan historia on paralleelinen kristinuskon historian kanssa, ja että todellinen elokuva syntyi vasta uuden aallon myötä.

Olin juuri lukenut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kiehtovan kristinuskotutkielman Uskon sanat, jossa pohditaan erityisesti niitä perustavia muutoksia, joita Uuden testamentin Jeesus toi maailmaan. Yksi niistä oli tämä perustava muutos itse, vanhan järjestyksen (tradition) kumoaminen palaamalla alkuun – mistä on sittemmin tullut eurooppalaisen kulttuurin kehittymisen keskeinen mekanismi. Tästä Nevanlinna ja Relander puhuvat perusteellisesti myös Tukevasti ilmassa -ohjelman "Euro"-jaksossa.

Kirja sai minut pohtimaan kulttuurisia revoluutioita, jotka ovat pyyhkineet yli eri taiteenlajien. Klassismi syntyi, kun palattiin antiikin (kuviteltuihin) ihanteisiin. Punk syntyi, kun musiikki palautettiin kansalle. Kännykkä toi takaisin yksinkertaiset nettisivut. Vaikka näissä kaikissa palattiin jollain tavalla alkuun, syntyi myös jotain uutta.

Niin, ja sitten on taiteenlaji, jonka syvin olemus minua on pohdituttanut kaikkein eniten: elokuva. Sen yli pyyhki 1960-luvulla uusi aalto. Olisiko Jeesus avain elokuvan ymmärtämiseen? Syntyikö elokuva vasta uudessa aallossa?

Mitä jos sovittaisin elokuvan ja kristinuskon historiat päällekkäin niin, että Uusi testamentti ja uusi aalto osuvat kohdakkain? Paljastaisiko se jotain kiinnostavaa siitä, mitä elokuva on? Kuka on elokuvan Jeesus? Keitä olivat elokuvan Vanhan testamentin profeetat? Entä kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Kuka oli elokuvan Luther ja mitkä teesit hän naulasi Wittenbergin kirkon oveen? Ketkä lopulta pelastuvat?

Aloitetaan keskeltä.

Ranskan elokuvan uusi aalto syntyi vastaliikkeenä elokuvan tuotantojärjestelmän kankeudelle ja levisi nopeasti ympäri Euroopan ja toki myös Yhdysvaltoihin. Nuoret elokuvantekijät vastustivat hierarkista, hidasta ja kallista koneistoa, joka ohjasi väärällä tavalla taiteen tekemistä ja maailman havainnointia. Úuden aallon ohjaajat ottivat kamerat haltuunsa ja siirtyivät studioista kaduille. Samalle he tulivat ratkaisevalla tavalla uudistaneeksi elokuvailmaisua tavoilla, joista oli kyllä aikaisemmin elokuvan profeettojen keskuudessa puhuttu, mutta joita oli onnistuttu tuomaan käytäntöön hyvin vähän.

Uuden aallon ohjaajat luopuivat monista sellaisista kuvaamiseen liittyvistä säännöistä, esimerkiksi jatkuvuusleikkauksesta, joita studiojärjestelmä oli pitänyt pyhinä. Sääntöjä ei kuitenkaan rikottu vaan ne hylättiin. Vanhan testamentin kymmenen käskyä korvattiin siis jollain uudella. Jeesus toi rakkauden kaksoiskäskyn, mutta mitä uusi aalto toi? Kysymys ei varmasti ollut pohjimmiltaan vain ulkoisten sääntöjen hylkäämisestä, vaan fundamentaalista muutoksesta elokuvassa itsessään.

Jotta tästä muutoksesta saisi otteen, pitää aloittaa kauempaa, elokuvan tradition syntymisestä. Siitä siis seuraavaksi, osassa 2.

Oikeassa olemisesta

"Aggressiivisten sanavalintojeni takana on suuressa määrin myös se, että voin hyvin kuvitella itseni 15-20-vuotiaana diggailemassa tällaista sontaa. Eli vituttaa tavallaan se, miten naiivi ja sinisilmäinen olen poliittisissa asioissa lapsena ollut, ennen kuin asuntolainat ja muut elämän realiteetit laittoivat asioita vähän perspektiiviin. Tekisi mieli käydä läppäsemässä teini-ikäistä itseään ja sanomassa, että "vittu että sää olet tyhmä", mutta kun se ei ole mahdollista, on tullut tässä ketjussa käytettyä aika railakkaita sanankäänteitä."

Nimimerkki Tommottis ei päästä Palefacen levyä eikä nuorempaa minäänsä helpolla Basson keskustelufoorumilla.

"Olin nuori enkä ymmärtänyt"-argumentti toistuu verkkokeskusteluissa aina silloin tällöin. Yleisemmin käytetään tietysti versiota "sinä olet nuori etkä ymmärrä". Jälkimmäinenhän on käyttökelpoinen kaikkialla, missä eri ikäiset kokoontuvat keskustelemaan keskenään. Aion tässä kirjoituksessa vastustaa näitä molempia versioita.

"Olet nuori..."-argumentti on aina yhtä hyödytön ele, joka on ytimeltään vain väljähtynyt ad hominem -argumentaatiovirhe. Sen sisältämän väitteen totuudellisuutta en halua kuitenkaan kokonaan kiistää. Onhan mahdollista, että joillekin ikä on tuonut jostain asioista enemmän tietoa - jopa ymmärrystä! Usein on kuitenkin myös päinvastoin. Palaan siihen myöhemmin.

Vähemmän väljähtynyt mutta samalla väkivaltaisempi versio on itsereflektiivinen "olin nuori enkä ymmärtänyt". Se on pohjimmiltaan samansisältöinen, mutta sen sisällön todistajaksi, takuumieheksi kirjoittaja asettaa itsensä. Väkivaltaisen argumentista tekee se, että takuumieheltä itseltään ei kysytä. Väheksynnän kohteeksi joutuu kanssakeskustelijan lisäksi myös argumentin käyttäjän nuorempi minä, joka ei saa mahdollisuutta puolustautua.

Kikka on halpamainen eikä varmasti tee hyvää sielullekaan.

Nuorten Ääni -toimituksen nuorilla on mahdollisuus kirjoittaa Suomen Kuvalehden Megafoni-blogiin tärkeiksi katsomistaan asioista. Useampi kuin yksi nuorista on pohtinut, miten heidän pitäisi suhtautua vanhoihin kirjoituksiinsa, joiden jälkeen he kokevat kehittyneensä sekä kirjoittajina että ajattelijoina. Olen neuvonut suhtautumaan ymmärryksellä ja arvostuksella: nuorempi minä on ottanut riskin ja kertonut rohkeasti mielipiteensä asiasta, josta hän muiden lisäksi saattaa itsekin olla myöhemmin eri mieltä.

Entä jos kirjoittaja myöhemmin oivaltaa olleensa väärässä ja häpeää vanhaa kantaansa? "Olin nuori enkä ymmärtänyt." Silloin kannattaa pysähtyä miettimään seuraavaa kahta seikkaa:

1. Voinko olla varma siitä, että nykyinen kantani on "parempi"? Yleensähän tällaiset asiat on tapana ratkaista väittelyllä. Miten haastaa nuorempi itsensä väittelyyn? 
2. Voiko nykyinen minäni puhua vaikkapa kaksi-kolme vuotta nuoremman minäni puolesta missään poliittisesti tärkeässä asiassa? Kun intressit muuttuvat, muuttuvat myös mielipiteet. Tämä esitetään hyvin Tommottis-nimimerkin kirjoituksessakin.

16-18-vuotiaana perustin ja johdin Irti Elämästä -nimistä yhdistystä, joka esittäytyi nörttien etujärjestönä. Yhdistyksen tavoitteena oli vastustaa nuorisokulttuuria sinällään ja esittää se, mitä kutsuttiin "elämäksi", naurettavana. Kaikki epä-cool oli coolia ja toisin päin. Oman konkreettisen kritiikkini kohteena oli erityisesti alkoholikulttuuri, jonka koin kietoutuvan sekä nuorisokulttuuriin että cooliuteen. Kuten arvata saattaa, yhdistyksemme herätti aivan erityisen katkeraa vastarintaa.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin monet tuolloin esittämäni vastakkainasettelut näyttävät minusta keinotekoisilta ja liioitelluilta, joskin oikeansuuntaisilta. Joku voisi hyvin kuvitella minut kirjoittamassa internetin keskustelupalstalle: "Olin nuori..." En kuitenkaan tee niin, koska uskon, että nuorempi minäni saattoi hyvinkin olla oikeassa.

