Kun lukion lopulla aloin harrastaa elokuvien tekemistä, jäin heti koukkuun. Huomasin sen tosin vasta myöhemmin.
Olin harrastanut monenlaista: ohjelmointia, säveltämistä, kirjoittamista... Elokuvasta tuli harrastukseni, koska se tuntui kytkeytyvän mieleeni muita välineitä suoremmin. Elokuvan äärellä, toisin kuin kirjoittaessa tai piirtäessä, minusta tuntui usein siltä, että näen ajatukseni ehjinä. Huomasin, että elokuvan avulla voin myös ajatella asioita, joita en muuten tavoittaisi.
Jokin ei silti ollut kohdallaan. Elokuva myös ohjaili ajatuksiani tavalla, josta en pitänyt. Huomasin olevani koukussa. Koukun nimi on tarina.
Elokuvan sanotaan olevan tarinankerrontaa. Valtavirran elokuvassa tarinan tutuin ja kohtalokkain oire on juoni, mekanismi, joka jäsentää tapahtumat päähenkilön kohtaamaksi syy–seuraus-suhteiden ketjuksi. Ensin tapahtuu tämä, siksi tämä, tämä, tämä ja siksi lopulta tämä. Katsoja käännetään nojaamaan eteenpäin, katsomaan ohi kuvan: mitä seuraavaksi tapahtuu?
Tämä koukku minua vei mukanaan. Pyristelin vastaan kuin hauki kaislikossa, mutta yhtä sinnikkäästi siima veti kohti kelaa. Jo lapsesta asti minut ja sinut oli opetettu seuraamaan tarinaa. Siksi lähdin seuraamaan sitä myös elokuvantekijänä, en osannut muuta. Tunnettua sanontaa mukaillen: kun kädessä on elokuva, kaikki aiheet näyttävät tarinoilta.
Tarina tuntui usein typistävän ja vääristävän ajatuksiani, rikkovan ne. Tarina vei ajattelultani sen vapauden ja tarkkuuden, jonka elokuva oli luvannut. Usein olisin halunnut katsojan kanssa keskittyä siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, ei seuraavaksi. Halusin yhdistää kuvia toisiinsa ilman syitä ja seurauksia.
Katsoin ihaillen ja kateellisenakin elokuvia, jotka väistävät tarinan ja juonen pakkopaidan. Innostuin eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja videotaiteesta, montaasista ja muista elokuvateorian edistyksellisistä suuntauksista. Aloin pohtia, mitä elokuva on, ja mihin se kykenee. Näin, että vapaa elokuva on mahdollinen, en vain itse osannut tehdä sellaista. En osannut korvata juonielokuvan muotoa toisella.
Enkä sano, ettenkö pitäisi tarinoista. Pidän monista. En kuitenkaan pidä siitä, mitä tarinan pakko tekee elokuvalle taiteenlajina ja välineenä: typistää ja vääristää. Siksi ryhdyin ohjelmallisesti yrittämään jotain muuta. Yksi kurotuksista oli äänetön musiikkielokuva, jonka tarkoitus oli tuottaa musiikillinen kokemus ilman ääntä (ja juonta).
Olen kirjoittanut tämän tarinan imperfektissä, jotta vaikuttaisi siltä, että luvassa on jokin käänne, joka johtaa onnelliseen loppuun. Ei ole. Pakenen edelleen tarinaa ja edelläni juoksee muoto, jota yritän tavoittaa.
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin onnistunut tekemään pienen elokuvan, jonka rakentaminen on tuntunut minusta uudella tavalla vapaalta. Elokuvan nimi on Kosketuksia. Sen aiheena on nimensä mukaisesti koskettaminen, se miltä asiat tuntuvat, iholla ja mielessä.
Kun aloitimme näyttelijän kanssa kuvaamisen, meillä ei ollut käsikirjoitusta, vain lista erilaisista pinnoista, jotka tuntuvat joltain, ja ajatus niiden hyvästelemisestä. Kuvasimme pintojen koskettamista ja etsimme lisää materiaaleja lennossa.
Kuvausten jälkeen ryhdyin järjestelemään otoksia. Tutkin, miten ne liittyvät toisiinsa. Välillä näin syy–seuraus-suhteita ja tarinoita, mutta vielä enemmän näin ja koin muita merkityksiä, jotka syntyivät kuvien kohtaamisesta – montaasileikkausta! Kun jotain näytti puuttuvan, kuvasimme lisää. Joillekin otoksille ei löytynyt paikkaa ollenkaan. Lopulta vain yksi järjestys elokuvan tapahtumille oli mahdollinen, sellainen, joka soi oikein.
Kosketuksia-elokuvan voi katsoa elokuvaryhmämme kotisivuilta. Valmiissa elokuvassa voi kuulemma nähdä tarinoitakin. Se on sallittua mutta ei pakollista.
10 vuotta sitten kirjoitin listan otsikolla Ihmeiden vuosikymmen. Se oli lista vaikuttavimmista elokuvakokemuksistani 00-luvulla, joka oikeastaan oli ensimmäinen vaikuttavien elokuvakokemusten vuosikymmen minulle. Tämä on vastaava lista 2010-luvulta. Mielelläni lukisin myös teidän kokemuksianne ja ajatuksianne näistä elokuvista!
Evolution(Lucile Hadzihalilovic, 2015)
Elokuva, jonka lumoavaa vaikutusta minuun en osaa pukea sanoiksi. Ehkä siksi, että se on niin raa'asti elokuvaa. Eisenstein kirjoitti aiemmin ajatuksen, joka sopii tähän: "Taideteoksen dialektiikka rakentuu erittäin mielenkiintoiselle 'kaksiyhteydelle'. Taideteoksen vaikutus rakentuu sille, että siinä tapahtuu kaksinainen prosessi: määrätietoisesti etenevä kohoaminen tajunnan korkeimpien aatteellisten tasojen linjalla ja samanaikaisesti tunkeutuminen muotorakenteen läpi aistimusperäisen ajattelun syvimpiin kerrostumiin. Näiden kahden pyrkimyksen vastakkainen kulku luo sen merkittävän muodon ja sisällön jännitteisen ykseyden, joka on todellisten taideteosten tunnusmerkki. Sen ulkopuolella ei ole todellisia taideteoksia."
Nostalghia(Andrei Tarkovski, 1983)
Tarkovski osaa olla samaan aikaan vakava ja riemukas. Riemukkaasti vakava. Peili on lämmin ja herkkä, Nostalgia on viileämpi ja täsmällisempi, sen katsominen on kuin katsoisi akvaarioon.
Happy End (Michael Haneke, 2017)
Haneke on Manner-Euroopan Roy Andersson. Siksikin tarpeellinen.
Twin Peaks Return (David Lynch, 2017)
Nyky-tv:ssä minua on vaivannut tuotannolla läpikyllästetty tuotanto. Kaikki on täsmällisesti ja persoonattomasti kohdallaan. Uudessa Twin Peaksissa Lynch onnistui – ei ylittämään vaan – rikkomaan katsojan odotukset, jakso jaksolta repimään ne palasiksi. Pidin siitä, miltä se tuntui.
Hobbyhorse Revolution (Selma Vilhunen, 2017)
Olen iloinen siitä, että maailmassa on Selman katse ja että hän jakaa sen. Tässä elokuvassa tuo katse on minusta ehkä kaikkein vapaimmillaan, se työskentelee maailmassa voimakkaasti. Niiden, jotka puhuvat kirjallisuuden puolesta (elokuvaa vastaan) perusteena kirjallisuuden tarjoama ainutlaatuinen mahdollisuus kokea toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita, pitäisi nähdä tämä elokuva.
Pina (Wim Wenders, 2011)
Tanssi ei ole minun kieleni, en puhu enkä ymmärrä sitä. Siksi oli erityisen elähdyttävää kokea Pina Bauschin koreografiat Wim Wendersin tulkkauksella. Hurjan hieno elokuva.
Camera Buff (Krystof Kieslowski, 1979)
Tuore isä hankkii filmikameran kuvatakseen vastasyntyneen lapsensa elämää. Hurahtaminen kuvaamiseen aiheuttaa ristiriitoja perheessä. Katsoin vähän Etnan syntymän jälkeen. Nauratti.
Le rayon vert (Eric Rohmer, 1986)
Rohmerin elokuvissa on jotain ainutlaatuista vakavaa keveyttä. Woody Allenin vakava keveys on erilaista, täsmällisempää ja kovempaa. Rohmer on herkempi ja epämääräisempi. Sarja hänen elokuviaan tuli tv:stä, niistä tämä Vihreä säde jäi erityisesti mieleen, en tiedä miksi. Oikeastaan on jälkikäteen vaikea erottaa elokuvia toisistaan. Eikä se ole huono asia.
Nymphomaniac (Lars von Trier, 2013)
Elokuvataide tarvitsee von Trierin kaltaisia kettutyttöjä, vapauttajia. Vaikka jokainen vapautettu elokuva ei pärjäisikään luonnossa, ei se ole vapauttajan vaan teollisuuden syytä.
Cria cuervos... (Carlos Saura, 1976)
Tuli monella tavalla mieleen Fanny ja Alexander. Maaginen mutta täsmällinen. Elokuva, josta tulee kylläinen olo mutta ei ähky.
Giliap (Roy Andersson, 1975)
Elokuvan aikanaan saama negatiivinen vastaanotto on aivan epäreilu, tämä on pienellä tavalla suurenmoinen. Ehkä näin kalpeaa elokuvaa ei vielä 70-luvulla voinut tehdä ruotsalaisille. Jostain syystä google ei löydä yhtään sivua, jossa tämä mainittaisiin Kaurismäen nimen yhteydessä.
Edellisen elokuvamme julkaisusta oli kulunut jo neljä vuotta. Aikaa yhteiseen harrastukseen oli yhä vaikeampi löytää. Viimeiset vuodet olivat kuluneet elokuvateorian ja -kasvatuksen äärellä. Tarve päästä tekemään elokuvaa itse ja käytännössä oli yhä painostavampi.
Silloin elokuva leijaili vastaan Keilaniemen rannassa pimeänä talvi-iltana. Pian uudestaan Hämeentiellä. Jo aiemmin Vallilassa ja Töölöntorilla. Vielä eräänä tuulisena päivänä se vilahti Kalasatamassa. Tämä elokuva halusi tulla pyydystetyksi.
Seuraavassa kerron elokuvaryhmäni Ihmiskunnan ainoan toivon uuden lyhytelokuvan, Punaisen muovipussin käsikirjoittamisesta. Toivon, että annat omille ajatuksillesi tilaa ja jatkat tästä eteenpäin vasta, kun olet katsonut elokuvan.
Muistatte varmaankin American Beautyn muovipussikohtauksen. "Do you want to see the most beautiful thing I ever filmed?" Nörttipoika näyttää naapurintytölle on kuvaamansa videon, jossa muovipussi tanssii syystuulessa.
Nämä muovipussit olivat alkaneet seurata minua. Eräänä tuulisena iltana marraskuussa kävelin Töölöntorin halki. Tiellä pyöri American Beautysta karannut valkoinen muovipussi. Se kutsui heti kuvaamaan. Kun kaivoin puhelimen taskusta, en vielä arvannut millaisen näytöksen tuo vaatimaton muovisuikale aikoi minulle järjestää.
Seuraavana kesänä matkalla töihin näin muovipussin pyörivän puiston halki lännenelokuvan aavikkopallona. Ehdin juuri ja juuri saada sen kiinni kameralla. Pieni pysähtyminen juuri kuvan rajauksen reunalla jäi harmittamaan, mutta en töiden takia ehtinyt jäädä kuvaamaan uusintaottoa. Ja pussikin oli jo mennyt.
Kevättalvella lähdimme ystävän kanssa katsomaan uusia Länsimetron asemia. Keilaniemessä rakennustyömaan laidalla muovinriekale tuli varovasti kohti. Se kietoutui jalkoihin kuin lemmikkieläin.
Myöhemmin keväällä Hämeentiellä Voima-lehden toimituksen edessä eräs hyvin tavallinen läpinäkyvä muovipussi kutsui taas kuvaamaan. Seurailin sitä tovin, kunnes ohikulkija nappasi pussin mukaansa. Minne hän vei sen? Mitä sitten tapahtuu?
2. Vanhanaikainen ranskalainen elokuva
Hämeentien tapauksen jälkeen aloin pohtia pakkomiellettäni muovipussien kuvaamiseen. Minun välineeni pohtimiseen on elokuva. Pitäisi siis tehdä elokuva henkilöstä, jolla on pakkomielle muovipussien kuvaamiseen. Kuka hän on? Miksi hän kuvaa muovipusseja? Mitä hän tekee, kun ohikulkija vie muovipussin mukanaan?
Talvella olin katsonut 5-vuotiaan tyttäreni kanssa ranskalaisen Oscarilla ja Kultaisella palmulla palkitun lyhytelokuvan Le ballon rouge (1956), jossa kiusattu koulupoika ystävystyy punaisen ilmapallon kanssa. Voisiko samanlaisen elokuvan tehdä muovipusseista?
Seuraavaksi tapahtui tuulinen kesäkuun päivä Kalasatamassa. Matkalla hammaslääkäristä näin ison rakennustyömaan muovin lepattavan tuulessa kuin se olisi yrittänyt lähteä lentoon. Minne se oli menossa? Soitin saman tien lähellä asuville ystävilleni, Nikolle ja Pinjalle, ja kysyin huvittaisiko heitä pohtia hetki muovipusseja. Istuimme olohuoneessa, katsoimme kalentereitamme ja päätimme kuvata elokuvan.
3. Ympäristöelokuvan varjo
Hahmottelimme vanhanaikaista ranskalaista elokuvaa ihmisen ja muovipussin kohtaamisesta. Mukaan tuli sävyjä elokuvista, joissa yksinäinen lapsi kiintyy villieläimeen (esimerkiksi Ken Loachin Kes). Mutta kuten aiemminkin elokuvissani, minua alkoi kiinnostaa enemmän tarinan sivuhenkilö – siis muovipussi. Kuka hän on? Minne hän on matkalla? Mitä hän ajattelee kuvaamisen kohteena olemisesta? Voivatko ihminen ja muovipussi olla ystäviä?
Ympäristöelokuvan varjo hämärsi jatkuvasti ajatuksia. Voiko vuonna 2018 tehdä muovipusseista muuta kuin ympäristövalistuselokuvan? Miten se tehdään? Sanoman pelosta tulikin hyvä työkalu ajatusten rajaamiseen. Kaikki ajankohtainen ympäristökeskustelu piti rajata pois.
Eräänä päivänä Asema-aukiolla kuvaan lensi lisää muovipusseja, Hitchcockin lintuja kukaties. Työnsin ne väkisin syrjään. Muovipussien invaasio veisi katsojan ajatukset väkisin ympäristökysymyksiin.
Mutta... entä jos muovipussit eivät olisikaan tulossa – vaan menossa? Silloin kaikki palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen.
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin elokuvanäytösten muutto Orionista uusiin tiloihin Oodiin herättää vastarintaa. Monet Orionin vakiokävijät ovat huolissaan arkistonäytösten kuihtuvasta tunnelmasta, elokuvakokemuksen banalisoitumisesta ja vanhan arvokkaan interiöörin lopullisesta katoamisesta. Joitakin huolettaa myös KAVIn talous, koska Oodin salin vuokra on tiettävästi Orionia kalliimpi.
Monet puheenvuoroista ovat hyvin henkilökohtaisia, mikä osoittaa, ettei kysymys ole vain tiloista ja tekniikasta. Omat muistot, varsinkin nuoruusmuistot tulevat pintaan. Kysymys on elämää suuremmasta, olisi Peter von Bagh ehkä sanonut. Orion on cinefiileille, elokuvan ystäville, ja erityisesti Orionin ystäville tärkeä. Mutta onko se yhtä tärkeä elokuvalle?
Orion sijaitsee asuinrakennuksen kivijalassa Hietalahdessa, keskustan reuna-alueella, pääkulkureiteiltä sivussa. Sen paikkaa ei kovin painokkaasti voi kutsua keskeiseksi, mutta ei se kaukanakaan ole. Alle kilometri rautatieasemalta, muutama sata metriä Kampista. Meille Orionin vakikävijöille paikka on ollut hyvä.
Mutta elokuva ei ole vain cinefiilejä varten. Siksi uusi sijainti Oodissa ansaitsee muutaman huomion, jotka keskustelussa ovat jääneet joko vähemmälle tai tyystin esittämättä.
Uusi keskustakirjasto Oodi sijaitsee Rautatieaseman vieressä Töölönlahden rannalla, samalla tavalla keskeisellä paikalla kuin Kansallisteatteri, Musiikkitalo sekä taidemuseot Ateneum ja Kiasma. Samassa miljöössä ovat Kansalaistori, Eduskuntatalo, Kansallismuseo sekä isot mediatalot Sanoma ja Alma. Kirjallisuus, teatteri, musiikki, kuvataiteet, historia, politiikka ja media – tähän joukkoon elokuva kuuluu.
(Kuva: Näkymä Oy)
Keskustakirjasto on elokuvalle symbolisesti arvokas paikka. Valinta julistaa, että elokuva on myös yhteiskunnan silmissä yksi suurista taiteista – yksi yhteiskunnan kehon elimistä, jonka paikka on nyt keskellä, ei sivussa.
Orionin interiöörin arvoja ei ole tarpeen kiistää, mutta Oodin exteriöörin merkitys voi olla elokuvalle suurempi. Orioniin kiintyneiden cinefiilien tappio voi silti olla elokuvan voitto.
Yksityiskohta, joka minua elokuvan tradition ystävänä viehättää, on se, että Oodista poistuessani voin katsella asemalle saapuvia junia ja ajatella elokuvan historian ikonisinta kohtausta. Ehkäpä juuri L'Arrivée d'un train en gare de La Ciotat'n olisikin syytä olla uuden salin avauselokuva?
Muistatko, missä olit, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden? Seurasitko Barak Obaman ensimmäisiä virkaanastujaisia? Muistatko kuvat vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista? Oletko yksi niistä 2,5 miljoonasta suomalaisesta, jotka vuosittain katsovat Linnan juhlia televisiosta?
Median ansiosta voimme nähdä asioita, jotka tapahtuvat muualla, toisessa paikassa ja ajassa. Elämme globaalissa maailmassa, jonka suurelta osin olemme itse nähneet vain mediassa. Voi hyvin sanoa, että media – joka päivä – laajentaa kuvaamme todellisuudesta. Samalla media tunkeutuu syvälle mieleemme ja pyrkii määrittelemään myös sitä, miten itse havaitsemme.
Tarkastelen seuraavassa simulaatiokulttuurin kysymyksiä Mauri Ylä-Kotolan tutkimuksen avulla. Kirjoitus on uudesta kamerakynän pedagogiikan käsikirjasta, joka julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana 1.8.2017.
Sinun mielikuvasi eivät ole sinun
Ranskalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard (1929–2007) kehitti ajatuksen simulaatiosta. Audiovisuaalisessa kulttuurissa mediavälineet ovat luoneet todellisuuteen tason, jossa kuvalliset esitykset korvaavat suoran havainnon. Meidän ja havaintomme kohteen välissä on väline. Simulaatiossa kuvat eivät enää niinkään representoi kohteitaan vaan ovat tulleet niiden tilalle. Kuvista on tullut todellisuus. Maailma näyttäytyy meille simulaatiossa, joka erehdyttävästi muistuttaa alkuperäistä – vaikka onkin ihmisen ajattelun tuote. Kun havaitsemme, näemme valmiiksi tehtyjä havaintoja.
Tarkastele kuvia, joita sinulle tulee mieleen seuraavista sanoista: Vapaudenpatsas, Eiffel-torni, Colosseum, Kolin kansallismaisema, eduskuntatalo, Sauli Niinistö, Cheek, pakolainen, mies, nainen.
Mielesi täyttyi äsken kuvista, jotka ovat muiden tuottamia. Et ole ehkä koskaan käynyt New Yorkissa, Pariisissa tai Kolilla, mutta tiedät, miltä niiden maailmankuulut nähtävyydet näyttävät. Olet omaksunut median tuottamat kuvat sellaisinaan, vaikka ne eivät ole sinun omia havaintojasi. Miehiä ja naisia olet toki nähnyt itsekin, mutta yhtä paljon olet nähnyt median esityksiä miehistä ja naisista. Teitkö äsken eron mielikuviesi materiaalin erilaisille lähteille? Sinun mielikuvasi eivät usein ole sinun mielikuviasi.
Kun kuvaaja asettaa kameran, hän samalla asemoi katsojan: tätä katsot, tältä etäisyydeltä, tästä kulmasta. Kameran linssistä tulee katsojan silmä. Varsinkin näytelmäelokuvan äärellä samaistumme herkästi tuohon kameran katseeseen. Elokuva houkuttelee meidät sisäänsä niin, että otamme kameran tekemät havainnot vastaan ominamme. Tiedämme toki, että elokuvan tapahtumat ovat lavastettuja, mutta taitavan kamerakerronnan ansiosta meistä tuntuu, kuin katsoisimme niitä itse – elokuvantekijä vain liikuttaa meitä tapahtumiensa ympärillä. Elokuvan tapa rajata ja leikata muistuttaa niin paljon omaa tapaamme havaita, ettei kameran ja katsojan katseelle synny eroa. Juuri tätä elokuvan illuusion syntymistä ja särkymättömyyttä pidetään usein hyvän elokuvan kriteerinä. Siksi elokuvaa katsoessa meistä ei yleensä tunnu, että katsoisimme sarjaa kuvia, joista jokainen on huolellisesti muotoiltu tekijänsä ajatus.
Simulaatio muovaa ajatteluamme
Jotta elokuva synnyttäisi illuusion todellisuudesta, kuvassa ja kerronnassa pyritään realistisuuteen. Valtavirtaelokuvassa tämä koodi on hyvin tarkka, suorastaan teollinen. Jokaisella elokuvagenrellä on omat konventionsa, joille elokuvan pitää olla uskollinen, jotta katsoja pitäisi esitystapaa normaalina. Konventiot säätelevät sekä sitä, miten kuvia rajataan ja leikataan, että sitä, millaisina ihmiset ja maailma esitetään. Kauhuelokuvan realismi on erilaista kuin romanttisessa draamassa. Vanhan mustavalkoisen kauden suomalaisen elokuvan realismi on erilaista kuin se oli 90-luvulla tai nyt 2010-luvulla. Se, mikä yhdellä aikakaudella näytti uskottavalta, vaatii nyt katsojalta pientä pinnistelyä. Keinoja, jotka kavaltavat kuvan representaatioluonteen ja keinotekoisuuden, pidetään valtavirtaelokuvassa usein sopimattomana kikkailuna, koska ne särkevät elokuvan taian. Sen, joka haluaa liittyä elokuvan tuotantokoneistoon, on noudatettava vallitsevia konventioita.
Elokuva on tiivistettyä, tuotettua ja järjestettyä todellisuutta. Se sisältää tavoittamattoman paljon tekijänsä valintoja siitä, miten esitetyt asiat asemoidaan suhteessa toisiinsa. Sisältöä järjestetään sekä rinnakkain kuvien sisällä että peräkkäin ajassa. Näin syntyy audiovisuaalisten suhteiden verkosto, joka yhdessä katsojan mielen kanssa tuottaa merkityksiä. Ylä-Kotola esittää tutkimuksessaan, että usein toistetut kuvien väliset suhteet vakiintuvat mielessämme merkityksiksi, asioiden välisiksi yhteyksiksi. Kun näemme yhden asian, assosioimme sen toiseen, koska mielemme on siihen tottunut. Näin media tuottaa jaettuja käsityksiä esimerkiksi suomalaisuudesta, sukupuolista tai kaupallisista tuotteista.
Ei ole sattumaa, että automainoksissa auto sinnikkäästi sijoitetaan ruuhkattomille kaupunkiteille, koskemattomaan luontoon ja yhä useammin jopa jäätiköille. Juuri näille ympäristöille autoja on tavattu pitää uhkana. Yhtä lailla tarkoituksenmukaista on se, että mainoksissa valmisruokaa syödään usein juuri perheen kanssa. Tarjoamalla katsojan mielelle toistuvia keinotekoisia assosiaatioita mainostaja voi vastustaa kulttuurissa eläviä epäedullisia merkityksiä – ja tuottaa tilalle uusia, tarkoituksenmukaisempia skeemoja.
Myös nykyaikaisten luontodokumenttien kerrontaa määrittävä ideologia on tunnistettavissa. Esimerkiksi käy hyvin nykyaikaisista nykyaikaisin, BBC:n tuottama Planeettamme Maa. Sekä sarjan kuvallinen että sanallinen kerronta toistavat määrätietoisesti tarinaa, jossa eläimet pyrkivät selviämään luonnon vihamielisessä ympäristössä kilpaillen olemassaolostaan toisiaan vastaan. Luontodokumenttien luonto on raaka ja mielivaltainen. Elämä on taistelua, jossa vain onnekkaimmat, sinnikkäimmät ja kyvykkäimmät selviävät – omin avuin. Tieteellisesti olisi kuitenkin vähintään yhtä perusteltua esittää luonto monimutkaisena tasapainoisena ekosysteeminä, jossa jokaisella eliölajilla on oma roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Näistä ja muista mahdollisista ideologisista näkökulmista ohjelmat tekijät ovat valinneet omansa. Ovatko vaikuttimet poliittiset? Sopiihan kilpailun tarina hyvin yhteen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmämme kanssa. Vai olisiko niin, että armottomasta kilpailusta vain syntyy kiinnostavampia tarinoita kuin eläimien välisistä monimutkaisista riippuvuussuhteista? Kun tehdään maailman kaikkien aikojen kallein luontodokumenttisarja, sen on viihdytettävä yleisöään.
Arkisessa mediaympäristössämme myös journalismi käyttää samaa valtaa. Jokainen uutis- ja ajankohtaisjuttu sisältää lukemattomia tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjä valintoja, jotka muovaavat käsitystämme maailmasta.
Jokaisen pitäisi olla manipuloija
Koska elokuva taiteen, viihteen ja journalismin mediumina on kallis, on sen tavoitettava riittävän suuria yleisöjä kustannustensa kattamiseen. Jotta elokuva puhuttelisi tuota suurta yleisöään, on sekä elokuvan että yleisön käsitys todellisuudesta ja sen esittämisen konventioista oltava mahdollisimman yhdenmukainen. Samalla jokainen koodia noudattava elokuva vahvistaa yleisönsä odotuksia. Tämä automaatti tuottaa jaettuja käsityksiä todellisuudesta, normaalista, epänormaalista ja niiden esittämisestä.
Audiovisuaalinen simulaatio muokkaa ja jäsentää mielen skeemoja kuten kielikin ja siten määrittelee ajatteluamme myös silloin, kun simulaatio ei ole läsnä. Kun haluamme itse esittää ajatuksiamme todellisuudesta kuvaamalla, meidän on valittava, noudatammeko jaettua koodia vai rikommeko sitä tarvittaessa silloin, kun se ei vastaa omaa ajatteluamme. Jos kommunikoinnissa ei noudata yhteisiä sääntöjä, on kommunikointi vaikeaa, ja esittäjä asettuu anarkistiseen positioon.
ElokuvaohjaajaJean-Luc Godardin näkemyksen mukaan elokuva on aina propagandaa. Ihmisten ei pitäisi jakautua manipuloijiin ja manipuloitaviin, vaan jokaisen tulisi olla manipuloija. Jokaisen tulisi olla kykenevä tunnistamaan kätkettyjä vaikuttamisen mekanismeja ja käyttämään niitä itse. Godard on esittänyt, että yhteiskunnalle olisi hyväksi, jos jokainen kansalainen työskentelisi oman ammattinsa lisäksi audiovisuaalisten laitteiden parissa. Tutkija Ylä-Kotolan mielestä maailman medioituessa kommunikoinnin välineellisiä, asenteellisia ja näkökulmallisia ennakkoehtoja tulisi yhä useammin tehdä näkyväksi poikkeamalla niistä. Näkyväksi pitäisi saattaa myös tuotantokoneisto, joka mediassa pyrkii olemaan piilossa. Näin representaatioiden luonnollistaminen purettaisiin.
Audiovisuaalisessa kulttuurissa media tapahtuu yhteiskunnassa ja yhteiskunta mediassa. Demokratian näkökulmasta pidän itse ehdottoman tärkeänä, että median valta yhteiskunnassa jaetaan mahdollisimman tasa-arvoisesti eri ikäisten, erilaisia taustoja edustavien kansalaisten kesken. Jokaisella pitää olla taidot ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä ja miten media esittää – ja miten mediaesitykset vaikuttavat kuvaamme maailmasta.
Yksi helposti koulutyöhön integroituva tapa opetella näitä kansalaistaitoja on kamerakynätyöskentely. Sen pedagogiikasta voit lukea lisää täältä.
Montaasi on yksi elokuvakerronnan vanhimmista ja väärinymmärretyimmistä keinoista. Sitä on ollut hieman hankalaa käsitellä elokuvakasvatuksessa. Usein on jouduttu palaamaan sadan vuoden taakse ja katsomaan esimerkki jostain Sergei Eisensteinin elokuvasta, yleensä Lakosta.
Nyt minulla on teille, hyvät opettajat, tarjolla paitsi erinomainen myös ajankohtainen ja kotimainen esimerkki hienovaraisesta ja älykkäästä montaasin käytöstä – tekijän luvalla Jouni Hiltusen luontoelokuvasta Matka merelle (2017)! Mutta sitä ennen lyhyt johdanto.
Yleisesti montaasi tarkoittaa elokuvan leikkaamista ja koostamista yleensä. Tutumpi merkitys sanalle on valtavirtaelokuvan jakso, jossa pidempi tapahtumien kulku on koostettu lyhyeksi erillisten otosten sarjaksi – yleensä musiikin säestyksellä. Rockyn harjoittelujakso on yksi tunnetuimmista.
Kolmanneksi – ja tässä – montaasilla tarkoitetaan 1900-luvun alun neuvosto-ohjaajien Sergei Eisensteinin, Lev Kulosovin ja Vsevolod Pudovkinin kehittämää teoriaa siitä, miten toisiinsa liitetyt otokset synnyttävät yhdessä merkityksiä. Elokuvaopetuksessa ja -kasvatuksessa montaasi on usein esitelty retorisena, karkeana, joskus hieman koomisenakin jäänteenä propagandaelokuvista. Ehkä juuri tämä skeema on estänyt huomaamasta montaasia kaikkialla muualla: uutisissa, mainoksissa, lomavideoissa, vlogeissa ja luontodokumenteissa. Montaasi on ilmiönä (lähes) väistämätön, mutta yleensä varsin huomaamaton ja tarkoitukseton.
Montaasi ei ole vaikea asia. Peräkkäisten otosten yhteistyö on itse asiassa varsin yksinkertaista.
Ensimmäinen otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö leikkauskohdassa vaihtuu. Seuraava otos nähdään edeltävän otoksen määrittelemässä valossa. Kun ajattelen talvea, porkkanasta tulee mieleen lumiukko. Kirjoitan montaasin vaikutusmekanismista tarkemmin tässä.
Esimerkki nykyaikaisesta montaasista
Jouni Hiltusen luontoelokuvassa Matka merelle on havainnollinen montaasijakso. Pyysin ohjaajalta, että saisimme sen elokuvakasvatuskäyttöön. Ja hän järjesti asian! Elokuvanäyte löytyy Vimeosta (salasana: Matkalla).
Suosittelen katsomaan klipin itse ennen kuin luet seuraavaa analyysini siitä.
Suomenlahden koskemattoman luonnon tarkkailusta siirrytään kaupungin rannoille. Otosten sarja rakentaa hienovaraisesti askel kerrallaan valmista ajatusten maaperää meribiologin esittelylle.
1:21 Joutsen raivaa kaisloja rantavedessä. Tässä syntyy mielleyhtymiä siivoamiseen, vaikka ihminen toimineen ei olekaan vielä astunut kuvaan. Kuvassa särkyy myös joutseneen liittyvä estetiikka ja idyllinen kuvasto. Myyttinen valkoinen lintu joutuu tekemään varsinaista paskaduunia. Taustalla kaislikossa vilahtaa roskakin. 1:30 Maisema muuttuu. Mukaan tulee ihmisen rakentama tie, auto, kaislikkoon ajelehtinut oluttölkki, oksaan takertunut muovinriekale. Mukaan liittyy variksen ääni. Siihen liittyy mielleyhtymiä paitsi kaupunkiin, myös kaatopaikkoihin ja roskiksiin. Nämä otokset saavat voimaa siitä, että katsojan ajatukset vielä aivan hetki sitten olivat idyllisessä, lähes koskemattomassa saaristoluonnossa. 1:42 Voimalaitoksen piippu on kuvista retorisin. Mukana ei enää ole luontoa, vain sen uhka. Kuva vie ajatukset kaupunkien rannoilta koko systeemiä koskevaan uhkaan. 1:45 Tämän jälkeen alusta on rakennettu ja meribiologi tehtävineen voidaan esitellä. Tätä työtä on helppo pitää tärkeänä. Montaasin käyttö ei ole ollut päällekäyvää eikä katsoja välttämättä kiinnitä keinoon huomiota. Silti hänen ajatuksiaan on ohjailtu kuva kuvalta oikeaan suuntaan.
2. Katsokaa tämän jälkeen Matka merelle -elokuvanäyte. Tehtävänä on pohtia ensin katsoessa yksin, sitten parin tai pienen ryhmän kanssa, miten tässä esimerkissä käytetään montaasia katsojan ajatusten ohjaamiseen. Yhdessä keskustellessa voidaan kelailla esimerkkiä kuva kuvalta.
3. Tehkää Kaikki kuvaa EDU -sivulla esitelty montaasiharjoitus! Tehtävässä opitaan montaasiajattelua kuvaamalla otoksia, joita yhdistää näkymätön konjunktio.
Elokuvaohjaaja Selma Vilhunen on valinnut ensimmäisen kamerakynähaasteen voittajan! Tehtävänä oli kuvata pieni elokuva, jossa hattupäinen henkilö liukastuu banaaninkuoreen elliptisesti eli niin, että banaaninkuoreen liukastumista ei eksplisiittisesti näytetä.
Kymmenen hienon osallistujan joukossa elokuvallisesti oivaltavimpana ellipsinä Selma piti Maija Kahrinelokuvaa, jossa banaaninkuori johdattaa tytön ja pojan yhteen. Yhdellä taidokkaalla otoksella kuvatussa rakkaustarinassa rakennetaan banaaninkuoren avulla hyvä jännite ja leikitellään tehtävänannolla. Selman sydämelliset terveiset tässä videossa.
Palkinnoksi Maija saa 200 euron lahjakortin Avecom Median verkkokauppaan. Palkinnosta puolet on kamerakynäryhmältä ja toinen puoli kauppiaan sponsoroima lisä. Kiitos Avecomiin kaimalleni Ismo Paavolalle – ja onneksi olkoon, Maija!
Osallistujien kekseliäisyys ja into vakuuttivat meidät keski-ikäistyvät elokuvapedagogit ja aiommekin lähiaikoina panna vireille uuden haasteen! Ilmoitan siitä kaikille tällä kertaa osallistuneille henkilökohtaisesti ja muille tässä blogissa sekä Youtube-kanavallani.
EDIT: Vastaan useampaan pyyntöön jatkamalla osallistumisaikaa 19.3.2017 asti!
Minulla on 500 euroa rahaa, jonka aion jakaa tubettamisesta, leffanteosta ja muusta videokuvaamisesta kiinnostuneille nuorille – koska olen itsekin entinen nuori elokuvaharrastaja ja tiedän, että kuvaamisjutuissa tarvitsee joskus rahaa.
Nykyään, kun olen keski-ikäisempi elokuvaharrastaja, teen työkseni mm. elokuvakasvatusta ja opetan opettajia käyttämään videokuvaamista työmenetelmänä koulussa. Voitimme rahat yhdessä kollegojeni Jukka Haverin, Tommi Nevalan ja Pasi Yliriskun kanssa oppimateriaalikilpailusta jo pari vuotta sitten. Olemme etsineet tapaa käyttää palkinto hyvään tarkoitukseen niin, että se edistää elokuvaa.
Viime viikon perjantaina keksin super-idean: videokuvaushaaste, jossa on palkinto! Ja jossa samalla oppii jotain uutta elokuvaamisesta. Tai monta haastetta! Soitin heti pojille. Sovimme, että käytämme tonnin palkinnostamme tähän puolet, yhteensä 500 euroa. Haaste kerrallaan.
Samantien soitin ystävälleni, elokuvaohjaaja Selma Vilhuselle – jonka superhieno fiktio Tyttö nimeltä Varpu on muuten juuri tällä hetkellä 10 Jussi-palkinnon ehdokas! Selma lupasi valita osallistuneista haastevideoista oivaltavimman, sen jolle annetaan palkinto. Jo elokuvaharrastusvuosiltani tutulle av-alan kaupalle Avecomille ehdotin, että he lähtisivät mukaan tuplaamalla jaettavan summan. Ja niin tapahtuu! Joskus hyvät jutut lähtevät liikkeelle noin vain, koska ihmiset haluavat tehdä hyviä asioita.
Tämä on ensimmäinen kamerakynähaaste. Jos nyt, kun luet tätä, onhelmikuu vuonna 2017 ei ole vielä maaliskuun 20. päivä ja olet korkeintaan 25-vuotias, voit saada osasi rahoista. Muussa tapauksessa voit osallistua muuten vain tai kertoa tästä muille. Katso video ja lue ohjeet alta.
Kamerakynä on ranskalaisen ohjaajan Alexandre Astrucinvuonna 1948 lanseeraama ajatus. Hän vaati elokuvaa kehittymään yhtä monipuoliseksi ja syvälliseksi ajattelun välineeksi kuin kieli ja kirjallisuus ovat olleet. Elokuvakamera on kuin kynä, jolla ohjaaja "kirjoittaa" ajatuksiaan. Kamerakynähaasteessa haastan teidät mukaan elokuvallisiin ajatusleikkeihin ja palkitsen parhaat ideat.
Ensimmäisen haasteen nimi on "ellipsi". Ellipsi tarkoittaa elokuvassa sitä, että jotain jätetään näyttämättä. Se on aivan tavallinen elokuvan keino, mutta siihen harvoin kiinnitetään huomiota. Ja liian harvoin sitä hoksataan itse käyttää. Tuotantoyhtiö Amazementilla on erinomainen esimerkkivideo elliptisestä kerronnasta. (Tunnen videon erinomaisuuden, koska olen itse käsikirjoittanut sen!) Näitä voi katsoa lisää Kaikki kuvaa EDU -sivuilta.
KAMERAKYNÄHAASTE #1:n SÄÄNNÖT
Kuvaa korkeintaan 50 sekunnin mittainen video, jossa "hattupäinen henkilö liukastuu banaaninkuoreen" niin, että tapahtumaa ei suoraan näytetä, mutta katsoja silti ajattelee sen tapahtuvan. Julkaise video omalla Youtube-kanavallasi otsikolla, jossa mainitaan "kamerakynähaaste #1".
Jos olet korkeintaan 25-vuotias ja teet tämän helmikuun 2017 aikana viimeistään 19.3.2017, lähetä minulle sähköpostilla osoitteeseen ismo(at)mystinenportaali.com oma nimesi, syntymäaikasi ja linkki tekemääsi videoon. Voit saada oivalluksestasi palkinnon, mainetta ja kunniaa!
Jos olet vanhempi tai on liian myöhäistä, voit osallistua muuten vain.
PALKINTO FIKSUIMMALLE
Katson kaikki helmikuun aikana ilmoitetut haastevideot yhdessä Selma Vilhusen kanssa. Selma valitsee joukosta oivaltavimman. Emme valitse teknisesti parasta, tai sitä, jossa on nähty eniten vaivaa, vaan sen, jossa on hyvä elokuvallinen ajatus. Ehkä valitsemme muutaman muunkin huippuoivalluksen ja kehumme niitä julkisesti.
Parhaaksi valitun ellipsin tekijälle annan 200 euron lahjakortinAvecom Media oy:n verkkokauppaan. Tästä 100 euroa on minulta ja toinen on kauppiaan sponsoroima lisä.
SEURAAVA HAASTE ON TOIVOTTAVASTI PIAN
Jos tämä toimii, ja lähdette mukaan, laitan seuraavan satasen jakoon heti tämän haasteen jälkeen! Yllättäkää minut!
Jos harrastat kuvaamista, valokuvaa tai elokuvaa, olet ehkä joskus huomannut, kuinka helppoa kuvaamisen äärelle on unohtua. Kuvaaminen on parhaimmillaan hyvin keskittynyttä puuhaa. Miksi?
Ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin filosofiassa (Mauri Ylä-Kotolan mukaan) elokuva ei representoi niinkään todellisuutta kuin ajattelua. Elävä kuva kuvaa ajattelua liikkeessä. Kameralla kuvatulla kuvalla on toki taipumus muistuttaa hämäävästi todellisuutta, mutta se on silti ajattelun tuote.
Hyvän kuvan edellytys on hyvä ajattelu. Mutta keskittynyt ajattelu ei ole aina helppoa. Keskittynyt kirjoittaminenkin on usein siinä ja siinä. Sen sijaan keskittynyt keskustelu on yleensä vaivatonta, eikö? Keskustelu imaisee mukaansa ja fokusoi huomion, koska se tapahtuu vuorovaikutuksessa.
Kuvatessa ajattelun representaatio syntyy – ja tämä on oleellista – vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Hieman samalla tavalla tapahtuu saviveistoksen tai legojenkin kanssa mutta siinä paljon yksinkertaisemmin ja rajoitetummin. Esitettävä mielikuva voi olla kuvaajan mielessä suhteellisen valmiina tai se voi kehittyä ja muuntua prosessissa, mutta representaation tuottaminen ei etene ilman todellisuutta. Kun kuvaaja hahmottelee kameralla kuvaa ajatuksestaan, kuvaajan ja maailman välille syntyy vuorovaikutussuhde. Kommunikaatiovälineenä on kamera, jonka etsimen kautta todellisuus antaa kuvaajan toiminnalle vasteen tarjoamalla kuvia: "Tätäkö sinä tarkoitat?" Valokuva vangitaan kerralla, elävä kuva ylläpitää tiivistä suhdetta otoksen päättymiseen asti.
Kun kuvataan yhdessä työryhmän kanssa, vuorovaikutus tiivistyy entisestään. Nyt ajattelun representaation syntyminen vaatii myös ihmisten välistä koordinointia. Vuorovaikutus vangitsee tarkkaavaisuuden ja keskittää ajattelun.
Kirjoittaessa representointi tapahtuu mielessä: Ajatusten representaatiot, sanat ja lauseet, pitää ensin tuottaa. Vasta sen jälkeen ne voi tuoda ulos paperille tai näytölle. Mielellä on hankala taipumus toisaalta vahvistaa omaa ajatteluaan, toisaalta assosioida hallitsemattomasti. Kirjoittaminen on tarpeellinen ajattelun apuväline, koska se toimii hidasteena mielenliikkeille, mutta verrattuna kuvaamiseen siitä puuttuu tarkkaavaisuuden kiinnittävä vuorovaikutus toiseen.
Kuvaaminen keskittää myös vuorovaikutusta
Olet varmasti joskus pujottanut lankaa neulansilmän läpi. Mieti hetki, miltä se tuntuu. Kameralla kuvatessa pujotetaan todellisuutta samanlaisen neulansilmän kokoisen aukon läpi. Videon kuvaaminen yhdessä työryhmän kanssa vasta tarkkaa puuhaa onkin – kuin ryhmän jokaisen jäsenen sormet olisivat kiinni samassa langassa! Jokainen muutos tilassa ja ajassa muuttaa ajatuksen kuvaa.
Yksinkertaisen otoksen kuvaaminen ryhmässä jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) Ensin suunnitellaan, mitä pitää tapahtua heti sen jälkeen, kun rec-nappulaan painetaan. 2) Toiseksi toteutetaan suunnitelma ja pysäytetään tallennus. 3) Lopuksi katsotaan, miltä ryhmän yhdessä tuottama ajatus näyttää. Tarvittaessa siirrytään takaisin vaiheeseen 1 ja tarkennetaan suunnitelmaa. Mitä nyt pitää tapahtua eri tavalla, jotta toinen vaihe onnistuu?
Kun koulussa tehdään seinälehtistä, jokainen voi asetella oman lankansa paperille niin kuin haluaa, omalla vuorollaan. Mutta elokuvan ajallinen ja tilallinen rajaus pakottaa yhteistoimintaan. Jotta langat saadaan tilallisen rajauksen, neulansilmän läpi, ne pitää ensin punoa hyvin yhteen. Sen jälkeen lankoja ei voi enää liikuttaa erikseen, vaan jokainen ohjaa yhteistä punottua lankaa, samaan aikaan.
Tuukka Temosen elokuvaa Teit meistä kauniin uhkaa poistaminen monen elokuvateatterin ohjelmistosta, koska Temonen myi elokuvan esitysoikeudet myös suoratoistopalvelulle, tiedottaa Elokuvateatteriliiton toiminnanjohtaja Tero Koistinen. Syynä on "normaali käytäntö", eräänlainen arvokas traditio, jonka mukaan elokuvateattereille tulee antaa "riittävän pitkä" yksinoikeus elokuvan esittämiseen – tai ne eivät esitä sitä ollenkaan. Siis eivät tietenkään yksittäiset elokuvateatterit vaan elokuvateatterit instituutiona. Ne taistelevat yhteisenä rintamana muutoksia vastaan. Viesti elokuvien levittäjille on: pitää valita vanhan ja uuden maailman väliltä. Ei voi olla molemmissa. Viesti yleisölle on: Jos voitte nähdä elokuvan jossain muualla kuin meillä, menkää sinne.
Sellainen on elokuvalevitysalan logiikka. Vanha hieno niukkuuden perinne pyritään säilyttämään myös maailmassa, jossa olosuhteet eivät sitä enää itse aiheuta. Yleisenä ohjenuorana näyttää olevan, että elokuva kannattaa mieluummin pitää piilossa kuin esillä.
Kun suoratoistopalvelut muutama vuosi sitten aloittivat Suomessa, olisin hyvinkin saattanut olla ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Elokuvateattereiden niukka valikoima ja runsas tivolimainen tunnelma houkuttelevat katsomaan elokuvia mieluummin kotona. Harmi kyllä videovuokraamoiden tarjonta ei täysin vastaa eurooppalaista elokuvamakuani. Siksi olenkin ostanut DVD-elokuvani yleensä netistä, omaksi. Suosikkielokuvani Andrei TarkovskinPeilin olen ostanut eri syistä jo neljä kertaa, itselleni ja lahjoiksi. Olin siksi odottanut jo pitkään, että netissä liikkuisivat rahan lisäksi myös itse elokuvat – niin kuin harrastajaelokuvaskenessä tapahtui. Omia elokuviani olin levittänyt netissä jo 90-luvulla. No, viihdeteollisuudella onkin tapana liikkua hieman todellisuutta jäljessä.
Ennen kaikkea suoratoistopalvelun myyntivaltiksi voisi kuvitella valikoiman. Nettikaupan hyllyssä on mahdollista pitää saatavilla myös ne pienemmän yleisön elokuvat, vaikkapa Cannes-voittajat, joita videovuokraamon hyllyyn ei ole varaa ostaa.
Olisin siis hyvinkin saattanut olla asiakkaana ensimmäisten joukossa. Mutta miten kävi? Kun perehdyin asiaan vuonna 2012, suoratoistopalveluiden valikoima muistutti vielä liikaa R-kioskin vuokrahyllyä. Suuren yleisön suosikit olivat tarjolla, mutta taide-elokuvaa oli saatavilla hyvin rajoitetusti. Omia suosikkejani en olisi saanut ostaa ollenkaan. Mubi-palvelu selitti, ettei kyse ole heidän halustaan näyttää elokuvia, vaan levitysyhtiöiden haluttomuudesta myydä oikeuksia.
Jatkoin siis DVD-levyjen ostamista netistä ja varsinkin uudesta Filmihullu-leffakaupasta, joka on viime vuosina järjestänyt minulle melkein kaiken, mitä olen osannut etsiä. Jatkoin myös DVD-hyllyäni parilla metrillä.
Vanhassa maailmassa syntyneille korporaatioille on tietysti reilua antaa vähän sopeutumisaikaa. Nyt on kulunut neljä vuotta. Onko tilanne muuttunut?
Ostoslista
Kirjasin ostoslistalle 10 kaikkien aikojen suosikkiani. Jos suoratoistopalvelut saisivat päättää, olisinko koskaan nähnyt niitä?
Viimeksi testaamistani palveluista Voddler on sitten viime kerran lopettanut Suomessa, mutta tilalle on tullut isompi Netflix. Myös Elisa on avannut oman Viihde-vuokraamonsa.
Aloitan Netflixistä. Jostain syystä en löydä sivuilta listaa valikoimasta. Ehkä minun pitäisi ensin tilata palvelu? Kätevää. Onneksi sivuilla on asiakaspalvelun numero, soitan sinne. Ystävällinen henkilö kertoo, ettei heillä ole julkista listaa elokuvistaan, mutta kolmas osapuoli on tehnyt Allflicks.fi-palvelun, joka saattaa toisinaan olla ajan tasalla. Hän suosittelee sitä, mutta lupaa kertoa valikoimasta heti puhelimessakin, jos minulla on kysyttävää.
Onhan minulla! Onko teillä Peili (1975)? Se on suosikkini kaikista maailman elokuvista, se, jonka olen ostanut neljä kertaa ja käynyt katsomassa elokuva-arkistossakin kolmasti. Andrei Tarkovskin Peili.
"Öm... miten se kirjoitetaan?"
Tar-kov-ski. T-A-R-K-O-V-S-K-I.
Valitettavasti sellaista ei ole. Ei siis ole Nostalgiaa (1983) eikä Uhriakaan (1986). Mutta olisiko Bergmania. Hän sentään on Oscar-voittajakin! Ei ole. Ellen etsi Ingrid Bergmania. Ei ole Fannya ja Alexanderia (1982), ei elokuvateatteri- eikä tv-versiona. Jos liityn asiakkaaksi, voin sivuilla täyttää lomakkeen, jossa saan toivoa valikoimiin kolmea nimikettä. Aivan muista asioista toki riippuu se, mitä valikoimiin todella ostetaan.
Luovutan Netflixin kanssa ja siirryn nettiin. Allflicksistä en löydä etsimääni. Viimeksi testaamani Mubi on vähintään yhtä autio kuin neljä vuotta sitten. Elisa Viihteen vuokraamossa viimein tärppää. Kymmenestä ostoslistani elokuvasta yksi todella löytyy!!! Jos haluaisin, voisin katsoa vaikka heti vuoden 2009 Cannes-voittajan, Michael HanekenValkoisen nauhan.
Elisa Viihde myy erikseen myös mahdollisuutta tilata Viasatin ja C Moren asiakkuuksia kuukausiveloituksella. Niiden kautta pääsisin näkemään Fannyn ja Alexanderin tv-version neljännen jakson ja Lars von TrierinBreaking the Wavesin (1996).
Mikään palveluista ei tarjoa katsottavaksi tuoreinta ihastustani, Lucile Hadzihalilocivin psykologista spektaakkelia Evolution (2015). Se ei ole tulossa Suomessa elokuvateatterilevitykseen. Filmihullusta leffa kuitenkin kätevästi löytyi, ohikulkumatkalla Kampista. Kuulin myös huhuja, että Orionissa sen voisi nähdä ensi keväänä.
Hiljaista on markkinoilla.
Netflix
Mubi
Elisa Viihde
R-kioski
Peili (1973)
-
-
-
-
Fanny ja Alexander (1982)
-
-
Lisäpaketin kautta yksi jakso tv-versiosta
-
Toisen kerroksen lauluja (2000)
-
-
-
-
Nostalgia (1983)
-
-
-
-
Evolution (2015)
-
-
-
-
Breaking the Waves (1996)
-
-
Lisäpaketin kautta
-
Valkoinen nauha (2009)
-
-
KYLLÄ
-
Kolme väriä: Punainen (1994)
-
-
-
-
Uhri (1986)
-
-
-
-
Fire Walk with Me (1992)
-
-
-
-
Jos suoratoistopalvelut saisivat päättää, en olisi koskaan nähnyt minulle kaikkein tärkeimpiä elokuvia, niitä jotka ovat määrittäneet elokuvakäsitystäni, maailmankuvaani ja identiteettiäni.
Jostain syystä musiikkiala valitsi netissä toisen tien. Musiikkipalvelut, eritoten Spotify, ovat hurjasti laajentaneet kuultavilla olevan musiikin kirjoa.
Osaatteko selittää?
LISÄYS: Yleisön pyynnöstä tarkistin saatavuuden myös pääkaupunkiseudun kirjastoista. Valikoimasta löytyvät kaikki muut paitsi Evolution ja Fire Walk with Me. Nostalgia tosin vain venäjänkielisillä teksteillä. Tulos: 8/10. Jos näillä markkinoilla on voittajia, valinta on helppo. Eläköön demokratia ja sivistys!
Elokuvasanastossa huomiopisteellä tarkoitetaan sitä kohtaa kuvassa, johon yleisön katse kulloinkin kohdistuu. Huomiopisteeseen vaikuttavat niin sisällölliset kuin plastisetkin tekijät.
Erityisesti leikkaajan on tärkeää olla tietoinen huomiopisteen todennäköisestä sijainnista, koska se vaikuttaa erityisen paljon juuri otosten leikkauskohdassa, jossa kuvan sisältö vaihtuu. Sisällöllisesti huomiopisteellä voidaan leikkauskohdassa vaikuttaa katsojan ajatuksiin: johdatella sitä, mitä hän ensimmäisenä havaitsee. Plastinen näkökulma liittyy usein leikkauksen sujuvuuteen ja katsojan jatkuvuuden kokemukseen. Väärin liikkuva huomiopiste aiheuttaa kuvavirtaan särön. Molemmissa tapauksissa huomiopiste, kuten leikkaus yleensäkin, on tietysti myös elokuvan ohjaajan ajattelun työkalu.
Ehdotin aiemmin, että (intellektuaalisessa) montaasileikkauksessa olisi kyse katsojan mentaalisten skeemojen manipuloinnista. Kun ensimmäinen otos virittää katsojan mielen tiettyihin odotuksiin ja kenties kehollisesti myös johonkin emootioon, seuraava otos törmää tähän tilaan.
Yhtäältä skeemat vaikuttavat katsojan näkö- ja kuulohavaintoon jo sinänsä: otosta edeltävät ajatukset määrittävät sitä, miten katsoja uuden havaintonsa tulkitsee. Toisaalta otosten väliset ristiriidat aiheuttavat katsojan ajatusten ja emootioiden äkillisiä muutoksia.
Kerron esimerkin: Illalla sveitsiläisen vuoristokylän pienessä hotellissa huoneeseen kantautui kirkonkellon lyönti. Panin sen merkille viehättävänä yksityiskohtana. Sattumalta vain muutama sekunti lyönnin jälkeen puhelimeni jokailtainen hälytys muistutti (vitsikkäästi) Pasila-sarjan poliisien äänillä, että minun on aika ottaa lääkkeet: "LÄÄKKEET!!"
Minä ja matkakumppanini ratkesimme välittömästi yhtäaikaiseen nauruun, mitä ei muina iltoina samaan aikaan tapahtunut. Mutta nyt kirkonkellon ääni oli virittänyt meidät molemmat sellaiseen (tiedostamattomaan) mentaaliseen tilaan, johon Rauno Repomiehen lääkkeet eivät sopineet. Huumori syntyy ristiriidoista ja yllätyksistä. Jatkuvuuteen tuli särö.
Eikö montaasileikkauksessa voisikin ajatella olevan kyse eräänlaisen mentaalisen huomiopisteen manipuloinnista? Tämä vertauskuvallinen piste ei ole kuvan pinnassa, vaan katsojan omassa mielessä. Leikkausta edeltävä otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö vaihtuu. (On tärkeää huomata, että ajattelusta vain osa on tietoista. Kuvat käynnistävät mielessä paljon prosesseja, joita emme koskaan itse havaitse. Varsinkin kuvan herättämät emootiot ohjaavat ajattelua.)
Konventionaalisessa elokuvakerronnassa ajatus jatkuu sujuvasti leikkauskohtien yli, eikä katsoja kiinnitä niihin huomiota. Montaasivaikutus perustuu epäjatkuvuuteen, jossa mentaalinen huomiopiste hyppää – ja ajatuksen suunta muuttuu. Eisensteinhän tavoitteli omien sanojensa mukaan suoranaisia shokkeja.
Seuraavassa kuvasarjassa kokeilen tällaista ajatuksen ohjailua hienovaraisemmin. Selitän tarkoitukseni videon alla. (Se on siksi hyvä katsoa ennen selityksiä.)
Ensimmäisillä kynttiläotoksilla pyrin ohjaamaan katsojan mielentilan jonkinlaiseen hartauteen. Toivon kuvien herättävän (tietoisia ja tiedostamattomia) mielteitä rauhasta, perheestä, ehkä lapsuudestakin. En odota näiden ajatusten olevan mitään tiettyjä ajatuksia, sillä ne kumpuavat katsojan omista muistoista ja assosiaatioista. Viimeinen otos, muistokynttilä tien varressa, tulee havaituksi tässä mielentilassa, näiden skeemojen vallitessa katsojan mielessä. Uskon, että se muuttaa kuvan havaitsemista ja kokemista.
(Mielessäni kävi myös käyttää kuvaa lapsen syntymäpäiväkakun kynttilöistä juuri ennen viimeistä otosta. Se olisi aiheuttanut dramaattisen konfliktin – mutta myös draamallisen, narratiivisen, mikä ei ollut tarkoituksena.)
Kesäkuussa 2001 liikuin Helsingissä poikkeuksellisen tarkkaavaisena. Missä kuljinkin, etsin katseellani aivan tietynlaista puistomaista miljöötä: nurmikkoa, muutamia puita ja korkeaa rakennusta, jossa on parveke.
Kuukautta aikaisemmin elokuvaharrastajaryhmäni kuvasi Kaivopuistossa lyhytelokuvaa Kaikki on hyvin. Eräässä sen jaksossa nuoriso juhlii koulun päättymistä alkukesän illassa. Olimme suunnitelleet viimeiseksi kuvaksi otoksen, jossa kamera nousee hitaasti ylöspäin ja paljastaa nurmikolle sikin sokin uupuneet juhlijat. Olimme järjestäneet paikalle ilmaiseksi ison joukon nuorisoa, nostolava-auton, valoja ja sähköä. Mutta kun ratkaiseva hetki auringonlaskun jälkeen koitti, nostolavan liike olikin nykivää, eivätkä jatkojohtojemme ylikuumenemissuojat kestäneet samanaikaista valo- ja nostokuormaa. Yritimme parhaamme. Tulevina viikkoina oli kuitenkin pakko myöntää, ettei kuva onnistunut riittävän hyvin.
Nyt etsin siis paikkaa, jossa voisimme kuvata tuon aivan viimeisen otoksen uudestaan, hieman toisella tavalla. Kamera olisi parvekkeella ja etääntyminen tehtäisiin nostolavan sijaan zoomaamalla hitaasti. Jokaista kaupungilla näkemääni nurmikkoa arvioin elokuvaohjaajan silmällä. Olisiko se tämä?
Pian sopiva kuvauspaikka löytyi – ja kohtaus onnistui. Mutta kuva puistosta ei jättänyt minua rauhaan. Vielä monta vuotta myöhemmin, missä kuljinkin, kiinnitin tahtomattani huomioni jokaiseen tietynlaiseen nurmikkoon kerrostalon juurella. Samalla tavalla elokuvaohjaajan katseeni on vuosiksi ehdollistunut bongaamaan muun muassa rintamamiestaloja, joiden etupihalla on tietynlainen pihatie, aukea tila, aita ja portti. Etsin ja löysin sellaisen vuonna 2007. Näen niitä yhä.
Daniel Simonsin valikoivan tarkkaavaisuuden koe on monille tuttu. Jos et ole aiemmin kuullut siitä, sinun kannattaa katsoa seuraava video, ennen kuin jatkat tekstin lukemista. Voit osallistua kokeeseen itse. (Voit myös katsoa toisen, populaarimman esimerkin tästä.)
Ihmisaivojen kapasiteetti tiedon säilyttämiseen on hämmästyttävän suuri, mutta kerralla voimme työstää vain hyvin rajoitetun määrän informaatiota. Todellisuus ympärillämme puolestaan tarjoaa ärsykkeitä mahdottoman paljon. Jotta voisimme ylipäätään havaita mitään, joudumme hyvin nopeasti (ja jatkuvasti) valikoimaan tästä äärettömästä joukosta ne asiat, joita kerralla käsittelemme. Tulkitsemme ja muunnamme ärsykkeitä merkityksiksi automaattisesti: havaitsemme
asiat aina jonain, esimerkiksi nurmikkona tai kerrostalona. Asioita, joita mielemme ei sillä hetkellä pidä olennaisina, emme tietoisesti havaitse ollenkaan. Siksi noin puolet tutkija Simonsin testaamista katsojista ei laisinkaan huomannut, että koripalloilijoiden keskellä tassuttelee kookas gorilla.
Havaintojen valikointiin ja käsittelyyn vaikuttavat aiemmin oppimamme asiat ja asiayhteydet. Mielessämme tiedostamattomasti käynnistyvät skeemat, eräänlaiset kehykset, määrittävät ratkaisevasti sen, mitä odotamme havaitsevamme, mihin siksi kiinnitämme huomiomme ja millaiseen kategoriaan se luokitellaan. Jotta voisimme havaita, on aivojen jatkuvasti tehtävä tällaista ennakoivaa työtä.
Siksi oppilaan valikoivan tarkkaavaisuuden ohjaaminen onkin niin tärkeä osa opettajan työtä. (Esim. Rauste-von Wright) Oppilaat toki oppivat jotain koko ajan ja kaikkialla, mutta etupäässä mieleen jää se, mihin tarkkaavaisuus kulloinkin kohdistuu. Eräs tutkimus kertoo päiväkotiryhmän vierailusta eläintarhaan. Kun lapsilta retken jälkeen kysyttiin, mitä he eläintarhassa oppivat, he muistivat paljonkin: eläimiä ei saa syöttää, pitää kulkea parijonossa ja autoja pitää väistää. Sellaiset skeemat heille oli viritetty.
Mobiililaitteita on julkisessa keskustelussa pidetty uhkana oppilaiden keskittymiskyvylle koulussa. Sosiaalinen media ja pelit keskeyttävät työskentelyn toistuvasti. Samaan aikaan näyttäisi siltä, että oikein käytettynä ainakin mobiililaitteen kamera saattaa – yllättäen päinvastoin – jopa tukea oppilaan tarkkaavaisuuden suuntaamista.
Helsinkiläinen luokanopettaja kertoi havaitsemastaan ilmiöstä näin. Pakilassa on 1700-luvulla rakennettu museoitu hirsirakennus, Pakin talo. Lähikoulujen oppilaat käyvät sitä usein katsomassa. Ei ole kuitenkaan aivan helppoa, jos edes mahdollista, saada luokallinen alakouluikäisiä oppilaita samanaikaisesti kiinnostumaan 1700-luvun rakennusmateriaaleista, hirsiliitoksista ja estetiikasta. Ympäristö ja oppilasryhmä itsessään tarjoavat runsaasti kilpailevia ärsykkeitä. Opettajan virittämät skeemat ovat paperia.
Mutta kännykkäkameroiden kanssa se onnistui. Oppilaat saivat työpareittain tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen kuvaamalla kustakin lyhyt video-otos. Näyttäkää, miten hirret on liitetty toisiinsa. Näyttäkää, mitä materiaaleja rakennuksessa on käytetty... Samalla, kun kuvaatte, kertokaa havainnostanne ääneen. Kaikki onnistuivat.
Museoretki muuttui hauskaksi tutkimusmatkaksi, johon liittyi selvä tavoite. Kädessä kulkeva kamera piti tavoitteen näkyvillä, tuntuvillakin. On ilmeistä, että mielen skeemat pysyivät kännykän avulla oppimisen kannalta otollisina.
Samankaltaisia kamerakynä-kokemuksia ovat kertoneet monet kouluttamani opettajat. Kuvaaminen auttaa oppilaita keskittymään, näkemään enemmän ja pysähtymään tilanteiden äärelle.
Mutta ei välttämättä.
Toinen helsinkiläinen opettaja kertoi retkestä – eläintarhaan. Lapset saivat tehtäväkseen ottaa valokuvia eri eläimistä. Tarkoitus oli näin ohjata oppilaat havainnoimaan ympäristöään tarkemmin. Miten kävi? Oppilaat juoksivat häkiltä toiselle ja räpsivät kuvia. He eivät todellakaan pysähtyneet ja keskittyneet tarkkailemaan. Opettaja huokasi, että se tehtävänanto, jonka oppilaat mielessään ehkä kuulivat, oli: "Ottakaa kuvia mahdollisimman monesta eläimestä mahdollisimman nopeasti."
Pohdimme yhdessä, millainen ohjeistus olisi onnistuneemmin tuottanut toivotun tuloksen. Kerroin kuvausharjoituksesta, jota lapset ovat tehneet Fallkullan kotieläintilalla kesällä. Tehtävänä on valokuvata sarja, jonka ensimmäisessä kuvassa on (tasan) yksi eläin, toisessa kaksi, kolmannessa kolme... Pisimmän kuvasarjan kerännyt voittaa. Tätä ei voi tehdä keskittymättä.
Havainnointia edellyttävä videokuva syntyisi esimerkiksi niin, että pitäisi vangita 10 sekunnin mittainen otos eläimestä, joka syö. Toinen eläimestä, joka nukkuu. Kolmas eläimestä, joka leikkii. Näin kamera luo havainnointiin kitkaa, muuntaa sen oppilaalle tietoiseksi toiminnaksi. Hyvä kuvaustehtävä haastaa lapsen leikkiin, jossa hän itse ohjaa itseään tarkkaavaisuuteen.
Kun lapset oppivat tällaisia taitoja koulussa – ajatelkaa – kuinka paljon parempia tulevaisuuden lomavideot voivatkaan olla?
Kaksi toisistaan riippumatonta otosta tuottaa yhdessä kolmannen merkityksen, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa.
Tämän enempää Sergei Eisensteinin montaasiteoriasta ei tarvinnut ymmärtää, jos opiskeli elokuvailmaisua yläasteen videokurssilla, ilmaisutaidon lukion mediakurssilla ja ammattikorkeakoulun radio- ja televisioilmaisun koulutusohjelmassa.
Montaasiteoria, harvoin esiintyessään, näyttäytyi havaitsijalleen eräänlaisena elokuvahistoriallisena kuriositeettina, perinteenä, joka on hyvä tuntea, jotta sitä osaa vältellä. Esimerkkikin kaivettiin aina sadan vuoden takaa, yleensä Eisensteinin omasta elokuvasta Lakko (1925), jossa väkijoukon taltuttaminen rinnastetaan eläinten teurastukseen. Esimerkkiä eisensteinilaisen montaasin esiintymisestä nykyaikaisessa elokuvassa, televisiouutisissa, saati lomavideoissa en koskaan nähnyt.
Miksi montaasi toimii niin kuin se toimii? Miten montaasia käytetään nykyään? Mitä annettavaa sillä olisi 2000-luvun elokuvakasvatukselle? Kun vuonna 2009 kirjoitin pamfletin elokuvakerronnan perusasioista, selitin montaasin lukijalle näin:
Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Yhdessä kuvassa on lukemattomia sivumerkityksiä, konnotaatioita. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. (Joukko-opissa tätä aluetta kutsutaan osuvasti leikkaukseksi.)
Kehitin kuvausharjoituksen, jonka tavoitteena oli montaasin logiikan oivaltaminen. Yhdellä video-otoksella pitää ensin esittää jokin ilmiö, esimerkiksi joukkoliikenne tai yksityisautoilu, neutraalisti. Toisella otoksella neutraalille otokselle annettiin uusi negatiivinen tai positiivinen merkitys: Liikennevalo on punainen. Matkustaja vilkuilee kelloaan pysäkillä. Liikenteessä on äänekästä. Puistossa on hiljaista ja rauhallista.
Teetin harjoituksen muutamia kertoja, mutta en ollut siihen kovin tyytyväinen. Harjoituksen järjestäminen vaati juuri tietynlaisen aiheen ja tietynlaisen ympäristön. Käytännössä montaasi typistyi välineeksi kuvaajan asenteen esittämiseen.
Eisenstein tulee kotiin
Kun tänä vuonna aloin kirjoittaa pamfletistani uutta versiota, minun piti pystyä parempaan. Entinen opettajani Antti Pönni suositteli Eisensteinin kirjoituskokoelmaa Elokuvan muoto (Love Kustannus 1978).Arvelimme, että siitä on hyvä aloittaa. Miksi siitä ei aloitettu jo koulussa?
Nopeasti kävi ilmi, että Eisenstein suhtautui montaasiin hyvin vakavasti. Laajasti ymmärrettynä se oli hänelle koko elokuvailmaisun perusta. Itse asiassa Eisenstein piti rinnastusmontaaseja, joita minullekin oli koulussa esitelty, elokuvan alkuvuosien naiveina kokeiluina, joista hän itse pääsi yli jo 1900-luvun alussa. Ne todella olivatkin historiallinen kuriositeetti. Montaasi ei.
Vanhempaa Eisensteinia kiinnosti ihmisen primitiivinen ajattelu. Hän uskoi, että elokuvan on yhtä aikaa puhuteltava sekä ajattelun ylimpiä että syvimpiä tasoja. Todisteita Sergei löysi niin kirjallisuudesta, neurologiasta kuin antropologiastakin.
Eisenstein kertoo kirjassaan esimerkin alkuperäiskansa busmanneista. Kansan yksinkertainen kieli perustuu konkreettisten havaittavien asioiden toteamiselle. Kun kerrotaan busmannista, joka pakenee väkivaltaista valkoista siirtomaaisäntäänsä, se ilmaistaan muodossa: "valkoinen – mennä – lyödä – busmanni; busmanni – huutaa – hyvin – kipeä; busmanni – mennä – juosta – pois – valkoiselta; valkoinen – juosta – busmannin – perään". Eräänlaisina kuvina siis, typistettynä "busmanni juoksee"+"valkoinen juoksee".
Eisenstein uskoi, että primitiivinen ajattelu on kuvallista ja muodostaa siksi luontevasti montaaseja. Se on ihmiselle luontainen tapa luoda merkityksiä. Tästä ajatuksesta olin kiinnostunut. Se lähentäisi montaasin mekanismia kohti arkista elokuvakerrontaa. Joutuisin ehkä hylkäämään joukko-oppikaavioni, mutta se joutaisi kyllä menemään.
Toivoin kuitenkin tälle lähes sata vuotta vanhalle (hieman rotuopilta haiskahtavalle) esimerkille ajantasaisempaa vahvistusta. Toimiiko ihmisen mieli todella näin? Jos toimii, mitä se oikeastaan käytännössä merkitsee? Mikä tällaisesta kuvien yhdistämisestä tekee erityisesti montaasia? Pyysin apua lähipiirini psykologeilta. He ymmärsivät mielen toimintaa ja minä elokuvaa, mutta yhteistä ratkaisua emme löytäneet. Silloin kaksivuotias tyttäreni Etna kiirehti auttamaan.
Etna tulee kotiin
Rappukäytävästä kuului parkua. Etna ja puolisoni Anne olivat tulossa kotiin uimarannalta. Väsymys oli varmaankin yllättänyt pienemmän. Sitä tapahtuu toisinaan rappusissa ennen neljättä kerrosta. Oven takana mökötti kyynelsilmäinen tyttö.
"Mikä Etnaa harmittaa?" utelin. Etna tuhisi sisään eteiseen ja rauhoittui vähän. Jatkoin sinnikkäästi.
"Kerro isille. Mitä tapahtui?"
Sitten Etna vastasi: "Äiti kantoi... Etna juoksi."
"Etkö olisi halunnut, että äiti kantaa?" kysyin. Etna nyökkäsi. Minä innostuin. "Yrittikö äiti kantaa sinua kotiin ja sinä juoksit karkuun?"
Etna nyökkäsi. Ja hymyili jo vähän. Minä hymyilin enemmän ja juoksin kirjoittamaan tämän keskustelun muistiin. Nyt pyysin psykologiäitini Liisa Rainan apuun. Äiti! Etna käytti montaasia. Mitä se merkitsee?
Ajattelu, varsinkin lapsen ajattelu, on kuvallista, äiti selitti. Etnalla oli mielessään muistikuvia siitä, mitä oli tapahtunut, mutta ei sanoja sen selittämiseen. Siispä hän kertoi, mitä kuvissa tapahtuu. Harmin tunne tapahtui juuri näiden kahden kuvan ristiriidassa.
Tunteista puhuminen on vaikeaa, varsinkin lapselle, jolla ei vielä ole niille sanoja. Elokuvassa tunteita on kuitenkin helppo käsitellä, koska niitä voi näyttää sellaisenaan. Katsojan saa kokemaan erilaisia tunteita samastumisen keinoin, kutittamalla peilisoluja. Tarpeen vaatiessa käytetään emotionaalista musiikkia. Hollywoodilainen elokuva on tehnyt tunteiden manipuloinnista täsmällistä käsityötä.
Kun availin Etnan tapausta äitini kanssa, aloin oivaltaa, että montaasi tarjoaa tähän älyllisemmän ja hienovaraisemman keinon, jossa tunne syntyykin kahden toisiinsa törmäävän tilanteen ristiriidasta. Miksi Etnaa harmitti? Äiti yritti kantaa Etnaa, Etna halusi juosta karkuun. Niin kuin Ultra Bran kappaleessa: "Sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot..."
Nämä konfliktit kantavat mukanaan enemmän kuin vain tunteita. Yhdessä katsojan muistin ja mielikuvituksen kanssa niistä syntyy merkityksiä, jotka herättävät tunteita katsojan omasta tunnemuistista. Samalla käynnistyy ajatusprosesseja.
Eisenstein löytää saman logiikan klassisesta japanilaisesta runoudesta, jonka ihanteeseen kuuluu, ettei runossa kuvailla tunteita, vaan se hetki, joka tunteen aiheuttaa. Mielikuvat synnyttävät lukijan mielessä montaaseja.
Hiljainen
lampi.
Sammakko
loikkaa veteen,
kuuluu
loiskahdus.
Matsuo Basho (1644-1694)
Karikatyyrimainen rinnastusmontaasi, se jonka opin videokurssilla, todella on alkeellinen, kapea ja osoitteleva tapa hyödyntää kahden kuvan yhdistelmää elokuvassa. Montaasikin, kuten kuvaaminen todellisuuden havainnointina, on osa ajatteluprosessia, kuten Etnan esimerkki todisti – ei vain katsojalle järjestetty provokaatio.
Saisiko tästä kehitettyä paremman kuvausharjoituksen? Jos tehtävänä olisikin montaasin keinoin välittää jokin tunne. Ensin kuvataan yhdellä otoksella asia, joka herättää tunteen. Sen perään kuvataan toinen otos, joka selittää, miksi tunne syntyy. Miksi kerjäläinen kadulla ahdistaa? Miksi vesilammikoita kiertelevä henkilö herättää kaipauksen?
Otokset pitää kuvata dokumentaarisesti lähiympäristössä. Muuten syntyy liian suuri kiusaus ratkaista tehtävä helposti näyttelemällä tunteita: "roskia -> siksi :(" Kun tunteen voi ilmaista näyttelemällä, kuvaamista ei tarvitse ajatella. Montaasiharjoitus muuttuu draamaharjoitukseksi.
Harjoituksen pitää olla sellainen, että montaasia ei tarvitse sitä tehdessä vielä ymmärtää. Oivallus syntyy, kun harjoituksen myötä. Mutta... typistäisikö tämäkin harjoitus montaasin – tällä kertaa tunteiden ilmaisijaksi? Palikat eivät olleet vielä kohdallaan.
Arvoitus ratkeaa yllättäen
Ihastelin illalla Bellevillen kolmosia ja mietin montaasia. Ja vähän valtavirtaelokuviakin. Yleensähän fiktio kulkee hyvin yksinkertaisilla leikkauksilla. Ensin tapahtuu näin ja sitten näin. Tyttö sanoo näin ja sitten poika reagoi näin. Millaisia muita liitoksia kuvien välillä voi olla?
Eihän Ultra bra laula "sinä lähdit pois – ja sitten – minä katselin parvekkeelta". Miksi kerjäläinen ahdistaa? Koska ympärillä on hyvinvointia. Mutta ympärillä voidaan hyvin. Vaikka hyvinvointi ja niin edelleen. Voisiko montaasin selittää konjunktioilla? JA on eniten avoin, kahden kuvan vapaa rinnastus: toisaalta ja toisaalta. KOSKA esittää kausaalisen suhteen. VAIKKA ja MUTTA ottavat kantaa. ELI, NIIN KUIN tai IKÄÄN KUIN ovat se rinnastus eläinten teurastamiseen!
Konjunktio olisi kaikille tuttu rakenne, joka auttaa ymmärtämään montaasin idean. Eihän kahden kuvan yhdistelmä tietenkään tyhjene kielen käyttämiin liitoksiin, mutta siinä olisi rakenne, jonka avulla montaasia voi harjoitella. Konjunktio pakottaa ajattelemaan. Kun efekti tulee tutuksi, voi kuvia törmäyttää intuitiolla. Se taas avaa uusia mahdollisuuksia, joita kieli ei kahlitse. Tästä totisesti saa harjoituksen!
Jonkun on täytynyt keksiä tämä ennen minua, ajattelin. Syötin Googleen hakusanat "montaasi", "konjunktio". Heti ensimmäiset hakutulokset näyttivät relevanteilta: Jean-Luc Godard, moderni taide-elokuva, ajattelun instrumentti. Kirjoitusten taustalla oli sama henkilö: elokuvatutkija Juha Oravala. Hän oli kirjoittanut Godardin elokuvakäsityksistä väitöskirjan Kohti elokuvallista ajattelua. Se kuulosti asialta, johon on tutustuttava! Olinhan matkalla juuri siihen suuntaan.
Elokuvapedagogi eksyy synkkään metsään
Tiellä kohti elokuvallista ajattelua Oravala johdatti minut Gilles Deleuzen elokuvafilosofian hämärään metsään. Metsässä asui erikoisia olentoja: kuvatapahtuma, immanenssi, spirituaalinen automaatti... ja elokuvaohjaaja Godardkin asui siellä. Löytääkseni polun metsän läpi tarvitsin taas psykologiäitini ja erään maailmankuulun neurotieteilijän Antonio Damasion apua. Mutta se on toinen pitkä tarina.
"Mieli on todellisten ja muistettujen kuvien virtaava yhdistelmä. Kuvat käynnistävät tapahtumaketjun, olivatpa ne livenä, muistettuja tai kuviteltuja. Mielikuvituksen prosessi koostuu kuvien palauttamisesta mieleen ja niiden sitä seuraavasta manipuloinnista: leikkaamisesta, suurentamisesta, järjestyksen vaihtamisesta ja niin edelleen."
Antonio Damasio: Itse tulee mieleen. Tietoisten aivojen rakentaminen.
On vuosi 2035. Olet menossa katsomaan uutta kotimaista elokuvaa, joka on tullut juuri ensi-iltaan. Tuon elokuvan tekijät – ovat nyt peruskoulussa. Mitä taitoja toivoisit heidän oppivan, jotta elokuvakokemuksesi olisi hyvä ja merkityksellinen?
Esitin kysymyksen KAVIn Mediakasvatusfoorumin pikadeittipöydässä yhteensä parillekymmenelle kasvatusalan ammattilaiselle.
He toivovat, että tulevaisuuden audiovisuaalisen kulttuurin tekijät oppisivat koulussa:
- tuntemaan klassisen elokuvan
- ymmärtämään ja kertomaan tarinan
- ei vain tarinan vaan elokuvan omat keinot, visuaalisuuden!
- tunnistamaan muutoksia
- klassisen sivistyksen
- tunnistamaan tunteensa
- tietämään, mistä tulevat
- elokuvan historian
- hyödyntämään teoksissaan jo olemassaolevaa audiovisuaalista sisältöä
- löytämään sirpaleisuudesta merkityksiä
- etiikkaa
- omaa ajattelua
- taidon luoda uutta
- taidon luoda eurooppalaiselle elokuvalle uusi kaava vaihtoehdoksi Hollywoodille
- tuomaan esille päivän aiheita
- kuvan tajun
- että elokuvan ei tarvitse olla viihteellinen
- vahvan oman otteen elämään
- moraalin ja reiluuden
- yhdessä tekemisen taidon
- itsenäisen ajattelun
- kriittisen ajattelun
- elokuvan historian
- muun taiteen historian
- muun historian
- uutta ilmaisua
- taidon rikkoa (kaavoja, sääntöjä, perinteitä...)
- tekisivät parin vuoden työharjoittelun "paskaduunissa"
