Saako käytetyn MP3-tiedoston myydä - ja muita tyhmiä kysymyksiä tekijänoikeudesta

Vuosi sitten yritin selvittää, millä tavalla voisin käyttää suunnittelemassani opetusvideossa sitaatteja elokuvista. Elokuva-alan tekijänoikeuksia edustavan Tuotos ry:n lakimies yritti vastata kysymyksiini avuliaasti, mutta tilanne oli hankala: eri tahoilla on asiasta erilainen näkemys.

Yli tunnin keskustelusta ei irronnut selvää vastausta, mutta viesti oli lopulta yksinkertainen: laki sallii sitaatit, mutta koska käytäntö on epäselvä, ei suurten mediafirmojen kanssa kannata kokeilla onneaan. Siksi on siis syytä kysyä lupa asiaan, johon ei tarvita lupaa.

Näin toimivat monet tekijänoikeuskysymykset. Keskustelua johtavat ne, joilla on rahaa ja valtaa. Vastauksia löytyy niihin kysymyksiin, joista oikeuksien omistajille on hyötyä.

Kysymysten kysymistä pitäisi kuitenkin motivoida vilpitön uteliaisuus, ei raha! Siksi perustimme ystäväni Martti Anttilan kanssa blogin, jossa esitämme ääneen niitä tekijänoikeuskysymyksiä, joihin emme ole muuten löytäneet vastauksia. Niitä onkin tullut eteen useampia, koska olemme media- ja musiikkialojen sekatyöläisiä ja harrastajia.

Ensimmäisenä yritämme selvittää, saako käytetyn MP3-tiedoston myydä eteenpäin.

Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa!

"Laki on hyvä. Se on kauhean selkeä. Ongelma on siinä, että isot tekijänoikeusjätit, mediatalot pyrkii haalimaan itselleen yksinoikeuksia, jotka vaikeuttaa esimerkiksi internetissä tapahtuvaa elokuvan kauppaa. Kun elokuville ei ole vielä syntynyt yhtä vahvaa maksullista nettilevitysjärjestelmää kuin vaikka musiikissa on, useampiakin, niin tätä kehitystä on estänyt se, että myös suomalaiset mediatalot haluavat omistaa yksinoikeudella elokuvasisältöjä, joka johtaa siihen, että tällaisten kauppapaikkojen kilpailua ei pääse syntymään. Yhteiskunnan pitäisi tekijänoikeusalaa ja nettikilpailua edistääkseen pikkuisen hillitä korporaatioiden ylivaltaa."

Näin kommentoi käsikirjoittaja, elokuvatuottaja Aleksi Bardy A-studio: Stream -ohjelmalle. Samaa problematiikkaa käsittelee Oatmeal-sarjakuva, jossa yritetään metsästää suosittua tv-sarjaa netistä.

Nykyiset elokuvien verkkokaupat muistuttavat valikoimiltaan lähinnä R-kioskien videohyllyjä. Tarjolla ovat suosituimmat hitit sekä jonkin verran halpaa roskaa, jonka levitysoikeudet tulevat kaiketi väkisin kaupan päälle. Esimerkiksi ruotsalaisesta Voddlerista ei löydy yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa.

Hieman lupaavammalta näyttää Mubi, joka mainostaa itseään elokuvia rakastavien online-teatterina. Tarjolla on elokuvia eri puolilta maailmaa, erityisesti indie-tuotantoja ja klassikoita. Nopealla vilkaisulla katalogi todella näyttää kattavalta: suosituimpia-listan kärjessä ovat 8½, Unelmien sielunmessu, La Dolce Vita, Kenraali, Seikkailu, Hiroshima - rakastettuni, Elephant... Joista yksikään ei ole Voddlerin hyllyssä. Hinnatkin ovat vuokraamoihin nähden kilpailykykyisiä. Useimmat elokuvat maksavat alle kolme euroa, osa on halvempia, jopa ilmaisia.

Entä Andrei Tarkovskin Peili? Se on oma suosikkielokuvani, jonka voisin hyvin laittaa esille vitriiniin elokuvan määritelmäksi, vähän niin kuin metrin prototyypin, jota säilytetään Pariisin Mittojen ja painojen museossa. Tokihan se Mubista löytyy?

Kyllä, mutta...

NOT AVAILABLE TO WATCH IN YOUR AREA WHY?
Buy a plane ticket; The Mirror is now playing at MUBI in:
United States 

WHY?
If we had it our way, you'd be watching this film right now instead of reading this message.
Unfortunately, the rights to show even a single movie online are often divided amongst distributors in different countries, which puts something of a damper on our plan to make great films available the world over. (Sometimes the convoluted situation of movie rights has its fun: see our blog for an example.) Rest assured, we are working hard to acquire the rights to show all our favorite films all around the world.

Keep checking back – good things can come to those who wait.

Totuus laajan katalogin taustalla valkenee nopeasti. Se, että elokuva on listalla, ei tarkoita, että sitä voisi katsoa. Mubi on nimittäin saanut elokuville esitysoikeudet vain tiettyihin maihin ja osalle ei niihinkään. Mubi kehottaa ostamaan lentolipun ja matkustamaan lähimpään esitysmaahan. Peilin tapauksessa Yhdysvaltoihin.

Edestakainen lento New Yorkiin maksaisi noin 650€. Pirate Bayn linkki on ilmainen. Moni valitsee mieluummin sen. Mosfilm tosin on julkaissut kaikki Tarkovskin elokuvat ilmaiseksi Youtubessa. Itse olen ostanut Peilin DVD:llä jo kolmasti. Yhden annoin lahjaksi, toisen lainaksi ja kolmas on hyllyssä. Mutta netissä raha ei jostain syystä kelpaa levittäjille.

Kaivan Movielens-palvelusta luettelon elokuvista, joille olen antanut viisi tähteä. Kuinka moni niistä olisi jäänyt näkemättä, jos käyttäisin vain Mubia? Aloitetaan tuoreesta Cannes-voittajasta, Terrence Malickin  The Tree of Lifesta.

NOT AVAILABLE TO WATCH

Malickin elokuvaa ei voi katsoa Mubin kautta missään maassa. Sama pätee ohjaajan varhaisempiin leffoihin Julmaan maahan ja Onnellisten aikaan. Ei voi katsoa. Onneksi ne löytyvät jo jalostettuina luonnonvaroina DVD-hyllystäni. Entäs Emir Kusturican Mustalaisten aika? Sitä on ollut vaikea löytää DVD:llä.

NOT AVAILABLE TO WATCH

Otetaan jotain helpompaa. Paul Thomas Anderssonin Magnolia sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Se on siis melkein valtavirtaa. Voisinko vuokrata sen?

En. Mutta voin katsoa sen, jos matkustan läppärini kanssa Belgiaan tai Luxemburgiin. DVD:n tilaaminen Benelux-maista kuulostaisi järkevämmältä.

Entäs sitten Kolme väriä: Punainen? Irlanti, Mansaari, Italia tai Iso-Britannia. Veronikan kaksoiselämä? Samat paitsi ei Italia. Kymmenen käskyä? Ei missään.

Puhu hänelle, Korppi sylissä, Toisen kerroksen lauluja: Ei katsottavissa.

Entäs se Bergman? Oscar-voittaja Fanny ja Alexander ei ole katsottavissa. Persona ja Hiljaisuus löytyisivät Italian internetistä. Kohtauksia eräästä avioliitosta ei mistään.

Neuvostoliittolaista Tarkovskia (Peili, Uhri) saa katsoa vain Yhdysvalloissa. Paitsi Nostalghiaa, joka löytyy Australian, Itävallan, Saksan, Sveitsin ja Uuden-Seelannin tietoverkoista.

Lars von Trierin levittäjät ovat vapaamielisempiä. Dancer in the Darkia saa katsoa 26 maassa, mm. Yhdysvalloissa, Australiassa, Itävallassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kolumbiassa, Tanskassa, Perussa, Filippiineillä ja Turkissa. Breaking the Wavesin yleisö on vielä kansainvälisempi, mukaan mahtuu muiden muassa levoton Itä-Timor. Molemmilta listoilta löytyy myös Suomi, mutta jostain syystä elokuva ei kuitenkaan ole katsottavissa.