Työssäni olen seurannut nuorten keskusteluja suunnilleen samoista teemoista. Huomaan, että minun olisi nykyisestä positiostani käsin - sekä nuorisotyöntekijänä että nyt 30-vuotiaana nörttinä - hyvin vaikea käyttää samoja argumentteja, joita käytin itse nuorempana.

Ehkä on niin kuin erinomaisen Juulian totuudet -sarjan 16-vuotias päähenkilö toteaa: "Aikuistuminen on sitä että absoluuttinen muuttuu suhteelliseksi (etkä sä voi sille yhtään mitään)."

Olen vuosikymmenen aikana siirtynyt eri rekisteriin, jossa intressini ovat peruuttamattomasti muuttuneet. En voi enää osallistua esimerkiksi nuorisokulttuurin ja alkoholin liitosta käytävään keskusteluun yhtenä asianosaisena. Perspektiivini on eri, minua koskettavat aspektit ovat muuttuneet. En voi enää käyttää samoja argumentteja. Silti ja ehkä juuri siksi huomaan toivovani, että joku muu käyttäisi niitä minun puolestani. Nimittäin: vaikka minä en ole enää asianosainen, 16-vuotias Ismo Kiesiläinen edelleen on. Minä en ole vain enää paikalla puolustamassa häntä.

Tämä sama problematiikka leikkaa läpi koko elämänpiirin. Samalla kun saamme vuosien myötä parempia välineitä tutkia 16-vuotiaan totuutta, liu'umme siitä kauemmaksi. Käsityksemme saattaa olla sivistyneempi mutta täysin omien intressiemme sokaisema ja siksi väärä. Voimme siis olla oikeassa vain omasta puolestamme, emme nuoremman tai vanhemman minämme puolesta.

Tästäkin syystä lapsille ja nuorille pitää antaa suoraa sananvaltaa heitä koskeviin asioihin. Se, että he eivät vielä ymmärrä asuntolainan aiheuttamaa painetta, ei ole puute vaan nimenomaan mahdollistaa oikeassa olemisen.

Omaa nuorempaa minäänsä on raukkamaista halveksua. Jos välttämättä haluaa itsensä kanssa väitellä, voi ottaa vastustajaksi vaikkapa 20 vuotta vanhemman minän, jonka tietysti uskoo olevan paljon nykyistä viisaampi. Sen kun päihittää väittelyssä, tuntuu varmasti hyvältä. Ja viisastuu.

Videopostikortteja Alpeilta

Muutama vuosi sitten huomasin, että mitä enemmän olin kuvaamisesta oppinut, sitä huonompia omista kotivideoistani oli tullut. Olin ikään kuin alkanut kuvata materiaalia leikkaajalle, joka kuvittaa kertomusta, jota ei ole. Lopputulos oli muodollisesti pätevää kuvavirtaa erilaisine kuvakokoineen, mutta käyttökelpoista siitä olisi saanut vain jälkikäteen käsikirjoittamalla ja työstämällä. Ja sellaiseen minulla ei koskaan ollut aikaa, enkä ehkä pitänyt sitä motivoivana vaihtoehtonakaan.

Halusin palauttaa kuvaamiseeni sen intuition hetkien tallentamisesta, joka varhaisemmissa tallenteissani oli vielä havaittavissa. Kun lähdimme matkalle Keski-Eurooppaan, otin projektikseni suuren lomavideouudistuksen. Dogmina oli kuvata yksittäisiä tilanteita, jotka kestävät noin 30-60 sekuntia. Lomavideoista tulikin hyviä, ja ehkä siksi leikkasin matkasta myös koosteen.

Tänä kesänä kävelimme Alppien yli Saksan Bodenseelta Italian Como-järvelle. Annen hieno idea oli lähettää matkalta julkisia nettipostikortteja. Tällaiseen tarkoitukseeni video-otokseni sopivatkin juuri hyvin. Ajatus postikortista antoi vielä lisäryhtiä kuvaamiselle: yksi video oli jostain hetkestä ja jollekin. Tietenkään en yleensä kuvatessani etukäteen miettinyt, kenelle kuvaan. Silti ajatus videon lähettämisestä jonkun katsottavaksi ohjasi kuvaamista jollain tavalla.

Matkalta lähetettyjä videopostikortteja, ja perinteisiäkin, voi katsoa täältä. Youtubeen olen tehnyt playlistin matkan aikana poimimistani otoksista, kronologisessa järjestyksessä. Ehkä teen jonkinlaisen koosteen tälläkin kertaa.

Maahanmuuttaja on uusi nuoriso

Keitä ovat ne, jotka notkuvat torien kulmilla, eivät tee työtä, puhuvat ja pukeutuvat omituisesti, kannattavat vääriä arvoja, eivät tunne isien rakentaman Suomen kulttuuria ja ihan lähitulevaisuudessa syrjäyttävät kantaväestön?

Nuoriso tietysti. Eikun maahanmuuttajat.

Nimittäin - oletteko huomanneet, että kansanedustaja Hakkarainen tovereineen puhuu "neekeriukoista" niin kuin vanha kansa on tottunut puhumaan nuorisosta. Lieköhän nuorison taika kuitenkin haihtumassa, kun suuret ikäluokat hiljalleen luopuvat vallastaan, eikä nykynuorisokaan ole niin kiinnostunut vanhempiensa sukupolvesta, että jaksaisi kapinoida sitä vastaan.

Kun nuorisosta ei enää ole keski-ikäisten ainoaksi viholliseksi, tarvitaan maahanmuuttajia. Mamuissa on vihollisena sekin hyvä puoli - nuoriin verrattuna - että he eivät koskaan lakkaa olemasta mamuja.

Lars von Trier ja gorillat yhdessä tutkivat jatkumoa

Lars von Trier häädettiin Cannesin elokuvajuhlilta. Syynä oli lehdistötilaisuus, jossa Trier kertoi jollain tavalla ymmärtävänsä Hitleriä. Festivaalin järjestäjille Hitler-kortti oli liikaa.

Von Trierin puheissa ei tietysti ollut mitään porttikiellon arvoista, eikä varmasti moni lehdistötilaisuudessa paikalla ollut kuvitellut ohjaajan puhuvan tosissaan. Eivät kaikki Trierin jutut sinällään kovin hauskoja olleet, mutta itse tilaisuus oli herkullinen. Hienoa, että joku järjestää sellaisia.

Lars von Trier kokeilee Repomiehen hengessä, minne juttu lähtee, jos sitä jatkaa. Kirsten Dunst vieressä yrittää peittää hiiltymistään. Joku kuvan ulkopuolella laskee jo mielessään taloudellisia voittoja ja tappioita.

Ja totta kai joku vetää herneen nenäänsä. Jos provosoidaan, jonkun täytyy provosoitua, muuten hyvä aloite menee hukkaan.

Onko sitten väärin, jos Lars von Trierin huumorin tai järjestäjien huumorintajun takia Melancholia jää ilman palkintoja? Jos niin käy, minusta se ehdottomasti kuuluu pelin henkeen. Vuonna 1991 Lars von Trier osallistui Cannesin juhlille elokuvallaan Europa. Kun se ei voittanut ohjaajan mielestä ansaittua pääpalkintoa, "he gave the jury the finger and stalked off".

Cannesin järjestäjien langettama porttikielto ei itsessään ole kovin hauska, mutta itse tilanne on herkullinen. Ymmärrän heitä vähän!

Me ollaan ääliöitä kaikki

Nuorten Ääni -toimituksen havaintokierroksella eräs lukiolaistyttö ihmetteli, miksi känniörvellykset ovat kaveripiirissä ylpeilyn aiheita. Muu ryhmä suhtautui havaintoon ymmärrettävän ristiriitaisesti ja keskustelu kääntyi trapetsitaiteiluksi. Känniörvellys ei ole ylpeilyn aihe, mutta toisaalta olisi moralismia tuomita... Eräs toinen toimituksen jäsen, Robert, summasi ongelman hieman kiusaantuneena: alkoholikulttuuria on vaikea kritisoida, kun on itse osa sitä. 

Edellinen hallitus päätti viime töikseen maaliskuussa, ettei se aio rajoittaa alkoholin mielikuvamainontaa. Päätöstä edelsi monen kuukauden julkinen keskustelu, jonka käsikirjoitukseen oli kirjoitettu mm. panimoteollisuuden erikoinen repliikki, jonka mukaan mainonta ei lisää alkoholinkulutusta.

Sikäli on osuvaa, että "Kännissä olet ääliö"-valistuskampanja on juuri panimoteollisuuden rahoittama. Uskotaankohan siellä siis kuitenkin, että mainonnalla voi vähentää alkoholinkäyttöä? Kuulemma, mutta tuskinpa. Panimoteollisuudenkin äijät varmasti tietävät, että kampanjan kohderyhmän mielestä on nimenomaan siistiä olla ääliö, etenkin juuri kännissä.

Suomen suurin mielikuvamainos järjestettiin maanantai-iltana Helsingin Kauppatorilla. Järjestäjänä oli Suomen Jääkiekkoliitto. Humalaiset jääkiekkoilijat lauloivat melkein yhtä humalaisen yleisön kanssa Me ollaan sankareita kaikki. Lopuksi veisattiin vielä yhdessä Petri Nygårdin kännäämisen ylistyslaulu Selvä päivä. Panimoteollisuutta vapaasti lainaten: Kauppatorilla järjestettiin ääliöiden juhla.

Sitä ei vain saa sanoa. Tässä muutamia poimintoja kansalaiskeskusteluista:

"Mitä hem**tin hienostelijoita tässä maassa oikeen hiippailee? Pitäiskö sitä MM-kultaa juhlistaa teekutsuilla ja lausua runoja?"

"Mun mielestä se nyt oli ihan selvääkin selvempi asia, että tolleen ne käyttäytyy lavalla maanantaina. Itekin oisin käyttäytynyt, jos oisin voittanut mestaruuden ;)"

"Antaa nyt poikien juhlia, ne on kyllä sen ansainnu! ..onpahan ainaki mitä vanhana sitte muistella. Ihan mahtavaa uskomatonta tämä Suomen kultamitali!"

"Kyllä nää jätkät ovat juhlansa ansainneet, parin kuukauden ränni sanon minä!"

"Mikä loistava voitto 16 vuoden jälkeen! Ja vaikka koko joukkue dokaisi viikon - niin hyvin on ansaittu! Eiköhän lapset ja muut näe sitä meidän muiden tavisten dokailua jo kotona ja muualla tarpeeksi muutenkin! Ihan turhaa arvostelua ja nipotusta!" 

"Suomi sai kerran KULTAA! En voi ymmärtää tätä kaksinaismoraalihommaa penniäkään!"

Syytökset nipotuksesta ja moralismista on kuitenkin helppo torjua. Typerää käytöstä saa ja pitääkin pilkata, ivata ja kritisoida. Eikä kyse ole vain ääliöistä.

Suomen alkoholipolitiikka on nimittäin pysyvässä limbossa. Alkoholinkäyttöä halutaan vähentää, mutta samaan aikaan sitä ei haluta vähentää. Alkoholin aiheuttamien vahinkojen korjaamiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn käytetään vuosittain miljardeja euroja. Tiukempia päätöksiä on vaikeampi tehdä, koska suomalaiset eivät sitten kuitenkaan halua vähentää juomistaan. Mielikuvamainontaa ei siis rajoiteta, mutta sitä kyllä rahoitetaan: bileet järjestäneen Jääkiekkoliiton toimintaa tuetaan Veikkauksen varoilla.

Miten suomalaiset sitten ovat limboon joutuneet? Miksi poliitikot pystyvät vain jakomieliseen alkoholipolitiikkaan? Samasta syystä kuin Robert joutui vaikenemaan Nuorten Ääni -toimituksen kokouksessa. On vaikea paheksua uskottavasti sellaista, mitä itse tekee.

Tukevasti ilmassa -suosikkiohjelmastani muistan jakson, jossa siteerattiin emeritusprofessori Antti Eskolaa.  Tarkkaa sanamuotoa en enää tavoita, mutta ajatus oli tämä: vanhemmistaan vapautunut nuori, joka ei ole vielä joutunut osaksi markkinoita ja hankkinut yhteiskunnallista asemaa, voi välähdyksenomaisesti tavoittaa totuuden. Sen jälkeen omat intressit ohjaavat pois totuuden ääreltä.

You wouldn't buy a used car...

Elokuvien ystäviä piinaava "You wouldn't steal a car"-tekijänoikeusvaroitus kääntyi nopeasti vitsiksi: "You wouldn't download a car." Entä ostaisitteko käytetyn auton miehiltä, jotka suunnittelivat tämän lapsille suunnatun oppaan kannen?

Niin, tiesittekö muuten, että esimerkiksi Sarah's Secret Chamberista olisi voinut ladata 25 henkilöautoa? Tämän voi laskea Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden antamien tietojen pohjalta: Palvelussa oli tarjolla noin 50 teratavua tiedostoja, mikä vastaa syyttäjän arvion mukaan noin 750 000 musiikkialbumia. Tuon verran musiikkialbumeita cd-levyinä painaa noin 37500 kiloa, mikä taas vastaa noin 25 henkilöautoa.

Laskelma on suunnilleen yhtä järkevä kuin tekijänoikeusjuristien laskelmat siitä, kuinka monta levykaupassa myytyä albumia yksi verkossa jaettu teratavu vastaa.

Sarah's Secret Chamberin tapauksessa laskettiin, että 50 teratavun jakaminen 1600 ihmiselle oikeuttaa valitut oikeudenomistajat 800 000 euron korvauksiin menetetystä myynnistä. Monet ovat pitäneet korvausta kohtuuttomana. Eikä ihme.

Kohtuullinen korvaus olisi nimittäin ollut 8640 euroa. Suunnilleen.

Tämän ja muiden vastaavien korvaustapausten laskelmat perustuvat siis ajatukseen, että yksi vertaisverkossa jaettu tiedosto vastaa yhtä raitaa fyysisellä cd-levyllä. Jos liityn vertaisverkkoon, jossa on tarjolla 750 000 albumia musiikkia, jätän 750 000 albumia ostamatta. Entä nyt: Spotifyssä on laillisesti tarjolla noin 13 000 000 kappaletta. Jätänkö ne kaikki samalla tavalla ostamatta?

Jos "laitonta" vertaisverkkoa halutaan johonkin verrata, verrattakoon sitä tähän levy-yhtiöiden hyväksymään vertaisverkkoon, Spotifyhin. Esitän teille vaihtoehtoisen tavan laskea menetetyn myynnin arvo.

SSC:ssä oli tarjolla 50 teratavua tiedostoja, jotka syyttäjä tulkitsi 750 000 musiikkialbumiksi. Kuulostaa aika paljolta? No, asialla olivatkin musiikkialan oikeudenomistajat. Todellisuudessa vertaisverkoissa liikkuvasta datasta suurin osa on elokuvia. Erään arvion mukaan musiikin osuus on vain noin 13%. Pikainen päässälasku toisesta tekijänoikeustapauksesta on hyvin tarkasti samansuuntainen.

Jos otetaan 50 teratavusta tuo 13% ja jaetaan se yhden mp3-tiedoston koolla (noin 5 Mt), saadaan tulokseksi 130 000 biisiä. Koska Spotifyn katalogissa musiikkikappaleita on 13 miljoonaa, on SSC:n osuus tästä noin 10%.

Maksan Spotifyn katalogin käytöstä 10 euroa kuukaudessa. Kuinka paljon tästä päätyy oikeudenomistajille, on arvailujen varassa. Jos Spotifyn liikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja oikeudenomistajille tilitetään noin 45 miljoonaa, päätyisi artisteille ja heidän edustajilleen kuukausimaksustani noin 4,5 euroa. Se on ehkä optimistinen arvio mutta kelvatkoon tähän ajatusleikkiin.

Jos Sarah's Secret Chamber olisi ollut tällainen levy-yhtiöiden hyväksymä palvelu, kohtuullinen korvaus sen käytöstä olisi ollut katalogin koon perusteella 10% Spotifyn kuukausimaksusta. Oikeudenomistajille olisi päätynyt 45 senttiä.

Jos tällä laillisella SSC:llä olisi ollut vastaavat 1600 maksavaa asiakasta, oikeudenomistajien yhteenlaskettu osuus myynnistä olisi ollut 720 euroa kuukaudessa, mikä esimerkiksi vuodessa tekisi 8640 euroa. M.O.T.

Sattumalta suunnilleen yhden käytetyn auton verran.

(Laskelmia teimme, kieli poskessa, musiikkialan ystäväni Martti Anttilan kanssa.)

