Olin pitämässä yhtä ensimmäisistä videotyöpajoistani. Oli äidinkielen tunti yläkoulun kahdeksannella luokalla itähelsinkiläisessä koulussa. Oppilaat kuvasivat ryhmissä videoita otsikolla "Miltä Herttoniemi näyttää?" Vuosi oli 2007.
Handycamit olivat lainassa opetusviraston Mediakeskuksesta. Koska niitä oli vain muutama, luokka jaettiin kahtia. Toisella puolikkaalla, kummallakin vuorollaan, oli tavallinen äidinkielen tunti.
Metodini olivat tuolloin vielä hieman keskeneräisiä, mutta oppilaat viihtyivät. Ulos ei tosin ollut kiva mennä, kun oli kylmä, aiheen keksiminen oli vaikeaa ja piti vähän kirjoittaakin, mutta muuten kuvaaminen oli tosi kivaa. Sai työskennellä itsenäisesti, sai kuvata haluamaansa juttua ja nähdä toisten videoita. Hyödyllistä oli se, että oppi käyttämään videokameraa ja kuvaamaan. Opettaja ei omalta tunniltaan ehtinyt seuraamaan videotyöpajaa, mutta hänkin oli tyytyväinen. Oppilaista on varmasti kivaa, hän arveli, että tylsempien kielioppiasioiden välissä on vähän "kevennystä" ja "välipaloja".
Oppilaiden palautteet lunttasin tähän muistiinpanoista, mutta opettajan kommentin muistan elävästi. Minulla on mielessäni jopa kuva siitä kohdasta koulun käytävällä, jossa keskustelimme! Palaute jäi mieleen, koska se yllätti, nauratti ja harmitti samaan aikaan. Enhän ollut ajatellut järjestäväni oppilaille kepeää puuhastelua oikean koulutyön väliin. Aloittelevana mediakasvattajana pidin työpajaani tärkeänä, suorastaan pääruokana!
Näin tunteet vahvistavat muistijälkiä. Se on mekanismi, joka on auttanut ihmistä painamaan mieleen henkiinjäämisen kannalta olennaisia asioita. Kun kehossa käynnistyy emootio, aivot erittävät hormonia, joka tehostaa muistin toimintaa – riippumatta siitä havaitsemmeko emootiota tietoisesti. Muistijälki vahvistuu ja tarkentuu. Asia, ja varsinkin asiayhteys, joka tekee kehoomme vaikutuksen, jää muita paremmin mieleen. Siksi muistamme auton ikkunasta nähdyn maiseman, kun kuulemme musiikin, joka siinä paikassa sykähdytti meitä.
Kauempaa katsottuna opettajan lausunto ei tietenkään ollut yllättävä. Sellainenhan on elokuvan rooli koulussa usein ollut, kevennys, jopa viihdettä, lukukauden lopulla tai sijaisen oppitunnilla. Laitetaan joku elokuva pyörimään.
Viihde ja viihtyminen
Nyt 10 vuotta myöhemmin kevennys, välipalat ja viihde värittävät keskustelua suomalaisesta kouluviihtyvyydestä ja opiskelumotivaatiosta. Konservatiivit koulussa ja koulun ulkopuolella ovat kauhuissaan omasta mielikuvastaan, jossa peruskoulu muuttuu pelihalliksi, jossa vain viihdytään yhdeksän vuotta oppimatta mitään. Oppilaiden pää sotketaan mobiilipeleillä ja youtubetulvalla. Ja opettaja on viihdytysupseeri.
Koulussa viihtyminen ja opiskelumotivaatio on nähty pahimmillaan jopa vastakkaisina ilmiöinä. Jyrkimmille viihtymiskriitikoille viihtyminen tarkoittaa viihdettä, keskittymisen ja vaivannäön vastakohtaa. Lisäksi jotkut vielä ymmärtävät sen synonyyminä viihtyisyydelle, joka syntyy kivoista väreistä ja säkkituoleista.
