Jos harrastat kuvaamista, valokuvaa tai elokuvaa, olet ehkä joskus huomannut, kuinka helppoa kuvaamisen äärelle on unohtua. Kuvaaminen on parhaimmillaan hyvin keskittynyttä puuhaa. Miksi?
Ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin filosofiassa (Mauri Ylä-Kotolan mukaan) elokuva ei representoi niinkään todellisuutta kuin ajattelua. Elävä kuva kuvaa ajattelua liikkeessä. Kameralla kuvatulla kuvalla on toki taipumus muistuttaa hämäävästi todellisuutta, mutta se on silti ajattelun tuote.
Hyvän kuvan edellytys on hyvä ajattelu. Mutta keskittynyt ajattelu ei ole aina helppoa. Keskittynyt kirjoittaminenkin on usein siinä ja siinä. Sen sijaan keskittynyt keskustelu on yleensä vaivatonta, eikö? Keskustelu imaisee mukaansa ja fokusoi huomion, koska se tapahtuu vuorovaikutuksessa.
Kuvatessa ajattelun representaatio syntyy – ja tämä on oleellista – vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Hieman samalla tavalla tapahtuu saviveistoksen tai legojenkin kanssa mutta siinä paljon yksinkertaisemmin ja rajoitetummin. Esitettävä mielikuva voi olla kuvaajan mielessä suhteellisen valmiina tai se voi kehittyä ja muuntua prosessissa, mutta representaation tuottaminen ei etene ilman todellisuutta. Kun kuvaaja hahmottelee kameralla kuvaa ajatuksestaan, kuvaajan ja maailman välille syntyy vuorovaikutussuhde. Kommunikaatiovälineenä on kamera, jonka etsimen kautta todellisuus antaa kuvaajan toiminnalle vasteen tarjoamalla kuvia: "Tätäkö sinä tarkoitat?" Valokuva vangitaan kerralla, elävä kuva ylläpitää tiivistä suhdetta otoksen päättymiseen asti.
Kun kuvataan yhdessä työryhmän kanssa, vuorovaikutus tiivistyy entisestään. Nyt ajattelun representaation syntyminen vaatii myös ihmisten välistä koordinointia. Vuorovaikutus vangitsee tarkkaavaisuuden ja keskittää ajattelun.
Kirjoittaessa representointi tapahtuu mielessä: Ajatusten representaatiot, sanat ja lauseet, pitää ensin tuottaa. Vasta sen jälkeen ne voi tuoda ulos paperille tai näytölle. Mielellä on hankala taipumus toisaalta vahvistaa omaa ajatteluaan, toisaalta assosioida hallitsemattomasti. Kirjoittaminen on tarpeellinen ajattelun apuväline, koska se toimii hidasteena mielenliikkeille, mutta verrattuna kuvaamiseen siitä puuttuu tarkkaavaisuuden kiinnittävä vuorovaikutus toiseen.
Kuvaaminen keskittää myös vuorovaikutusta
Olet varmasti joskus pujottanut lankaa neulansilmän läpi. Mieti hetki, miltä se tuntuu. Kameralla kuvatessa pujotetaan todellisuutta samanlaisen neulansilmän kokoisen aukon läpi. Videon kuvaaminen yhdessä työryhmän kanssa vasta tarkkaa puuhaa onkin – kuin ryhmän jokaisen jäsenen sormet olisivat kiinni samassa langassa! Jokainen muutos tilassa ja ajassa muuttaa ajatuksen kuvaa.
Yksinkertaisen otoksen kuvaaminen ryhmässä jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) Ensin suunnitellaan, mitä pitää tapahtua heti sen jälkeen, kun rec-nappulaan painetaan. 2) Toiseksi toteutetaan suunnitelma ja pysäytetään tallennus. 3) Lopuksi katsotaan, miltä ryhmän yhdessä tuottama ajatus näyttää. Tarvittaessa siirrytään takaisin vaiheeseen 1 ja tarkennetaan suunnitelmaa. Mitä nyt pitää tapahtua eri tavalla, jotta toinen vaihe onnistuu?
Kun koulussa tehdään seinälehtistä, jokainen voi asetella oman lankansa paperille niin kuin haluaa, omalla vuorollaan. Mutta elokuvan ajallinen ja tilallinen rajaus pakottaa yhteistoimintaan. Jotta langat saadaan tilallisen rajauksen, neulansilmän läpi, ne pitää ensin punoa hyvin yhteen. Sen jälkeen lankoja ei voi enää liikuttaa erikseen, vaan jokainen ohjaa yhteistä punottua lankaa, samaan aikaan.
Jos ängetään, tiedätte miten käy.
Kuvaamiseen luulisi pätevän sama kuin muuhunkin: kun keskittyy tekemiseen eikä siihen "mitä muut tästä ajattelevat?" niin hetki on täydellinen.
VastaaPoista