Ai onko tää joku aikuisten salaisuus?

Marja Mikkosen lyhytelokuva 99 vuotta elämästäni (2004) kertoo osaksi toden, osaksi kuvitellun tarinan ohjaajansa elämästä. Jokainen vuosi syntymästä kuolemaan käydään läpi pikakelauksella tärkeimpien tapahtumien ja henkilöiden kautta. Elokuva esittelee yhden elämän, mutta samalla se kertoo, millaisessa maailmassa me elämme. 

Kun näin elokuvan tuoreeltaan Kettupäivät-festivaaleilla vuonna 2004, mieleeni jäi juuri tuo kysymys: Millaisessa maailmassa me elämme? Miten sitä voisi tutkia? Sain ajatuksen dokumenttielokuvasta, joka esittelee maailman, jonka juuri tänään syntyvä lapsi näkee synnytyshuoneen ikkunasta. 

Dokumentaarin sijaan aloin kuitenkin työstää aiheesta ehdotusta Yleisradion lastenohjelmille. Tekisin sarjan lyhyitä elokuvia, joissa kaksi lasta seikkailee aikuisten rakentamassa maailmassa. Kun ehdotukseni, kahdeksasta 10 minuutin jaksosta koostuva Maailman ääreen, oli valmis, sain lopulta vastauksen: "Aihe on liian yhteiskunnallinen. 70-luvulla tämä olisi ehkä sopinut." 

Suunnitelma jäi fragmentiksi kovalevylle ja unohtui sinne. 

Kunnes eräänä aamuna, joskus loppusyksystä 2009, minulle tuli vahva tunne, että Maailman ääreen on tehtävä nyt. Ja koska kukaan muu ei sitä tekisi, olisi ryhdyttävä toimeen itse.

Kuluneen vuoden aikana, Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmän kokoonnuttua taas kerran yhteen, syntyi  54-minuuttinen Seikkailu. Se on lasten, aikuisten ja kaikkien muiden elokuva siskosta ja veljestä, jotka lähtevät palauttamaan pulloja ja löytävät aikuisten maailman salaisuudet.

Jos uteliaisuutesi heräsi, voit katsoa elokuvan vaikka heti klikkaamalla tästä. Leffaa saa myös näyttää muille, esimerkiksi koulussa. Luulen, että se sopisi sinne erinomaisesti.

Otan mielelläni vastaan palautetta, kommentteja, kritiikkiä, ajatuksia.

Elokuvataide tarvitsee ohjattua harrastamista

Julkaistu Helsingin Sanomissa 27.1.2011

Kultturitoimittaja Pirkko Kotirinta kirjoitti (HS Kulttuuri 25.1.) musiikinopetuksen laadusta ja monista sen herättämistä huolista. Tutulta kuulosti: kun puhutaan peruskoulun musiikinopetuksesta, asialistalla ovat kansallinen musiikkielämä, kansainvälinen kilpailukyky ja ihmisten hyvinvointi.

Miten onkin niin vaikea kuvitella, että samanlaista keskustelua käytäisiin suomalaisesta elokuvataiteesta?

Elokuvasäätiö julkisti vastikään suomalaisen elokuvan tavoiteohjelman tulevalle neljälle vuodelle (korjaus: viidelle). Ohjelmassa vaaditaan hyvitysmaksuja, tekijänoikeuksia ja digitaalisia projektoreita, mutta peruskoulusta, lapsista ja nuorista ei sanota sanaakaan.

Toisin kuin musiikissa ja vaikkapa urheilussa, elokuvataiteen piireissä harrastamista ei pidetä kovin tärkeänä. Lahjakas nuori aikuinen voi päästä elokuva-alan opintoihin aivan hyvin, vaikkei takana olisi useamman vuoden aktiivista harrastusta. Voisiko saman kuvitella tapahtuvan Sibelius-Akatemiassa? Jokainen menestynyt muusikko ja säveltäjä on aloittanut uransa viimeistään peruskoulussa, useimmat musiikkiopistoissa. Jokainen menestynyt urheilija on aloittanut harrastuksensa jo lapsena, useimmat ohjatusti urheiluseurassa.

Suomalaisessa järjestelmässä lahjakkuudet seuloutuvat suuresta joukosta. Muut saavat samalla mielekkään harrastuksen ja kasvavat asiantuntevaksi yleisöksi, joka osaa vaatia lahjakkaimmilta paljon.

Nostakaa käsi ylös: kuinka moni uskoo, että Suomen musiikkielämä pysyisi yhtä korkeatasoisena, jos peruskoulun musiikinopetus ja musiikkiopistot lakkautettaisiin? Kuka odottaisi olympialaisista edes yhtä pronssimitalia, jos junioriurheilua ei lainkaan tuettaisi? Silti odotamme, että suomalaisessa elokuvassa tapahtuisi jotain yhtä merkittävää!

Harrastamista kannattaisi tukea. Oppiminen tapahtuu nuorena, kun oma ajattelu ja maailmankuva kehittyvät. Harrastaja käyttää loputtomasti omaa aikaansa ja rahaansa kehittyäkseen mahdollisimman hyväksi. Aktiivinen musiikkiopiston oppilas, joka aloittaa soittoharrastuksensa 6-vuotiaana, ehtii lapsuusikänsä aikana harrastaa 8000 tuntia soittotunneilla, harjoituksissa, konserteissa ja leireillä. Sattumalta se on suunnilleen yhtä paljon kuin yksi korkeakoulututkinto. Sellainen selkäreppu on useimmilla, jotka aloittavat opintonsa Sibelius-Akatemiassa.

Big Brothereja, Idolseja ja Salkkareita tekevät aivan tavalliset entiset lapset ja nuoret. Ehkä osa heistä harrasti liikuntaa tai musiikkia, mutta varmaa on, että hyvin harva harrasti ohjatusti elokuvataidetta. Meille katsojille se ei olisi ollut haitaksi.

Julkisesti tuetussa taiteen perusopetuksessa, johon musiikkiopistotkin kuuluvat, on omat opetussuunnitelmansa myös tanssille, sanataiteelle, teatterille ja sirkustaiteelle. Elokuva on mukana vain visuaalisten taiteiden yhtenä alaviitteenä. Suomalaiselle elokuvalle olisi lottovoitto, jos elokuvaharrastus saisi oman paikkansa taiteen perusopetuksessa. Eikä pieni maininta tavoiteohjelmissakaan olisi haitaksi.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita - eläköön se ero!

AV-tuottajia edustavan Tuotoksen johtohahmo Kirsi Niittyinperä on seikkaillut blogissani aiemminkin. Pari vuotta sitten ihmettelin, miksi kirjoja saa lukea koulussa ilmaiseksi, mutta elokuvien katsominen maksaa. Nyt Kirsi meta-ihmettelee samaa Kulttuuriuutisten blogissa.

Jatkaakseni ketjua ihmettelen vuorostani seuraavaa: onko Niittyinperän puhe vain halpaa ja huonoa retoriikkaa vai uskooko hän siihen itse? Kumpikin vaihtoehto on huono. Poimin pari esimerkkiä: 

"Ihmettelen sitä, että elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi opetuskäyttöön, koska niitä tuetaan veikkausvaroilla. Ihmettelen sitä, että kukaan ei vaadi ilmaisia opintomatkoja Ruotsinlaivoille, vaikka laivateollisuutta tuetaan miljardeilla veroeuroilla."

Tiedän mihin Niittyinperä tässä viittaa, koska itsekin esitin ensimmäisen ihmetyksen aiheen hänelle puhelimessa. Toiminnanjohtajan vasta-argumentti on tämä: samalla periaatteella kaiken muunkin julkisesti tuetun tuotannon pitäisi olla ilmaista - eikä se toimi.

Samalla Niittyinperä tulee rinnastaneeksi laivateollisuuden ja taiteen. Yksi ja sama - laivoja tai lauluja. Väitän kuitenkin, että tämä on tahallinen ajatusvirhe, johon Niittyinperä ei itsekään usko. Hän tietää, että laivanvarustusta ja kulttuuria tuetaan aivan eri syistä. 

Telakoita tuetaan, koska ne työllistävät. Poliitikot ovat laskeneet, että telakkateollisuuteen sijoitettu euro on järkevää työllisyyspolitiikkaa. Ehkäpä jopa hyväksi kansan- tai valtiontaloudelle. Mukana on tietysti myös aimo annos ammattiyhdistyspolitiikkaa, tiettyjen ryhmien etujen ajamista. 

Kulttuuria taas tuetaan, koska suomalainen yhteiskunta tarvitsee suomalaista kulttuuria. Jotta kulttuuri täyttäisi tehtävänsä yhteiskunnassa, sitä pitää syntyä myös lähellä, oman yhteisön sisällä. Kulttuuri ei kuitenkaan pärjää markkinoilla, ja silloinkin kun se pärjää, se usein menee pilalle. Siksi sitä pitää tukea.

Talouden ja työllisyyden edistämiseksi ei ole järkevää järjestää ilmaisia tutustumismatkoja ruotsinlaivoille. Lapset tutustuvat niihin joka tapauksessa ja samalla saadaan perheiltä rahat pois. Ja viime kädessä, jos laivailu ei enää kiinnosta, laivoista voidaan aivan hyvin luopua ilman, että yhteiskunta menettää mitään elintärkeää.

Kulttuurin suhteen tilanne on aivan toinen: Yhteiskunnan sijoittama euro tuottaa sitä enemmän, mitä useampi pääsee taiteen äärelle. Osana perusopetusta tämä vaikutus vielä moninkertaistuu.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita. Eläköön se ero!

Otan toisen esimerkin:

"Ihmettelen sitä, että sisällöt pitäisi saada ilmaiseksi. Ihmettelen sitä, että vain teknologiasta ollaan valmiita maksamaan.  -- Ihmettelen sitä, että ISP:t ja laitevalmistajat saavat hyötyä sisältöjen jakelusta sisällönomistajien kustannuksella."

Tästä on myös puhuttu paljon. Niittyinperän ja seurakunnan huoli on, että laitevalmistajat elävät sisältöteollisuuden kustannuksella. Jos ei olisi musiikkia, ei kukaan ostaisi mp3-soittimia. Jos ei olisi elokuvia, kukaan ei ostaisi dvd-soittimia. Jos ei olisi sitä ja tätä, teleoperaattorit eivät voisi tehdä miljoonabisnestä.

Tämä on tietysti totta. Mutta paljon enemmän se on totta toisin päin: koko viihdeteollisuuden käsittämätön kasvu viimeisten vuosikymmenten aikana on lähes yksinomaan laitevalmistajien ansiota. Ilman radiota, televisiota, vhs-nauhureita, tietokoneita ja matkapuhelimia "sisällönomistajien" omistamalla sisällöllä ei olisi mitään taloudellista arvoa. Liiketoimintaa tekevät sisällöntuottajat ovat viimeistä hiustupsuaan myöten riippuvaisia teknologiasta.

Erityisesti Niittyinperää ärsyttää se, että samalla teknologialla, joka teki hänestä toiminnanjohtajan, voi käyttää sisältöjä myös ilman lupaa. Eivätkä teknologian valmistajat pode tästä edes huonoa omatuntoa. Niin kuin eivät poteneet silloinkaan, kun ne keksivät television (jonka uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät videonauhurin (jonka myös uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät c-kasetin (jonka uskottiin tuhoavan äänitteiden myynnin), silloin kun ne keksivät mp3-soittimet, silloin kun ne keksivät internetin ja kaikki ne keksinnöt, joiden väitettiin tuhoavan koko kulttuurielinkeinon, mutta jotka todellisuudessa käänsivät kasvun käyrän yhä jyrkempään nousuun.

Jokainen voi itse miettiä, onko tämä Niittyinperän "ihmettely" osoitus vilpittömästä filosofisesta luonteesta vai tarkoitushakuisesta politikoinnista.

Ja vielä yksi:

"Ihmettelen sitä, että hyvitysmaksukertymä laskee vaikka yksityinen kopiointi kasvaa."

Luovan työn tekijät ja yrittäjät LYHTY väittää, että tekijänoikeuslaki antaa kuluttajalle (o.s. kansalainen) poikkeuksellisen edun: hän saa kopioida musiikkia ja elokuvia omaan käyttöönsä. Toisin on esimerkiksi pelien ja muiden tietokoneohjelmien kanssa. Tästä hyvästä kuluttaja maksaa joidenkin tallennusmedioiden hinnoissa niin sanottua hyvitysmaksua.

Tämä on jälleen huonoa retoriikkaa. Tekijänoikeuslaki ei anna mitään poikkeuksellista etua, sillä se toimii päinvastoin: ilman tekijänoikeuslakia kaikki kopiointi olisi sallittua, mutta laki rajoittaa tätä oikeutta. On totta, että tietokoneohjelmien kohdalla tätä oikeutta rajoitetaan enemmän. Jostain syystä LYHTY ei kuitenkaan huomauta, että esimerkiksi kirjojen kohdalla sitä rajoitetaan vähemmän. Papeririisin hinnassa ei ole hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksun perimmäinen tarkoitus on hyvä: tukea kulttuuria. Sen toteutustapa on kuitenkin jo aikoja sitten mahdottomana vanhentunut. Idea keksittiin aikana, jolloin c-kasetteja ja vhs-nauhoja ihan oikeasti käytettiin pääasiassa muiden tekemien ääni- ja kuvatuotosten kopiointiin. Samaa tehdään nykyisilläkin tallennusmedioilla. Käyttötarkoitusten määrä on kuitenkin monipuolistunut ja muuttunut niin radikaalisti, että hyvitysmaksun perusteltu kohdistaminen on muuttunut mahdottomaksi. Ja koska kohdistaminen on vaikeaa, se jää tekemättä, ja hyvitysmaksut pienenevät.

Eikä hyvitysmaksun ideologinen perustakaan ole ihan kunnossa. Mitä mieltä olette esimerkiksi siitä, että elokuvia tekevä 15-vuotias harrastaja maksaa jokaisesta valmistamastaan omakustanne-dvd-levystä 73 senttiä tukea ammattilaisille?

Hyvitysmaksujen tuotto on ollut viime viimeisen 10 vuoden ajan noin 12 miljoonan euron paikkeilla.Valtion varoissa tuo summa on niin mitätön, että järkevintä olisi siirtää se suoraan sellaisenaan valtion budjettiin, jolloin tuen kustannukset jakautuisivat kansalaisten maksukyvyn mukaan.

Samalla kellot kääntyisivät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Olihan niin, että ennen viihdeteknologian keksimistä ja kulttuurin kaupallistumista taidetta tukivat nimenomaan rikkaat mesenaatit.

"Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain merkittävää vääryyttä"

"Ihan hauska vaihtelu, vaikka tytöistä paistoi hyvin muhinut ennakkoasenne, mutta myös raikkaus ja into. Toivottavasti ei kuitenkaan jää ylen tv-vakiorepertuaariin. Nettiin tästä voisi ollakin lisäarvoa. Sinänsä naivia etteikö esim. naistenlehdissä tehtäisi tuote-esittelyjä ja vankkaa mainontaa. Mitä niissä muuta voisikaan olla?"

"Myönnetään että juontajilla oli tiukka asenne aiheeseen, mutta niin on usein ammattitoimittajillakin."

"Voi vittu miten törkeää noilta juontajilta tuo, miten yrittävät heti alkuminuuteilla leimata tuon naistoimittajan joksikin moraalittomaksi rahanahneeksi eukoksi!! Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain "merkittävää vääryyttä" aiheesta, mutta yritykset jäävät todella, todella heikoiksi." 

Edellä mainitut A-tuubi-keskustelupalstan poiminnat liittyvät A-talk-ohjelman erikoisjaksoon "Tämä ei ole mainos", joka esitettiin YLE TV1:ssä viime torstaina. Nuorten Ääni -toimituksen toimittamassa ohjelmassa pohdittiin, pitäisikö uudenlaisilta mainonnan keinoilta suojautua.

Jakso sai paljon ilahtunutta kiitosta ja rakentavaa kritiikkiä, mutta myös vihaisia moitteita: nuoret juontajat artikuloivat huonosti, puhuivat nopeasti, keskeyttivät aikuisia, olivat liian nuoria, kokemattomia, eivät teititelleet - ja vielä: heillä oli aiheeseen ennakkoasenne.

Muut mainitut kritiikinaiheet voi ohittaa ymmärtäväisellä hymyllä, mutta viimeinen on kiinnostavampi. Mitä tarkoitetaan toimittajan ennakkoasenteella ja miksi se katsojaa häiritsee? Väitän, että kysymys on näkökulman ja asenteen, toimittajan roolin ja yksityishenkilön sekoittumisella katsojan mielessä.

Journalistisen jutun ideointi lähtee yleensä käyntiin havainnosta (esim. "mainostajat käyttävät uudenlaisia keinoja"). Taustatyön ja pohdiskelun kautta havainto kehittyy aiheeksi ja näkökulmaksi. Yksi aihe tarjoaa silmänkantamattomiin erilaisia vaihtoehtoisia näkökulmia, joista toimittaja yleensä valitsee yhden, sen, joka hänestä tuntuu journalistisesti kiinnostavimmalta tavalta käsitellä aihetta siinä mediassa, joka on käytettävissä. 

Siitä huolimatta - tai juuri siksi - näkökulmalla ja toimittajan omalla mielipiteellä on yleensä vain hyvin vähän tekemistä keskenään. Hyvä toimittaja pystyy asettumaan rooliin, jossa hän uskottavasti esittää väitteitä ja kysymyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa. Tässä suhteessa tehtävä on samankaltainen kuin filosofilla, joka etsii totuutta esittämällä itselleen ja muille vaikeita kysymyksiä. (Näitä kysymyksiä kutsutaan usein myös ns. tyhmiksi kysymyksiksi.) Ja edelleen, idea on sama kuin paholaisen asianajajan roolissa.

En tietenkään voi olla varma, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että ohjelman juontajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä esimerkiksi

a)  haluaisivat poistaa lehdistä kaikki mainokset (vaikka ohjelmaa varten tehtiinkin lehti, josta mainokset on leikattu pois)

b) olisivat sitä mieltä, että kaikilta mainoksilta pitäisi suojautua (vaikka he ohjelmassa kysyivätkin, pitäisikö niin tehdä)

c) pitäisivät Trendin julkaisijaa Eve Vaasmaata moraalittomana rahanahneena eukkona (vaikka vaativatkin häneltä suoria perusteluja toiminnalleen)

d) vaatisivat muotiblogien kieltämistä (vaikka ohjelmassa esittivätkin ne yhtenä mahdollisena esimerkkinä mainonnan sääntöjen kiertämisestä). Ja niin edelleen.

Toki on mahdollista, että kun toimittaja kysyy "Miten Trendin mainoksilta pitäisi suojautua?" hän todella itse on sitä mieltä, että niin tulisi tehdä. Ohjelman katsojan kannalta se on kuitenkin irrelevanttia. Oleellista on vain, onko kysymys hyvä.

Katsojan päätä saattaa kuitenkin sekoittaa toimittajan valitsema tyyli. Jaan ne esimerkin vuoksi kolmeen lajiin, joista kukin voi valita suosikkinsa:

1) Neutraali puheenjohtaja jakaa puheenvuoroja, ei esitä väitteitä, tyytyy muodollisesti pätevään, mutta sisällöltään ristiriitaiseen vastaukseen. Saattaa kohteliaasti pyytää keskustelijoita pysymään aiheessa. Tällaisia asetelmia nähdään puolipoliittisissa paneelikeskusteluissa, joista yleensä puuttuu näkökulma.

2) Tasapuolinen erotuomari jakaa keskustelun kahteen vastapuoleen, jotka ovat molemmat yhtä oikeassa ja pyrkivät keskustelun aikana perustelemaan kantansa toimittajan avustuksella. Kriittisiä kysymyksiä esitetään muodon vuoksi kaikille. Luo illuusion neutraaliudesta, mutta jättää kertomatta katsojalle, että vastakkainasettelun asetelma on kuitenkin toimittajan itsensä valitsema. Tämä on usein myös A-talkin lajityyppi.

3) Aktiivinen provokaattori puolestaan valitsee väitteen, jota keskustelussa lähdetään tutkimaan. Toimittaja itse saattaa asettua väitteen puolustajan roolin - ja myös vaihtaa tätä asetelmaa kesken keskustelun. Vieraiden ei tarvitse välttämättä muodostaa selkeitä vastinpareja. Pressiklubin Ruben Stiller vie tämän tyylilajin usein äärimmäisyyksiin.

Katsojan, joka ei ole itse koskaan perusteellisesti kokeillut toimittajan roolia, on ilmeisen vaikea erottaa toimittajan mielipidettä ohjelman näkökulmasta. Siksi toimitustyö kuuluukin olennaisena osana mediakasvatukseen. Ja siksi filosofia kuuluu olennaisena osana kasvatukseen. 

Meidän pitää innostua hyvästä kysymyksestä silloinkin, kun vastaus on meille epämieluisa!

Nuorten tekemässä jutussa aikuiset ovat hiljaa

Ruotsin kruununprinsessa Victoria puolisoineen vieraili eilen työpaikallani toimintakeskus Hapessa. Vierailu oli tietysti ennen kaikkea suuri mediatapahtuma, pr-työtä sekä kuninkaalliselle pariskunnalle että nuorisoasiainkeskukselle.

Prinsessauutisia lukiessa käy nopeasti selväksi, ettei vierailulla ole kaksistakaan journalistista merkitystä: sillä välin, kun kuvaajat rynnivät eturiviin ottamaan toinen toistaan samanlaisempia kuvia vilkutuksista, toimittajat kyselevät taviksilta, miten elämä muuttui, kun prinsessa hymyili. Ruotsin hovikaan ei kunnianhimoisempien toimittajien työtä varsinaisesti helpota. Kuvaamista, kyselemistä ja liikkumista pyritään rajoittamaan kaikin keinoin. Kysyä saa tanssista mutta ei politiikasta.

Silti jutuissa on eroja. Minua Nuorten Ääni -toimituksen työntekijänä kiinnostavat erityisesti seuraavien kahden jutun toimitustyössä tehdyt valinnat.

Metron toimittajan Heidi Lämsän jutussa tapahtumien kommentoijaksi on valittu toimintakeskuksen johtaja, joka iloitsee siitä, että Victoria on kiinnostunut nuorten asiasta. Lisäksi sitaateissa arvioidaan prinsessan sisäistä kauneutta ja karismaa. Muilta sitaatteja ei ole, ei nuorilta eikä kuninkaallisilta. Nuoret ovat jutussa objekteja, jotka olivat saaneet ilmoittautua mukaan tapaamiseen.

Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundmanin ja Nea-Maria Törmäsen Helsingin Sanomille tekemässä jutussa äänessä ovat toimintakeskuksen nuoret. Aikuisista mukaan on kelpuutettu vain Victoria ja Daniel. Kruununprinsessalta kysytään, millaisiin asioihin hän halusi nuorena vaikuttaa. Nuorisotyöntekijöiltä ei kysytä mitään.

Kun huomasin juttujen silmiinpistävän eron, kysyin jutun toiselta kirjoittajalta, miksi aikuiset sivuutettiin kokonaan. Robert vastasi näin:

"Hassua, kun kysyit. Mulle ei tullut edes mieleen haastatella niitä! Tuoko ne tuohon juttuun sisältöä? Ei kai. Nuoret + kruununprinsessapari, sehän se juttu tässä oli."

Metron toimittaja teki toisenlaisen valinnan - ja mikäpä siinä. Enemmän ihmettelenkin oman virastoni valintaa laittaa nuorten toimintakeskuksen puhemieheksi aikuinen työntekijä. Mikään ei olisi estänyt ohjaamasta kaikkia tiedusteluja talon nuorille.

Jos ja kun kyseessä oli ennen kaikkea pr-tilaisuus, millaisen kuvan Metron juttu nuorten toimintakeskuksesta antoi? Entä Hesarin?

Olen omassa työssäni huomannut, että lähes poikkeuksetta toimittajat pyrkivät haastattelemaan ensin aikuista, vaikka samassa tilanteessa olisi myös nuori. Tämä pätee riippumatta siitä, kumpi olisi kysymyksen kannalta relevantimpi asiantuntija. Ja aikuinen usein mieluummin esiintyy itse asiantuntijana kuin antaa tilan nuorille. Nuorisoasiainkeskukselta se on vähän noloa.

Ja miksi olen tämän huomion päässyt tekemään? Koska nuoret tekivät sen ensin! Vuonna 2005 Avoimissa foorumeissa helsinkiläiset nuoret ilmoittivat olevansa kyllästyneitä siihen, että mediassa aikuiset puhuvat heidän puolestaan. Nuorisoasiainkeskus, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tarttuivat tähän haasteeseen ja yhdessä nuorten kanssa perustettiin Nuorten Ääni -toimitus, jossa nyt olen töissä.

Onnellinen alku.

