Maailma nopeutuu, jos demokratia vähenee

Sanotaan, että maailma on nopeutunut ja nopeutuu yhä. Demokratiaa taas luonnehditaan, ehkä yhä useammin, hitaaksi. Joskus, kun pitäisi saada päätöksiä aikaan nopeasti, ei ole aikaa osallistaa kaikkia. Hitautta sanotaan joskus demokratian vahvuudeksikin, esteeksi hötkyilylle.

Siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Kun julkinen tila yksityistyy, julkista tilaa koskevat päätökset ja muutokset voidaan tehdä nopeasti. Facebookin, Twitterin, Redin ja Triplan toimintaa koskevia päätöksiä ei tehdä kaikkien käyttäjien kesken yhdessä.

Kun kauppakeskuksen rakennuttaja on saanut hankkeensa demokraattisen prosessin läpi, se voi pystyttää keskelle kaupunkia varsin epädemokraattisen tilan, jolla on miljoonia käyttäjiä.

Pasilan Triplassa on 250 liikettä. Jos niistä jokainen neuvottelisi kivijalkaliiketilastaan, sen vuokrasta ja remonteista eri taloyhtiöiden hallitusten kanssa, systeemi olisi hitaampi. Kauppakeskuksen sisällä liikkeiden julkisivuista ei neuvotella kaupunkiympäristön toimialan kanssa.

Älypuhelimen ruudulla aukeaa kauppakeskus, jonka säännöistä, sisällöistä ja kaupunkikuvasta päätetään pääosin Applen tai Googlen konttoreissa. Nykyinen toiminnallisuus olisi kaiketi mahdotonta, jos se lepäisi demokraattisen prosessin päällä.

Kun jotain halutaan ratkaista oikein tehokkaasti, päätös heitetään rahan kyytiin, koska raha liikkuu nykyään jopa valonnopeudella. Kun kansalaisten ja poliitikkojen keskustelu yrittää kiihdyttää samanlaiseen vauhtiin, ei seuraa hyvää, seuraa Twitter. Vauhti ja demokratia eivät sovi yhteen. 

Lukion kurssivalintoja seuraan sivusta töissä. Kun tietyn päivämäärän tietty kellonaika koittaa, kurssipaikat avautuvat ilmoittautumiselle. Se joka ehtii ensin, joka on nopein, jonka nettiyhteys ja selain tökkivät vähiten, jolla on hyvä tuuri, valitsee ensimmäisenä. Se, joka ei mahdu mukaan, käy kurssin ehkä vuoden päästä. Demokraattinen ja yhdenvertainen järjestelmä olisi kovin toisenlainen. 

Töissä seuraan myös kaupungin päätöksiä nuorten harrastustiloista. Prosessit saattavat olla hitaita, mutta silti – tai juuri siksi – päätöksiä pitää välillä tehdä nopeasti. Nuorten osallistaminen heitä koskevaan päätöksentekoon, kuten nuorisolaki vaatii, on hidasta ja vaikeaa. Siksi se usein jätetään tekemättä. Eräs nuorisotyön johtaja sanoikin suoraan, että nuorten osallistuminen vaikeuttaa hänen työtään – ja kieltäytyi siitä.

Demokratia on hidasta. Siksi siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Jos haluamme hidastaa vauhtia, lisätkäämme demokratiaa.

Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan

Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

2. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset

Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

3. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan

Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

4. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti

Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

5. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria

Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

6. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta

Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

Haetaan toimittajaa – erään työpaikkailmoituksen anatomia

Helsingin nuorisoasiainkeskus etsii töihin toimittajaa. Työnantajan odotukset ovat ristiriitaiset, työpaikan ilmapiiri bipolaarinen, varsinaisia toimittajan töitä ei saa tehdä, eikä palkkauskaan millään tavalla vastaa koulutusta. Silti – ja juuri siksi – tätä työtä kannattaa hakea.

Hankkeen toisena työntekijänä voin ehkä hieman selittää.

Toimittajan tehtävänä on ohjata Nuorten Ääni -toimituksen nuoria yhteiskunnallisen journalismin tekemisessä. Käytännössä se tarkoittaa tätä: Nuorten ryhmässä syntyy idea aiheesta, joka pitäisi saada mediassa esille. Se esitellään Helsingin Sanomien toimitukselle. Jos aihe ylittää uutiskynnyksen, nuoret alkavat tehdä juttua – itse. Kun juttu on valmis, se julkaistaan Hesarin sivuilla samalla tavalla kuin lehden muutkin jutut. Toimittajan tehtävänä on auttaa tässä prosessissa: ryhmän pyörittämisessä, yhteiskunnallisessa ajattelussa, havaintojen tekemisessä, ideoiden kehittelyssä, neuvotteluissa sekä itse jutun tekemisen kaikissa vaiheissa. 

