Viime viikolla mediateollisuuden etujärjestö Viestinnän keskusliitto vaati tiukempien rajojen piirtämistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ympärille. Liiton tiedotteessa vaaditaan, että julkinen palvelu rajataan sisältöihin, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin, demokraattisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Muut ohjelmasisällöt ja palvelut kuuluvat liiton mukaan kaupallisten yhtiöiden hoidettaviksi. Erityisesti verkossa tapahtuvaan toimintaan tulee kiinnittää kriittistä huomiota, jottei vapaata kilpailua vaaranneta.
Retorinen kysymys: mitkä ohjelmasisällöt eivät liity yhteiskuntaan, demokratiaan tai kulttuuriin? Arvelisin, että Viestinnän keskusliiton tulkinta on omaani merkittävästi tiukempi. Muuten pitäisin avausta suorastaan raivokkaana julkisen palvelun puolustuspuheenvuorona.
Mutta ehkä pidänkin sen puheenvuoron itse? Näin se menee.
Yleisradion julkisen palvelun tehtävä on täyttää audiovisuaalisen kulttuurin yhteiskunnalliset, demokraattiset ja ennen kaikkea kulttuuriset tarpeet! Myös verkossa tapahtuvaan toimintaan on panostettava ja pidettävä huolta, että julkisen palvelun tehtävä toteutuu myös ympäristössä, jonka mediamaisemaa toistaiseksi ovat hallinneet suuret kaupalliset yritykset.
Docpoint-festivaaleilla järjestettiin tänään Clip Kino -seminaari, jossa esitettiin nuorten valitsemia esimerkkejä nettivideoista. Väljänä kehyksenä oli koulusurmien jälkeinen Suomi, mutta video-jockeyt olivat tulkinneet teemaa melko vapaasti. Nuoret korostivat, että halusivat alakuloisen demonisoinnin sijasta tuoda esille sosiaalisen median oleellisia puolia: taidetta, kantaaottavuutta, iloisuutta ja vapautta. Silti valituissa videoissa oli vakava, yhteiskunnallinen pohjavire.
Seminaarikeskusteluissa nostettiin esille nettivideoiden luonne prosessina, diskurssina. Sosiaalisessa mediassa pyörivät videot eivät ole samalla tavalla julkaistuja itsenäisiä teoksia kuin joukkoviestinnän aikakaudella on totuttu ajattelemaan. Videot ovat kontekstisidonnaisia, viittaavia, keskustelevia, joskus kertakäyttöisiä, ilmaan heitettyjä huomioita, fraktioita. Jopa näytöksessä esitetyt perinteiset lyhytelokuvat näyttäytyivät vain osana suurempaa kokonaisuutta, pointteina.
Lyhyesti: Netissä puhe on multimediaa. Se on kieli, jota tulevaisuudessa puhumme.
Youtube-valtavirtaa edustavat videot, joissa tavalla tai toisella kommentoidaan tai remixataan joukkotiedottavan median tuotantoa. Suomessa oma taiteenlajinsa on Salatut elämät -sarjan väkivaltaisen humoristinen uudelleenkäsittely, jossa kohtauksia yhdistellään ja jälkiäänitetään. Esimerkkejä löytyy Youtubesta satoja. Netin audiovisuaaliselle kulttuurille onkin leimallista, että se jatkuvasti viittaa vanhaan mediaan ja rakentaa sen päälle.
No - sitähän kulttuuri on. Ongelma on siinä, että pohja, jolle uutta audiovisuaalista kansankulttuuria rakennetaan, on todella ohut. Tähän asti mediamaisemaa ovat rakentaneet etunenässä suuret kansainväliset mediayhtiöt omien intressiensä johdattamina. Yleisradiolla on ollut Suomessa perinteisesti suuri rooli, mutta se muuri alkoi murtua heti seuraavaksi Berliinin jälkeen. Uuteen mediaan Ylellä ei ole ollut paljon sanottavaa. Eikä tulisi ollakaan, korostaa Viestinnän keskusliitto.
Mediakasvatuksen projekti on suurelta osin tuhraantunut pahojen asioiden vastustamiseen ja parempien tv-katsojien kasvattamiseen. Koululaitos ei ole vielä ottanut audiovisuaalista kulttuuria vakavasti, puhumattakaan siitä, että se olisi alkanut puolustaa sitä samalla tavalla kuin kirjallista kulttuuria on vuosikymmenet puolustettu. Toki sekin päivä vielä koittaa, mutta voi isä, onko vielä pitkä matka?
Nyt, netin myötä, audiovisuaalinen kulttuuri joka tapauksessa siirtyy jollain tavalla kansan käsiin. Kysymys onkin, kuka pilliä soittaa? Tyydymmekö siihen, että Big Brother on totuus televisiosta? Haluammeko sitä?
Jokaisessa maassa on kulttuuri - joko oma tai vieras. Jos haluamme oman, se on tehtävä itse. Siihen tarvitaan kansalaisia, joilla on siihen valmiudet. Siihen tarvitaan koulua. Projektin tueksi tarvitaan lisäksi vahva julkisen palvelun laitos, joka kohtelee kulttuuria päämääränä, ei välineenä.
Siksi tv-maksuista on siirryttävä mahdollisimman pian budjettirahoitukseen, jotta yleisradiotoiminnalle taataan paitsi kestävä rahoituspohja myös samanlainen yhteiskunnallinen legitimiteetti kuin toisillekin keskeisille kulttuuria uusintaville ja uudistaville laitoksille - koululle ja kirjastolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti