Tunnetaitoja kamerakynällä

Kamerasta tuli kynä

Elokuva on media, joka vetoaa tunteisiin. Mukaansatempaava tarina, elokuvateatterin suuri valkokangas, lähikuvat kasvoista, äänet ja musiikki kuljettavat katsojaa tunnetilasta toiseen.

Niin elokuvatuottajat kuin -kasvattajatkin asettivat katsojan jo hyvin varhain tällaiseen passiiviseen rooliin. Aivan omaksi taiteenlajikseen valtavirtaelokuvan tuotannossa kehittyi se, miten täsmällisesti katsojan tunteita manipuloidaan käsikirjoitussivun tarkkuudella. Pitkälle 1900-luvun lopulle asti kasvattajien keskeiseksi tehtäväksi asettuikin tältä manipulaatiolta suojaaminen, sen purkaminen ja jälkihoito.

Sitten kaikki muuttui. VHS-kameroiden, digikameroiden ja nyt viimein mobiililaitteiden myötä tapahtui vallankumous, joka sekoitti paitsi tuottajan ja katsojan roolit myös valtavirtaelokuvan aseman elokuvakulttuurissa. Yhtäkkiä elävää kuvaa on kaikkialla. Monet lapset ja nuoret katsovat enemmän toisten nuorten kuvaamia videoita Youtubessa kuin elokuvia televisiosta tai elokuvateatterissa. Tubettaminen on kansankulttuuria, jonka välineenä on elokuva. Kaupungilla kävelevän kansalaisen taskussa on useammin kamera kuin kynä.

Kun tätä uudenlaista elokuvakulttuuria purkaa, huomaa hyvin nopeasti, ettei se ollenkaan samalla tavalla pyri vetoamaan katsojan tunteisiin kuin kaupallinen pitkä elokuva. Nuorten videoissa puhutaan ajatuksista ja kokemuksista, ilmaistaan mielipiteitä, näytetään havaintoja, toimitaan, osallistutaan kulttuuriin ja rakennetaan yhteisöjä. Esimerkiksi keppihevosharrastuksen olennainen osa on “ratsastusvideoiden” kuvaaminen ja jakaminen.

Toki tunteetkin ovat läsnä. Jo 80-luvun etelänmatkoilla yritimme tallentaa VHS-nauhalle merkityksellisiä hetkiä ja tunnelmia. Yritimme näyttää sukulaisille Suomessa impressioita siitä, mitä me matkalla koimme. Yritykset usein epäonnistuivat, koska meillä ei ollut siihen tarvittavia taitoja. Emme osanneet jäsentää ja ilmaista kuvallista ajatteluamme. Voisiko sitä opetella?

Kuvaamalla opitaan ajattelun taitoja

Kamerakynän pedagogiikka on tapa käyttää videokuvaamista oppimisen välineenä kuin kynää. Kuvaamalla ei tehdä niinkään elokuvateoksia vaan pedagogisia kuvaustehtäviä, joissa kamera on ajattelun ja toiminnan apuväline. Yksinkertainen tehtävä vie aikaa vain muutamia minuutteja. Video on valmis heti kuvaamisen jälkeen, eikä sitä tarvitse leikata. Helpointa on katsoa se suoraan mobiililaitteen ruudulta. Myös katsomistilanne ohjataan osaksi oppimisprosessia. Opettajat ovat ihastuneet menetelmän yksinkertaisuuteen ja nopeuteen. Tavoitteellinen kuvaaminen edistää oppimista ja ajattelun taitoja. Vastoin ennakkoluuloja digilaite jopa auttaa oppilaita keskittymään. Samalla monilukutaito kehittyy. Lapset oppivat kuvallista ajattelua ja ilmaisua.

Pienten lasten kanssa on hyvä aloittaa valokuvaamisesta, jossa välineen ja kuvallisen ajattelun hallinta on helpompaa. Kameralla voidaan etsiä vaikkapa eri värisiä tai eri kirjaimella alkavia esineitä. Kun kuvia katsotaan, katsojan tehtävä on tunnistaa, mitä kuvassa on. Tunteiden tutkimista voisi kameralla jäsentää esimerkiksi näin:

Ensin aikuiset esittelevät lapsille perustunteet ja näyttelevät ne ilmeillä. Kun sanat ovat tulleet tutuiksi, lapset saavat ehdottaa tunteita, jotka aikuiset näyttelevät ohjeiden mukaan. Sitten otetaan avuksi kamera. Lapset saavat vuorollaan tulla ottamaan lähikuvan haluamastaan tunteesta. Kun kuvia katsotaan yhdessä, lapset yrittävät tunnistaa kuvassa esitetyn tunteen. Mistä sen tunnistaa? Mistä tällainen tunne olisi voinut syntyä? Mitä on tapahtunut?

Videokuvaustehtävässä voidaan pohtia tekoja, joista tulee hyvä tai paha mieli. Aikuisen ohjaamana kuvataan lyhyitä lasten keksimiä otoksia, joissa otetaan toiselta lelu, annetaan hali, tönitään tai kutitetaan. Kuvattuja videoita käsitellään yhdessä kuten valokuvia edellä.

Ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista. Käsittelemme havaintojamme, ajatuksiamme – tunteitakin – eräänlaisina kuvina joko ulkoisesta todellisuudesta, omasta kehostamme tai aivojen sisäisistä tapahtumista. Kielen sanat ja lauseet ovat käännöksiä ja muunnoksia näistä kuvista. Kameran avulla näitä ajattelun prosesseja voi ulkoistaa, jäsentää, hidastaa ja toistaa.

Vinkki: Peruskoulun opettajien ilmainen verkkomateriaali tutustuttaa kamerakynäajatteluun esimerkkivideoiden ja elokuvapedagogisen teorian avulla: kaikkikuvaa.fi/edu/

(Ilman johdanto-osuutta julkaistu Mannerheimin Lastensuojeluliiton Media varhaiskasvatuksessa -oppaassa,)

Kamerakynähaaste – annan 200 euroa fiksulle videokuvaajalle

EDIT: Vastaan useampaan pyyntöön jatkamalla osallistumisaikaa 19.3.2017 asti!

Minulla on 500 euroa rahaa, jonka aion jakaa tubettamisesta, leffanteosta ja muusta videokuvaamisesta kiinnostuneille nuorille – koska olen itsekin entinen nuori elokuvaharrastaja ja tiedän, että kuvaamisjutuissa tarvitsee joskus rahaa.

Nykyään, kun olen keski-ikäisempi elokuvaharrastaja, teen työkseni mm. elokuvakasvatusta ja opetan opettajia käyttämään videokuvaamista työmenetelmänä koulussa. Voitimme rahat yhdessä kollegojeni Jukka Haverin, Tommi Nevalan ja Pasi Yliriskun kanssa oppimateriaalikilpailusta jo pari vuotta sitten. Olemme etsineet tapaa käyttää palkinto hyvään tarkoitukseen niin, että se edistää elokuvaa.

Viime viikon perjantaina keksin super-idean: videokuvaushaaste, jossa on palkinto! Ja jossa samalla oppii jotain uutta elokuvaamisesta. Tai monta haastetta! Soitin heti pojille. Sovimme, että käytämme tonnin palkinnostamme tähän puolet, yhteensä 500 euroa. Haaste kerrallaan.

Samantien soitin ystävälleni, elokuvaohjaaja Selma Vilhuselle – jonka superhieno fiktio Tyttö nimeltä Varpu on muuten juuri tällä hetkellä 10 Jussi-palkinnon ehdokas! Selma lupasi valita osallistuneista haastevideoista oivaltavimman, sen jolle annetaan palkinto. Jo elokuvaharrastusvuosiltani tutulle av-alan kaupalle Avecomille ehdotin, että he lähtisivät mukaan tuplaamalla jaettavan summan. Ja niin tapahtuu! Joskus hyvät jutut lähtevät liikkeelle noin vain, koska ihmiset haluavat tehdä hyviä asioita.

Tämä on ensimmäinen kamerakynähaaste. Jos nyt, kun luet tätä, on helmikuu vuonna 2017 ei ole vielä maaliskuun 20. päivä ja olet korkeintaan 25-vuotias, voit saada osasi rahoista. Muussa tapauksessa voit osallistua muuten vain tai kertoa tästä muille. Katso video ja lue ohjeet alta.



Kamerakynä on ranskalaisen ohjaajan Alexandre Astrucin vuonna 1948 lanseeraama ajatus. Hän vaati elokuvaa kehittymään yhtä monipuoliseksi ja syvälliseksi ajattelun välineeksi kuin kieli ja kirjallisuus ovat olleet. Elokuvakamera on kuin kynä, jolla ohjaaja "kirjoittaa" ajatuksiaan. Kamerakynähaasteessa haastan teidät mukaan elokuvallisiin ajatusleikkeihin ja palkitsen parhaat ideat.

Ensimmäisen haasteen nimi on "ellipsi". Ellipsi tarkoittaa elokuvassa sitä, että jotain jätetään näyttämättä. Se on aivan tavallinen elokuvan keino, mutta siihen harvoin kiinnitetään huomiota. Ja liian harvoin sitä hoksataan itse käyttää. Tuotantoyhtiö Amazementilla on erinomainen esimerkkivideo elliptisestä kerronnasta. (Tunnen videon erinomaisuuden, koska olen itse käsikirjoittanut sen!) Näitä voi katsoa lisää Kaikki kuvaa EDU -sivuilta.

KAMERAKYNÄHAASTE #1:n SÄÄNNÖT
Kuvaa korkeintaan 50 sekunnin mittainen video, jossa "hattupäinen henkilö liukastuu banaaninkuoreen" niin, että tapahtumaa ei suoraan näytetä, mutta katsoja silti ajattelee sen tapahtuvan. Julkaise video omalla Youtube-kanavallasi otsikolla, jossa mainitaan "kamerakynähaaste #1".

Jos olet korkeintaan 25-vuotias ja teet tämän helmikuun 2017 aikana viimeistään 19.3.2017, lähetä minulle sähköpostilla osoitteeseen ismo(at)mystinenportaali.com oma nimesi, syntymäaikasi ja linkki tekemääsi videoon. Voit saada oivalluksestasi palkinnon, mainetta ja kunniaa!

Jos olet vanhempi tai on liian myöhäistä, voit osallistua muuten vain.

PALKINTO FIKSUIMMALLE
Katson kaikki helmikuun aikana ilmoitetut haastevideot yhdessä Selma Vilhusen kanssa. Selma valitsee joukosta oivaltavimman. Emme valitse teknisesti parasta, tai sitä, jossa on nähty eniten vaivaa, vaan sen, jossa on hyvä elokuvallinen ajatus. Ehkä valitsemme muutaman muunkin huippuoivalluksen ja kehumme niitä julkisesti.

Parhaaksi valitun ellipsin tekijälle annan 200 euron lahjakortin Avecom Media oy:n verkkokauppaan. Tästä 100 euroa on minulta ja toinen on kauppiaan sponsoroima lisä.

SEURAAVA HAASTE ON TOIVOTTAVASTI PIAN
Jos tämä toimii, ja lähdette mukaan, laitan seuraavan satasen jakoon heti tämän haasteen jälkeen! Yllättäkää minut!

P.S. Jos olet alle 20-vuotias, tsekkaa myös suuri Kaikki kuvaa -elokuvakilpailu!

Miksi kuvaajan on niin helppo keskittyä?

Jos harrastat kuvaamista, valokuvaa tai elokuvaa, olet ehkä joskus huomannut, kuinka helppoa kuvaamisen äärelle on unohtua. Kuvaaminen on parhaimmillaan hyvin keskittynyttä puuhaa. Miksi?

Ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin filosofiassa (Mauri Ylä-Kotolan mukaan) elokuva ei representoi niinkään todellisuutta kuin ajattelua. Elävä kuva kuvaa ajattelua liikkeessä. Kameralla kuvatulla kuvalla on toki taipumus muistuttaa hämäävästi todellisuutta, mutta se on silti ajattelun tuote.

Hyvän kuvan edellytys on hyvä ajattelu. Mutta keskittynyt ajattelu ei ole aina helppoa. Keskittynyt kirjoittaminenkin on usein siinä ja siinä. Sen sijaan keskittynyt keskustelu on yleensä vaivatonta, eikö? Keskustelu imaisee mukaansa ja fokusoi huomion, koska se tapahtuu vuorovaikutuksessa.

Kuvatessa ajattelun representaatio syntyy – ja tämä on oleellista – vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Hieman samalla tavalla tapahtuu saviveistoksen tai legojenkin kanssa mutta siinä paljon yksinkertaisemmin ja rajoitetummin. Esitettävä mielikuva voi olla kuvaajan mielessä suhteellisen valmiina tai se voi kehittyä ja muuntua prosessissa, mutta representaation tuottaminen ei etene ilman todellisuutta. Kun kuvaaja hahmottelee kameralla kuvaa ajatuksestaan, kuvaajan ja maailman välille syntyy vuorovaikutussuhde. Kommunikaatiovälineenä on kamera, jonka etsimen kautta todellisuus antaa kuvaajan toiminnalle vasteen tarjoamalla kuvia: "Tätäkö sinä tarkoitat?" Valokuva vangitaan kerralla, elävä kuva ylläpitää tiivistä suhdetta otoksen päättymiseen asti.

Kun kuvataan yhdessä työryhmän kanssa, vuorovaikutus tiivistyy entisestään. Nyt ajattelun representaation syntyminen vaatii myös ihmisten välistä koordinointia. Vuorovaikutus vangitsee tarkkaavaisuuden ja keskittää ajattelun.

Kirjoittaessa representointi tapahtuu mielessä: Ajatusten representaatiot, sanat ja lauseet, pitää ensin tuottaa. Vasta sen jälkeen ne voi tuoda ulos paperille tai näytölle. Mielellä on hankala taipumus toisaalta vahvistaa omaa ajatteluaan, toisaalta assosioida hallitsemattomasti. Kirjoittaminen on tarpeellinen ajattelun apuväline, koska se toimii hidasteena mielenliikkeille, mutta verrattuna kuvaamiseen siitä puuttuu tarkkaavaisuuden kiinnittävä vuorovaikutus toiseen.

Kuvaaminen keskittää myös vuorovaikutusta

Olet varmasti joskus pujottanut lankaa neulansilmän läpi. Mieti hetki, miltä se tuntuu. Kameralla kuvatessa pujotetaan todellisuutta samanlaisen neulansilmän kokoisen aukon läpi. Videon kuvaaminen yhdessä työryhmän kanssa vasta tarkkaa puuhaa onkin – kuin ryhmän jokaisen jäsenen sormet olisivat kiinni samassa langassa! Jokainen muutos tilassa ja ajassa muuttaa ajatuksen kuvaa.

Yksinkertaisen otoksen kuvaaminen ryhmässä jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) Ensin suunnitellaan, mitä pitää tapahtua heti sen jälkeen, kun rec-nappulaan painetaan. 2) Toiseksi toteutetaan suunnitelma ja pysäytetään tallennus. 3) Lopuksi katsotaan, miltä ryhmän yhdessä tuottama ajatus näyttää. Tarvittaessa siirrytään takaisin vaiheeseen 1 ja tarkennetaan suunnitelmaa. Mitä nyt pitää tapahtua eri tavalla, jotta toinen vaihe onnistuu?

Kun koulussa tehdään seinälehtistä, jokainen voi asetella oman lankansa paperille niin kuin haluaa, omalla vuorollaan. Mutta elokuvan ajallinen ja tilallinen rajaus pakottaa yhteistoimintaan. Jotta langat saadaan tilallisen rajauksen, neulansilmän läpi, ne pitää ensin punoa hyvin yhteen. Sen jälkeen lankoja ei voi enää liikuttaa erikseen, vaan jokainen ohjaa yhteistä punottua lankaa, samaan aikaan.

Jos ängetään, tiedätte miten käy.

Älä katso peiliin, katso itseäsi videolta

Tiedättekö kiusallisen tunteen itsensä katsomisesta videolla? Arvelen, että videon kiusallisuus johtuu ainutlaatuisesta mahdollisuudesta havaita oma mielensä toiminnassa.

Kun katson peiliin ja näen itseni, voidaan ajatella, että mieleni näkee ruumiini. Peiliin yleensä katsotaankin silloin, kun halutaan tutkia kehon ominaisuuksia. Kun peiliin kehotetaan katsomaan vertauskuvallisessa mielessä, viitataan kuitenkin mieleen liittyviin asioihin. Mutta mieltä ei voi nähdä. Paitsi ehkä videolla?

Peilin edessä mieli ohjaa sekä katsomista että katseen kohdetta. Mitä toimintaan tulee, tavallaan näemme juuri sen, mitä haluamme nähdä. Kaikki on ennakoitua. Emme voi havaita tietoisesta itsestämme erillistä mieltä.

Kun katsomme itseämme jälkikäteen videolta, näytämme samalla tavalla sattumanvaraisilta kuin muutkin. Näemme kuvan kehossa mielen, joka toimii, mutta emme voi ennakoida sitä. Juuri siksi mielen havaitsemmekin, kuten muissakin ihmisissä havaitsemme, kun heitä seuraamme. Kuvittelemme toiminnalle subjektin. (Tämä on ymmärtääkseni ihmiselle ominainen taipumus maailman äärellä.) Videokuvassa oman kehomme sisällä toimii vieras mieli, jota emme voi kontrolloida. Näemme itsemme vieraana, toisen katseessa. On aina kiusallista tulla hyvin tietoiseksi itsestään, tarkkailla itseään. Ja on kiusallista menettää kontrolli itsestään.

Kokemus mielestä ja ruumiista on ratkaisematon yhtälö, mutta yleensä sitä ei tarvitse ajatella. Peilissä mieli ja ruumis ovat korostetusti yhdessä. Se on jotenkin rauhoittavaakin, minusta. Videokuvan jälkikätinen katse kuitenkin problematisoi suhteen. Siksi oman itsensä näkeminen elävässä kuvassa on niin hankalaa.

Valokuva onkin sitten toinen juttu. Pysähtyneessä kuvassa ei ole samalla tavalla subjektia. Luulen, että valokuvassa siksi kiinnitetään enemmän huomiota kohteen kehoon kuin mieleen. Tosin joskus joku näyttää kuvassa "aivan itseltään", ja sillä emme tarkoita yleensä kehoa vaan mieltä. Se on jokin tietty ainutlaatuinen häivähdys kasvoilla. Jotain mielestä on vangittu kuvaan kehosta.

Joten siis, jos teitä kehotetaan, vertauskuvallisessa mielessä, katsomaan peiliin, älkää katsoko peiliin. Katsokaa itseänne videolta.

Miten videokuvaaminen edistää oppimista? Osa 2/6: Kameran tarkkaavaisuus on valikoivaa

Kesäkuussa 2001 liikuin Helsingissä poikkeuksellisen tarkkaavaisena. Missä kuljinkin, etsin katseellani aivan tietynlaista puistomaista miljöötä: nurmikkoa, muutamia puita ja korkeaa rakennusta, jossa on parveke.

Kuukautta aikaisemmin elokuvaharrastajaryhmäni kuvasi Kaivopuistossa lyhytelokuvaa Kaikki on hyvin. Eräässä sen jaksossa nuoriso juhlii koulun päättymistä alkukesän illassa. Olimme suunnitelleet viimeiseksi kuvaksi otoksen, jossa kamera nousee hitaasti ylöspäin ja paljastaa nurmikolle sikin sokin uupuneet juhlijat. Olimme järjestäneet paikalle ilmaiseksi ison joukon nuorisoa, nostolava-auton, valoja ja sähköä. Mutta kun ratkaiseva hetki auringonlaskun jälkeen koitti, nostolavan liike olikin nykivää, eivätkä jatkojohtojemme ylikuumenemissuojat kestäneet samanaikaista valo- ja nostokuormaa. Yritimme parhaamme. Tulevina viikkoina oli kuitenkin pakko myöntää, ettei kuva onnistunut riittävän hyvin.

Nyt etsin siis paikkaa, jossa voisimme kuvata tuon aivan viimeisen otoksen uudestaan, hieman toisella tavalla. Kamera olisi parvekkeella ja etääntyminen tehtäisiin nostolavan sijaan zoomaamalla hitaasti. Jokaista kaupungilla näkemääni nurmikkoa arvioin elokuvaohjaajan silmällä. Olisiko se tämä?

Pian sopiva kuvauspaikka löytyi – ja kohtaus onnistui. Mutta kuva puistosta ei jättänyt minua rauhaan. Vielä monta vuotta myöhemmin, missä kuljinkin, kiinnitin tahtomattani huomioni jokaiseen tietynlaiseen nurmikkoon kerrostalon juurella. Samalla tavalla elokuvaohjaajan katseeni on vuosiksi ehdollistunut bongaamaan muun muassa rintamamiestaloja, joiden etupihalla on tietynlainen pihatie, aukea tila, aita ja portti. Etsin ja löysin sellaisen vuonna 2007. Näen niitä yhä.

Daniel Simonsin valikoivan tarkkaavaisuuden koe on monille tuttu. Jos et ole aiemmin kuullut siitä, sinun kannattaa katsoa seuraava video, ennen kuin jatkat tekstin lukemista. Voit osallistua kokeeseen itse. (Voit myös katsoa toisen, populaarimman esimerkin tästä.)



Ihmisaivojen kapasiteetti tiedon säi­lyttämiseen on hämmästyttävän suuri, mutta kerralla voimme työstää vain hyvin rajoitetun määrän informaatiota. Todellisuus ympärillämme puolestaan tarjoaa ärsykkeitä mahdottoman paljon. Jotta voisimme ylipäätään havaita mitään, joudumme hyvin nopeasti (ja jatkuvasti) valikoimaan tästä äärettömästä joukosta ne asiat, joita kerralla käsittelemme. Tulkitsemme ja muunnamme ärsykkeitä merkityksiksi automaattisesti: havaitsemme
asiat aina jonain, esimerkiksi nurmikkona tai kerrostalona. Asioita, joita mielemme ei sillä hetkellä pidä olennaisina, emme tietoisesti havaitse ollenkaan. Siksi noin puolet tutkija Simonsin testaamista katsojista ei laisinkaan huomannut, että koripalloilijoiden keskellä tassuttelee kookas gorilla.

Havaintojen valikointiin ja käsitte­lyyn vaikuttavat aiemmin oppimamme asiat ja asiayhteydet. Mieles­sämme tiedostamattomasti käynnistyvät skeemat, eräänlaiset kehykset, määrittävät ratkaisevasti sen, mitä odotamme havaitsevam­me, mihin siksi kiinnitämme huomiomme ja millaiseen kategoriaan se luokitellaan. Jotta voisimme havaita, on aivojen jatkuvasti tehtävä tällaista ennakoivaa työtä.

Siksi oppilaan valikoivan tarkkaavaisuuden ohjaaminen onkin niin tärkeä osa opettajan työtä. (Esim. Rauste-von Wright) Oppilaat toki oppivat jotain koko ajan ja kaikkialla, mutta etupäässä mieleen jää se, mihin tarkkaavaisuus kulloinkin kohdistuu. Eräs tutkimus kertoo päiväkotiryhmän vierailusta eläintarhaan. Kun lapsilta retken jälkeen kysyttiin, mitä he eläintarhassa oppivat, he muistivat paljonkin: eläimiä ei saa syöttää, pitää kulkea parijonossa ja autoja pitää väistää. Sellaiset skeemat heille oli viritetty.

Mobiililaitteita on julkisessa keskustelussa pidetty uhkana oppilaiden keskittymiskyvylle koulussa. Sosiaalinen media ja pelit keskeyttävät työskentelyn toistuvasti. Samaan aikaan näyttäisi siltä, että oikein käytettynä ainakin mobiililaitteen kamera saattaa – yllättäen päinvastoin – jopa tukea oppilaan tarkkaavaisuuden suuntaamista.

Helsinkiläinen luokanopettaja kertoi havaitsemastaan ilmiöstä näin. Pakilassa on 1700-luvulla rakennettu museoitu hirsirakennus, Pakin talo. Lähikoulujen oppilaat käyvät sitä usein katsomassa. Ei ole kuitenkaan aivan helppoa, jos edes mahdollista, saada luokallinen alakouluikäisiä oppilaita samanaikaisesti kiinnostumaan 1700-luvun rakennusmateriaaleista, hirsiliitoksista ja estetiikasta. Ympäristö ja oppilasryhmä itsessään tarjoavat runsaasti kilpailevia ärsykkeitä. Opettajan virittämät skeemat ovat paperia.

Mutta kännykkäkameroiden kanssa se onnistui. Oppilaat saivat työpareittain tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen kuvaamalla kustakin lyhyt video-otos. Näyttäkää, miten hirret on liitetty toisiinsa. Näyttäkää, mitä materiaaleja rakennuksessa on käytetty... Samalla, kun kuvaatte, kertokaa havainnostanne ääneen. Kaikki onnistuivat.

Museoretki muuttui hauskaksi tutkimusmatkaksi, johon liittyi selvä tavoite. Kädessä kulkeva kamera piti tavoitteen näkyvillä, tuntuvillakin. On ilmeistä, että mielen skeemat pysyivät kännykän avulla oppimisen kannalta otollisina.

Samankaltaisia kamerakynä-kokemuksia ovat kertoneet monet kouluttamani opettajat. Kuvaaminen auttaa oppilaita keskittymään, näkemään enemmän ja pysähtymään tilanteiden äärelle.

Mutta ei välttämättä.

Toinen helsinkiläinen opettaja kertoi retkestä – eläintarhaan. Lapset saivat tehtäväkseen ottaa valokuvia eri eläimistä. Tarkoitus oli näin ohjata oppilaat havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Miten kävi? Oppilaat juoksivat häkiltä toiselle ja räpsivät kuvia. He eivät todellakaan pysähtyneet ja keskittyneet tarkkailemaan. Opettaja huokasi, että se tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään ehkä kuulivat, oli: "Ottakaa kuvia mahdollisimman monesta eläimestä mahdollisimman nopeasti."

Pohdimme yhdessä, millainen ohjeistus olisi onnistuneemmin tuottanut toivotun tuloksen. Kerroin kuvausharjoituksesta, jota lapset ovat tehneet Fallkullan kotieläintilalla kesällä. Tehtävänä on valokuvata sarja, jonka ensimmäisessä kuvassa on (tasan) yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Pisimmän kuvasarjan kerännyt voittaa. Tätä ei voi tehdä keskittymättä.

Havainnointia edellyttävä videokuva syntyisi esimerkiksi niin, että pitäisi vangita 10 sekunnin mittainen otos eläimestä, joka syö. Toinen eläimestä, joka nukkuu. Kolmas eläimestä, joka leikkii. Näin kamera luo havainnointiin kitkaa, muuntaa sen oppilaalle tietoiseksi toiminnaksi. Hyvä kuvaustehtävä haastaa lapsen leikkiin, jossa hän itse ohjaa itseään tarkkaavaisuuteen.

Kun lapset oppivat tällaisia taitoja koulussa – ajatelkaa – kuinka paljon parempia tulevaisuuden lomavideot voivatkaan olla?

(Kuva elokuvasta Normaaliperusviiva (2007))

Miten videokuvaaminen edistää oppimista? Osa 1/6: Kamera on ajatuksen peili

(Kirjoittelen raakatekstiä kamerakynän pedagogiikasta vielä tuntematonta tulevaa käyttöä varten tähän blogiini. Näissä kirjoituksissa konteksti saattaa olla siksi epämääräinen.  Jos olet opettaja ja kaipaat hieman käytännönläheisempää otetta, voit aloittaa täältä.)

Tehdään mielikuvausharjoitus.

Kuvittele, että sinulla on kädessäsi kamera. Näet kameran ruudulla kuvaa siitä, mitä kameran edessä on. Keskity katsomaan kuvaa, asioita, joita kuvassa on.

Mitä ajattelet? Ajattelet sitä, mitä kuvassa on.

Nyt, kun hitaasti alat liikuttaa kameraa, kuva sen ruudulla muuttuu. Näkyviin tulee uusia asioita. Tutki niitä keskittyneesti.

Huomaatko? Liikuttamalla kameraa muutat ajatuksiasi. Reaaliaikaisesti.

Tee seuraavaksi toisinpäin. Mene ulos. Ympärilläsi on suomalainen talvi. Millainen se on? Miltä se näyttää ja tuntuu, juuri nyt?

Sinulla on yhä kädessäsi kamera. Etsi sen ruudulle näkymä, pieni yksityiskohta tai maisema, joka mahdollisimman osuvasti näyttää suomalaiselta talvelta juuri nyt. Rajaa pois kaikki se, mikä ei kuulu tähän kuvaan. Liikuta kameraa, kunnes kuva on kohdallaan.

Katso kuvaa ruudulla. Mitä näet nyt?

Näet ajatuksesi suomalaisesta talvesta. Nyt kamera on peili, jossa näet oman ajatuksesi. Katsele sitä. Onko ajatus hyvä? Voit jatkaa sen työstämistä yhdessä kameran ja todellisuuden kanssa.

Alakoulun opettaja kertoi keksineensä hauskan tavan levottoman luokan rauhoittamiseen. Hän kääntää dokumenttikameran kohti luokkaa niin, että kuva tilanteesta heijastuu valkokankaalle. Oppilaat huomaavat kuvan ja rauhoittuvat hyvin nopeasti. Kun luokka näkee itsensä ulkopuolisen silmin, se alkaa ajatella itseään.

Sinullakin on ehkä kokemus itsesi näkemisestä videokuvassa. Vaikutelma on outo. Kuvassa kyllä olet juuri sinä mutta jollain vieraalla tavalla. Et näe omaa kokemustasi itsestäsi vaan jonkun toisen katseen. Alat hieman kiusaantuneena ajatella itseäsi niin kuin jääkiekko-ottelun katsomosta hallimonitorin kuvaan poimittu katsoja. Erikoista kyllä, samalta ei tunnu peiliin katsoessa. Silloin katse on omasi.

Kameralla on todellisuuteen nähden oudon vieraannuttava suhde. Ranskalaiset elokuvateoreetikot (mm. Robert Bresson ja Jean Epstein) ajattelivat, että kamera jollain tavalla näkee todellisuuden sellaisenaan, ilman ihmisen tulkitsevaa katsetta. Kamera irrottaa kuvaajan tekemän havainnon alkuperäisestä yhteydestään. Kuvassa olevia asioita voi siksi tarkastella erillään ympäröivästä todellisuudesta. Ohjaaja Jean-Luc Godardin elokuvafilosofia tiivistyy Mauri Ylä-Kotolan mukaan ajatukseen, että elokuva ei representoi todellisuutta sinällään vaan tekijän ajatusta todellisuudesta.

Edellä esitetyssä mielikuvausharjoituksessa demonstroin, että jokainen kuva tai video-otos ikään kuin on kuvaajan ajatus. Kuvaaja työstää ajatustaan rajaamalla kuvaa tilassa ja ajassa, kunnes ajatus näyttää oikealta. Juuri näinhän monet nuoret toimivat ottaessaan itsestään selfie-kuvia sosiaaliseen mediaan. He eivät ota vain yhtä kuvaa ja lähetä sitä. Sen sijaan he ottavat ehkä kymmeniä erilaisia kuvia ja valitsevat niistä sen, joka vastaa heidän ajatustaan. (Eihän kukaan lisää profiiliinsa koulukuvaajan ottamaa kuvaa. Se on jonkun muun ajatus, jos sitäkään.) On selvää, että tässä prosessissa he samalla työstävät omaa ajatustaan itsestään.

Tottunut kuvaaja tai elokuvaohjaaja ei tietenkään noudata mielikuvaharjoituksen intensiivistä, reaaliaikaista prosessia, vaan voi työstää ajatuksiaan kuvittelemalla niistä kuvia. Mekanismi on kuitenkin olennaisesti samankaltainen.

Kirjoittamalla voi ylläpitää johdonmukaista ajatuskulkua tuntikausia, yön yli, päiviä. Muutenhan ajatus alkaisi harhailla jo minuuteissa. Myös kameraa voi käyttää tällaiseen ajattelun ulkoistamiseen. Kuvaaminen auttaa pysähtymään oman ajattelun ja havainnon äärelle, työstämään sitä. Mielikuvat ovat häilyviä ja ohimeneviä, mutta kuva kameran ruudulla pysyy paikallaan pidempään. Kun havainnoksi tiivistynyt ajatus tallennetaan valokuvaksi tai videoksi, siitä tulee objekti, jota voidaan työstää ja käsitellä uudestaan – sekä yksin että yhdessä.

Koulussa tällainen ajattelun, havainnoinnin ja keskittymisen väline on erityisen tervetullut. Kirjoitan siitä lisää seuraavalla kerralla!

Videoseurapeli, jossa opit, mitä kuvaaminen on

Elokuvaamisen taitoa on vaikea harjoitella järjestelmällisesti, koska kuvaaminen on ajattelemista. Juuri sitä opitaan tässä uudessa seurapelissä, joka sopii kaikenikäisille ekaluokkalaisista korkeakouluihin. Myös lomavideokuvaajien kannattaa kokeilla ennen matkaa.

Kuvaustehtävä:

• Valitkaa annetuista tapahtumista yksi ja esittäkää se videon avulla. Yleisö yrittää arvata kuvan perusteella alkuperäisen lauseen. Arvauksia saa sanallisesti korjata oikeaan suuntaan. Esimerkiksi: "Sama monikossa!"

1. Jalankulkija ylittää suojatien.

2. Kevät saapuu.

• Toinen lauseista on tarkoituksella toista vaikeampi. Voitte antaa itsellenne ja yleisölle haasteen!
• Video kuvataan dokumentaarisesti tekemällä havaintoja lähiympäristössä. Otoksia ei lavasteta, näytellä eikä selosteta.
• Tapahtuman voi näyttää sellaisenaan tai koostaa sen useammista osista. Lause ei saa kuitenkaan näkyä kuvassa tekstinä eikä vastaavina symboleina.
• Video voi koostua yhdestä pitkästä tai monista lyhyistä otoksista. Tapahtuma voi toistua videolla useita kertoja. Kokonaiskesto on korkeintaan 3 minuuttia.
• Mielikuvitusta saa ja kannattaa käyttää!

– Ratikka saapuu asemalle!
– Ei asemalle vaan...
– Pysäkille!

– On kiire!

Ajatuksia harjoituksen jälkeen:

"Tässä sai ymmärtää, mitä kuvaaminen on."
"Opin, miten kuvauksella voi korostaa tavallisia asioita."
"Tykkäsin! Oli tavallaan helppo, mutta silti oppi jotain uutta."
"Tykkäsin! Hyvä, että oli vaikeampi ja helpompi tehtävä. Kevät saapuu oli abstrakti. Siinä sai käyttää luovuutta."
"Yleensä kun lähdetään kuvaamaan, pitää näytellä ja lavastaa. Ei kuitenkaan ollut yhtään rajoittavaa kuvata näin."
"Pitää käyttää sitä, mitä on. Tässä oppii katsomaan eri näkökulmista asioita."
"Alias-idea on hyvä, se että pitää saada toiset arvaamaan."
"Mietin, mitä pitää tehdä, että joku asia tulee katsojalle mieleen."
"Tämä konkretisoi hyvin sen, että elokuvassa pitää näyttää. Opin näyttämään kameralla."

Harjoitusta kokeilivat Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet.

Monilukutaito voi pelastaa kulttuurin markkinavoimilta

Opettajat ovat huolissaan kirjallisuuden asemasta koulussa. Erityistä huolta aiheuttaa monilukutaito, uuden opetussuunnitelman määrittelemä osaamisen alue, joka perustuu entistä laajempaan tekstikäsitykseen.

"Laaja tekstikäsitys, johon opetussuunnitelma pohjautuu, asettaa kaunokirjalliset tekstit muiden tekstien joukkoon, jolloin kuvien katselu tai videoiden tekeminen on yhtä tärkeää kuin kirjallisuuden lukeminen", kritisoi Helsingin normaalilyseon äidinkielenopettaja Helena Ruuska.

"On todennäköistä, että opetuksen ainaisessa kiireessä nopea ja viihteellinen voittaa hitaan ja syvällisen."

Helsingin Sanomat 6.5.2015 

Huoli on ymmärrettävä ja perusteltu. Millainen olisikaan kirjallinen kulttuurimme ilman koulun panosta? Millainen olisi aamun Hesari? Millaista olisi suomalainen kaunokirjallisuus, jos kirjailijat ja lukijat eivät olisi vihkiytyneet sen perinteeseen jo koulussa? Miten sinä osaisit jäsentää maailmaa ja ilmaista ajatuksiasi kirjoittamalla?

Kokeillaan. Avaa kännykästä tai täppäristä kuvagalleria. Katso kuvaamiasi videoita. Lisää löydät Youtubesta. Katso tv:tä. Kuinka täsmällistä ja syvällistä ilmaisua syntyy, kun sitä ei suunnitelmallisesti opiskella koulussa?

Tv-ilmaisua - tosi-tv:stä iltauutisiin - tekee pieni eliitti muutaman vuoden vaihtelevalla koulutuksella. Monilla ei ole visuaalista koulutusta ollenkaan. Helsingin sanomien toimittajat, sen sijaan, ovat harjoitelleet kirjoittamista 7-vuotiaasta asti yhdessä yleisönsä kanssa. He ovat alusta asti oppineet käsittelemään maailmaa kielen avulla. Ajattelemaan kirjoittamalla. Myös elokuvaa (arkikielessä videokuvausta) on mahdollista oppia käyttämään samalla tavalla. 

Yhä suurempi osa meitä ympäröivästä viestinnästä on audiovisuaalista. Kirjallinen kulttuuri ei katoa, mutta sen rinnalla maailmaa tutkitaan, jäsennetään, näytetään ja selitetään meille audiovisuaalisilla välineillä ja kielillä. On kaikin tavoin merkityksellistä, kuinka tarkka tuo kuva on.

Sen kutistuvan osan kulttuurista, joka on suomalaista, ovat tehneet lapset, jotka kerran kävivät suomalaisen peruskoulun. Siksi koulun tehtävä ei ole kasvattaa vain valistunutta yleisöä. Koulussa opiskelevat nyt he, jotka tekevät tulevaisuuden kulttuurin. 

Audiovisuaalisen kulttuurin kehittymistä ohjaa markkinavoimien sattumanvarainen opetussuunnitelma. Ilman koulun väliintuloa on ihan mahdollista, että nopea ja viihteellinen voittaa hitaan ja syvällisen. Monilukutaito voi olla kulttuurille pelastusrengas, johon pitää tarttua.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Vastaväitteitä.

Onko Youtube-video elokuvaa? Väheksynkö klassikkoelokuvien näyttämistä lapsille? Pitäisikö elokuvakasvatus jättää rauhaan?

Kirjoitukseni Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle synnytti Facebookissa vilkkaan ja rönsyilevän keskustelun. Tiivistän tähän ajatukseni siinä esille nousseista kysymyksistä. Niille, jotka ovat lukeneet elokuva-aiheisia kirjoituksiani, osa saattaa tuntua toistolta. Halusin kuitenkin koota aiemminkin esittämäni teesit elokuvakasvatuksen kontekstiin.

Vastaan neljään kirjoitukseeni esitettyyn vastaväitteeseen, jotka olen tiivistänyt ja muotoillut uudestaan omin sanoin. Osittain ne ovat yhdistelmiä eri henkilöiden kommenteista.

1) "Elokuvalla on totuttu tarkoittamaan pitkiä elokuvia, joita mennään katsomaan elokuvateatteriin. Vain ammattilaiset ajattelevat, että elokuva tarkoittaa muutakin. Miksi sotkea käsitteitä?"

Elokuvakasvatuksen kaanoniin kuuluu Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895), yksi niistä elokuvista, jotka esitettiin yleisölle historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä. Sitä näytetään nykyään lapsille, kun halutaan kertoa, mistä kaikki alkoi. Se on siis määritelmällisesti elokuva. Seuraavien vuosikymmenien aikana elokuvalle löytyi ja kehittyi lukemattomia erilaisia käyttötapoja. Näytelmäelokuvan perinne syntyi, kun elokuvaan yhdistettiin teatterin tapa kertoa tarinoita.

Heti 1900-luvun alkupuolella alkoivat tietysti kiistat siitä, mitä elokuvalla oikeastaan pitäisi tehdä. Jotkut pitivät fiktioelokuvaa lähinnä sirkushuvina, toiset näkivät siinä bisneksen. Eräät tekivät sillä suurta ja kestävää taidetta.

Samaan aikaan elokuvantekijät ja -teoreetikot pohtivat, mitä elokuva on välineenä. Dziga Vertov ajatteli sen olevan kinosilmä, joka kulkee vapaasti ajassa ja tilassa keräämässä havaintoja. Robert Bresson pohti hieman samalla tavalla, että elokuva on väline, joka rakentaa todellisuuden uudestaan fragmenteista. Hän puhui kinematografiasta (cinématographique, liikkeellä kirjoittaminen), josta elokuvan tutumpi käsite cinéma on peräisin. Alexandre Astruc uskoi, että elokuvasta kehittyy kamerakynä, jolla voi tarinoiden kertomisen lisäksi ilmaista mitä tahansa ajatuksia - niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään.

Myöhemmin Andrei Tarkovski ajatteli elokuvaa ajan veistämisenä. Elokuvaajan taito on esittää omia mielikuviaan havaintoina, jotka vangitaan elokuvakameralla.

Elokuvasta on sanottu toki myös paljon muuta, mutta tämä kehys - elokuva todellisuuden havainnoinnin välineenä - on ollut minulle paras tapa ymmärtää sitä, mikä yhdistää kaikkia elokuvan eri muotoja aina asemalle saapuvasta junasta Avatar-elokuvan kolmiulotteiseen fantasiamaailmaan ja skeittivideoihin. Paremmin kuin Aristoteleen runousoppi, leikkaussäännöt tai kuvakokojärjestelmä.

Mitään uutta määritelmää elokuvalle en siis etsi, päinvastoin: katson elokuvan historiaan.

(Elokuvatradition kehittymisestä olen kirjoittanut enemmän neliosaisessa kirjoitussarjassa Jeesus ja uusi aalto. Elokuvan toimintaperiaatteista pamfletissa Elokuvakerronnan kolme perusasiaa.)

2) "Yliopiston vessanseinäkirjoituksetkaan eivät ole kirjallisuutta. Miksi Youtube-video olisi elokuvaa?"

Suomen kielen elokuva-sanalla on useampia päällekkäisiä merkityksiä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan yksittäisiä teoksia (vrt. kirja), joita mennään katsomaan esimerkiksi elokuvateatteriin. Toisaalta se tarkoittaa koko taiteenlajia (vrt. kirjallisuus), jolla on teoriansa, genrensä ja perinteensä. Kolmanneksi se merkitsee itse välinettä: kinematografiaa, kinosilmää ja kamerakynää (vrt. kieli), tapaa käsitellä todellisuutta ja ilmaista ajatuksia. Siten lomamatkalla kuvattu videoklippi ei välttämättä ole elokuva, mutta se on väistämättä elokuvaa.

Koulussa opiskelemme oppiainetta "äidinkieli ja kirjallisuus", jossa vastaava jako on selkeämmin näkyvillä. Jokainen peruskoulun käynyt on opetellut käyttämään kieltä tavaamisesta ja ensimmäisten kirjainten raapustamisesta alkaen. Lisäksi hän on tutustunut kirjallisuuteen ja sen klassikoihin: yhteen kulttuurimme merkittävistä tavoista käyttää kieltä.

Elokuvan läpäisemässä kulttuurissa elokuvakasvatuksen pitäisi olla näitä molempia. Muuten ymmärrys kulttuurista jää laihaksi ja kyky käyttää elokuvaa omana ilmaisuvälineenä kapeaksi.

(Periaatteessa äidinkielen opetus edellyttää opetussuunnitelman perusteiden mukaan "laajaa tekstikäsitystä", johon kuuluu myös kuva, mutta käytännössä tämä ei toteudu. Ajan lisäksi puuttuu valmiuksia ja menetelmiä. Äidinkielenopettajiksi hakeutuvat ne, joiden intohimo kohdistuu kieleen ja siihen heidät koulutetaan. Hyvä niinkin.)

3) "Fiktio on paras elokuvakasvatuksen väline, koska se on lapsille tutuin."

@IsmoKiesilainen @osulop Elokuvapolku opettaa lapsille elokuvakerrontaa. Fiktio on niille tutuinta.
— Leena Virtanen (@LeenaVirtanen) October 26, 2013

Toimittaja Leena Virtanen on twiitissään osittain oikeassa: lapset tuntevat fiktion muodon ja ovat tottuneet katsomaan fiktioelokuvia. Kasvattaja voi käyttää katsomiskokemusta apuna erilaisten teemojen käsittelyssä, kuten Koulukinon Elokuvakasvatuksen opas hyvin havainnollistaa. Kasvattaja voi avata maailmaa myös tuomalla tuttuun katsomistapahtumaan jotain, mitä lapsi ei ole tottunut näkemään.

Muilta osin Virtanen on minusta väärässä. Lapset suhtautuvat esimerkiksi videokameran käyttöön hyvin ennakkoluulottomasti, eivätkä kuvatessaan ryhdy automaattisesti matkimaan näytelmäelokuvia. Tutkin tätä opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? Oppilaat tekivät kuukauden ajan erilaisia koulutyöhön liittyvä tehtäviä kynän sijasta videokameralla. He käyttivät kamerakynää intuitiivisesti juuri niin kuin elokuvateoreetikot olivat edellisellä vuosisadalla määritelleet.

Kulttuuritalo Valveen elokuvakoulun Tommi Nevala on kehittänyt pienemmille lapsille Videopensseli-menetelmän, jossa elokuvan avulla havainnoidaan ja tutkitaan ympäristöä. Näitä ja muita lähestymistapoja käsitellään tarkemmin mm. kirjassa Liikkuva kuva - muuttuva opetus ja oppiminen.

Kun elokuvakasvatuksessa tutustutaan fiktioon, tutustutaan yleensä pääasiassa teatterin ja tarinankerronnan traditioon, koska ne ovat fiktiokerronnan valtavirran ydintä. Elokuvalle itselleen ominaiset mekanismit (ks. kohta 1) jäävät vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan.

Monipuolisemmat menetelmät eivät vielä ole elokuvakasvatuksen valtavirtaa, mutta ne voisivat olla.

4) "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

Elokuvakasvatus voisi hyvinkin ottaa mallia muusta taidekasvatuksesta. Katsokaa mitä esimerkiksi varhaisiän musiikkikasvatuksesta sanotaan:

Varhaisiän musiikkikasvatuksen tavoitteena on tarjota lapsille musiikillisia elämyksiä, valmiuksia ja taitoja. Lisäksi tavoitteena on antaa virikkeitä jatkuvan musiikin harrastuksen syntymiseen. Varhaisiän musiikkikasvatus tukee lapsen luovuuden ja itseilmaisun kehittymistä. Tavoitteena on myös lapsen kaikkien kehitysalueiden, niin emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kuin motorisenkin kehityksen tukeminen.

Samanlainen henki jatkuu perusopetuksen opetussuunnitelmassa:

Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisen ilmaisun välineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. 

Neljänteen vuosiluokkaan mennessä oppilaan pitäisi oppia mm. käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään musiikin avulla, havainnoimaan aktiivisesti ääniympäristöä ja käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa!

Koulukino ja Mediakasvatusseura suunnittelevat kutsuvansa koolle seminaarin, jossa nyt alkanutta keskustelua elokuvakasvatuksesta jatketaan. Toivon, että  tämä kirjoitus avasi minun lähestymistapaani elokuvakasvatukseen. Olisi hauskaa, jos muut alalla askartelevat esittelisivät omia ajatuskehikoitaan jo ennen yhteistä tapaamistamme. Vaikka heti tähän perään kommentteina.

Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle - palatkaa tulevaisuuteen!

"Elokuvakasvatus on elokuvan katsomista yhdessä lapsen kanssa ja tämän kokemuksen jakamista."

Koulukinon tuottama Elokuvakasvatuksen opas (Nemo, 2013) tiivistää ensimmäisessä lauseessaan sen, mikä suomalaisessa elokuvakasvatuksessa on vaarallisesti vialla: elokuvakasvattajalle elokuva on yhä vain pitkä näytelmäelokuva, joka on "parhaimmillaan elokuvateatterissa". Siinä on alku, keskikohta ja loppu, päähenkilö ja vastustaja, yleiskuva ja puolilähikuva. Dokumentaariselle elokuvalle on 160-sivuisessa kirjassa omistettu yksi sivu. Animaatiolle toinen.

Tämän elokuvakäsityksen ympärille kokoonnuttiin myös Ajatuksia elokuvakasvatuksesta -seminaariin elokuvateatteri Orioniin keskiviikkona 23.10. Suomalaisen elokuvakasvatuksen kentältä esiteltiin hankkeita, joissa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan klassikkoelokuviin, oppimaan elokuvan kieltä ja jopa tekemään itse omia elokuvateoksiaan.

Seminaarin tähtivieraana oli ranskalaisen elokuvakasvatuksen guru Alain Bergala, joka kertoi, kuinka tärkeää elokuvaa on käsitellä taiteena. Sitä ei pidä lähestyä television, viestinnän tai semiotiikan kautta, vaan omana taiteenlajinaan, tämän hetken taiteista tärkeimpänä. Elokuva pitää ensisijaisesti kohdata henkilökohtaisen katsomiskokemuksen, ei analyysin kautta. Mainostaulun viesti pitää ymmärtää, elokuvan viestiä ei. Se pitää kokea.

Bergala puhui innostavasti siitä, kuinka elokuvakasvatus voi tarjota markkinoiden ja sosiaalisen ympäristön syöttämän pakkopullan rinnalle toisenlaista elokuvaa. Vapauden. Ei pidä opettaa, mitä hyvä ja huono, vaan tarjota vaihtoehtoja. Antaa lasten nähdä valkokankaalla kauniita asioita.

Tässä ajassa elokuvan puolustaminen taiteena on väistämättä radikaalia. Niin radikaalia, että vanhan hurmaavan elokuvakasvattajan saarnaa kuunnellessa on helppo unohtaa, kuinka syvälle 1900-luvulle hänenkin elokuvakäsityksensä on jäänyt.

Samaan aikaan elokuvateatterin ulkopuolella elokuva on nimittäin kaikkea muuta. Se on kännykkä, jolla poika kuvaa asemalle saapuvaa junaa, jolla tytön pitäisi saapua. Se on hääjuhla, jota eno kuvaa kolmijalan päältä vanhalla dv-kameralla. Se on isä, joka kuvaa tavaratalon vahtimestaria, joka vie lapselta ilmapallon. Se on skeittitemppu, joka katsotaan uudestaan ja uudestaan.  Se on lomavideo, jota kukaan ei jaksa katsoa. Se on Big Brotherin 24/7-lähetys. Se on Youtube, Vimeo, Vine ja tuhansia videoblogeja.

Se on tuulessa tanssivan muovipussin kauneus, kotivideokameralla vangittu viipale aikaa, jonka Ricky näyttää naapurintytölle American Beautyn unohtumattomassa kohtauksessa.

Se on oikeastaan (vihdoin) juuri sitä, mitä radikaalit 1900-luvun alkupuolen elokuvateoreetikot elokuvan tulevaisuudelta toivoivat: kynä, jolla voi ilmaista mitä tahansa ajatuksia.

Miksi elokuvakasvatus sitten on niin fiksoitunut pitkään näytelmäelokuvaan, jonka siivu elokuvakulttuurissa on yhä kapeampi?

Bergala ei ymmärrä kysymystä. Hän kertoo kyllä tutustuneensa Youtuben tarjontaan, julkaisseensa siellä itsekin jotain salanimellä, mutta ei näe sitä elokuvan kannalta relevanttina ympäristönä. Netistä löytyy toki kaikenlaisia gägejä, remiksejä kaupallisista tv-sarjoista ja sekalaista ekshibitionismia. Mutta vaikka nämä uudet välineet ovat olleet olemassa jo parikymmentä vuotta, ne eivät Bergalan mukaan ole synnyttäneet mitään uudenlaista elokuvaa.

"En ole nähnyt yhdenkään elokuvantekijän syntyvän netissä", Bergala tuhahtaa. "Mikä siinä on pointti? Mitä siitä tulee?"

Bergalan suhtautumista saattaa selittää hänen aiemmin päivällä kertomansa tarina ranskalaisen elokuvakasvatuksen synnystä. Toisen maailmansodan aikaan kommunistien ja katolisten yhteinen vastarintaliike alkoi käyttää elokuvanäytöksiä välineenä paremman maailman rakentamiseksi. He uskoivat elokuvan olevan väline, joka parhaiten puhuttelee kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Perinne jatkui sodan jälkeen ja elokuvasta tuli ranskassa poliittisesti tärkeä instituutio. Kansallista elokuvaa on tuettu vahvasti lainsäädännöllä ja se on saanut keskeisen aseman myös koulussa. Esimerkiksi: Elokuva on yksi aineista, jonka voi suorittaa ylioppilaskirjoituksissa - tekemällä oman elokuvan. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Ranskassa kotimaisten elokuvien tuotantomäärät eivät koskaan ole romahtaneet amerikkalaisen paineen alla. Pitkä näytelmäelokuva on kansallinen ylpeys.

Lopuksi Bergala hieman pahoittelee ranskalaista näkökulmaansa ja muistuttaa, etteivät hänen ajatuksensa ole jumalan sanaa. Jään hieman epäilemään sitä, sillä niin hyvin Bergalan oppi on Suomessakin tullut lihaksi. Ehkä hän tosiaan on elokuvakasvatuksen jumala, kuten eräs osallistujista luonnehti.

Ei ole epäilystä, etteikö elokuva olisi tämän hetken taiteenlajeista tärkein. Mutta se on myös muuta: se on monipuolinen ilmaisuväline, joka nyt ensimmäistä kertaa omassa historiassaan on oikeasti kaikkien käytettävissä. Elokuvakulttuuri on tästä eteenpäin kansankulttuuria. Näin tapahtuu elokuvakasvatuksesta riippumatta. Silti ja siksi elokuvakasvattajien pitäisi palata 1900-luvulta takaisin tulevaisuuteen.

Elokuvakasvatuksen opas on hyvä ja perusteellinen siinä, mihin se on varsinaisesti tarkoitettu: pitkien näytelmäelokuvien katsomiseen yhdessä lasten kanssa. Mutta elokuvakasvatus, joka tunnustaa vain fiktioelokuvan perinteen, ei anna eväitä rikkaan elokuvakulttuurin ymmärtämiseen ja rakentamiseen.

Hyvää esimerkkiä seminaarissa näytti Kaikki kuvaa -tutoriaalisivusto, joka ensimmäisessä vaiheessaan keskittyi varsin konservatiivisesti lyhytelokuvan tekemiseen, mutta on nyt laajentamassa näkökulmaansa mm. harrastevideoihin.

Ristiriitaisempia tunteita herättää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n julkaisema Elokuvapolku, joka esittelee esimerkkien avulla kymmeniä erilaisia elokuvakerronnan keinoja. Arvaatteko, millaisista elokuvista näytteet ovat?

Pitkistä näytelmäelokuvista. Kaikki.

(Omaa näkökulmaani elokuvakasvatukseen avaa tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas.)

EDIT: Kirjoituksesta ja elokuvakasvatuksesta puhutaan lisää tämän kirjoituksen jaon yhteydessä Facebookissa. Keskustelun pohjalta kirjoitin tekstille jatko-osan: Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Toivon sen yhteyteen lisää keskustelua.

Elokuvanteko ei ole koskaan näyttänyt näin hauskalta!

Aina silloin tällöin törmää johonkin, joka on tehty tosi hyvin, ajatuksella ja tunteella. En nyt puhu Hesarin tabloidi-uudistuksesta vaan Arttu Haglundin ja Vesa Kuosmasen tuottamasta Kaikki kuvaa -oppimateriaalista.

Kahdeksan vajaan 10 minuutin mittaista videotutoriaalia opastavat fiktioelokuvan tekemisessä ideasta ensi-iltaan asti: käsikirjoituksessa, kuvauksessa, leikkauksessa, näyttelijän ohjaamisessa, äänitehosteiden keksimisessä. Patsen ja Empun hahmot ovat hauskoja, vinkeissä näkyy lämmin suhde elokuvantekoon ja harrastamiseen. Elokuva on iso sydämen asia, mutta kameraksi käy vaikka kännykkä ja mikkipuomiksi jääkiekkomaila.

Tutoriaalien käsikirjoitus ja elokuvallinen toteutus ovat huippuluokkaa, täynnä pieniä ja suuria oivalluksia. Ne ovat elokuvaa itsessään, eivät videopajan tai viestintätoimiston liukuhihnatyötä.

Tekniikka saadaan näyttämään helpolta. Se on tarkoituksella valittu asenne: elokuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kameran pientä punaista nappia. Toisaalta helppouden illuusio syntyy siitä, että kameroiden ja leikkausohjelmien käyttöä ei erikseen opeteta.

Oppaan taustalla kummittelee hieman konservatiivinen elokuvakäsitys: Aristoteles, alkusysäys, kokokuva ja lähikuva. Patse ja Emppu toki muistuttavat välillä, että elokuva voi olla paljon muutakin, mutta eivät anna siihen käytännön aseita. Rajaus perinteisin menoin toteutettuun näytelmäelokuvaan on kuitenkin perusteltu, eikä elokuvanteko ole koskaan näyttänyt näin hauskalta! Kaikki kuvaa on varmasti hyvä alkusysäys kenelle tahansa nuorelle elokuvantekijälle.

Vaikka tutoriaalit on tarkoitettu nuorille elokuvantekijöille itseopiskelua varten, ne on helppo nähdä  myös osana peruskoulun elokuvaopetusta. Tällaista matskua näin hienolla toteutuksella ei ole ollut olemassa. Nyt kun on, sitä kannattaa käyttää.

Minua Patse ja Emppu inspiroivat pohtimaan vaihtoehtoisemman elokuvapedagogiikan toimittamista videomuotoon, jotta se tavoittaisi yksittäisiä koulutuksia suuremman yleisön. Rima on ainakin nyt korkealla.

Kaikki kuvaa -sivustolla käynnistyi 7.1. myös 9-15-vuotiaille tarkoitettu elokuvantekokilpailu.

Lomavideodogma #3 – Innsbruckista etelään

Elokuvassa Viisi kampitusta Lars von Trier laatii kollegalleen Jørgen Lethille säännöt, joiden mukaan tämän on kuvattava uudestaan 1960-luvun lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen. Säännöt ovat mielivaltaisia. Ensin elokuva pitää kuvata Kuubassa ja yksi otos saa kestää vain puoli sekuntia. Toisella kerralla kuvausryhmä pitää viedä maailman kurjimpaan paikkaan. Sitten elokuvasta pitää tehdä animaatio.

Tämä hanke on inspiroinut minua, kun olen viime vuosina tehnyt teoreettisia ja empiirisiä kokeiluja lomavideoiden parissa. Ensin kyllästyin siihen, että kuvaamani videot vaativat leikkaamista. Päätin, että jokainen tilanne on kuvattava yhdellä otoksella. Toisella matkalla jokaisen otoksen piti olla videopostikortti jollekin.

Koska olen mieltynyt pitkiin rauhallisiin otoksiin, päätin tänä vuonna (luotettavan ystäväni kannustamana) haastaa itseni von Trierin ensimmäisen kampituksen hengessä: jokaista hetkeä saa kuvata vain 1–3 sekuntia. Kuuban sijaan menimme (jälleen) Alpeille.

Ilmaisumuotohan on hyvin muodikas. Elokuvatrailerit, musiikkivideot ja mainokset on yleensä tehty juuri tämän dogmin mukaan, nopeilla leikkauksilla. Ylen Sinun tarinasi on hyvä esimerkki. (Se taitaa olla myös hyvä esimerkki Terrence Malickin The Tree of Lifen vaikutuksista elokuvailmaisuun.)

En kuitenkaan ajatellut sliipattuja vakuutusmainoksia, joissa musiikki ja kertojanääni sulauttavat kuvat säröttömäksi virraksi. Edes Malickia en ajatellut vaan von Trieriä ja 90-luvun dogmaliikettä. Olen nimittäin nähnyt monia viehättäviä musiikkivideoiksi leikattuja lomapotpureita, mutta harvoihin niistä olen uskonut. Kun hauskimmat otokset ja hymyt huolellisesti kääritään tunnelmalliseen musiikkiin, käy helposti niin, että video alkaa näyttää matkailumainokselta. Videolla matka esitetään sellaisena kuin sen haluamme muistaa. Minä haluaisin, että video paljastaa matkasta jotain, mitä en itse edes tiedä. Tanskan dogmaatikkojen siveyslupaus tuntui siksi luontevammalta referenssiltä.

Tekotapa muistuttaa myös hieman Miltä maailma näyttää? -kuvausharjoitusta, jota käytän elokuvakerronnan perusasioiden opettamisessa. Lyhyitä audiovisuaalisia havaintoja peräkkäin, suoraan kameralla, leikkaamatta.

Elokuvailmaisun matokuuri oli mielenkiintoinen kokemus. Monet hetket todella tiivistyivät sekunnin välähdykseen. Toisaalta: monet eivät. Menomatkalla, kaupunkien sykkeessä, nopea liipasinsormi oli kotonaan. Poimin ilmeitä, junia, kiirettä, liikennevaloja ja ääniä kuin marjoja. Kun saavuimme ikuisten vuorten rinteille, aika ei enää pirstoutunutkaan samalla tavalla. Monta kertaa teki mieli jättää kamera paikalleen minuutiksi ja antaa vuoristoajan virrata sisään. Pääosin pysyin kuitenkin dogmissani. Joskus samaa asiaa oli mahdollista katsoa eri tavalla, lyhyemmin. Ei aina.

Olisin tietysti voinut kuvata aina vähän pidempiä otoksia, varmuuden vuoksi, ja valita vasta leikkauspöydällä parhaat freimit. Se olisi kuitenkin ollut aivan erilaista kuvaamista – eikä yhtään niin hauskaa.

Kahden viikon matkalta kertyi yhteensä 1226 klippiä. Laitoin ne peräkkäin editointiohjelman aikajanalle ja poistin tarpeettomat ja epäonnistuneet. Joitain ylipitkäksi venähtäneitä otoksia lyhensin. Joistain poistin tahattomat heilahdukset, jotka seurasivat rec-nappulan painamisen jälkeisestä hätiköinnistä. En kaikista. Paria kohtaa lukuunottamatta jätin kronologian ennalleen. Halusin säilyttää videossa fiiliksen siitä, että nämä pienet havainnot kuvattiin juuri näin, tässä järjestyksessä.

Yllätyin siitä, kuinka paljon äänimaailma korostui lyhyissä otoksissa. Terävät ristiriitaiset ääniskarvit ihastuttivat minua heti alusta lähtien. Ne ovatkin yksi elementti, joka vakuutusmainoksista on häivytetty. Kuuluvat äänileikkaukset tekevät katsomisesta hieman hermostuttavan kokemuksen. Toisaalta niissä on rytmiä ja huumoria, jotain orgaanista. Jatkuvuusleikkauksen ihanne on pilannut nämäkin bileet.

Videokooste löytyy tästä alta. Ehdotuksia seuraavasta lomavideodogmasta otan vastaan!


Aikaisempia lomavideoita:
Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta (Junalla ja kävellen Keski-Euroopassa 2009)
Scener ur en resa (Fårön saarella 2010)
Bodensee–Como (Kävellen Alppien yli 2011)

Videopostikortteja Alpeilta

Muutama vuosi sitten huomasin, että mitä enemmän olin kuvaamisesta oppinut, sitä huonompia omista kotivideoistani oli tullut. Olin ikään kuin alkanut kuvata materiaalia leikkaajalle, joka kuvittaa kertomusta, jota ei ole. Lopputulos oli muodollisesti pätevää kuvavirtaa erilaisine kuvakokoineen, mutta käyttökelpoista siitä olisi saanut vain jälkikäteen käsikirjoittamalla ja työstämällä. Ja sellaiseen minulla ei koskaan ollut aikaa, enkä ehkä pitänyt sitä motivoivana vaihtoehtonakaan.

Halusin palauttaa kuvaamiseeni sen intuition hetkien tallentamisesta, joka varhaisemmissa tallenteissani oli vielä havaittavissa. Kun lähdimme matkalle Keski-Eurooppaan, otin projektikseni suuren lomavideouudistuksen. Dogmina oli kuvata yksittäisiä tilanteita, jotka kestävät noin 30-60 sekuntia. Lomavideoista tulikin hyviä, ja ehkä siksi leikkasin matkasta myös koosteen.

Tänä kesänä kävelimme Alppien yli Saksan Bodenseelta Italian Como-järvelle. Annen hieno idea oli lähettää matkalta julkisia nettipostikortteja. Tällaiseen tarkoitukseeni video-otokseni sopivatkin juuri hyvin. Ajatus postikortista antoi vielä lisäryhtiä kuvaamiselle: yksi video oli jostain hetkestä ja jollekin. Tietenkään en yleensä kuvatessani etukäteen miettinyt, kenelle kuvaan. Silti ajatus videon lähettämisestä jonkun katsottavaksi ohjasi kuvaamista jollain tavalla.

Matkalta lähetettyjä videopostikortteja, ja perinteisiäkin, voi katsoa täältä. Youtubeen olen tehnyt playlistin matkan aikana poimimistani otoksista, kronologisessa järjestyksessä. Ehkä teen jonkinlaisen koosteen tälläkin kertaa.