Rauno Haapaniemi ja Liisa Raina haastavat sekavan keskustelun tutkimusperustaisella pedagogisen viihtymisen käsitteellä. Kirjassaan Rakenna oppiva ryhmä – pedagogisen viihtymisen käsikirja (PS-kustannus 2014) he määrittelevät oppimista edistävän viihtymisen kulmakiviksi kolme tekijää: uteliaisuuden, turvallisuuden ja hyvän vuorovaikutuksen. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Pedagoginen viihtyminen syntyy oppimista edistävistä tunteista – samoista tunteista, joista syntyy oppilaan sisäinen motivaatio oppimiseen.
Seuraavassa jäsennän näiden käsitteiden avulla opettajien ja oppilaiden havaintoja siitä, miten pedagogisesti mielekkäillä videokuvaustehtävillä voidaan edistää viihtymistä oppimisen äärellä. Apuna käytän ko. kirjan lisäksi joitain erikseen mainittuja lähteitä. Valokuvat ovat pitämistäni opettajien kamerakynä-koulutuksista.
Uteliaisuus
Uteliaisuus on ihmisen luontainen ominaisuus, tunne, joka ajaa jo aivan pienen ihmisen oppimaan. Koulun tehtävä on ylläpitää ja ruokkia tätä oppilaan sisäistä liekkiä.
Kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonkan mukaan tärkeimpiä oppimista edistäviä tunteita ovat hämmennys, uteliaisuus ja kiinnostus. Ne energisoivat ja suuntaavat oppilasta kohti uutta asiaa. Pelkkä yleinen innostus ei siihen riitä. Negatiiviset tunteet kuten pitkästyminen ja ahdistus sen sijaan lamaannuttavat. Haasteen pitää siksi olla sopivasti mitoitettu.
Tyypillinen kamerakynätehtävä on ongelma, jonka oppilaat ratkaisevat kuvaamalla. Kameralla mm. tutkitaan ja jäsennetään maailmaa, havainnollistetaan käsitteitä ja tehdään oppimista näkyväksi. Oppilaalla on työskentelyssä ja sen suunnittelussa aktiivinen rooli. Katse kohdistuu oppikirjan sijaan oppilasta ympäröivään maailmaan. Hänen todellisuuteensa. Hyvä tehtävä hyödyntää oppilaan omia havaintoja ja ideoita. Tehtävässä ei etsitä niinkään oikeaa vastausta vaan oppilaan omaa vastausta. Näin saadaan suunnattua oppilaan luontainen uteliaisuus ja kiinnostus kohti käsillä olevaa aihetta.
Oppilaista on hauskaa, kun kuvatessa saa keksiä ja löytää omia ratkaisuja. Eräs opettaja havaitsi, että kuvaustehtävässä oppilaille ei näytä tulevan tyhjän paperin kammoa samalla tavalla kuin kirjoittaessa. Kuvaaminen on jo olemassaolevien vaihtoehtojen rajaamista ja muovaamista. Kun oppilas kirjoitustehtävän alla tiedustelee, kuinka pitkä tekstin pitää olla, kuvaustehtävässä kysymys on päinvastainen: Ope, kuinka pitkä tää saa olla?
Tunne työskentelyn merkityksellisyydestä lisää oppimismotivaatiota.
Kirjoitan oppimisen omistajuudesta lisää edellisessä tekstissä.
Turvallisuus
Alakoulun musiikinopettaja käyttää kamerakynätekniikkaa mm. soittokokeissa. Sen sijaan, että oppilas tulisi esittämään opettelemansa kitarasoinnut luokan eteen tai opettajalle, hän kuvaa oppimisestaan videon. Näin kokeesta jää pois turvattomuuden tunnetta herättävä elementti. Yleisön edessä esiintyessään oppilas varoo virheitä ja kiinnittää huomionsa yleisön reaktioihin. Kameralle esiintyessään hän kokeilee, arvioi ja yrittää uudestaan. Tilanne on hänen omassa hallussaan ja turvallinen. Näin kameralle esiintymisestä tulee myös oppimistilanne. Esiintymispelkoiselle oppilaalle tämä voi olla ainoa mahdollisuus osallistua, ehkä astua ensimmäinen askel kohti live-esiintymistä yleisön edessä. Sitäkin koulussa on tärkeää harjoitella.