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Nuori toimittaja saattaa kirjoittaa ensimmäistä juttua elämässään, jossa saattaa olla kaikenlaisia muitakin ongelmia, jotka saattavat olla jutun aiheena. Usein on vaikea tarttua puhelimeen. Joskus ei muuten vain jaksaisi. Työn tavoite on kuitenkin aina selvä: auttaa nuoria tuomaan itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita esille mediassa.

Monta kertaa siinä on onnistuttu näyttävästi. Jutut koulukuvaamojen harjoittamasta lahjonnasta, oppilaiden netinkäytön laittomasta valvonnasta, aikuisten alkoholinkäytöstä, huonosta huumevalistuksesta, nuorten seksikaupasta ja Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota ja toisinaan aiheuttaneet myös näkyviä muutoksia.

Suuria ja pieniä onnistumisia on satoja. Monet niistä ovat henkilökohtaisia kokemuksia itsensä ylittämisestä ja oman äänen kuulumisesta yhteisössä.

Mutta sanoinko, että tavoite on aina selvä? Se nimittäin ei ole.

Työnantaja, Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, on poliittisessa ohjauksessa toimiva virasto, jolle ei ole aivan helppoa tukea nuorten tavoitteita silloin, kun ne ovat vääriä. Helsingin uusi vaikuttamisjärjestelmä Ruuti on malliesimerkki: nuoret vaativat monta vuotta Helsinkiin nuorisovaltuustoa ja perustivat asian ajamista varten yhdistyksenkin. Lopulta kaupunki taipui ja pisti pystyyn uuden toimintamallin – tosin sellaisen, jota nuoret nimenomaisesti vastustivat.

Vielä vaikeampaa virastolle on ollut hyväksyä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kun eräässä tv-insertissä näkyi puolityhjä nuorisotalo, nuoret saivat moitteet viraston kalliin julkisuuskuvan tärvelemisestä. Kun kolumnissa kritisoitiin erään tilan kalustusta (mutta kehuttiin sitä, että nuoret olivat itse saaneet sen suunnitella), kirjoittajaa syytettiin oman pesän likaamisesta. Nuorisovaltuustoa käsittelevästä jutusta poistettiin virastolle kiusallinen sitaatti. Eräs epämieluisa lehdistötiedote kirjoitettiin viestintäosastolla kokonaan uudestaan. Yhtään helpompaa ei ole ollut kaupungin muiden virastojen kanssa. 

Kirjoitin alussa, että odotukset ovat ristiriitaiset ja työilmapiiri bipolaarinen. Tarkoitan sillä tätä: Nuorisoasiainkeskus hakee nyt työhön toimittajaa, jonka tehtävänä on auttaa nuoria juuri näiden hankaluuksien aiheuttamisessa. Virastolla on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tahtoa: hyvä ja paha. Siinä välissä on monella tavalla vaikeaa olla. En luettele ongelmia tässä yksityiskohtaisesti, mutta nostan esille sen, joka on toimittajalle inhottavin: päättäjien puuttuminen journalistiseen sisältöön. Silloin tekee mieli juosta.

Miksi sitten suosittelen hakeutumaan tällaiseen työhön? Juuri siksi. Jokainen este nuorten äänen kuulumisen edessä on osoitus työn välttämättömyydestä. Suomessa on aivan liian paljon osallisuustoimintaa, joka perustuu hiekkalaatikkoajatteluun: nuoria kuullaan vain sellaisissa asioissa, jotka eivät kiinnosta aikuisia. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, kukaan ei todennäköisesti kuuntele.

Konfliktit ovat välttämättömiä. Ne kuuluvat niin nuorisotyöhön, politiikkaan kuin mediaankin.

Voitte suhtautua tähän kriittisellä varauksella, mutta sanon sen silti: Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimitus on Suomen merkittävin media- ja demokratiakasvatushanke. Tehtäväänsä nähden se on toki aivan liian pieni mutta silti kokoaan suurempi. Se on yhdessä Helsingin Sanomien, Yleisradion ja Suomen Kuvalehden kanssa määritellyt aivan uudet kriteerit sille, millä tasolla nuoret voivat osallistua median tekemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vastaavaa toimintaa ei löydy mistään muualta maailmasta. Toimitus on aivan syystä ollut kymmenien esitysten aiheena kotimaisissa ja kansainvälisissä seminaareissa sekä inspiroivana esimerkkinä muualla Suomessa käynnistetyille hankkeille.

Nuorten Ääni -toimitus on satojen nuorten ja muutaman ohjaajan ja esimiehen yhteisen, kunnianhimoisen työskentelyn tulos. Nyt kun työparini (sijaisineen) lähtee kohti uusia seikkailuja, toivon, että löydämme tilalle uuden yhtä hienon työntekijän, joka voi auttaa nuoria tekemään lisää ihmeitä.

Kaupungin nuorisotyöntekijän palkka (KVTES) ei tietenkään vastaa sitä koulutusta ja kokemusta, jota tehtävä vaatii. Työssä voi rikastua vain henkisesti. Joitain etuja kuitenkin on: Työkaverit, mukaan lukien nuoret, ovat hienoja. Työnsä ja työaikansa saa suunnitella varsin vapaasti. Saa keksiä hauskoja harjoituksia ja viedä toimitusryhmän kevätretkelle Pasilan TV-torniin tai Länsimetron työmaatunneliin. 

Ja sitten vielä tärkein: Jokaisen artikkelin, insertin ja nuorisotyöllisen tai byrokraattisen taistelun jälkeen voi olla varma, että maailma on muuttunut hieman paremmaksi, rikkaammaksi. Se on etuoikeus, jota toimittajan työssä ei aina ole. 

Haku päättyy 10.8.2012. Tarkemmat tiedot kaupungin sivuilla. Jos kirjoittamani enemmän innosti kuin lannisti, suosittelen.

Nuorten tekemässä jutussa aikuiset ovat hiljaa

Ruotsin kruununprinsessa Victoria puolisoineen vieraili eilen työpaikallani toimintakeskus Hapessa. Vierailu oli tietysti ennen kaikkea suuri mediatapahtuma, pr-työtä sekä kuninkaalliselle pariskunnalle että nuorisoasiainkeskukselle.

Prinsessauutisia lukiessa käy nopeasti selväksi, ettei vierailulla ole kaksistakaan journalistista merkitystä: sillä välin, kun kuvaajat rynnivät eturiviin ottamaan toinen toistaan samanlaisempia kuvia vilkutuksista, toimittajat kyselevät taviksilta, miten elämä muuttui, kun prinsessa hymyili. Ruotsin hovikaan ei kunnianhimoisempien toimittajien työtä varsinaisesti helpota. Kuvaamista, kyselemistä ja liikkumista pyritään rajoittamaan kaikin keinoin. Kysyä saa tanssista mutta ei politiikasta.

Silti jutuissa on eroja. Minua Nuorten Ääni -toimituksen työntekijänä kiinnostavat erityisesti seuraavien kahden jutun toimitustyössä tehdyt valinnat.

Metron toimittajan Heidi Lämsän jutussa tapahtumien kommentoijaksi on valittu toimintakeskuksen johtaja, joka iloitsee siitä, että Victoria on kiinnostunut nuorten asiasta. Lisäksi sitaateissa arvioidaan prinsessan sisäistä kauneutta ja karismaa. Muilta sitaatteja ei ole, ei nuorilta eikä kuninkaallisilta. Nuoret ovat jutussa objekteja, jotka olivat saaneet ilmoittautua mukaan tapaamiseen.

Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundmanin ja Nea-Maria Törmäsen Helsingin Sanomille tekemässä jutussa äänessä ovat toimintakeskuksen nuoret. Aikuisista mukaan on kelpuutettu vain Victoria ja Daniel. Kruununprinsessalta kysytään, millaisiin asioihin hän halusi nuorena vaikuttaa. Nuorisotyöntekijöiltä ei kysytä mitään.

Kun huomasin juttujen silmiinpistävän eron, kysyin jutun toiselta kirjoittajalta, miksi aikuiset sivuutettiin kokonaan. Robert vastasi näin:

"Hassua, kun kysyit. Mulle ei tullut edes mieleen haastatella niitä! Tuoko ne tuohon juttuun sisältöä? Ei kai. Nuoret + kruununprinsessapari, sehän se juttu tässä oli."

Metron toimittaja teki toisenlaisen valinnan - ja mikäpä siinä. Enemmän ihmettelenkin oman virastoni valintaa laittaa nuorten toimintakeskuksen puhemieheksi aikuinen työntekijä. Mikään ei olisi estänyt ohjaamasta kaikkia tiedusteluja talon nuorille.

Jos ja kun kyseessä oli ennen kaikkea pr-tilaisuus, millaisen kuvan Metron juttu nuorten toimintakeskuksesta antoi? Entä Hesarin?

Olen omassa työssäni huomannut, että lähes poikkeuksetta toimittajat pyrkivät haastattelemaan ensin aikuista, vaikka samassa tilanteessa olisi myös nuori. Tämä pätee riippumatta siitä, kumpi olisi kysymyksen kannalta relevantimpi asiantuntija. Ja aikuinen usein mieluummin esiintyy itse asiantuntijana kuin antaa tilan nuorille. Nuorisoasiainkeskukselta se on vähän noloa.

Ja miksi olen tämän huomion päässyt tekemään? Koska nuoret tekivät sen ensin! Vuonna 2005 Avoimissa foorumeissa helsinkiläiset nuoret ilmoittivat olevansa kyllästyneitä siihen, että mediassa aikuiset puhuvat heidän puolestaan. Nuorisoasiainkeskus, Helsingin Sanomat ja Yleisradio tarttuivat tähän haasteeseen ja yhdessä nuorten kanssa perustettiin Nuorten Ääni -toimitus, jossa nyt olen töissä.

Onnellinen alku.

PS. Kysyin jutunteon prosessista ensin kollegaltani Elisalta, joka oli ohjaamassa nuorten työskentelyä. Vasta kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi tajusin, että ehkäpä itse jutun kirjoittajat osaisivat sanoa asiasta paremmin. Niin kuin osasivatkin. Vaihdoin Elisan tilalle Robertin sitaatin. Oppia ikä kaikki!

Rosa was here

Huomisessa A-studiossa esitetään Nuorten Ääni -toimituksen ajatuksia herättävä reportaasi alaikäisten harrastamasta seksikaupasta. Monenlaisia ajatuksia herättää myös se, mitä tapahtui juttua koskevassa viestinnässä Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa.

Jutun toimittaja, 19-vuotias Rosa Kettumäki, kirjoitti insertistä lyhyen tiedotteen, joka lähetettiin mm. nuorisolautakunnan jäsenille ja nuorisoasiainkeskuksen viestintäosastolle. Ajatuksena oli, että poliitikot tietäisivät katsoa heitä koskettavan jutun ja virasto voisi mainostaa nuorten tekemää juttua kotisivuillaan. (Nuorten Ääni -toimitus on nuorisoasiainkeskuksen hanke.)

Viestinnästä kuitenkin otettiin heti yhteyttä, että teksti "vaatii jonkin verran muokkausta" eikä se "oikein ole tiedotetekstiä tässä muodossa". Sitten sen voisi lähettää tiedotteena kaikille medioille. Annoimme luvan tekstin muokkaamiseen ja erillisestä pyynnöstä jopa jutun nähtäväksi, jotta tiedotteen faktat olisivat kohdallaan. Lisäksi sovittiin, että tiedote lähetetään vielä tarkistettavaksi ennen sen lähettämistä eteenpäin.

Yllätys oli suuri, kun valkeni, että tiedotus on yhdessä virastopäällikön kanssa kirjoittanut kokonaan uuden tiedotteen, jossa otetaan juttuun aivan uusi näkökulma: se, mitä nuorisoasiainkeskus yhdessä yhteistyökumppaneidensa kanssa on tehnyt ongelman ratkaisemiseksi.

Jutun toimittaja Rosa Kettumäkikin on - tiedotteen mukaan - huolissaan siitä, että nuoret eivät tiedä, että apua on saatavilla. Tämä siitä huolimatta, että itse jutussa toimittaja on huolissaan siitä, että apua ei ole saatavilla.

Vielä suurempi yllätys oli edessä, kun toimittaja yritti oikaista tiedotteen tekstiä: se oli jo lähetetty.

Nuorten Ääni -toimituksen oma info näytti tältä:

"Ja jos tissii näyttämäl saa röökiaskin, ni mikä sen parempi juttu jollekki neljätoistvuotiaalle", kertoi Kampissa viikottain hengaava 18-vuotias Jenna.

 Yhä useampi nuori on huomannut seksin olevan käypä maksuväline. Alaikäiset saavat seksin vastineeksi rahaa, alkoholia, tupakkaa tai tavaroita. Osalla toiminta on lähes liikemiesmäistä, toiset viettävät mukavaa elämää "seurustelemalla" yli kolmekymppisten miesten kanssa. Nuoret eivät ymmärrä seksikaupan laittomuutta ja vaarallisuutta.

 "Sehän on molempien voitto: miehet saa seksiä, ja tytöillä on aina joku hakemassa juotavaa ja maksamassa vaatteita", sanoi 14-vuotias tyttö Kampissa perjantai-iltana.

Apua näille nuorille ei juuri ole tarjolla. Viranomaiset eivät osaa puuttua ongelmaan, koska ilmiön laajuudesta ei ole tutkittua tietoa. Nuoret eivät koskaan saa apua, ellei asiasta uskalleta puhua.

Keskustelun aloittaa Nuorten ääni -toimituksen toimittama alaikäisten seksikaupasta kertova tv-juttu, joka esitetään A-Studiossa TV 1:ssä keskiviikkona 23.6. klo 21.05. Jutun on toimittanut 19-vuotias Rosa Kettumäki.

Tällaiselta tiedote näytti, kun sitä oli "jonkin verran muokattu":

Alaikäisten seksikaupasta toivotaan avointa keskustelua
Alaikäisten seksin myynti on hyvä nostaa puheenaiheeksi, jotta nuoret tulevat tietoiseksi omista oikeuksistaan ja tietäisivät, että apua on tarjolla. Tätä toivoo 19-vuotias Rosa Kettumäki, Nuorten Ääni –toimituksen toimittaja, joka on tuottanut jutun alaikäisten seksikaupasta A-studioon.

Rosa Kettumäen toteuttamasta jutusta selviää, että jotkut nuoret ovat huomanneet seksin olevan käypä maksuväline. Alaikäiset saavat seksin vastineeksi rahaa, alkoholia, tupakkaa tai tavaroita. Osalla toiminta on lähes liikemiesmäistä, toiset viettävät mukavaa elämää "seurustelemalla" yli kolmekymppisten miesten kanssa. Nuoret eivät ymmärrä seksikaupan laittomuutta ja vaarallisuutta.

 "Sehän on molempien voitto: miehet saavat seksiä, ja tytöillä on aina joku hakemassa juotavaa ja maksamassa vaatteita", toteaa 14-vuotias tyttö Kampissa perjantai-iltana.

Nuoret itse eivät aina tiedä alaikäiseen sekaantumisen olevan rikollista, vaan pelkäävät itse syyllistyneensä rikolliseen toimintaan; eivätkä he sen vuoksi halua keskustella asiasta. Usein asiaa myös hävettää, minkä vuoksi asiasta ei puhuta kenellekään. Näin ollen viranomaisten ja aikuisten on vaikea saada tietoa seksikaupasta – ja puuttua asiaan.

Jutussa todetaan, että jotta nuoret saataisiin tietoiseksi omista oikeuksistaan, ja alaikäisten seksikauppaan voitaisiin puuttua, nuoret pitäisi tavoittaa etsivän työn kautta.

Käytännössä prostituutioon kuitenkin usein liittyy kasa erilaisia sosio-ekonomisia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan pitkäjänteistä, kokonaisvaltaista työtä sekä ilmiön todellisten syiden pohtimista. Nuorisoasiainkeskus toteutti useampana vuonna etsivää työtä Katuluotsin merkeissä, mutta nykyään keskustassa tapahtuneen etsivän työparitoiminnan resurssit on siirretty nk. Luotsitoiminnan alle, jolla erilaisiin ongelmiin ajautuneita nuoria tuetaan nimenomaan pitkäjänteisesti ja kokonaisvaltaisesti. Nuorisotoimi toteuttaa palvelua yhteistyössä sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa, joten nuorien ei tarvitse pelätä joutuvansa viranomaisten palloteltavaksi.

Keskustan alueen haasteisiin vastaavat tänä päivänä myös useat eri toimijat. Aseman Lapset ry on avannut Helsingin kaupungin tuella Kampin Narinkkatorille nuorisokahvilan, joka tarjoaa turvallisen kohtaamispaikan nuorille. Lisäksi uutena toimijana on Helsingin Diakoniaopiston ja terveyskeskuksen yhteinen Vamos-projekti, joka tekee etsivää työtä 16–29-vuoriaiden syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parissa. Nuorisoasiainkeskus on lisäksi pyrkinyt aktiivisesti olemaan läsnä ja tukena myös nuorten suosimilla nettisivustoilla, sillä netti on yksi seksikaupan merkittävistä kanavista.

Nuorten Ääni –toimitus on nuorisoasiainkeskuksen hanke, jonka tarkoituksena on saada nuoret mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun medioissa. Kaikki toimituksen mediajulkaisut ovat nuorten tekemiä. Nuorten Äänessä mukana on 14–18-vuotiaita nuoria pääkaupunkiseudulta. Nuorten Äänen toimitus on ollut toiminnassa vuodesta 2006.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia

Viime viikolla hätkähdytti suomalaisten turkistuottajien koko sivun ilmoitus Iltasanomissa. Raflaavassa mainoksessa peloteltiin eläinoikeusaktivistien maailmanlopun tavoitteilla ja kerrottiin, että suomalaisella turkistilalla eläimillä on hyvä olla. Mainos levisi vauhdikkaasti myös netissä, esim. Facebookissa.

Tämän päivän (6.9.2009) Hesarissa Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä puolusti kampanjaa ja siinä esitettyjä faktoja.

Olen Mononen-Mikkilän kanssa oikeastaan hyvin samaa mieltä. En toki usko sanaakaan Päivin puheista, mutta minusta on hienoa, että turkistuottajat astuvat tällä tavalla julkiseen keskusteluun oman agendansa ja totuutensa kanssa, kritiikille ja vastalauseille alttiiksi. Monestihan tehdään juuri päinvastoin: julkisuudessa ollaan hiljaa kiillotetun kuvan takana, mutta pöydän alla lobataan lainsäädäntöä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.

Huolestuttavaksi tällainen propaganda muuttuu vasta sitten, kun siitä tehdään virallista opetusmateriaalia. Tässä on onnistuttu turkistuottajien naapurissa, Finfoodissa, jossa edistetään suomalaisen elintarviketeollisuuden asioita.

Finfood on nimittäin saanut oman oppimateriaalinsa Opetushallituksen ylläpitämään Edu.fi-portaaliin. Materiaaliin sisältyy mm. videoita, joissa esitellään suomalaisen maatilan elämää varsin erikoisessa valossa. Katsokaapa itse miltä näyttää vaikkapa kanan elämä ennen ruokapöytään joutumista:


(Lisää videoita löytyy täältä.)

Kuva on, jos ei muuta, ainakin hyvin erilainen kuin pari vuotta sitten mediaan levinneissä videoissa, jotka oli kuvattu salaa suomalaisilla tiloilla:



Kuinkahan moni opettaja on näyttänyt oppitunnillaan molemmat totuudet? Opetushallituksen portaali ei siihen ainakaan kannusta.

Ruoka on muutenkin kuuma peruna kouluissa. Viime viikolla uutisoitiin, että suomalaisissa kouluissa syödään mm. puolalaisia vakuumipakattuja kuorittuja perunoita. Vaikea arvioida, kummat närkästyivät enemmän, Finfoodin edustama maaseudun ruokateollisuus vai lähiruokaa kannattavat vihreät kaupunkilaiset.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia. Sellaisen kuvan voisi saada tapahtumasarjasta, joka käynnistyi, kun Nuorten Ääni -toimituksen toimittaja, lukiolainen Rosa Kettumäki yritti viime keväänä selvittää, mistä ja millaisista oloista helsinkiläisten kouluruokien raaka-aineet tulevat. Valmistuksesta vastaava kaupungin liikelaitos Palmia kieltäytyi antamasta tietoja viivyttelyn ja harhautusten jälkeen. Miten kaikki tapahtui, selviää A-studiossa esitetystä insertistä.

Kun juttua suunniteltiin, eräs arvostamani toimittaja naurahti, että kouluissa on ollut tapana neuvoa "syömään kaikkea, mitä Valio valmistaa". Nyt kun on siirrytty kilpailuyhteiskuntaan, ja sopassa on useampi lusikka, tämä ei tietenkään enää päde. Yhtäkaikki, valta näyttäisi edelleen olevan teollisuudella. Ja koulu näyttäisi seuraavan mieluummin valtaa kuin opetussuunnitelmaa.

Totuus ei ole kenenkään hallussa. Sitä lähestyttäessä kannattaa kuitenkin käyttää apuna nuoria, eli koululaisia ja opiskelijoita. Toisin kuin teollisuus, poliitikot tai me vääjäämättä keski-ikäistyvät toimittajat ja pedagogit, nuoret eivät vielä ole sotkeutuneet omiin intresseihinsä kuin kuutti verkkoon. He ovat yhteiskunnallisesta asemasta vapaita ja siksi meitä lähempänä totuutta.

Espoon opetustoimi sulkee oven nuorten nenän edestä TV1:ssä

Olen kirjoittanut tähän blogiin jo kahdesti virkamiehistä, jotka näyttäisivät tekevän kaikkensa, jotta nuorten yhteiskunnallinen aktiivisuus tukahtuisi. Helsingin opetusvirasto, Helsingin Energia, apulaiskaupunginjohtaja, ulkoministeri Stubb... Ajattelin, että vitsi alkaisi jo vanhentua, mutta eikä mitä!

Tänään keskiviikkona klo 19:30 esitetään TV1:ssä Nuorten Ääni -toimituksen toimittama Kuntavaalit K-18 -ohjelma, jossa haastetaan kuntavaaliehdokkaat puhumaan politiikasta ymmärrettävällä kielellä ja käytännönläheisesti.

Yksi ohjelman puheenaiheista on mielenterveys - aihe, jota nuoret ovat pitkään yrittäneet nostaa julkiseen keskusteluun. Miksi siitä puhutaan vasta sitten, kun tapahtuu jotain koko kansakuntaa järkyttävää?

Espoon nuorisovaltuusto teki jo kaksi vuotta sitten aloitteen, jonka mukaan kouluihin pitäisi saada pakollinen tutustumiskäynti koulupsykologin luona. Vastausta - kielteistä sellaista - piti odottaa tämän vuoden kevääseen asti. Kuntavaalit K-18 -ohjelmassa selvitetään, miksi näin kävi. Tai tarkalleen ottaen... yritetään selvittää. Espoon kaupungin koulupsykologien päällikkö nimittäin kieltäytyy vastaamasta kysymyksiin. Tai tarkalleen ottaen... vetää oven kiinni häntä tapaamaan tulleiden nuorten nenän edestä. Televisiossa.

Hienoa silti, että jossain tehdään toisinkin. Yleisradion ajankohtaisohjelmat on ottanut nuoret mahtavan ennakkoluulottomasti vastaan ja auttanut toteuttamaan yhdessä historiallisen projektin: nuorten itse toimittaman vaaliohjelman. Jos tämäniltainen lähetys jää väliin, uusinta tulee sunnuntaina klo 12:05 TV1:ltä. Lisäksi ohjelma tulee katsottavaksi Ylen Areenaan.

Limua ja keksejä, ulkoministeri Stubb!

Mikä on niin houkuttelevaa pienemmän puolella olemisessa? Tätä en ole voinut olla pohtimatta nyt, kun jalkapallon EM-kisat ovat käynnissä. Minulla ei ole kisoissa omaa suosikkimaata, vaan ilta toisensa jälkeen huomaan olevani otteluissa sen puolella, joka on altavastaajan asemassa. Joko niin, että maa on pienempi, sen jalkapallokulttuuri hatarampaa, tai niin, että joukkue sattuu olemaan tappioasemassa silloin, kun avaan tv:n.

Ehkä pienemmän puolella oleminen on eettinen valinta. Se, joka on heikommassa asemassa, tarvitsee tukeani. Vai onko niin, että heikomman puolella on turvallisempaa olla? Voi vilpittömästi toivoa voittoa, mutta tappionkaan sattuessa ei joudu noloon valoon. No, oli miten oli, jotenkin olen joka tapauksessa tähän työhöni päätynyt, auttamaan nuoria yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.

Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?

Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...

Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?

Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.

Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.

Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.

Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.

Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.


Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:

• Nuorten ulkopolitiikkaryhmä
• Kannattaako totaalikieltäytyminen?

Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa

Yhdestä asiasta on saavutettu yksimielisyys: maamme nuoriso ei ole kovin kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. 

Juhlapuheissa, virastojen visioissa ja selonteoissa asiaan kiinnitetään huomiota. Kehitystä pidetään huolestuttavana ja työryhmiä perustetaan. Juhlien jälkeen alkavat kuitenkin erimielisyydet: Onko syy nuorissa vai järjestelmässä? Pitäisikö nuorten ylipäänsä olla kiinnostuneita jostain? Olisiko helpompaa, jos eivät olisi?

Toimin tuottajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, jonka tarkoitus on tuoda viestimissä esille nuorten näkökulmia - käytännössä siis auttaa nuoria osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja apua he, sanokaa minun sanoneen, tarvitsevatkin! Ei nimittäin riitä, että nuori on kiinnostunut yhteiskunnasta, jos yhteiskunta ei ole kiinnostunut nuoresta. 

Syksyn alussa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla heräsi kriittinen keskustelu lukioiden nahkiaisista (tapahtumasta, jossa ekaluokkalaiset erilaisin menoin vihitään oppilasyhteisöön). Helsingin Sibelius-lukion oppilas syytti nahkiaisten järjestäjiä nöyryyttämisestä ja koulukiusaamisesta. Kirjoitukseen vastasi nopeasti sekä koulun oppilaskunnan puheenjohtaja (hieman kömpelösti) sekä koulun henkilökunta (empaattisemmin). Kovimmat kortit löi kuitenkin pöytään kaupungin opetusvirasto, joka ilmoitti, että nahkiaiset tullaan saman tien kieltämään kaikissa Helsingin lukioissa. 

Osa lukiolaisista oli päätökseen tyytyväisiä, mutta monet närkästyivät. Päätöstä pidettiin jyrkkänä ja hätiköitynä. Käytävillä ihmeteltiin, miksei oppilaiden mielipidettä kysytty asiassa, joka koskee nimenomaan heitä.

Nuorten Ääni -toimitus päätti tehdä asiasta jutun Helsingin Sanomiin jatkaakseen keskustelua - tällä kertaa nuorten näkökulmasta. Mukaan pyydettiin Kallion lukion oppilaskunta, joka suunnitteli opetusvirastolle oman vastaehdotuksensa, jossa pyrittiin pääsemään eroon nahkiaisten lieveilmiöistä. Ehdotuksessa korostettiin, että tapahtuma pitäisi järjestää koulun sääntöjen puitteissa ja opettajien valvonnassa. Oppilaskunta pyysi opetusvirastolta mahdollisuutta tulla esittelemään ehdotustaan. Vastaus oli kuitenkin tyly: Meillä ei ole nyt teille aikaa. Postissa voitte lähettää.

Opetusviraston antamien tietojen mukaan linjaus nahkiaisten kieltämisestä tehtiin kahden virkamiehen päätöksellä vain muutama päivä Helsingin Sanomissa käydyn keskustelun jälkeen. Hyvin nopeasti siis. Kun nuoret valmistelivat huolellisen ehdotuksen, sille ei löytynytkään lähiviikkojen kalenterista aikaa. Nuorten Ääni -toimituksen lehtijuttuun toivottiin opetusviraston reaktiota nuorten ehdotukseen - ja sellainen totisesti saatiin.

Samaan aikaan Nuorten Ääni -toimitus valmisteli keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin sananvapautta katukuvassa. Kahdeksasluokkalainen toimittaja soitti paikallisen energiayhtiöön pyytääkseen haastattelua sähkökaappien käyttämisestä ilmoitustauluina. Vastaus oli - täälläkin - tyly: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljännellä puhelinsoitolla toimittajamme ohjattiin eteenpäin. Kuinka monta kertaa sinä kahdeksasluokkalaisena olisit jaksanut soittaa? Harva uskaltaa edes ensimmäistä.

Edelleen samaan aikaan eräs toimituksemme jäsen valmisteli artikkelia erääseen kirjaan. Kun juttua varten sovittiin haastatteluaikaa, erään viraston sihteeri ilmoitti, ettei heillä ole aikaa 'typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin'.

Muutamaa kuukautta aiemmin toimituksemme nuoret halusivat haastatella Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Kaupungin johto ei antanut siihen lupaa. Asia oli liian poliittinen.

Kaupungin viralliseen strategiaan kuuluu nuorten osallisuus. Tämän eteen tehdään paljon konkreettista työtä. Esimerkiksi viime keväänä Helsingin kulttuuriasiainkeskus järjesti paneelikeskustelun, jossa nuorilla oli mahdollisuus tentata kaupungin kulttuuriasioista päättäviä virkamiehiä ja luottamushenkilöitä. Nuorten kriittisiin huomioihin ja toivomuksiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tosin ihmetteli, mikseivät nuoret ole enemmän suoraan yhteydessä päättäjiin. 

Hyvä Pekka Sauri! Jos luet tätä, ymmärrät.

---

Byrokratiassa on se vika, että se on usein nimensä veroista. Valta, jonka pitäisi kuulua kansalle, pesiytyy virastojen sokkeloisille käytäville. Kansalaisen yhteydenoton saattaa pysäyttää puhelinvaihde, sihteeri tai virkamiehen täyteenahdettu kalenteri - tai ikävimmillään aito haluttomuus dialogiin. Siksi demokratiassa pelkällä hyvällä tahdolla ei voi korvata rakenteita, jotka mahdollistavat kansalaisen ja virkakoneiston vuoropuhelun sihteerien mielialoista riippumatta.

Ei riitä, että sanotaan "soitellaan". Pitää myös soitella.

Taannoin pääkaupungissa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että Jurvassa paikallisen kansalaisopiston videopiiri on joutunut kunnallispoliittisen selkkauksen keskustaan. Videopiirin julkaisemat kunnanvaltuutettujen haastattelut ovat nimittäin saaneet paikalliset luottamusmiehet varpailleen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajan Pekka Heikkilän (kesk) mukaan kansalaisopiston videopiiristä on tullut poliittista kantaa ottava väline, jollaiseksi sitä ei ole tarkoitettu, HS kertoo.

Myös paikallinen sivistyslautakunta pitää videopiirin poliittista journalismia ongelmana:

"Jos jatkossa halutaan kuvattavan valtuuston kokouksia tai tehdä vaalipaneeliohjelmia, on poliittinen neutraalius mahdotonta. Valtuustossa on tiettyjen puolueiden jäseniä, joten tietty poliittisuus on aina valtuuston kokouksissa mukana."

Perustelussa kumotaan koko poliittisen journalismin instituutio! Jurvalaisen sivistyksen mukaan sitä sopisi harrastaa vain puhtaasti epäpoliittisissa yhteyksissä.

Konfliktiin näyttäisi liittyvän - kas kummallispolitiikkaa - myös henkilökohtaisia kiistoja. Helsingin Sanomien mukaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikkilä (kesk) epäilee videopiirin vetäjää Esko Riipistä oman agendansa ajamisesta. Riipinen kun on Heikkilän mukaan kunnassa vastikään erotetun sosiaalijohtajan ystäväpiiriä.

Eräällä videopiirin julkaisemalla videolla puheenjohtaja Heikkilä (kesk) komentaa kuvausryhmää lopettamaan kuvaamisen. Samalla hän uhkaa estää valtuuston kokousten kuvaamisen, kunnes Riipinen on pyytänyt nöyrästi anteeksi sanomisiaan toisaalla. Mitä Riipinen on sanonut, ei videosta käy ilmi, eikä liene toisaalta niin olennaistakaan. Kunnanvaltuuston kokousten kuvaamisen ehtona ei pitäisi olla minkäänlainen anteeksipyytely.

Vaikka soppa näyttääkin varsin maalaiselta kaikkine mattivanhasmaisine "puhuminen vaikeuttaa päätöksentekoa"-linjauksineen, ei keskustapuolue ole tässä yksin. 

Taannoin pääkaupungissa virkamiesjohto (ei kesk) kielsi paikallisia nuoria järjestämästä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoitus haastatella apulaiskaupunginjohtajan virkaa hakevia ehdokkaita. Viime hetken peruutusta perusteltiin samoilla argumenteilla kuin Jurvassa. Nuorten toiminta oli osa paikallisen nuorisotoimen hanketta, eikä sen siksi sopinut kommentoida kaupungin politiikkaa - ei, vaikka hankkeen nimenomainen tehtävä on tuoda nuorten ääntä kuuluviin pääkaupungin päätöksenteossa. 

Molemmat tapaukset jättävät ilmaan kysymyksen: kenen tehtävä on tarjota kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua poliittiseen keskusteluun, jos kunta itse ei sitä voi tehdä? 

Tällainen kansalaisvetoinen keskustelu voisi olla sikälikin tärkeää, että se voisi saada päättäjät taas kiinnostumaan politiikasta.