PS. Kysyin jutunteon prosessista ensin kollegaltani Elisalta, joka oli ohjaamassa nuorten työskentelyä. Vasta kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi tajusin, että ehkäpä itse jutun kirjoittajat osaisivat sanoa asiasta paremmin. Niin kuin osasivatkin. Vaihdoin Elisan tilalle Robertin sitaatin. Oppia ikä kaikki!

Nothing On Earth Could Come Between Them

 

"Tosi hieno juttu, että koko maailma haluaa pelastaa muutaman maan alle jääneen miehen. Mutta mun täytyy sanoa, että en vaan ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten hätä on noin suuren huomion arvoinen ja toisten ei? Miten se määräytyy, se tuntuu ihan mielivaltaiselta? Miksei meillä ole koko maailman yhteistä missiota vaikka lapsisotilaiden pelastamiseksi, mihin paavi ja nasa tarjoaisivat kaiken tukensa ja osaamisensa?"

Näin pohti eräs ystäväni Facebookissa. Samaa on kyselty monissa mielipidekirjoituksissa ja toimittajien retorisissa puheenvuoroissa. Miksi Chilen kaivosmiesten kohtalo on ollut niin suuri uutisaihe? Miksi paljon suuremmasta hädästä tehdään paljon pienempiä otsikoita?

Ilta-Sanomien tuore päätoimittaja Ulla Appelsin vastaa kysymykseen näin:

"Tämän uutisen voima on maanvyöryjä suurempi. Se kertoo yhteistyöstä: halusta taistella maan syvyyksissäkin yhdessä. Se kertoo selviytymisestä: toisten tukemisesta hädän hetkellä. -- Se kertoo rakkaudesta: äitien, isien, vaimojen ja lasten onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Se kertoo uhrautumisesta: työnjohtajan halusta päästää toverinsa ensin valoon. Se kertoo ilosta ja ihmisen hyvyydestä. Voiko tärkeämpää uutista olla?"

Monesti kritiikin kohteeksi joutunutta uutisointia perustellaan myös sillä, että aihe kiinnostaa yleisöä. Vaikka argumentti on huono, journalistisen etiikan vastainenkin*, on sen sisältämä väittämä varmasti tosi: yleisöä kiinnostaa.

Mutta ei yleisön kiinnostuksella ole välttämättä mitään tekemistä todellisen hädän, onnen, rakkauden, hyvyyden tai syvyyksien kanssa. Samalla tavalla vuonna 1997 yleisöä kiinnosti Jackin ja Rosen kohtalo. Samoista teemoista kertova James Cameronin Titanic oli aikanaan kaikkien aikojen tuottoisin elokuva. Se keräsi pelkästään elokuvateattereissa lähes kaksi miljardia dollaria.

Emme me yleisönä samastuneet oikeiden Titanicin uhrien kohtaloon: sydän syrjällään seurasimme keksittyjen henkilöhahmojen tarkasti laskelmoitua seikkailua jättimäisissä lavasteissa. Samalla tavalla käy, kun muutaman vuoden päästä katsomme elokuvaa kaivosonnettomuuden uhreista, jotka uhrautumisen ja rakkauden avulla selviävät valoon ja kohtaavat taas perheensä.

Ei ole sattumaa, että Ulla Appelsinin journalistiset teesit on jo valmiiksi muotoiltu samalla tavalla kuin elokuvien taglinet, markkinointisloganit:

"The Towering Inferno" Is Not Just The Story Of The World's Tallest Building In Flames, It's The Story Of People...

* Journalistin ohjeiden mukaan tiedonvälitystä koskevat ratkaisut tulee tehdä journalistisin perustein, eikä tätä päätösvaltaa saa luovuttaa ulkopuolisille.

Media näyttää muulle maailmalle mallia

Jos seuraa päivittäistä mediatarjontaa pintapuolisesti, saattaa helposti kuvitella, että monet tiedotusvälineet ovat valmiita käyttämään hyvin alhaisia keinoja kilpaillessaan kuluttajan katseista. Mokat, kohut, BB-tyypit, tissit ja missit - katso kuvat - ovat naruja, joista vetelemällä kassaan kilisee helpoimmat voitot.

Tämä on kuitenkin karkea, populistinen ja asiantuntematon yksinkertaistus. Jos vaivautuu selailemaan tiedotusvälineiden nettisivuja yhtään pintaa syvemmälle, huomaa, että niiden toiminta perustuu tarkasti mietittyihin missioihin, visioihin ja arvoihin. Eikä niissä puhuta mitään tisseistä!

Otetaan esimerkiksi Iltasanomia julkaiseva Sanoma News. Sen missio on tyydyttää ihmisten tarvetta tietää ja ymmärtää. Siksi se esimerkiksi tänään kertoo yksityiskohtaisesti Big Brotherin örvellysbileistä, joissa kännättiin, oksennettiin suureen porealtaaseen, päiväkirjahuoneeseen ja sänkyyn, suudeltiin oksennuksessa ja kännissä, sammuttiin, kopeloitiin ja lisäksi havaintojen mukaan ulostettiin vuoteeseen.

Rahan takia Sanoma News ei tietenkään Big Brotheria mainosta, sillä Big Brother on kilpailevan yrityksen tuote. Ehkä takana onkin Sanoma Newsin tavoite viedä uutiset uuteen aikakauteen? Ainakin uutisointi on Sanoman mukaan luotettavaa, mikä tarkoittaa "lupausten pitämistä ja vastuun ottamista omista teoista".

Mistä tuleekin mieleen, että miksi Big Brother -kilpailijat juotetaan suorassa lähetyksessä sellaiseen humalaan, että estojen lisäksi päästä lähtee taju, päältä vaatteet, ja sisältä eritteet?

BB:tä esittävä Sub on osa MTV Mediaa, jonka missio on "näyttää muulle maailmalle mallia". Sen arvoihin kuuluu voitontahto: "Kuljemme aina rintaman etummaisena ja raivaamme sähköisille medioille uusia uria. Erehtyä saa, mutta siitä pitää ottaa opiksi. Emme anna periksi." Tämä tehdään  yksilöä arvostaen: "Kohtelemme muita samalla tavalla kuin toivomme itseämme kohdeltavan. Välitämme toisistamme tukemalla ja kannustamalla."

Vaan eipä juututa Big Brotheriin, vaan katsotaan millaisia vakavia tavoitteita on Iltalehden lööppien takana. Iltalehtihän on kahdesta iltapäivälehdestämme se, jota yleensä pidetään vähemmän vakavana. No, sen mielikuvan voi nyt unohtaa. Iltalehti nimittäin "haluaa edistää taloudellista ja henkistä hyvinvointia, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, yksilön vapautta ja yritteliäisyyttä."

Siksi Iltis kehottaakin lukijoitaan katsomaan videon, jossa Jessica Alba shoppailee rintaliivejään vilautellen. Nettisivujen luetuin juttu esittelee "järkyttävää kuvaa Järvilehdon veneturmasta". Ja on siitä Big Brotheristakin tietysti.

Iltalehti muuten on osa Alma Mediaa, joka - omien sanojensa mukaan - on "luottamuksen arvoinen viestien välittäjä, tiedon tulkitsija ja taustoittaja moniarvoisessa yhteiskunnassa." Siksi myös Alman Aamulehti uutisoi yksityiskohtaisesti Big Brotherin bileistä. Vähän epäilyksiä tulkitsemisesta ja taustoittamisesta herättää kuitenkin se, että uutinen on lähes sanasta sanaan samaa tekstiä kuin kilpailevan Sanoma Newsin Iltasanomien uutinen.

Alma Median toiminta nojaa joukkuepeliin ja sen tavoitteena on eri osapuolten tasapuolinen kohtelu. Sen lehdet noudattavat lakien ja muiden säädösten lisäksi myös omia eettisiä toimintaohjeitaan. Liekö virhe, sillä hovioikeus tuomitsi Alman maksamaan yli 80 000 euron korvaukset Lapin Kansasta laittomasti irtisanotulle Johanna Korhoselle. Potkujen syynä oli Korhosen (ja hovioikeuden päätöksen) mukaan se, että hän pussailee naisen kanssa. Kuten BB-kilpailijat tässä Alma Median Aamulehden julkaisemassa kuvassa.

Jotta tuomiosta tulisi varmasti lakien ja säädösten mukainen, Alma on hakenut valituslupaa korkeimpaan oikeuteen.

Keskustele vieressä istuvan kanssa - haja-ajatuksia Helsingistä

 

1.

Nuoret ja media -seminaarissa pohdittiin, miten nuoret näkyvät mediassa. Yleensä aika vähän, paitsi jos ovat rikollisia, rikosten uhreja, jengeissä tai muuten ongelmissa. Argentiinalaisen luennoitsijan huomio oli, että (amerikkalainen) fiktio tekee tässä poikkeuksen: tv-sarjojen nuoret ovat rikkaita, hyvin menestyviä ja suurimmat huolet liityvät rakkauselämään.

Kollegani Juha Sopanen pohti Facebookissa, onko hyvä vai huono asia, jos oman alan seminaarissa ei tule enää vastaan mitään uutta. En ole ihan varma oliko kyse samasta tapahtumasta, mutta yhtä kaikki mietin, että se on huono: silloin ala on pysähtynyt. Ehkä vähän sellainen fiilis Nuorissa ja mediassa tuli. Seisooko mediakasvatuksen vesi?

2.

Lisäksi pohdin tällä viikolla osallistavia työmenetelmiä, kun jouduin ohjaamieni nuorten kuvaamaan haastatteluun, jota tullaan käyttämään nuorisotyöntekijöiden koulutukseen. Olen aika huono haastateltava, koska en pysty muodostamaan nopeasti yksinkertaisia vastauksia. Sen sijaan ähkin vähän aikaa, katselen ikkunasta ulos, kysyn tarkentavia kysymyksiä ("mitä sä tarkoitat yhteistyöllä?") ja aloitan sitten vihdoin vastauksen hyvin kaukaa.Yleensä vielä jollain anekdootilla, jonka yhteys itse asiaan saattaa jäädä hämäräksi minullekin.

Mutta huonotkin vastaukseni liittyivät kyllä osallistaviiin työmenetelmiin, performatiivisesti. Otetaan esimerkiksi työyhteisön kokous:

Kun kokouksen puheenjohtaja esittelee asian ja kysyy siihen kommentteja, yleensä vain harva käsi nousee. Usein kädet ovat asiasta riippumatta aina samat. Siinä vaiheessa, kun jo siirrytään eteenpäin esityslistan seuraavaan kohtaan, moni pöydän ääressä istuja ei ole vielä ehtinyt edes miettiä, mitä mieltä asiasta saattaisi olla - jos kätensä nostaisi.

Siksi hyvissä yhteistoiminnallisissa kokouksissa annetaan usein ohjeeksi rupatella asiasta hetki vieressä istuvan kanssa. Vaikka se vähän koulumaiselta tuntuukin. (Ja koulumaiselta se tuntuu siksi, että yleensä vain koulussa, ja sielläkin liian harvoin, tällaista menetelmää käytetään.) Parikeskustelu nimittäin antaa aikaa avata omia ajatuksia. Mitä mieltä saattaisin tästä asiasta olla? Mitä kaikkea siihen liittyy? Joillekin ääneen puhuminen on jopa välttämätöntä. Ne puolestaan, joilla mielipide on jo valmiina, jaksavat kyllä odottaa.

Kun kaikki ovat saaneet suorittaa ajatuksenavauksen, avataan yleinen keskustelu. Lopputuloksena on kokous, jossa useampi osallistuu, ja jossa tehdään parempia päätöksiä.

Sama pätee haastatteluihin. Kuka tahansa toimittaja saattaa saada kameran eteen nuorisotyöntekijän, joka ei heti tiedä "mikä on tärkeintä nuorisotyössä", mutta saattaa antaa siihen ihan pätevän vastauksen pohdittuaan asiaa ensin ääneen muutaman minuutin. Tosin senkin jälkeen hän saattaa aloittaa vastauksensa hieman kaukaa. Esimerkiksi suunnilleen näin:

"Tärkeintä on käydä seminaareissa, koska niissä kuulee mielenkiintoisia ajatuksia! Tulee mieleen eräs tämän syksyn seminaari, jossa luennoitsija puhui julkisista palveluista yhdessä tekemisenä. Kyse ei siis ole asiakkaista ja asiakaspalvelijoista, vaan monimutkaisemmasta suhteesta, jossa työntekijä on mahdollistaja, fasilitaattori. Esimerkiksi nuorisotyöntekijä ei tee palveluita nuorille -  vaan yhdessä nuorten kanssa."

3.
Nuorten ja median tauolla kuulin seuraavasta tapahtumasta:

Suomen elokuvasäätiössä järjestetään listen&learn -tyyppinen keskustelutilaisuus tuotantoyhtiöiden ulkopuolella tehtävästä elokuvasta. Elokuvasäätiölle määrätty tehtävä on tukea kotimaista ammattimaista elokuvatuotantoa. Kuitenkin viime aikoina on myös ammattilaisrakenteen ulkopuolelta noussut kiinnostavia tekijöitä ja elokuvia (esim. Mitä meistä tuli). On myös elokuvia, jotka on aloitettu harrastelijapohjalta ja jotka ovat löytäneet vasta myöhemmin ammattimaisen tuotantoyhtiön (kuten Reindeer Spotting). Haluamme oppia tuntemaan paremmin suomalaista harrastajaelokuvakenttää.

Tervetuloa vaihtamaan näkymyksiä ja jakamaan kokemuksia Suomen elokuvasäätiön auditorioon, Kanavakatu 12 perjantaina 24.9.2010 klo 13-16.

Päätin tietysti osallistua, vaikka ensin minusta tuntuikin, ettei minulla enää ole oikein uutta annettavaa tälle aiheelle. Olenhan jo nuoreksi lupaavaksi elokuvantekijäksi vähän yli-ikäinen eikä urasuunnitelmissani muutenkaan ole harrastuksen muuttaminen ammatiksi.

Minulla oli kuitenkin tilaisuus keskustella pari minuuttia vieressäni seisoneen Saara Konttisen kanssa. Ajatukseni aukenivat ja minulle muodostui mielipide, jonka aion ensi perjantain seminaarissa esittää:

Minusta olisi tärkeää puhua elokuvaharrastuksesta rinnakkaisena ilmiönä esimerkiksi musiikin ja urheilun harrastamisen kanssa. Miten yhteiskunta tukee näitä harrastuksia, mitä hyötyä siitä on harrastajille, mitä kulttuurille ja mitä mahdollisesti ammattimaiselle liiketoiminnalle?

Esimerkiksi musiikkiopistot - nimestään huolimatta - ovat nimenomaan harrastamista varten. Silti ne ovat tärkeä pohja Suomen ammattimaiselle musiikkielämälle. Musiikkiopistoista kiinnostuneimmat ja lahjakkaimmat voivat halutessaan jatkaa opiskelemaan kohti ammattia. Samankaltainen logiikka on urheilussa: jalkapallon pelaaminen alkaa harrastusta tukevassa seuravalmennuksessa, josta vain osa jatkaa kohti ammattimaista urheilua. Silti huippu-urheilijoita kasvaa niin paljon, että ne ovat yksi tärkeimmistä argumenteista junioriurheilun tukemisen puolesta.

Miksi elokuvamaailmassa ei ajatella näin? Elokuvantekijöiksi opiskellaan Suomessa käytännössä vain ammattiin valmistavissa oppilaitoksissa, eikä niitä edeltävää harrastamista tueta juuri millään tavalla. Videokursseja ja hajanaista laitelainaamista on toki siellä täällä, mutta niiden taustalta puuttuu kansallinen strategia ja rahoitus.

Sellainen saattaisi kuitenkin olla kannattavaa, sillä harrastaminen on yhteiskunnalle hyvin edullista, todennäköisesti jopa tuottavaa.

Siinä missä jokainen ammatti- ja korkeakouluopiskelija kustantaa yhteiskunnalle merkittävän summan veroeuroja, tekee harrastaja itse vapaaehtoistyötä kehittyäkseen paremmaksi. Yleensä harrastaja investoi harrastukseensa ajan lisäksi myös merkittäviä summia rahaa. Siksi pienikin panostus yhteiskunnan taholta saattaisi tehdä ihmeitä. Monen harrastus loppuu laitteiden, kavereiden, kannustuksen ja taskurahojen puutteessa lyhyeen. Jonkinlainen tuki voisi saada harrastuksen määrän kasvamaan ja ehkä tekisi elokuvistakin parempia.

Millaista yhteiskunnan tukea harrastajat sitten käytännössä tarvitsevat? Rahaa, seuroja, kursseja, levityskanavia? Ehkä näistä lisää ensi perjantain jälkeen!