Seuraavassa esimerkissä saman opettajan tunnilla harjoitellaan soittamista ja säveltämistä. Video on osa opetushallituksen rahoittamaa Kaikki kuvaa EDU -verkkokurssia, jonka on toteuttanut tuotantoyhtiö Amazement.
Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimitus teki vuonna 2013 yhteistyössä Yleisradion kanssa keskusteluohjelman otsikolla "Koulussa ei saa epäonnistua!" Nuorten itse toteuttamassa ohjelmassa käy ilmi, että suuri osa oppilaista kokee koulun paikkana, jossa pitää onnistua ensi yrittämällä eikä apua kannata pyytää. Onnistumisen pakko ohjaa välttelemään asioita, joissa voisi epäonnistua.
Turvallisuus onkin oppimisen kannalta olennainen tunne. Oppilas, joka pelkää epäonnistumista, ei kokeile, tutki eikä ota riskejä. Häpeä ja pelko ohjaavat opiskelua oppimisen kannalta epäedulliseen suuntaan.
Haastattelemieni oppilaiden mukaan videokuvaustehtävissä innostaa usein juuri turvallisuuden tunne. "Kameran käyttäminen oli kivaa, koska se oli rennompi fiilis, ja ei tarvinnut suoraan esittää luokkakavereille ja sai mokata ja sai ottaa uusiks niitä videoita", pohtii eräs alakoulun oppilas tunteita käsittelevän draamaharjoituksen jälkeen.
Kamerakynätyöskentelylle ominainen oivaltamisen ilo ja onnistumisen tunne palkitsevat oppilaan uteliaisuutta ja luovuutta. Oppilaat haluavat näyttää muille, miten juuri he ovat ratkaisseet tämän ongelman. Mitä he havaitsivat tai keksivät. Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemukset tuottavat turvallisuutta ja iloa.
Hyvä vuorovaikutus
Pedagogisen viihtymisen edellytyksenä on mahdollisuus hyvään vuorovaikutukseen oppimisessa. Opettajan valitsemat työskentelytavat toisaalta järjestävät näitä mahdollisuuksia, toisaalta järjestävät niitä tasavertaisesti. Hyvin toimivassa luokassa jokainen oppilas voi osallistua vuorovaikutukseen turvallisessa ympäristössä ja oppia tärkeitä sosiaalisia taitoja.
Vuorovaikutus on ihmiselle luontaista. Sitä tapahtuu oppilaiden välillä sekä koulussa että sen ulkopuolella ilman minkäänlaista ohjausta. Näissäkin tilanteissa vuorovaikutustaidot kehittyvät, mutta hyvin satunnaisilla tavoilla. "Luonnollinen" ryhmädynamiikka ei ohjaa oppilaiden sosiaalista käyttäytymistä aina hyvään suuntaan – kuten muistamme Kärpästen herrasta. Vuorovaikutustaitoja pitää siis opetella. Kun tarkoituksenmukainen vuorovaikutus on osa luokan päivittäistä työskentelyä, opettaja voi seurata ja ohjata taitojen kehittymistä. Erillisiä "sosiaalisten taitojen" oppitunteja ei tarvita.
Vuorovaikutus on sosiaalisesti ja älyllisesti aktivoivaa toimintaa, mikä tuottaa oppilaalle tyydytystä ja iloa. Tuntuu tapahtuvan enemmän. Yhdessä oppiessa pitää neuvotella, jakaa ajattelua ja jakaa tunteita. Yksin puurtaessa tai vain opettajaa kuunnellessa on helpompi pitkästyä. Vuorovaikutuksessa on energiaa, jonka opettaja voi joko torjua tai suunnata kohti opiskeltavaa asiaa.
Vuorovaikutustilanteissa syntyy herkästi sekä oppimista edistäviä että heikentäviä tunteita. Tähän opettaja voi luokkaa organisoimalla ja työtapojen valinnalla vaikuttaa. Ryhmädynamiikan lainalaisuudet ovat erilaisia muutaman oppilaan pienryhmässä ja koko luokan kokoisessa suurryhmässä. Pienryhmässä osallistuminen on aktiivista ja tasapuolista. Myönteiset tunteet vahvistuvat ja ristiriitoja vältellään. Ryhmä pyrkii yksimielisyyteen ja huolenpitoon. Pienryhmä on turvallinen. Suurryhmässä puolestaan moni asia on päinvastoin. Osallistuminen on rajoitettua, negatiiviset tunteet kärjistyvät ja mielipiteet polarisoituvat. Oppilaan olo on helposti turvaton.
Negatiiviset tunteet paitsi estävät sisäisen motivaation kehittymistä ja oppimista yksilötasolla myös näkyvät luokassa epätoivottuna sosiaalisena toimintana.
Kamerakynätyöskentelyssä syntyy luontevaa, jäsentynyttä pienryhmätyöskentelyä, jossa jokaisella oppilaalla on aktiivinen rooli. Kun suurryhmä jaetaan useampiin itseohjautuviin pienryhmiin, oppilaiden vuorovaikutuksessa pätee oppimiselle edullisempi pienryhmän dynamiikka. Oppilaat viihtyvät paremmin ja opettajan työ on helpompaa. Tämä on seikka, jonka opettajat kaikista useimmin nostavat esiin kertoessaan kokemuksistaan: kuvaaminen on erittäin toimiva ja hauska ryhmätyön muoto. Oppilaat kertovat, että on kivaa, kun saa tehdä yhdessä kavereiden kanssa. Ja oppii sosiaalisia taitoja!
Oppiminen on monin tavoin sidoksissa tunteisiin. Tunteet vaikuttavat oppilaaseen ja oppimiseen neurologisella, kognitiivisella ja sosiaalisella tasolla. Ei ole sattumaa, että motivaation ja emootion yhteinen latinankielinen kantasana movere viittaa liikkeeseen – siis johonkin, joka saa oppilaan liikkeeseen.
Syystä tunnetaidot saivat lisää painoarvoa uudessa OPSissa.
Koulussa viihtyminen ja opiskelumotivaatio on nähty pahimmillaan jopa vastakkaisina ilmiöinä. Jyrkimmille viihtymiskriitikoille viihtyminen tarkoittaa viihdettä, keskittymisen ja vaivannäön vastakohtaa. Lisäksi jotkut vielä ymmärtävät sen synonyyminä viihtyisyydelle, joka syntyy kivoista väreistä ja säkkituoleista.
Rauno Haapaniemi ja Liisa Raina haastavat sekavan keskustelun tutkimusperustaisella pedagogisen viihtymisen käsitteellä. Kirjassaan Rakenna oppiva ryhmä – pedagogisen viihtymisen käsikirja (PS-kustannus 2014) he määrittelevät oppimista edistävän viihtymisen kulmakiviksi kolme tekijää: uteliaisuuden, turvallisuuden ja hyvän vuorovaikutuksen. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Pedagoginen viihtyminen syntyy oppimista edistävistä tunteista – samoista tunteista, joista syntyy oppilaan sisäinen motivaatio oppimiseen.Seuraavassa jäsennän näiden käsitteiden avulla opettajien ja oppilaiden havaintoja siitä, miten pedagogisesti mielekkäillä videokuvaustehtävillä voidaan edistää viihtymistä oppimisen äärellä. Apuna käytän ko. kirjan lisäksi joitain erikseen mainittuja lähteitä. Valokuvat ovat pitämistäni opettajien kamerakynä-koulutuksista.
Uteliaisuus
Uteliaisuus on ihmisen luontainen ominaisuus, tunne, joka ajaa jo aivan pienen ihmisen oppimaan. Koulun tehtävä on ylläpitää ja ruokkia tätä oppilaan sisäistä liekkiä.
Kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonkan mukaan tärkeimpiä oppimista edistäviä tunteita ovat hämmennys, uteliaisuus ja kiinnostus. Ne energisoivat ja suuntaavat oppilasta kohti uutta asiaa. Pelkkä yleinen innostus ei siihen riitä. Negatiiviset tunteet kuten pitkästyminen ja ahdistus sen sijaan lamaannuttavat. Haasteen pitää siksi olla sopivasti mitoitettu.
Tyypillinen kamerakynätehtävä on ongelma, jonka oppilaat ratkaisevat kuvaamalla. Kameralla mm. tutkitaan ja jäsennetään maailmaa, havainnollistetaan käsitteitä ja tehdään oppimista näkyväksi. Oppilaalla on työskentelyssä ja sen suunnittelussa aktiivinen rooli. Katse kohdistuu oppikirjan sijaan oppilasta ympäröivään maailmaan. Hänen todellisuuteensa. Hyvä tehtävä hyödyntää oppilaan omia havaintoja ja ideoita. Tehtävässä ei etsitä niinkään oikeaa vastausta vaan oppilaan omaa vastausta. Näin saadaan suunnattua oppilaan luontainen uteliaisuus ja kiinnostus kohti käsillä olevaa aihetta.
Oppilaista on hauskaa, kun kuvatessa saa keksiä ja löytää omia ratkaisuja. Eräs opettaja havaitsi, että kuvaustehtävässä oppilaille ei näytä tulevan tyhjän paperin kammoa samalla tavalla kuin kirjoittaessa. Kuvaaminen on jo olemassaolevien vaihtoehtojen rajaamista ja muovaamista. Kun oppilas kirjoitustehtävän alla tiedustelee, kuinka pitkä tekstin pitää olla, kuvaustehtävässä kysymys on päinvastainen: Ope, kuinka pitkä tää saa olla?
Tunne työskentelyn merkityksellisyydestä lisää oppimismotivaatiota.
Kirjoitan oppimisen omistajuudesta lisää edellisessä tekstissä.
Turvallisuus
Alakoulun musiikinopettaja käyttää kamerakynätekniikkaa mm. soittokokeissa. Sen sijaan, että oppilas tulisi esittämään opettelemansa kitarasoinnut luokan eteen tai opettajalle, hän kuvaa oppimisestaan videon. Näin kokeesta jää pois turvattomuuden tunnetta herättävä elementti. Yleisön edessä esiintyessään oppilas varoo virheitä ja kiinnittää huomionsa yleisön reaktioihin. Kameralle esiintyessään hän kokeilee, arvioi ja yrittää uudestaan. Tilanne on hänen omassa hallussaan ja turvallinen. Näin kameralle esiintymisestä tulee myös oppimistilanne. Esiintymispelkoiselle oppilaalle tämä voi olla ainoa mahdollisuus osallistua, ehkä astua ensimmäinen askel kohti live-esiintymistä yleisön edessä. Sitäkin koulussa on tärkeää harjoitella.
Seuraavassa esimerkissä saman opettajan tunnilla harjoitellaan soittamista ja säveltämistä. Video on osa opetushallituksen rahoittamaa Kaikki kuvaa EDU -verkkokurssia, jonka on toteuttanut tuotantoyhtiö Amazement.
Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimitus teki vuonna 2013 yhteistyössä Yleisradion kanssa keskusteluohjelman otsikolla "Koulussa ei saa epäonnistua!" Nuorten itse toteuttamassa ohjelmassa käy ilmi, että suuri osa oppilaista kokee koulun paikkana, jossa pitää onnistua ensi yrittämällä eikä apua kannata pyytää. Onnistumisen pakko ohjaa välttelemään asioita, joissa voisi epäonnistua.
Turvallisuus onkin oppimisen kannalta olennainen tunne. Oppilas, joka pelkää epäonnistumista, ei kokeile, tutki eikä ota riskejä. Häpeä ja pelko ohjaavat opiskelua oppimisen kannalta epäedulliseen suuntaan.
Haastattelemieni oppilaiden mukaan videokuvaustehtävissä innostaa usein juuri turvallisuuden tunne. "Kameran käyttäminen oli kivaa, koska se oli rennompi fiilis, ja ei tarvinnut suoraan esittää luokkakavereille ja sai mokata ja sai ottaa uusiks niitä videoita", pohtii eräs alakoulun oppilas tunteita käsittelevän draamaharjoituksen jälkeen.
Kamerakynätyöskentelylle ominainen oivaltamisen ilo ja onnistumisen tunne palkitsevat oppilaan uteliaisuutta ja luovuutta. Oppilaat haluavat näyttää muille, miten juuri he ovat ratkaisseet tämän ongelman. Mitä he havaitsivat tai keksivät. Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemukset tuottavat turvallisuutta ja iloa.