Melko liberaaleja ollaan myös Hongkongissa. Wong Kar-wain In the Mood for Love on tarjolla 16 maassa, tosin lähinnä Euroopan ja Aasian rajavuoristoissa. Mubi kehottaa lentämään esimerkiksi Armeniaan, Azerbaidzaniin, Georgiaan, Kazakstaniin tai Kirgisiaan.

Vuoden 2009 Cannes-voittaja Valkoinen nauha käsittelee fasismin syntyä pienessä pohjoissaksalaisessa kylässä. Saksassa elokuvaa kuitenkaan ei saa katsoa. Pitää mennä Norjaan, kuten saksalaiset vuonna 1940 tekivät.

24 elokuvan joukosta löysin lopulta kaksi, jotka voin vuokrata katsottavaksi: Fellinin La Dolce Vita ja Atom Egoyanin Suloinen ikuisuus. Kumpikin maksaa 2,99 euroa. 

(Cannesissa vuonna 1997 palkittu Suloinen ikuisuus muuten tuli Suomen ensi-iltaan vasta viisi vuotta myöhemmin, 2002. DVD julkaistiin pari vuotta sitten, esihistoriallisella 4:3 pan & scan -rajauksella.)

Vaikka Mubin petollinen katalogi ärsyttääkin, se on asiallista vinoilua elokuvalevittäjille. Ylläpito kehottaa elokuvien ystäviä ylittämään rajat astumalla lentokoneeseen, mutta on siinä tuskin tosissaan. Ennemminkin Mubi muistuttaa yleisöä siitä, että maailma on täynnä hienoja elokuvia, joita ei haluta näyttää, ja huonoja, joita halutaan.

Keep checking back – good things can come to those who wait.

Kärsimättömämpi lukee rivien välistä Wim Wendersin Pina-elokuvasta (ei voi katsoa Mubissa) tutun lauseen, tosin hieman vääristyneessä muodossa:

Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa! 

You wouldn't buy a used car...

Elokuvien ystäviä piinaava "You wouldn't steal a car"-tekijänoikeusvaroitus kääntyi nopeasti vitsiksi: "You wouldn't download a car." Entä ostaisitteko käytetyn auton miehiltä, jotka suunnittelivat tämän lapsille suunnatun oppaan kannen?

Niin, tiesittekö muuten, että esimerkiksi Sarah's Secret Chamberista olisi voinut ladata 25 henkilöautoa? Tämän voi laskea Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden antamien tietojen pohjalta: Palvelussa oli tarjolla noin 50 teratavua tiedostoja, mikä vastaa syyttäjän arvion mukaan noin 750 000 musiikkialbumia. Tuon verran musiikkialbumeita cd-levyinä painaa noin 37500 kiloa, mikä taas vastaa noin 25 henkilöautoa.

Laskelma on suunnilleen yhtä järkevä kuin tekijänoikeusjuristien laskelmat siitä, kuinka monta levykaupassa myytyä albumia yksi verkossa jaettu teratavu vastaa.

Sarah's Secret Chamberin tapauksessa laskettiin, että 50 teratavun jakaminen 1600 ihmiselle oikeuttaa valitut oikeudenomistajat 800 000 euron korvauksiin menetetystä myynnistä. Monet ovat pitäneet korvausta kohtuuttomana. Eikä ihme.

Kohtuullinen korvaus olisi nimittäin ollut 8640 euroa. Suunnilleen.

Tämän ja muiden vastaavien korvaustapausten laskelmat perustuvat siis ajatukseen, että yksi vertaisverkossa jaettu tiedosto vastaa yhtä raitaa fyysisellä cd-levyllä. Jos liityn vertaisverkkoon, jossa on tarjolla 750 000 albumia musiikkia, jätän 750 000 albumia ostamatta. Entä nyt: Spotifyssä on laillisesti tarjolla noin 13 000 000 kappaletta. Jätänkö ne kaikki samalla tavalla ostamatta?

Jos "laitonta" vertaisverkkoa halutaan johonkin verrata, verrattakoon sitä tähän levy-yhtiöiden hyväksymään vertaisverkkoon, Spotifyhin. Esitän teille vaihtoehtoisen tavan laskea menetetyn myynnin arvo.

SSC:ssä oli tarjolla 50 teratavua tiedostoja, jotka syyttäjä tulkitsi 750 000 musiikkialbumiksi. Kuulostaa aika paljolta? No, asialla olivatkin musiikkialan oikeudenomistajat. Todellisuudessa vertaisverkoissa liikkuvasta datasta suurin osa on elokuvia. Erään arvion mukaan musiikin osuus on vain noin 13%. Pikainen päässälasku toisesta tekijänoikeustapauksesta on hyvin tarkasti samansuuntainen.

Jos otetaan 50 teratavusta tuo 13% ja jaetaan se yhden mp3-tiedoston koolla (noin 5 Mt), saadaan tulokseksi 130 000 biisiä. Koska Spotifyn katalogissa musiikkikappaleita on 13 miljoonaa, on SSC:n osuus tästä noin 10%.

Maksan Spotifyn katalogin käytöstä 10 euroa kuukaudessa. Kuinka paljon tästä päätyy oikeudenomistajille, on arvailujen varassa. Jos Spotifyn liikevaihto on noin 100 miljoonaa euroa ja oikeudenomistajille tilitetään noin 45 miljoonaa, päätyisi artisteille ja heidän edustajilleen kuukausimaksustani noin 4,5 euroa. Se on ehkä optimistinen arvio mutta kelvatkoon tähän ajatusleikkiin.

Jos Sarah's Secret Chamber olisi ollut tällainen levy-yhtiöiden hyväksymä palvelu, kohtuullinen korvaus sen käytöstä olisi ollut katalogin koon perusteella 10% Spotifyn kuukausimaksusta. Oikeudenomistajille olisi päätynyt 45 senttiä.

Jos tällä laillisella SSC:llä olisi ollut vastaavat 1600 maksavaa asiakasta, oikeudenomistajien yhteenlaskettu osuus myynnistä olisi ollut 720 euroa kuukaudessa, mikä esimerkiksi vuodessa tekisi 8640 euroa. M.O.T.

Sattumalta suunnilleen yhden käytetyn auton verran.

(Laskelmia teimme, kieli poskessa, musiikkialan ystäväni Martti Anttilan kanssa.)

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita - eläköön se ero!

AV-tuottajia edustavan Tuotoksen johtohahmo Kirsi Niittyinperä on seikkaillut blogissani aiemminkin. Pari vuotta sitten ihmettelin, miksi kirjoja saa lukea koulussa ilmaiseksi, mutta elokuvien katsominen maksaa. Nyt Kirsi meta-ihmettelee samaa Kulttuuriuutisten blogissa.

Jatkaakseni ketjua ihmettelen vuorostani seuraavaa: onko Niittyinperän puhe vain halpaa ja huonoa retoriikkaa vai uskooko hän siihen itse? Kumpikin vaihtoehto on huono. Poimin pari esimerkkiä: 

"Ihmettelen sitä, että elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi opetuskäyttöön, koska niitä tuetaan veikkausvaroilla. Ihmettelen sitä, että kukaan ei vaadi ilmaisia opintomatkoja Ruotsinlaivoille, vaikka laivateollisuutta tuetaan miljardeilla veroeuroilla."

Tiedän mihin Niittyinperä tässä viittaa, koska itsekin esitin ensimmäisen ihmetyksen aiheen hänelle puhelimessa. Toiminnanjohtajan vasta-argumentti on tämä: samalla periaatteella kaiken muunkin julkisesti tuetun tuotannon pitäisi olla ilmaista - eikä se toimi.

Samalla Niittyinperä tulee rinnastaneeksi laivateollisuuden ja taiteen. Yksi ja sama - laivoja tai lauluja. Väitän kuitenkin, että tämä on tahallinen ajatusvirhe, johon Niittyinperä ei itsekään usko. Hän tietää, että laivanvarustusta ja kulttuuria tuetaan aivan eri syistä. 

Telakoita tuetaan, koska ne työllistävät. Poliitikot ovat laskeneet, että telakkateollisuuteen sijoitettu euro on järkevää työllisyyspolitiikkaa. Ehkäpä jopa hyväksi kansan- tai valtiontaloudelle. Mukana on tietysti myös aimo annos ammattiyhdistyspolitiikkaa, tiettyjen ryhmien etujen ajamista. 

Kulttuuria taas tuetaan, koska suomalainen yhteiskunta tarvitsee suomalaista kulttuuria. Jotta kulttuuri täyttäisi tehtävänsä yhteiskunnassa, sitä pitää syntyä myös lähellä, oman yhteisön sisällä. Kulttuuri ei kuitenkaan pärjää markkinoilla, ja silloinkin kun se pärjää, se usein menee pilalle. Siksi sitä pitää tukea.

Talouden ja työllisyyden edistämiseksi ei ole järkevää järjestää ilmaisia tutustumismatkoja ruotsinlaivoille. Lapset tutustuvat niihin joka tapauksessa ja samalla saadaan perheiltä rahat pois. Ja viime kädessä, jos laivailu ei enää kiinnosta, laivoista voidaan aivan hyvin luopua ilman, että yhteiskunta menettää mitään elintärkeää.

Kulttuurin suhteen tilanne on aivan toinen: Yhteiskunnan sijoittama euro tuottaa sitä enemmän, mitä useampi pääsee taiteen äärelle. Osana perusopetusta tämä vaikutus vielä moninkertaistuu.

Kulttuuri ja laivanrakennus ovat eri asioita. Eläköön se ero!

Otan toisen esimerkin:

"Ihmettelen sitä, että sisällöt pitäisi saada ilmaiseksi. Ihmettelen sitä, että vain teknologiasta ollaan valmiita maksamaan.  -- Ihmettelen sitä, että ISP:t ja laitevalmistajat saavat hyötyä sisältöjen jakelusta sisällönomistajien kustannuksella."

Tästä on myös puhuttu paljon. Niittyinperän ja seurakunnan huoli on, että laitevalmistajat elävät sisältöteollisuuden kustannuksella. Jos ei olisi musiikkia, ei kukaan ostaisi mp3-soittimia. Jos ei olisi elokuvia, kukaan ei ostaisi dvd-soittimia. Jos ei olisi sitä ja tätä, teleoperaattorit eivät voisi tehdä miljoonabisnestä.

Tämä on tietysti totta. Mutta paljon enemmän se on totta toisin päin: koko viihdeteollisuuden käsittämätön kasvu viimeisten vuosikymmenten aikana on lähes yksinomaan laitevalmistajien ansiota. Ilman radiota, televisiota, vhs-nauhureita, tietokoneita ja matkapuhelimia "sisällönomistajien" omistamalla sisällöllä ei olisi mitään taloudellista arvoa. Liiketoimintaa tekevät sisällöntuottajat ovat viimeistä hiustupsuaan myöten riippuvaisia teknologiasta.

Erityisesti Niittyinperää ärsyttää se, että samalla teknologialla, joka teki hänestä toiminnanjohtajan, voi käyttää sisältöjä myös ilman lupaa. Eivätkä teknologian valmistajat pode tästä edes huonoa omatuntoa. Niin kuin eivät poteneet silloinkaan, kun ne keksivät television (jonka uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät videonauhurin (jonka myös uskottiin tuhoavan elokuvateatterit), silloin kun ne keksivät c-kasetin (jonka uskottiin tuhoavan äänitteiden myynnin), silloin kun ne keksivät mp3-soittimet, silloin kun ne keksivät internetin ja kaikki ne keksinnöt, joiden väitettiin tuhoavan koko kulttuurielinkeinon, mutta jotka todellisuudessa käänsivät kasvun käyrän yhä jyrkempään nousuun.

Jokainen voi itse miettiä, onko tämä Niittyinperän "ihmettely" osoitus vilpittömästä filosofisesta luonteesta vai tarkoitushakuisesta politikoinnista.

Ja vielä yksi:

"Ihmettelen sitä, että hyvitysmaksukertymä laskee vaikka yksityinen kopiointi kasvaa."

Luovan työn tekijät ja yrittäjät LYHTY väittää, että tekijänoikeuslaki antaa kuluttajalle (o.s. kansalainen) poikkeuksellisen edun: hän saa kopioida musiikkia ja elokuvia omaan käyttöönsä. Toisin on esimerkiksi pelien ja muiden tietokoneohjelmien kanssa. Tästä hyvästä kuluttaja maksaa joidenkin tallennusmedioiden hinnoissa niin sanottua hyvitysmaksua.

Tämä on jälleen huonoa retoriikkaa. Tekijänoikeuslaki ei anna mitään poikkeuksellista etua, sillä se toimii päinvastoin: ilman tekijänoikeuslakia kaikki kopiointi olisi sallittua, mutta laki rajoittaa tätä oikeutta. On totta, että tietokoneohjelmien kohdalla tätä oikeutta rajoitetaan enemmän. Jostain syystä LYHTY ei kuitenkaan huomauta, että esimerkiksi kirjojen kohdalla sitä rajoitetaan vähemmän. Papeririisin hinnassa ei ole hyvitysmaksua.

Hyvitysmaksun perimmäinen tarkoitus on hyvä: tukea kulttuuria. Sen toteutustapa on kuitenkin jo aikoja sitten mahdottomana vanhentunut. Idea keksittiin aikana, jolloin c-kasetteja ja vhs-nauhoja ihan oikeasti käytettiin pääasiassa muiden tekemien ääni- ja kuvatuotosten kopiointiin. Samaa tehdään nykyisilläkin tallennusmedioilla. Käyttötarkoitusten määrä on kuitenkin monipuolistunut ja muuttunut niin radikaalisti, että hyvitysmaksun perusteltu kohdistaminen on muuttunut mahdottomaksi. Ja koska kohdistaminen on vaikeaa, se jää tekemättä, ja hyvitysmaksut pienenevät.

Eikä hyvitysmaksun ideologinen perustakaan ole ihan kunnossa. Mitä mieltä olette esimerkiksi siitä, että elokuvia tekevä 15-vuotias harrastaja maksaa jokaisesta valmistamastaan omakustanne-dvd-levystä 73 senttiä tukea ammattilaisille?

Hyvitysmaksujen tuotto on ollut viime viimeisen 10 vuoden ajan noin 12 miljoonan euron paikkeilla.Valtion varoissa tuo summa on niin mitätön, että järkevintä olisi siirtää se suoraan sellaisenaan valtion budjettiin, jolloin tuen kustannukset jakautuisivat kansalaisten maksukyvyn mukaan.

Samalla kellot kääntyisivät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Olihan niin, että ennen viihdeteknologian keksimistä ja kulttuurin kaupallistumista taidetta tukivat nimenomaan rikkaat mesenaatit.

Laillisia elinkeinoja ja muita periaatteita

En tiedä voiko tarpeeksi ilkkua niille, jotka tosissaan vastustavat turkistarhaamisen kieltämistä, koska se on laillinen elinkeino. Tämä on myös pääministerimme argumentti. Ehkä laittomien asioiden kieltäminen olisikin poliittisesti vaarattomampaa?

Kahdenvälisissä keskusteluissa aivan älytön argumentointi ei yleensä toimi, koska siitä jää heti kiinni. Mediassa se on helpompaa. Vai mitä pitäisi ajatella tästä tekijänoikeusjärjestöjen Piraattitehdas-sivuston innovoimasta väitteestä: "Kaikki varmaan ymmärtävät, ettei musiikki tai muukaan kulttuuri ole ilmaista."

Oppimateriaalina markkinoidun sivuston takana on kaupallisten pöllöjen lisäksi Opetusministeriö ja Opetushallitus. Onkohan tosiaan niin, että ylimpien opetus- ja kulttuuriviranomaisten mielestä kulttuuri on pohjimmiltaan kaupallista? Tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan saavat toki olla sitä mieltä. He edustavat vain omaa maailmankuvaansa.

Filosofisesti kiinnostavampi lipsahdus on toisessa artikkelissa samalla sivustolla. Siinä todetaan, että "on periaatteessa yhtä väärin varastaa kaupan hyllyltä tietokonepeli kuin ladata se vertaisverkosta itselleen." Artikkelissa ei kuitenkaan kerrota, mihin periaatteeseen lauseessa viitataan. Miksiköhän?

Kaikissa kolmessa tapauksessa naamioidaan puhujan oma mielipide lain, periaatteen tai yleisen ymmärryksen taakse. Olisi reilumpaa, jos pääministeri sanoisi, että "hallituksen mielestä turkistarhaus on kiva juttu". Tekijänoikeusjärjestö puolestaan voisi sanoa suoraan, että "meidän mielestämme kaikki kulttuuri pitäisi kaupallistaa".

Eikä yhtään haittaisi vaikka Opetusministeriö tunnustaisi, jos se haluaa tukea tekijänoikeusjärjestöjä tässä hankkeessa - tai sitten se voisi vetää tukensa pois. Sekään ei haittaisi.

Kenen lauluja koulussa lauletaan?

Helsinki maksaa Teostolle korvauksia musiikista, jota esitetään kaupungin järjestämisssä tapahtumissa, puhelinvaihteissa ja esimerkiksi koulujen kevätjuhlissa. Jälkimmäisestä tulee väistämättä mieleen jännittävä tekijänoikeusfilosofinen ongelmanasettelu, joka päättyy kysymykseen: omistaako koulu oppilaiden tekijänoikeudet?

Koulun kevätjuhla on julkinen tilaisuus. Siksi lasten laulamista lauluista maksetaan korvausta kappaleiden tekijöille. Se on totta kai hassua, mutta tietyn periaatteen mukaan ihan reilua. Onhan tekijöillä oikeus saada korvaus oman teoksensa käytöstä.

Erikoisen tästä periaatteesta tekee se, että saman maksiimin mukaan korvaukset kuuluisivat myös lauluja esittäville oppilaille! Ovathan hekin tuottamassa teosta yleisölle, tilaisuuden luonteen kannalta jopa kappaleiden tekijöitä enemmän. Lapset eivät ole juhlissa omalla asiallaan vaan edustamassa koulua. Oppilaat eivät voi kieltäytyä esiintymisistä, koska ne kuuluvat koulun opetussuunnitelman toteuttamiseen. Ainakaan tästä oikeudesta ei yhteiskuntaopin tunnilla kerrota. Kyse ei ole siis vapaaehtoistyöstä.

Ongelmaa voi lähestyä toisenkin esimerkin kautta: Olisiko koululla oikeus lupia kysymättä julkaista oppilaiden piirrustuksista koostuva kuvakirja ja myydä sitä eteenpäin? Ei - koska koulu ei omista oppilaiden tekijänoikeuksia.

Tällainen filosofinen saivartelu on kiehtovaa, koska se osoittaa oikean yhteiskunnallisen ongelman: oppilaiden oikeuksia ei koulussa juurikaan pohdita. Viime keväänä Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundman teki Hesariin jutun, jossa kerrotiin Keravan koulujen laittomasta nettivalvonnasta. Vaikka käytäntö on ilmeisen ongelmallinen, sitä sovelletaan edelleen lukuisissa kouluissa ympäri Suomen. Oppilaat ovatkin käynnistäneet kampanjan, jonka tarkoitus on kitkeä laiton urkinta kouluista.

Ihmisoikeuskysymyksenä lasten tekijänoikeuksien polkeminen koulun kevätjuhlissa on tietysti mieletön. On kuitenkin vähän liian oireellista, että koulu on enemmän kiinnostunut Teoston edustamien biisinikkarien kuin omien oppilaidensa oikeuksista. Millaista kansalaiskasvatusta se oikein on?

Huonoa, tietysti.