Hyvä vuorovaikutus
Pedagogisen viihtymisen edellytyksenä on mahdollisuus hyvään vuorovaikutukseen oppimisessa. Opettajan valitsemat työskentelytavat toisaalta järjestävät näitä mahdollisuuksia, toisaalta järjestävät niitä tasavertaisesti. Hyvin toimivassa luokassa jokainen oppilas voi osallistua vuorovaikutukseen turvallisessa ympäristössä ja oppia tärkeitä sosiaalisia taitoja.
Vuorovaikutus on ihmiselle luontaista. Sitä tapahtuu oppilaiden välillä sekä koulussa että sen ulkopuolella ilman minkäänlaista ohjausta. Näissäkin tilanteissa vuorovaikutustaidot kehittyvät, mutta hyvin satunnaisilla tavoilla. "Luonnollinen" ryhmädynamiikka ei ohjaa oppilaiden sosiaalista käyttäytymistä aina hyvään suuntaan – kuten muistamme Kärpästen herrasta. Vuorovaikutustaitoja pitää siis opetella. Kun tarkoituksenmukainen vuorovaikutus on osa luokan päivittäistä työskentelyä, opettaja voi seurata ja ohjata taitojen kehittymistä. Erillisiä "sosiaalisten taitojen" oppitunteja ei tarvita.
Vuorovaikutus on sosiaalisesti ja älyllisesti aktivoivaa toimintaa, mikä tuottaa oppilaalle tyydytystä ja iloa. Tuntuu tapahtuvan enemmän. Yhdessä oppiessa pitää neuvotella, jakaa ajattelua ja jakaa tunteita. Yksin puurtaessa tai vain opettajaa kuunnellessa on helpompi pitkästyä. Vuorovaikutuksessa on energiaa, jonka opettaja voi joko torjua tai suunnata kohti opiskeltavaa asiaa.
Vuorovaikutustilanteissa syntyy herkästi sekä oppimista edistäviä että heikentäviä tunteita. Tähän opettaja voi luokkaa organisoimalla ja työtapojen valinnalla vaikuttaa. Ryhmädynamiikan lainalaisuudet ovat erilaisia muutaman oppilaan pienryhmässä ja koko luokan kokoisessa suurryhmässä. Pienryhmässä osallistuminen on aktiivista ja tasapuolista. Myönteiset tunteet vahvistuvat ja ristiriitoja vältellään. Ryhmä pyrkii yksimielisyyteen ja huolenpitoon. Pienryhmä on turvallinen. Suurryhmässä puolestaan moni asia on päinvastoin. Osallistuminen on rajoitettua, negatiiviset tunteet kärjistyvät ja mielipiteet polarisoituvat. Oppilaan olo on helposti turvaton.
Negatiiviset tunteet paitsi estävät sisäisen motivaation kehittymistä ja oppimista yksilötasolla myös näkyvät luokassa epätoivottuna sosiaalisena toimintana.
Kamerakynätyöskentelyssä syntyy luontevaa, jäsentynyttä pienryhmätyöskentelyä, jossa jokaisella oppilaalla on aktiivinen rooli. Kun suurryhmä jaetaan useampiin itseohjautuviin pienryhmiin, oppilaiden vuorovaikutuksessa pätee oppimiselle edullisempi pienryhmän dynamiikka. Oppilaat viihtyvät paremmin ja opettajan työ on helpompaa. Tämä on seikka, jonka opettajat kaikista useimmin nostavat esiin kertoessaan kokemuksistaan: kuvaaminen on erittäin toimiva ja hauska ryhmätyön muoto. Oppilaat kertovat, että on kivaa, kun saa tehdä yhdessä kavereiden kanssa. Ja oppii sosiaalisia taitoja!
Oppiminen on monin tavoin sidoksissa tunteisiin. Tunteet vaikuttavat oppilaaseen ja oppimiseen neurologisella, kognitiivisella ja sosiaalisella tasolla. Ei ole sattumaa, että motivaation ja emootion yhteinen latinankielinen kantasana movere viittaa liikkeeseen – siis johonkin, joka saa oppilaan liikkeeseen.
Syystä tunnetaidot saivat lisää painoarvoa uudessa OPSissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti