Maailma nopeutuu, jos demokratia vähenee

Sanotaan, että maailma on nopeutunut ja nopeutuu yhä. Demokratiaa taas luonnehditaan, ehkä yhä useammin, hitaaksi. Joskus, kun pitäisi saada päätöksiä aikaan nopeasti, ei ole aikaa osallistaa kaikkia. Hitautta sanotaan joskus demokratian vahvuudeksikin, esteeksi hötkyilylle.

Siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Kun julkinen tila yksityistyy, julkista tilaa koskevat päätökset ja muutokset voidaan tehdä nopeasti. Facebookin, Twitterin, Redin ja Triplan toimintaa koskevia päätöksiä ei tehdä kaikkien käyttäjien kesken yhdessä.

Kun kauppakeskuksen rakennuttaja on saanut hankkeensa demokraattisen prosessin läpi, se voi pystyttää keskelle kaupunkia varsin epädemokraattisen tilan, jolla on miljoonia käyttäjiä.

Pasilan Triplassa on 250 liikettä. Jos niistä jokainen neuvottelisi kivijalkaliiketilastaan, sen vuokrasta ja remonteista eri taloyhtiöiden hallitusten kanssa, systeemi olisi hitaampi. Kauppakeskuksen sisällä liikkeiden julkisivuista ei neuvotella kaupunkiympäristön toimialan kanssa.

Älypuhelimen ruudulla aukeaa kauppakeskus, jonka säännöistä, sisällöistä ja kaupunkikuvasta päätetään pääosin Applen tai Googlen konttoreissa. Nykyinen toiminnallisuus olisi kaiketi mahdotonta, jos se lepäisi demokraattisen prosessin päällä.

Kun jotain halutaan ratkaista oikein tehokkaasti, päätös heitetään rahan kyytiin, koska raha liikkuu nykyään jopa valonnopeudella. Kun kansalaisten ja poliitikkojen keskustelu yrittää kiihdyttää samanlaiseen vauhtiin, ei seuraa hyvää, seuraa Twitter. Vauhti ja demokratia eivät sovi yhteen. 

Lukion kurssivalintoja seuraan sivusta töissä. Kun tietyn päivämäärän tietty kellonaika koittaa, kurssipaikat avautuvat ilmoittautumiselle. Se joka ehtii ensin, joka on nopein, jonka nettiyhteys ja selain tökkivät vähiten, jolla on hyvä tuuri, valitsee ensimmäisenä. Se, joka ei mahdu mukaan, käy kurssin ehkä vuoden päästä. Demokraattinen ja yhdenvertainen järjestelmä olisi kovin toisenlainen. 

Töissä seuraan myös kaupungin päätöksiä nuorten harrastustiloista. Prosessit saattavat olla hitaita, mutta silti – tai juuri siksi – päätöksiä pitää välillä tehdä nopeasti. Nuorten osallistaminen heitä koskevaan päätöksentekoon, kuten nuorisolaki vaatii, on hidasta ja vaikeaa. Siksi se usein jätetään tekemättä. Eräs nuorisotyön johtaja sanoikin suoraan, että nuorten osallistuminen vaikeuttaa hänen työtään – ja kieltäytyi siitä.

Demokratia on hidasta. Siksi siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Jos haluamme hidastaa vauhtia, lisätkäämme demokratiaa.

Puolueiden kisaan keskittyvä vaalijournalismi erottelee äänestäjät politiikasta

Vaalien alla on vaikeaa erottaa politiikan uutisia urheilu- ja taloussivuista. Otsikot ovat samoja: Antti johtaa, Bertta ohittaa, Cecilia ja Daavid kamppailevat. Kysymyksetkin ovat samoja: Kuka voittaa? Kuka häviää? Kuka on käyttänyt kiellettyjä keinoja? Mikä meni pieleen? Eroaako valmentaja? Miltä nyt tuntuu?

Tällaisen kilpailujournalismin ongelma vaaleissa on se, että se asettaa huomion keskipisteeseen puolueiden tarpeet ja välineellistää äänestäjät näiden tarpeiden toteuttamiseen. Kilpailujournalismi ei kuitenkaan koskaan onnistu täysin lunastamaan tavoitteitaan, saamaan otetta todellisuudesta, koska sen olettama mekanismi on ristiriidassa vaalien mekanismin kanssa. Siinä missä vaaleissa äänestäjä etsii itselleen sopivaa edustajaa, vaalijournalismissa ehdokas etsii itselleen äänestäjää.

Politiikalla on monta määritelmää. Minulle opetettiin koulussa, että politiikka on "yhteisten asioiden hoitamista". Tommi Uschanov huomauttaa kirjassaan Suuri kaalihuijaus (2010), että juuri tämä määritelmä saa politiikan näyttämään likaiselta. Kun kansalainen odottaa poliitikoilta yhteisten asioiden hoitamista rakentavassa hengessä, näyttävät erimielisyydet ja lehmänkaupat naurettavilta. Jos politiikka alun alkaen esitettäisiin eri intressien yhteensovittamisena, taktikointina, jopa taisteluna, olisi konflikteja helpompi ymmärtää.

Politiikka siis on peliä. Miksi sitä ei sitten saisi esittää sellaisena? Urheilujournalismi on politiikan toimittajalle huono esikuva, koska se erottelee osallistujat pelaajiin ja yleisöön. Sen mallia seuraava vaalijournalismi tulee erotelleeksi äänestäjät politiikasta, yleisöksi. Hyvä journalismi tekisi juuri päinvastoin: se palauttaisi politiikan äänestäjille ja esittäisi poliitikot äänestäjien politiikan välineinä. Vaalien alla luodattaisiin kansalaisten intressejä ja etsittäisiin niihin sopivia edustajia.

Jos lukuja ja mittareita tarvitaan, nehän ovat helppoja, voisi puolueiden kannatuslukujen sijaan viikko viikolta seurata, kuinka moni äänestäjä on löytänyt itselleen mielestään sopivan ehdokkaan. Se toimisi samalla journalismin onnistumisen mittarina. Miten onnistuimme, mikä meni pieleen, miten parannamme ensi kauteen, miltä nyt tuntuu, kysyisivät toimittajat toisiltaan työyhteisön kehittämispäivillä pienryhmäkeskusteluissa.

Muutama sana isänmaasta, suomalaisuudesta, jääkiekosta ja häpeästä

Mitä Tuure on maksanu tolle et suostuu pussaa. Onks kaikki muumit laaksossa Sä häpäiset suomen ainoan ylpeyden, jääkiekon! Jos oot ite pikkuhomo kusessa johonki lätkäjätkään pidä se pliis omana tietonas äläkä nolaa meitä muita sairautes mukana Hyi vittu meinas tulla oksu kun katoin tän videon hyi saatana häpäset muuteskin Suomen maajoukkueen tällä sairaudella Tollanen homo pitäis heittää takas ruotsiin Laitoin disliken kahdella käyttäjällä. Jos tästä tulee kisabiisi teen vittu kansalaisalotteen että saadaa pois tää soimaa halleista tää on häpee Suomen maajoukkueelle:/ xd Vitu homo hyi helevetti ruottsii siitä Haluun muuttaa vittuun suomesta Kyllä vituttaa asua länsimaissa... Hävetkää homot Häpäsee suomen jääkiekon se ahdistaa minua todella paljon ja en kyllä ole ahdasmielinen minulla on vapaus ilmaista mieltäni Muutan Unkariin, siellä on kiellettyä olla homo Hyi vittu miettikää ku joku 50v jorgos pökkii tuuree perseesee ALKO HÄVETTÄÄ OLLA SUOMALAINEN Menkää ruottii kolistelee keppejä saatana oikein! homoilu kuuluu ruotsiin... Tälläset perkeleen ruottalais tyyliset kyrvän nuolijat sais heittää hirteen. Tykkää jos homous on syntiä Homot helvettiin suomesta Tuhotkaamme tämä kuvottava otus! oikein, poltetaan roviolla! Miks tuuren aivot on herneen kokoset?  Äänestäkää Perussuomalaisia/Kristillisdemokratteja, niin päästään eroon homoista Perkele ku paska haisee ruudusta läpi.. valtion homopropaganda on viety liian pitkälle! Tätä vastaan pitää taistella eikä antaa JEESUKSEN unohtua, koska helvetissä kyseiset B-rappulaiset tavataan.. MORJENS VITTU JÄTKÄ PILAA LEIJONIEN MAINEEN, SE HOMOILU KUULUU RUOTSIIN Tän takii hinttareita ei päästetä koppii Häpäisette suomen Vittu mikä homo Homoja Nyt olen valmis tappamaan itteni No hyi saatana homoja Ärsyttää tämmönen lätkä kulttuurin pilaaminen lätkä ei oo mitään homoiluu lopeta saatanan sairasta Suomi häpee sua pelle Vittu ku oot homo Sä oot vittu häpeäks jääkiekkolle Pitäskö muuttaa ruotsiin? Onko muita lähtijöitä?? Jos oisin toi Ville tos videos juoksisin tota homo monsteria pakoon Tää ei oo paikka homopornolle Vittu revin korvani irti en vittu kestä tällästå sairasta homoilua Hyi helvetti Paljonko Villelle on maksettu et se pussaa tollasta homoo Miettikää miten tää vaikuttaa ulkomaalaidten kuvaan suomesta Ei vittu mikä homo... Oisit mielummi  käyttäny Ruotsin paitoja  -..- Homo vejä ittes hirtee Heilu heppi keppis kanssa ruotsii Tuure häpäisi Suomen pelipaidan Kirveelle ois duunia Vittu pitäis varmaa lähtee pakolaisena somaliaa Vittu sä häpäset koko Suomen perkele mene muualle homoilemaan Millon näitä aletaan taas sähköttämään? Tuure se Suomi paita pois mielummin Ruotsin paita Kyllä se eutanasia olisi sittenkin ihan hyvä ratkaisu. Kuule sinä kyrpähomo nyt poistat tämän biisin, koska Suomen suurinta ylpeyden aihetta et ala pilaamaan millään pyllynrakastelu musiikkivideolla. Vitun homo No juttu on niin että kaikilla isänmaallisilta kyllä alkaa keittää kun leijonat häpäistään. Itse mulla ei ole väliä onko homo vai ei mutta kun pitää paskalla laulutaidolla joka on autotunetettu pilata leijonat niin kyllä se vituttaa. Ja oletko huomannut jotain. Kaikki Tuuren biisit käsittelevät homoutta ja sillä hän sitä huomiota kerjää HOMOT UUNIIN, PIKKUHINTIT VARSINKIN. Missä on lähin hirttonaru Häpäisy jääkiekkoa kohtaan Häpäisette Ville nimen, suomen maajoukueen ja KOKO SUOMEN MAAN. Ps toivottavasti tästä ei tule mikään maajoukkueen kannustuslaulu. Vitun Tuure! Pelinumeroki kakkonen ku tykkää et laittaa kakkoseen. Miksi mulla tuli tämän videon jälkeen tunne että en enää halua olla suomalainen :/ vittu ku en löydä sitä asetta Jos halua munaa perseeseen ni muuttakoo ruottii Hyi saatan tuure vittu oot homo poista kanavas tää on niin syöpää saatanan homo Tapa ittes vitun sairas Tulis sota ja tappas tommoset homppelit! Hävettää asua Suomessa Törkeetä tehdä näin Leijonille! Häpäistään leijonat!! Törkeää Ei lätkänpelaajat oo homoja Suomi on häpäisty varsinki sen jääkiekko HOMOUS ON SAIRAUS KAIKKI HETEROT DISLIKEE JA HOMOT JA LESBOT LIKEE Mua alko hävettää että oon suomalainen Häpäisee tällänen homoilu Leijonat! Tän kuultuani voisin vaikka muuttaa mieluusti syyriaan omasta mielestä tuosta videosta tuo suomi paita ois voinu heittää helvettiin kun aikamoinen loukkaus että suomalaiset ois muka homoja no tuntuu vähä et tos pilkattais suomalaisia homoudella  Toivottavasti tätä ei soiteta missään mm-kisoissa, sillä mitä ne muun maidenedustajat ajattelisi... " Tuolla nuo suomalaiset ovat aikamoista homokansaa! " Homot+jääkiekko= liikaa takaata tulevia taklauksia vittu mitä paskaa, tapa ittes! Suomen maajoukkue häpäisty Homoilu ei ole Suomen asia. (Ja Leijonien) Vittu kehtaatki pitää suomen pelipaitaa pääl hyi ehtä Vittu mitä syöpää... oisitpa ruottalainen HOMOT HIRTEE! Haist vittu vitun homo vittu mä lähden avaruusaluksella kauas täältä Ihme hintti saatanan häpeä meijä leijona ryhmälle ja se on lätkäjätkä-hintti tuute Hyi HELEVETTI tollane homojen laulu Vittu jos boelius ei ota tota leijonien paitaa pois käyn hakkaa sen. Vittu mikä häpäistys. Ja jos tästä tulee leijonien lätkäbiisi tapan itteni Hyi vittu mikä saastanen homo Pitäisi olla ruotsin maajoukkueen paita päällä niin video oisi edes jotenkin realistinen!! Ruottalaine pyllynrakastelija Vitun homo ite vrmaan runkkaat 2/4/7 sun omas himassa ja aattelet villeä et sä pääsisit nussii sitä. Muuten kiitti kun nolaat suomen maajoukkueen.... kunpa tää hintti vaikka hyppäis hirteen Mitä vittua tääki nyt on, Suomi on häpäistettu Siis mikä tai kuka vittu on antanut luvan tehdä tämmösen... Vittu kiitos koko suomen häpäisemisestä. nyt vittu mene töihin oikeesti hirveetä kuraa tääki häpäsee suomalaista jääkiekkoa Ruottin paidat päälle nii olis realistinen! Häpäisee suomen jääkiekkojoukkueen toivottavasti tämä bannataan youtubesta on niin suuri häpeä leijonille Leijonat ja Suomi on häpäisty.Kiitos Tuure! lätkä on häpäisty! Tätäkö varten ne veteraanit taisteli sodassa että jotkut homot voi kolistella keppejä ja tehdä paskaa musiikkia. Noniin, taas kerran yks hintti lauleskelee ei paha. Mutta sitten kun laittaa ton leijona peli paidan päälle nii vittu menee yli, pitäisi poistaa tämmöne suoraa tubesta ! KAUPALLISTA PASKAA MITÄ HOMOJA TE OOTTE HYI VITTU SAATANAN HUORAT SUOMI TUBEN HÄPEÄ Vittu mikä häväistys suomen maajoukkueelle hyi vittu laita like jos inhoat tätä paskaa laulua Näitä saatanan homoja näkyy nykyään joka kanavas vittu hakkaan teijät homot takasin isienne sissää tunge villen maila poikittain perseesees vitu homo.(vitu homo) Tee maailmalle palvelus ja hirtä ittes. Vittu häpäiset suomen tällä biisillä. Häpeät suomen tällä . Tää on häpeeksi Suomen maajoukkeelle Tää on häpeä suomen jääkiekolle kun tuure tekee lätkävideon mis pussailee poikii. Saunan taakse! Roviolle tommoset Hyi saatana mitä vitun paskasyöpää tapathan itsesi , tuli paha mieli ja aijon luukuttaa Kendo anthemia koko mmksiar Oot häpeä suomenkansalle -_- Vitun ruottalainen lähe helvettiin suomesta tai hirtä ittes Leijjonien häpäistys Hyi vittu! Kuka postaa tällästä syöpää youtubeen, vittu homot pitäs polttaa roviolla saatana! Vitun homo Hintti homous on synti ja se lähtee lapsesta hakkaamalla Suomen mm lätkjäjoukueen häpäistys... Homous on syntiä! Miten tämä on laillista Suomessa, etenkin ottaen huomioon, että jääkiekko on urheilulaji, jossa Suomi usein pesee muut ja Suomalaiset ovat ylpeitä Suomen saavutuksista tässä lajissa? Lopeta ajoissa blondi hintti Tuure ennenku tuun hakkaan susta ton homouden pois toivon että kuolet Tää biisi häpäsee Leijonat... Homous ei kuulu jääkiekkooo vittu häpäisit suomen kansan ja etenkin Leijonat onnea vuoden homolle! Homous on sairaus Tämän takia eutanasia pitäisi laillistaa Suomessa Voi nyt perkele, pitääkö homoseksuaalisuus sotkea musiikkiin? Äiti ois tehny abortin jos ois tienny että homo se on Kuolemantuomio lailliseksi 2018 Toivon että vielä joskus ymmärrät sen, että olisit narunjatkeena hyödyllisempi tälle yhteiskunnalle. Kiitos, olen puhunut. tää häpäisee leijonien paidan HOMOT UUNIIN Jos tästä hinttien valssista tulee mm kisabiisi niin sen sanon, ettei Suomi oo enää entisensä. Oon edelleenkin sitä mieltä, että homous on sairaus ja tollaset kiintiöfägärit pitäis passittaa pakkohoitoon suljetulle osastolle.. On varmaan vanhemmat hyvin ylpeitä tästä ongelmatapauksesta. VITTUU SUOMESTA TUURE JA MUUT HOMOT! tää tuure boelius on häpäsy suomen maa joukkueelle... ja koko suomelle K raudas hirtto köysii alennukses. Pilasit just suomileijona paidan mainee. Eikö sua hävetä jääkiekkoa ja homoilua....kyllä tää saatana tuure pitäs tappaa Homoseksuaalit ei pääse taivaaseen. Homot saunan taakse 5. Mooseksen kirja kappale 18 jae 22: "Jos mies tavataan makaamasta toisen miehen kanssa sekä nainen toisen naisen kanssa, on se inhottava synti. Hävittäkää paha keskuudestanne." Jos tämä valittaisiin Suomen kisa”biisiksi” olisi se 100% varmasti Suomen jääkiekkohistorian suurin häpeä. Sijo kivi nilkkaa ja hyppää sillalta hyi nyt vittu sä häpäsit koko suomen ole homo jos siltä tuntuu mut et sä nyt vittu voi homoilla suomi paita päällä Vitu homo mee kotiisi naisetkin palkattu perkele hyi saatana ota toi suomen paita pois hintti Pittäis viiä siperiaan vankileirille tommoset homot saatana Alkaispa jo sisällissota, että päästäisiin tälläisestä vasemmisto paskasta eroon. Niskalaukaus tälle homolle. häpäset suomen saatanan nulikka Homous on sairaus ja se lähtee hakkaamalla Onks tää ees laillista? Voi vitun homo sää pilaat lätkänki tolla saatanan homoilullas vitun kakara tapa ittes Häpeää suomen kansalle painukaa ny helvetti sinne sateenkaari maaha Hans, get the luger Toi saatana homo pitäis ampuu Boeliuksen poika raiskaa koko saatanan kansan ei vittu menis ruottin maajoukkueen pukkariin homoileen Misä toi saatanan pikku homo asuu mää meen VITTU JUNALLA SINNE JA VITTU JOS MÄÄ NÄÄN SITÄ NII MÄÄ VITTU VEÄN SITÄ TURPAA homous on suomen häpeä Homous on syntiä ja ei ole millään tavalla normaalia ku kaks sairasta kolistelee keppejä keskenään Tulis sota ja tappas tommoset homot Voi vittu... miks jotkut homot ei oo normaaleja pitää vittu kiemurrella niiku joku muija?? Voisitko vain nyt tappaa itsesi koska tuot ihan saatanasti häpeää suomelle tää musiikki tuo häpeää suomelle ja maajoukkueelle kun kukaan vitun jääkiekkoilia ei nuole jätkiii kopis Kuules saatanan kaappiraiskari tarviks hirtto köyttä voisit ainaki hirttää pallis irti nii voisit olla halvasti transu saatanan nistin paska kuole Voi vittu näitä homo laulajia/tubettaja oispa tääläki laitonta olla homo vitun mielisairas paska hakeudu hoitoo Vois vaikka saman tein hirttää ittensä palleist kattoon toi vitu tuure psykopaatti homous on sairaus perkele meille naisille ei jää mitää jos kaikki miehet panee keskenää prkl saatana vittu mikä hintti tappas ittensä Suomen häpäistys Nyt jumalauta lopetat itsesi ja tän sun homo propagandan yrität tehdä munki kakaroista jotain ällöttäviä perseen tuuppaajia Eivittu kohta ruotsalaisetki nauraa meille.

(lähde: Youtube)

Cinefiilin tappio voi olla elokuvan voitto

(Kuva: Tero Koistinen)

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin elokuvanäytösten muutto Orionista uusiin tiloihin Oodiin herättää vastarintaa. Monet Orionin vakiokävijät ovat huolissaan arkistonäytösten kuihtuvasta tunnelmasta, elokuvakokemuksen banalisoitumisesta ja vanhan arvokkaan interiöörin lopullisesta katoamisesta. Joitakin huolettaa myös KAVIn talous, koska Oodin salin vuokra on tiettävästi Orionia kalliimpi. 

Monet puheenvuoroista ovat hyvin henkilökohtaisia, mikä osoittaa, ettei kysymys ole vain tiloista ja tekniikasta. Omat muistot, varsinkin nuoruusmuistot tulevat pintaan. Kysymys on elämää suuremmasta, olisi Peter von Bagh ehkä sanonut. Orion on cinefiileille, elokuvan ystäville, ja erityisesti Orionin ystäville tärkeä. Mutta onko se yhtä tärkeä elokuvalle?

Orion sijaitsee asuinrakennuksen kivijalassa Hietalahdessa, keskustan reuna-alueella, pääkulkureiteiltä sivussa. Sen paikkaa ei kovin painokkaasti voi kutsua keskeiseksi, mutta ei se kaukanakaan ole. Alle kilometri rautatieasemalta, muutama sata metriä Kampista. Meille Orionin vakikävijöille paikka on ollut hyvä.

Mutta elokuva ei ole vain cinefiilejä varten. Siksi uusi sijainti Oodissa ansaitsee muutaman huomion, jotka keskustelussa ovat jääneet joko vähemmälle tai tyystin esittämättä.

Uusi keskustakirjasto Oodi sijaitsee Rautatieaseman vieressä Töölönlahden rannalla, samalla tavalla keskeisellä paikalla kuin Kansallisteatteri, Musiikkitalo sekä taidemuseot Ateneum ja Kiasma. Samassa miljöössä ovat Kansalaistori, Eduskuntatalo, Kansallismuseo sekä isot mediatalot Sanoma ja Alma. Kirjallisuus, teatteri, musiikki, kuvataiteet, historia, politiikka ja media – tähän joukkoon elokuva kuuluu. 

(Kuva: Näkymä Oy)

Keskustakirjasto on elokuvalle symbolisesti arvokas paikka. Valinta julistaa, että elokuva on myös yhteiskunnan silmissä yksi suurista taiteista – yksi yhteiskunnan kehon elimistä, jonka paikka on nyt keskellä, ei sivussa.

Orionin interiöörin arvoja ei ole tarpeen kiistää, mutta Oodin exteriöörin merkitys voi olla elokuvalle suurempi. Orioniin kiintyneiden cinefiilien tappio voi silti olla elokuvan voitto.

Yksityiskohta, joka minua elokuvan tradition ystävänä viehättää, on se, että Oodista poistuessani voin katsella asemalle saapuvia junia ja ajatella elokuvan historian ikonisinta kohtausta. Ehkäpä juuri L'Arrivée d'un train en gare de La Ciotat'n olisikin syytä olla uuden salin avauselokuva?

Nyt puhuvat nuoret: Media on negatiivinen ja turvaton tila, jossa tärkeät asiat hukkuvat turhiin uutisiin

Haluaisitko elää asuinalueella, jossa ilmapiiri on negatiivinen, olo turvaton ja kadut täynnä turhia tavaroita, roskia ja mainoksia? Tienviitat olisivat vinksallaan, tärkeitä ja merkityksellisiä asioita näkisi harvoin, eikä vastaantulijoihin voisi luottaa. Tällaisessa maailmassa me nimittäin elämme, jos asiaa kysytään helsinkiläisiltä nuorilta.

Elokuussa palasin kahden vuoden tauon jälkeen takaisin vakipestiini Helsingin nuorisotyöhön, Nuorten Ääni -toimituksen ohjaajaksi. Jo kesälomalla minua pohditutti, miten media on muuttunut näiden kahden vuoden aikana. Miten päivittäisin työorientaatiotani?

Vilkuilin samalla vielä kauemmas, vuosiin 2005–2006, jolloin Nuorten Ääni -toimitus perustettiin nuorten omasta aloitteesta. Syynä tuolloin oli tyytymättömyys tapaan, jolla media käsitteli nuoria ja nuorille tärkeitä asioita. Perustettiin toimitus, jonka tarkoituksena oli korjata tämä järjestämällä nuorille mahdollisuus olla mukana piirtämässä median maailmankuvaa. Nuoret neuvottelivat yhteistyön Helsingin Sanomien, Yleisradion sekä Suomen kuvalehden kanssa ja alkoivat tehdä journalismia.

Nyt toimituksen perustamisesta on kulunut yli 10 vuotta ja mediamaisema on sillä välin muuttunut perinpohjaisesti. Median valta-asetelmat ovat järkkyneet ja kansalaisten rooli muuttunut. Mitä nuoret nyt ajattelevat mediasta? Miten nuoret vuonna 2017 muuttaisivat mediaa? Mitä he korjaisivat? Katsoin ajankohtaiseksi päivittää käsitykseni nuorten mediasuhteesta.

Sovin vierailun kuuteen helsinkiläiseen kouluun kysyäkseni näitä kysymyksiä suoraan nuorilta itseltään. Keskusteluihin osallistui hieman yli 200 nuorta peruskoulusta ja lukiosta. Lopuksi kysyin jokaiselta oppilaalta erikseen, miten hän muuttaisi mediaa – jos voisi. Jätin tarkoituksella auki "median" määritelmän ja rajauksen, jotta ohjaisin keskustelua aluksi mahdollisimman vähän, ja nuoret voisivat määritellä median omasta kokemuksestaan käsin.

Nuorten Ääni -toimituksen perustamiskokous syyskuussa 2006

Vastaukset olivat hätkähdyttäviä

Nuorten laatima mediatilan korjauslista on pitkä. Nuoria eivät vaivaa tylsät uutiset, liian pitkät tai vaikeat tekstit, huono akunkesto ja rock-ohjelmien puute – vaan median negatiivisuus, turvattomuus, epäluotettavuus, vääristyneet kauneusihanteet, harhaanjohtavat otsikot, vihapuhe ja kiusaaminen sekä merkityksellisten asioiden hautautuminen yhdentekeviin roskauutisiin.

Olen työskennellyt median, nuorten ja mediakasvatuksen parissa jollain tavalla kohta kaksikymmentä vuotta. Silti yllätyin monta kertaa. Erityisesti minua hätkähdytti se, kuinka kokonaisvaltaisesti nuoret median kokevat. Vastausten kuvailemaa mediaa onkin syytä tarkastella tilana, jossa nuoret elävät. Se on elinympäristö samalla tavalla kuin asuinalue, kaupungin keskusta tai kauppakeskus. Mediatila on monimutkainen yhdistelmä julkista, kaupallista, yksityistä ja yhteisöllistä toimintaa, kokonaisvaltainen kokemus yhteiskunnasta. Kirjoita ylös: kokemus yhteiskunnasta.

Kun jäsensin 199 vastauksen listan toistuviin aiheisiin, esille nousi viisi pääteemaa. Esittelen ne tässä esimerkein ja johtopäätöksin.

Median arvot ja vallankäyttö (55)

”Lisää rehellisyyttä ja aitoutta.”

”Harhakuvat esim. siitä, millainen sun pitää olla, että yhteiskunta hyväksyy sut (mm. laiha, kaunis, komee, kiinnostunut tietyistä asioista).”

”Lisää mielipiteitä eri näkökulmista ja uusia näkökulmia uutisoituihin asioihin.”

”Toimittajien näyttämä maailmankuva voisi olla monipuolisempi, eli toimittajilla pitäisi olla erilaisia henkilökohtaisia taustoja.”

Vastauksissa korostuu kokemus siitä, että media kuvaa maailmaa valikoivasti, jopa tarkoitushakuisesti. Media tuntuu avartamisen sijaan pyrkivän kaventamaan nuorten maailmaa. Kritiikki median kauneusihanteita kohtaan ei ole uutta, mutta some-aikakaudella siinä on uusi sävy – koska nuoret joutuvat itse osallistumaan ihanteiden tuottamiseen aiempaa aktiivisemmin. Median vallankäytön näin herkkä tunnistaminen on hyvä lähtökohta nykyaikaiselle mediakasvatukselle. Se kutsuu tarttumaan nuorten epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen. Mitä työkaluja annamme siihen?

Turhat ja tärkeät uutiset (40)

"Mediaan pitäisi voida luottaa: että ’oikeat’ ja tärkeät uutiset saisivat enemmän tilaa ja että kaikkeen siihen voisi oikeasti luottaa.”

”Vähentäisin ei tärkeiden uutisten määrää.”

”Vähemmän turhia roskauutisia.”

"Tarpeettomien uutisten paisuttelu." 

"Tykkäykset/seuraajat eivät olisi tärkeimpiä tai ainoita asioita, joilla on väliä.” 

”Klikkiotsikot ärsyttää.”

Hätkähdyttävintä minulle oli vastaajien kokemus merkityksellisyyden katoamisesta. Minua ei työni ansiosta ole koskaan vaivannut ennakkoluulo, jonka mukaan yhteiskunnalliset asiat eivät nuoria kiinnostaisi, mutta yllätyin silti siitä, kuinka vahvasti vastaajat kokivat tärkeiden uutisten sekoittuvan höpöhöpöön. Nuorten mediamaisema tulvii yhdentekevyyksiä, liioittelua, toistoa sekä klikkien, tykkäysten ja seuraajien kalastelua. Tämä huoli on varsinkin valtamediassa otettava vakavasti. Sosiaalisen median mekanismit eivät saa johtaa toimitustyötä – sehän kielletään jo journalistin ohjeissa.

Negatiivisuus, vihapuhe, kiusaaminen (38)

”Mediassa muuttaisin negatiivisuuteen keskittymisen ja antaisin tilaa positiivisuudelle.”

”Yleinen liika negatiivisuus. Pelkästään negatiivisia uutisia ja esim. kommentteja somessa.”

”Mediasta kannustavampi ja positiivisempi."

”I would like to change the fact that a certain action can bring hate to an entire race.”

”Kitkisin kaiken kiusaamisen pois.”

Vastausten perusteella näyttää siltä, että nuorten mediamaisemassa uutisten sisällön negatiivisuus sekoittuu sävyltään negatiiviseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Vaikka objektiivinen journalismi ja toisaalta henkilöön tai ihmisryhmään kohdistuvat hyökkäykset syntyvätkin aivan eri mekanismeilla, yhdistyvät ne mediassa yhtenäiseksi kokemukseksi negatiivisesta tilasta.

Journalistisesta näkökulmasta on aivan perusteltua, jopa väistämätöntä, että suuri osa uutisista kertoo ikävistä asioista. Turvallisessa maailmassa onnettomuus on uutinen. Mutta – kun uutisten ympärillä velloo kielteisen keskustelun suo, ikävät uutiset saavat vaarallista voimaa. Sosiaalisessa mediassa uutiset eivät toimi keskustelusta irrallaan, vaan keskustelua käydään niissä ja niiden avulla. Uutisen jakaminen ja tykkääminen on puheenvuoro (kuten uutisen julkaiseminen on toki aina ollut). Uutisista tulee keskustelun poltto- ja todistusainetta, silloinkin, ja varsinkin silloin, kun uutiset ovat keksittyjä.

Nuoria voidaan opettaa erottelemaan journalismi kansalaiskeskustelusta, valeuutinen oikeasta ja hyvä pahasta, mutta enemmän he nähdäkseni tarvitsevat työkaluja ja kannustusta maailman muuttamiseen. Negatiivisen toiminnan vastavoimaksi ei riitä viileä analyyttisyys. Nuoret, kuten aikuisetkin, tarvitsevat kokemuksen kansalaisuudesta, johon kuuluu mahdollisuus muuttaa ja kehittää omaa elinympäristöään – esimerkiksi positiivisemmaksi ja kannustavammaksi.

Luotettavuus ja journalismin laatu (26)

”Enemmän laajoja artikkeleita, joiden taustalla tutkimustyötä, vähemmän klikkiotsikoita.”

”Asioista ei valehdeltaisi tai väärennetä niitä.”

”Huhuja, jotka vaikuttavat ihmisen mielipiteisiin. Bad impression.”

”Ei huijausta uutisissa eikä yksittäisten henkilöiden toimesta.”

”Selvemmin ja suoremmin esiin, miten k.o. asia liittyy/voi liittyä ’perusihmisen’ elämään.”

Mediakasvatuksen agendaan on kuulunut mediakriittisyyden opettaminen. Jäljet näkyvät. Kansalaiskeskustelussa mitä tahansa omaa maailmankuvaa uhmaavaa uutista voidaan tarvittaessa epäillä valeuutiseksi. Nuoretkin näyttäisivät epäilevän kaikkea. Kun mediaa tarkastellaan elinympäristönä, tämä "kriittisyys" saa epämiellyttävän sävyn. Haluaisitko elää (tai elätkö) maailmassa, jossa kaikkea ja kaikkia pitää epäillä?

Terve kriittisyys ei ole ehdotonta epäilyä, vaan asioiden monimutkaisuuden näkemistä. Asiat, joita maailmassa kohtaamme, eivät ole vain sitä, miltä ne näyttävät. Ne eivät ole vain todempia tai valheellisempia, vaan ne ovat monia asioita yhtä aikaa – ne liittyvät moniin asioihin ja niillä on monia merkityksiä. Mediakriittisyyteen toivoisin opetettavan kehittyneempiä ajattelun taitoja kuin Aleksanteri Suurella oli Gordionin solmun äärellä. Asioita voi erotella monella tavalla. Muuten syömme vain rakettispagettia.

Yksityisyys, turvallisuus ja medialukutaito (26)

”Tekisin mediasta turvallisemman kaikille.”

”Informaatiomarkkinat vähemmälle (tää on kyl vaikee, en osaa sanoa miten).”

”Lisää yksityisyyttä. Vähemmän profiloitua mainontaa.”

”Anonyymiin postailuun perustuvat sivut pois.”

”Netin pitää aina pysyä vapaana paikkana, jossa kaikki voivat perustaa omat sivustot ja ilmaista omia mielipiteitään ilman pelkoa olla vakoilun kohteena sen takia.”

Kaikki edelliset huolenaiheet leikkaavat tässä viimeisessä kategoriassa, jossa mediatila hahmottuu osana kansalaisyhteiskuntaa. Monet nuorista toivovat median pitävän huolta kansalaisten oikeuksista, turvallisuudesta ja yksityisyydestä. Uskon itse, että juuri tässä ollaan median korjauslistan ytimessä.

Internetistä on puhuttu mediatilaa demokratisoivana voimana: verkossa jokainen voi julkaista ja keskustella ohi portinvartijoiden. Tässä merkityksessä demokratisoitumista on kiistämättä tapahtunut, mutta se ei riitä. Jotta nuoret voisivat edetä laatimallaan korjauslistalla, tarvitaan tueksi vahvempia kansalaisuuden rakenteita.

Tällä hetkellä median tila kansalaisuuden näkökulmasta muistuttaa enemmän anarkokapitalismia, jossa kaikki on mahdollista – jos siihen pystyy ja on varaa. Demokraattinen media taas koettaisiin tilana, jota me kaikki voimme muuttaa paremmaksi – ja jonka muuttamiseen meillä kaikilla on tarvittavia taitoja.

Me nuorisotyössä ja koulussa voimme tehdä paljon vahvistaaksemme kokemusta kansalaisuudesta mediassa. Hyvä alku on kysyä:

Miten sinä muuttaisit mediaa?

Kuvausharjoitus: Videoita utopiasta

Kokeilin nuorten kanssa uutta kuvausharjoitusta, jossa tulkitaan ympäristöä ideologisen linssin läpi.

Tehtävänä on kuvata lyhyt elokuva, jossa esitetään jonkin valitun puolueen ihanneyhteiskunta – dokumentaarisesti ympäristöä havainnoiden ja valikoiden. Harjoituksen tarkoituksena on oppia katsomaan ympäristöä analyyttisemmin ja kuvaamaan omaa ajattelua tietoisemmin. Parhaassa tapauksessa oivalletaan jotain siitä, miten elokuva toimii ajattelun ja ajattelun ilmaisemisen välineenä!

Harjoitus voidaan tehdä hyvin nopeasti. Tarkoituksena ei ole tuottaa viimeisteltyjä teoksia, vaan harjoitella kuvaamisen ja elokuvallisen ajattelun taitoa leikillisellä tavalla. Nuorisotyön lisäksi tehtävä sopii luonnollisesti hyvin myös yhteiskuntaopin, filosofian ja elämänkatsomustiedon opetukseen.

Olen kokeillut tehtävää kerran Nuorten Ääni -toimituksen 13–19-vuotiaiden nuorten kanssa. Tämän kokemuksen perusteella antaisin ohjeet seuraavalla kerralla näin:

Alustus 10 min (tai enemmän)

1. Pohditaan yhdessä, mitä elokuva on. Yleensä keskustelussa ehdotetaan tarinoiden kertomista, tarinoita kuvina, liikkuvia kuvia, tunteita...

2. Tarjotaan osallistujille uusi näkökulma: Kuten kieli myös elokuva on väline, jolla esitetään ajatuksia! Fiktio- ja dokumenttielokuvien ohjaajat, tv-toimittajat ja tubettajat käyttävät todellisuutta materiaalina, josta he kameran avulla tuottavat kuvia omista ajatuksistaan. 

Näinhän teemme silloinkin, kun yritämme ottaa mielikuvamme mukaista selfietä sosiaaliseen mediaan!

Apuna voi käyttää näitä dioja tai Kaikki kuvaa EDU -opetusvideoita elokuvan perusasioista. 

Kuvaustehtävä 30–45 min

Jakaudutaan 2–3 hengen ryhmiin. Jokainen puolue saa paperilla tehtävän ohjeet sekä lyhyet kuvaukset suomalaisista puolueista ja niiden edustamista arvoista.

• Valitkaa jokin puolue, mutta älkää kertoko sitä muille.
• Kuvatkaa minuutin mittainen video, jossa kotikaupunkimme näyttää valitsemanne puolueen utopialta eli ihanneyhteiskunnalta. Miltä kaupunki näyttäisi, jos tämä puolue saisi päättää?
• Video koostetaan pelkästään dokumentaarisista otoksista lähiympäristöstä. Mitään ei järjestetä, lavasteta tai näytellä. Videossa ei ole selostusta.
• Otokset kuvataan kameralla peräkkäin ja esitetään kuvausjärjestyksessä. (Jos käytössä on enemmän aikaa, videot voidaan editoida tarkemmin. Harjoittelun kannalta kameraleikkaaminen on hyödyllistä, koska se vaatii täsmällisempää työskentelyä.)

Katselutehtävä

Katsotaan ryhmien utopiaelokuvat ja pohditaan yhdessä:

• Minkä puolueen ihanneyhteiskuntaa video esittää?
• Millaisista kuvavalinnoista videon utopia syntyy?

Minkä puolueen utopiaa tässä kuvataan? Millaisista kuvavalinnoista se syntyy?

Planeettamme Maan ideologia on valinta

Luonnon voi esittää monella tavalla. Luontodokumentin viidakko voi olla monimutkainen järjestelmä, jossa jokaisella eliölajilla on tehtävänsä, roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Siis ekosysteemi. Tai se voi olla mielivaltainen, vihamielinen ympäristö, jossa jokainen yksilö taistelee olemassaolostaan ja kilpailee toisia vastaan selvitäkseen.

Se, kumpaa representaatiota miljoonien eurojen budjeteilla tuotetut luontodokumentit viljelevät, ei ole sattumaa. Planeettamme maata katsellessa on hyvä miettiä näitä valintoja!

Tässä pieni kooste Planeettamme Maa II:n kolmesta ensimmäisestä jaksosta.

Planeettamme ideologia from Ismo Kiesiläinen on Vimeo.

Rajoittaako huoli yksityisyydestä lapsen kansalaisuutta?

Silloin kun minä olin nuori... julkisuus näytti monella tavalla jännittävältä kentältä.

Pelottavimmillaan se oli silloin, kun yläasteella pääsimme tekemään suoran lähetyksen Lähiradioon ja minä istuin miksauspöydän ääressä vastuussa äänitarkkailusta. Hetkeä myöhemmin se muuttui huumaavaksi: minun itse tietokoneella tekemäni kappale soitettiin tässä ohjelmassa!

Hauskimmillaan julkisuus oli vuonna -99, kun Irti Elämästä -yhdistys asutti nörttejä Rautatieaseman säilytyslokeroihin ja seuraamaan saapuivat ohikulkijoiden lisäksi kaikki valtakunnan päämediat. Ja idolini Ruben Stiller!

Kätevimmillään se oli pari vuotta aikaisemmin, kun perustimme tuota yhdistystä. Kirjoitin mielipidekirjoituksia ja kävin Hakupalat-ohjelmassa etsimässä nörttejä. Ja muistakin aiheista kirjoitin.

Koskaan julkisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt samalla tavalla vaarallisena kuin Lapsen yksityisyyden suoja digitaalisessa mediassa -seminaarissa tänään. Sosiaalinen media on vaarojen karikko! Kaikkialla vaanii henkilötietojen, kuvien ja kasvojen väärinkäyttö. Varsinkin vaanii kasvojen paljastuminen tai menettäminen, nolous. Kaikkea mitä netissä teet, käytetään sinua vastaan.

Huomasin, että yksityisyydestä ja tietosuojasta puhutaan nyt samalla huolestuneella äänellä kuin mediasta puhuttiin vielä 15 vuotta sitten. Ja pedofiileistä 10 vuotta sitten. Silloin mediakasvatuksen päätehtävä oli suojella lasta haitalliselta medialta. Sitten henki muuttui. Mediakasvatus kääntyi suojelusta osallistamiseen ja vahvistamiseen. Media nähdään julkisena tilana, jossa kansalaiset toimivat ja vaikuttavat. Mediakansalaisen oikeudet edellyttävät valmiuksia ja tilaa, ei tilan rajoittamista.

Nyt lasten kansalaisuutta uhkaa uusi huoli yksityisyydestä. Lasten vapaa-aika tapahtuu suurelta osin mediaympäristössä, jonka omistavat kaupalliset toimijat, jotka käyvät kauppaa lasten henkilötiedoilla. Lasten ja aikuisten viestintä koostuu tekstistä, kuvista ja videoista, jotka käsittelevät muun muassa toisia lapsia ja aikuisia. Viestit voivat olla paljastavia, ilkeitä, vaarallisia tai muuten vain noloja. Oikeus tulla jätetyksi rauhaan on jatkuvasti uhattuna.

Siksi tarvitaan suojelua ja rajoituksia. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan tehdäkseen käyttäjätunnuksen some-palveluun päästäkseen puhumaan kavereidensa kanssa. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan saadakseen näkyä koulussa otetussa valokuvassa. Siksi vanhempien pitää ehkä lukea salaa viestejä lapsen kännykästä, vaikkei se oikeastaan ole laillista.

Ja siksi jokaisen lapsen pitää muistaa aina miettiä tosi tarkkaan, mitä ajattelee ja sanoo ja millaisen kuvan julkaisee, koska se voi vaikuttaa koko loppuelämään. Siksi omaa nimeä ja kuvaa ei oikeastaan kannattaisi käyttää ja näyttää. Pitää olla varovainen ja huolissaan. Julkisuus – siis elinympäristö – on muuttunut uhkaavaksi.

Huoli on perusteltu. Suurille yrityksille henkilötiedot todella ovat vain raaka-ainetta, jota jalostetaan ja jolla käydään kauppaa. Ajatukset ja ajatusten kuvat todella leviävät joskus täysin hallitsemattomasti. Eikä huoli ole vain aikuisten huolta. Myös nuoria kiinnostaa, mitä heidän henkilötiedoillaan tehdään.

LISÄYS: Jotain kauhistuttavaa vaikuttaa olevan jo siinä, että minusta tiedetään. Kaikki se tieto, jonka olen aiemmin itsestäni julkisuuteen antanut, voidaan koota yhteen. Minusta voidaan – ilman minun osallistumistani – tehdä kokonaiskuva. Herättääkö tämä hallinnan menettäminen ehkä samaa levottomuutta kuin itsensä näkeminen videokuvassa ulkopuolelta, toisen katseessa? Somessa toimimisen olennainen aspektihan on oman kuvan ja identiteetin tietoinen rakentaminen: näin haluan tulla nähdyksi.

Sosiaalisen median infrastruktuuria meidän mediakasvattajien on vaikea muuttaa. Olemmehan kasvattajia, emme insinöörejä tai osakkeenomistajia. Mutta kulttuuriin juuri me voimme vaikuttaa parhaiten.

Mediakasvatusseuran koordinaattori Rauna Rahja ehdotti seminaarissa, että pyrkisimme tarvittavan suojelun ohella vahvistamaan ja voimaannuttamaan sosiaalisen median käyttäjiä. Heillähän on pääomaa, jota some-yritykset tarvitsevat. Valta ei ole yrityksillä vaan henkilötietojen omistajilla. Opetellaan arvostamaan ja käyttämään tätä pääomaa.

Aikuisille netti on, hyvässä ja pahassa, tuonut uusia mahdollisuuksia toteuttaa kansalaisuuttaan. Siksi eduskunnassa ja hallituksessa on uusi puoluekin. Pelkään kuitenkin, että lasten kansalaisuutta tämä uusi huoli yksityisyydestä tulee rajoittamaan. Ei riitä, että julkinen tila on tullut lähemmäs. Sitä pitää myös uskaltaa käyttää.

Ehkä nyt olisi entistä tärkeämpää luoda lasten ympärille osallistumisen tiloja, jotka ovat lähtökohtaisesti turvallisia. Tiloja, joissa oman ajatuksen ilmaisu ja omien kasvojen näyttäminen ei ole vaarallista ja noloa vaan toivottua ja yhteisölle arvokasta. Näissä tiloissa ei vain harjoitella kansalaisuutta vaan luodaan sitä.

Politiikka ei kuulu jonneille

Vaalien alla netissä kiersi suosittu tarina poliitikon ja nuoren miehen kohtaamisesta vaalikentällä. Tarinassa kansanedustajaehdokas yrittää tehdä vaalityötä, mutta nuori ei ole äänestämisestä kiinnostunut. Puolueet ja politiikka tuntuvat hänestä aivan vierailta. Mitä merkitystä olisi yhdellä äänellä? Poliitikko vastaa nuorelle blogissaan julkisella kirjeellä: "Älä mussuta paskaa. Äänestä." Hän selittää tilastojen avulla, miten nuorten passiivisuudesta seuraa vanhoillista politiikkaa. Ehdokas itse haluaisi muutosta, mutta ilman nuorten ääniä se ei onnistu. 

Jonnet ei äänestä oli onnistunut osa 36-vuotiaan vihreän poliitikon Hannu Oskalan vaalikampanjaa. Teksti levisi huimaa vauhtia nuorten aikuisten ja varhaiskeski-ikäisten keskuudessa ja keräsi ainakin 12 000 fb-tykkäystä. Saarna, jonka mukaan politiikan konservatiivisuus johtuukin nuorista, hieman pihalla olevista "jonneista", selvästi puhutteli Oskalan ikätovereita. Selitän, miksi.

Yleisnimenä käytetty jonne on pilkkanimi, karikatyyri varhaisteinipojasta, joka on kiinnostunut energiajuomista ja muista laumalleen tyypillisistä asioista. Hän ei ikänsä vuoksi ole vielä kuullutkaan asioista, jotka hieman vanhemmille ja viisaammille ovat yleissivistystä. Termi korostaa joukolle leimallisia (yleensä kuviteltuja) ominaisuuksia samalla tavalla kuin tytöistä käytetty sisarnimittely "pissis" tai rasistinen kielenkäyttö yleensä.

Mutta mitä ihmettä – eiväthän varhaisteinit edes saa äänestää? Alkujaan yläkouluikäisistä käytetty haukkumanimi laajeneekin Hannu Oskalan käytössä äänestysikään asti, passiivisiin nuoriin miehiin, jotka eivät ole aikuistuneet. He ovat jääneet jonneiksi.

Oskala redusoi kohtaamansa nuoren miehen epäpoliittisen asenteen laumaominaisuudeksi, joka on mahdollista voittaa muuttumalla ajattelevaksi yksilöksi - siis aikuistumalla. 

Tuoreiden tietojen mukaan nuoret eivät kuitenkaan ole erityisen passiivisia. Vuoden 2013 nuorisobarometria on tulkittu niin, että nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen tavat eivät vain kohtaa vanhempien odotuksia. Puolueet ovat etäisiä instituutioita, mutta esimerkiksi kulutusvalintoja nuoret pitävät tärkeinä. Monipuolistakaan vaikuttamistoimintaa he eivät kutsu politiikaksi. Sanaa vierastetaan.

Poliittisuus ei ole ikä- tai sivistyskysymys vaan yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Jos nuorella on yhteisössään poliittinen rooli, hänen toimintansa on poliittista. Jos hänelle annetaan jonnen rooli, hänen toimiaan katsotaan jonneiluna. Siksi rooleista on puhuttava enemmän.

Jokaisessa yhteisössä, pienistä kaveriporukoista urheiluseuroihin, puolueisiin ja koko yhteiskuntaan, syntyy erilaisia sosiaalisia rooleja. Niitä pidetään usein virheellisesti yksilön ominaisuuksina: Lasse on johtajatyyppi, Olli vastaanväittäjä. Henriikka on tunnollinen, hän tekee ryhmässä aina kaikkien muidenkin työt. Ilona on se ulkopuolinen tarkkailija. Ja sitä yhtä kiusataan, koska se on... sellainen.

Roolit ovat ryhmän antamia tehtäviä, eräänlainen työnjako, jota ryhmä tarvitsee toimiakseen. Usein roolit tuntuvat muovautuvan kuin itsestään ja siksi näyttääkin siltä, että ne ovat persoonan ominaisuuksia. Huonosti toimivassa yhteisössä jäsenellä on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan rooliinsa. Se annetaan. Roolien jakaminen onkin vallankäyttöä, joka terveessä demokraattisessa yhteisössä tehdään yhdessä. Työnjaosta sovitaan ja jokainen voi vaikuttaa omaan tehtäväänsä. Hiljainen voi kokeilla johtajaroolia ja paljastua siinä äänekästä paremmaksi.

Yhteiskunnan nuorelle antama rooli kieltämättä muistuttaa Oskalan piirtämää karikatyyriä passivisesta laumaeläimestä. Lapsen ja teini-ikäisen tehtävä on olla mahdollisimman harmiton, kasvaa riittävän vanhaksi ja oppineeksi aikuiseksi, ja vasta sitten ottaa osallistuvan kansalaisen rooli. Siihen asti hän on ensisijaisesti toimenpiteiden kohde.

Esimerkiksi, kun lapsi ja nuori päästetään osallistumaan päätöksentekoon koulussa, hän on osallistamisen kohde. Hänen tehtävänsä on kertoa mielipiteensä siitä, mikä on parasta kouluruokaa, jotta aikuiset voisivat tehdä sen perusteella parempia päätöksiä. Näin hänet on osallistettu. Jos oppilas haluaisikin selvittää, mistä kouluruoan raaka-aineet tulevat, hän astuu oman roolinsa ulkopuolelle – ja se on ongelma. Samanlainen työnjako on asuinalueilla. Nuoren tehtävä on käyttäytyä hyvin, pitää ympäristö siistinä ja skeitata paikassa, jossa ääni ei häiritse työssä käyviä vanhempia. Ostarin humalaisista aikuisista puhuminen ei kuulu hänen tehtäviinsä. Se on kiusallista. Ja politiikkaa. Eikä politiikka kuulu nuorille.

Yhteiskunta näyttäytyykin lapselle aluksi välitteisesti, kuvina mediassa. Televisiossa, lehtien sivuilla ja netissä puhutaan vaaleista, poliitikoista, taloudesta ja rikoksista. Toiset alaikäiset esiintyvät näissä uutisissa harvoin, silloinkin yleensä ongelman tai uhrin roolissa.

Amerikkalais-saksalaisen tutkimuksen mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Tämä on rooli, johon nuoria tarvitaan. Siksi Hannu Oskalan tarina poliitikon ja nuoren kohtaamisesta oli sosiaalisessa mediassa niin suosittu. Sen jakaminen nosti itsetuntoa.

Vaikka tekstin tarkoitus varmasti oli kannustaa äänestämään, on sen retoriikka omiaan vahvistamaan nuorille annettua passiivista roolia. Implisiittinen viesti korostaa: poliittinen aktiivisuus kuuluu vasta aikuisuuteen.

Viimeiset yhdeksän vuotta olen työskennellyt ohjaajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, joka tuo nuoret mukaan julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nuorten itse tekemät jutut julkaistaan valtamedioissa. Tavoitteena on saada politiikan agendalle uusia asioita ja muuttaa median nuorista antamaa kuvaa monipuolisemmaksi. Edellä mainitut esimerkit Helsingin kouluruoan alkuperästä ja Kontulan ostarin turvallisuudesta kuvaavat hyvin niitä väistämättömiä törmäyksiä, joita tapahtuu, kun yhteisön rooleja jaetaan uudestaan. Itse pidän konflikteja jopa tavoiteltavina. Ne ovat merkkejä siitä, että oikeaa osallisuutta tapahtuu.

Nuorten Ääni -toimituksessa nuorilta ei kysytä mielipiteitä, vaan he toimivat aivan samanlaisessa roolissa kuin ammattitoimittajat: tekevät havaintoja, ottavat selvää, vaativat vastauksia, tuovat julkisuuteen tietoa ja muuttavat maailmaa. Toimitus on perustettu nuorten omasta aloitteesta ja he tekevät itse kaikki toimintaa koskevat päätökset. Työntekijänä autan nuoria päätöksenteossa, ei toisinpäin.

Nyt olen lähdössä kahdeksi vuodeksi toisiin tehtäviin, käynnistämään elokuvakasvatuksen vallankumousta. Toimitus tarvitsee siksi aikaa hyvän sijaisen. Jos edellä kuvattu roolini kuulostaa sinusta tärkeältä ja sopivalta, tutustu tarkemmin työilmoitukseen. Hakuaika päättyy 13.5.2015.
EDIT: Hakuaikaa on jatkettu 20.5. asti.

Miksi Nuorten Ääni -toimitus voitti oppilaskunnan hallituksen

"Minulla oli kokemus vaikuttamistoiminnasta, jossa ryhmän jokainen jäsen on ajatellut oman kantansa ja suunnitellut ideansa etukäteen. Sitten vain odotetaan muiden puheenvuorojen ajan, että päästään esittelemään oma pointti, ja lopuksi muita kuuntelematta takahampaat irvessä taistellaan oman ajatuksen puolesta. Kaikki ehtivät unohtaa yhteisen päämäärän, ja lopulta syntyvä kompromissi on jokaiselle vähän pettymys – siitä yksinkertaisesta syystä, että se on eri kuin oma, alkuperäinen ajatus.

Sitten liityin Nuorten Ääni -toimitukseen."

Reeta Niemonen kertoi minulle kesällä kiehtovasta havainnosta, jonka hän oli tehnyt ohjaamani Nuorten Ääni -toimituksen jäsenenä: ryhmän päätöksenteossa syntyy ratkaisuja, joita kukaan yksittäinen jäsen ei yksin pystyisi keksimään. Ryhmä ei valitse, vaan tuottaa yhteisiä päätöksiä.

"Myös pohdinnan lopputulos on usein sellainen ajatus, jossa on jokaisen alkuperäisten ajatusten hyvät puolet, mutta jota kukaan ei olisi keksinyt yksin. Vaikka ajatus ei varsinaisesti olekaan kenenkään meistä, kaikki kokevat sen omakseen ja ovat motivoituneita jatkamaan töitä sen kanssa."

Pyysin Reetaa kirjoittamaan ajatuksen ylös, koska arvelin sen kiinnostavan myös muita nuorisotyön ja demokratiakasvatuksen kanssa työskenteleviä. Erityisesti halusin kuulla, miksi kokemus Nuorten Ääni -toimituksessa erosi aiemmista vaikuttajaryhmistä. Mitä tämä nuorten ryhmä tai me sen ohjaajat teemme eri tavalla?

Niinpä Reeta kirjoitti kokemuksistaan toimitusryhmän blogiin. Vastapalvelukseksi sain haasteen vastata esittämääni kysymykseen ihan itse. Yritän. Käytän apuna Liisa Rainan ja Rauno Haapaniemen määrittelemiä pedagogisen viihtymisen kulmakiviä: uteliaisuutta, turvallisuutta ja vuorovaikutusta (Rakenna oppiva ryhmä, PS-Kustannus 2014). Vaikka kirja käsitteleekin koulumaailmaa, se selittää hyvin kaiken ryhmätoiminnan lainalaisuuksia.

1) Vuorovaikutus: ryhmä vai tiimi?

Reetan kuvaama oppilaskunnan hallitus toimii ryhmänä, jossa sen jokainen jäsen edustaa omia intressejään. Kun jäsenet tulevat ryhmän kokoukseen, he tuovat sinne siis ensisijaisesti omat tavoitteensa: millaisen palan yhteisestä kakusta luokkamme haluaa? He antavat hallitusryhmän käyttöön oman osuutensa vallasta ja jakavat sen uudestaan. Tässä pelissä voi, kuten Reeta kuvailee, vain voittaa tai hävitä.

Hallitusryhmää ei ole ohjattu tiimiksi, jolla on yhteinen tietoisuus tavoitteesta, johon he yhdessä pyrkivät. Tiimissä jäsenet tuovat kokoukseen oman osaamisensa ja tietonsa, joiden avulla tiimi voi yhdessä tehdä mahdollisimman hyvän päätöksen esimerkiksi siitä, miten kakku kaikkien kesken jaetaan.

(Valitettavasti oppilaskunnalla on koulussa hyvin harvoin sellaista valtaa, joka voisi synnyttää mielekkään yhteisen tavoitteen.)

2) Uteliaisuus: toimituksen journalistinen tehtävä 

Nuorten Ääni -toimituksen toimintatavat on rakennettu journalistisen tehtävän ympärille. Toimitus ei etsi vastausta siihen, minkä väriset sohvat oppilaskunnan huoneeseen pitäisi valita, minne skeittiramppi pitäisi rakentaa tai kenen pitäisi esiintyä paikkakunnan nuorisotapahtumassa. Se ei etsi vastausta ylipäätään – vaan kysymystä. Se on journalistin tehtävässä ensimmäinen, tärkein vaihe.

Toimintaa motivoi uteliaisuus. Mikä on oikea kysymys? Miten se muotoillaan? Mitä tapahtuu, kun kysymys esitetään? Lopputulokseen liittyy niin suuri epävarmuus, että uteliaisuus oikeaa kysymystä kohtaan yhdistää jäseniä enemmän kuin haettu vastaus.

3) Turvallisuus: vallan ja riskin jakaminen

Nuorten Ääni -toimituksessa useimmat lehti- ja tv-jutut tehdään yhdessä, joko pareittain tai suuremmissa tiimeissä. Äärimmäisiä esimerkkejä ovat parin vuoden välein toistuvat projektit, joissa koko toimituksen voimin toteutetaan suora keskusteluohjelma. Reeta itse oli tällaisen ohjelman toisena juontajana keväällä 2013.

Iso projekti vaatii hienostunutta työnjakoa. Keskusteluohjelmaa on tekemässä juontajien lisäksi iso joukko muita: toimittajia ja taustatoimittajia, tuottajia, kuvaajia, leikkaajia, tiedottajia ja graafikoita. Tämä ryhmä valitsee yhdessä sen kysymyksen, johon heidän yhteinen projektinsa, keskusteluohjelma, etsii vastausta.

Keväällä 2013 nuoret päätyivät pitkien pitkien pohdintojen jälkeen valitsemaan ohjelmansa pääkysymykseksi "millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?"

Reetalla ja Hetalla, jotka ryhmä valitsi koe-esiintymisen perusteella ohjelmansa vetäjiksi, oli ohjelman teossa suurin valta. He rakensivat muiden tekemän taustatyön perustalle käsikirjoituksen, jonka varassa he suorassa lähetyksessä improvisoivat. Juontajat aivan käytännössä saivat päättää, mitä ryhmän yhteisessä ohjelmassa tapahtuu. Tällaisen valtaan liittyy tietysti valtava epäonnistumisen riski.

Kun lukioikäisenä vetää elämänsä ensimmäisen suoran lähetyksen YLE TV1:ssä primetime-aikaan, on syytä olla suuri luottamus siihen, että suunnitelma on hyvä. Siksi juontajat hyötyivät siitä, että ohjelman aihe oli valittu yhdessä perusteellisen keskustelun jälkeen. Yksin valittu, vain omasta kiinnostuksesta kummunnut aihe olisi ollut paljon suurempi riski kannettavaksi.

Koska kysymystä valitessa ei voi olla kovin varma siitä, miten vastauksen kanssa käy, etsitään kysymys, johon yhdessä luotetaan eniten. Aidosti yhteisellä päätöksellä riski jaetaan kaikkien kesken. Valta ja kunnianhimo saavat vastapainokseen riippuvuuden muista. Samalla muut hyötyvät yksittäisen jäsenen ryhmään tuomasta riskinottohalusta ja ovat motivoituneita tukemaan sitä.

Mekanismi luo ryhmään turvallisen ilmapiirin, jossa yhteinen tavoite on välttämätön ja kaikki hyötyvät toisten onnistumisista.

Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan

Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

2. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset

Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

3. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan

Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

4. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti

Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

5. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria

Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

6. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta

Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.

Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.

Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Onko mielenosoitusten aika ohi?

"Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi – eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta."

Vuonna 2006 kirjoitin mielenosoitusten ja mellakoiden suhteesta mediaan. Prekariaatin mielenosoitus oli sekoittunut makasiinien mellakkaan ja Ranskassa poltettiin autoja. Miksi mielenosoitusten aika on ehkä ohi? 

Sen jälkeen media on hieman muuttunut. Sosiaalinen media löi Facebookin ja Twitterin avulla itsensä läpi oltuaan kymmenkunta vuotta vain nörttien etupiiriä. Valtamediassa on kuitenkin tapahtunut varsin vähän. Siltä osin kirjoitukseni on edelleen ajankohtainen nyt, kun Tampereen Kiakkovierasjuhlista uutisoidaan.

Lue lisää: Mielenosoituksen kuolema

Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla

Palaan vielä edellisen kirjoitukseni teemaan, koska haluan täydentää sitä vastauksella kiistanalaiseen kysymykseen: miksi tieto- ja viestintätekniikkaa ylipäätään pitää koulussa käyttää?

Luokanopettaja Kai-Ari Lundell kirjoittaa blogissaan, että koulu ei voi kilpailla "koukuttavan audiovisuaalisen soman" kanssa. Somalla hän viittaa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -tieteisromaanin hallusinogeenihuumeeseen, jolla kansalaisia hallittiin tuudittamalla heidät valheellisen onnellisuuteen. Lundellin mielestä koulun pitäisi olla paikka, jossa oppilas saa olla rauhassa tältä huumeelta – "naurettavilta mobiilipeleiltä, korvanappimusiikilta ja youtubetulvalta".

Tällaisille puheenvuoroille on selvästi tilaus ja ne saavat tyytyväistä vastakaikua. Tietotekniikka ei tosiaan ole ollut koululle helppo nakki. Se maksaa, se ei aina toimi, opettajilla ei ole taitoja tai kiinnostusta, oppilailla kiinnostusta on liikaa. Miksi sitä sitten pitäisi sitä käyttää? Miksi koulun pitäisi kilpailla audiovisuaalisen soman kanssa?

Koska opetussuunnitelma niin sanoo:
(jos peruskoulun opetussuunnitelma on tuttu, voit hypätä suoraan sitaattien yli)

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa.-- Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 2.2 Opetuksen tehtävä)

"Oppimisympäristön varustuksen tulee tukea myös oppilaan kehittymistä nykyaikaisen tietoyhteiskunnan jäseneksi ja antaa tilaisuuksia tietokoneiden ja muun mediatekniikan sekä mahdollisuuksien mukaan tietoverkkojen käyttämiseen." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 3.2 Oppimisympäristö)

"Oppilas oppii: -- tuottamaan ja välittämään viestejä ja käyttämään mediaa tarkoituksenmukaisesti, käyttämään viestinnän ja median välineitä tiedonhankinnassa, -välittämisessä sekä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)

"Ihminen ja teknologia -aihekokonaisuuden päämääränä on auttaa oppilasta ymmärtämään ihmisen suhdetta teknologiaan ja auttaa näkemään teknologian merkitys arkielämässämme. Perusopetuksen tulee tarjota perustietoa teknologiasta, sen kehittämisestä ja vaikutuksista, opastaa järkeviin valintoihin ja johdattaa pohtimaan teknologiaan liittyviä eettisiä, moraalisia ja tasa-arvokysymyksiä. Opetuksessa tulee kehittää välineiden, laitteiden ja koneiden toimintaperiaatteiden ymmärtämistä ja opettaa niiden käyttöä." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)

Tieto- ja viestintätekniikan käyttö ei siis ole yksittäisen opettajan, koulun tai kunnan valinta, vaan valtakunnallisella tasolla tehty kaikkia koskeva velvoittava linjaus, joka on jo olemassa. Se ei voi olla kiinni omista uskomuksista, mieltymyksistä – tai edes osaamisesta, kuten luokanopettaja Rauno Haapaniemi Facebookin Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä huomauttaa. TVT siis kuuluu kouluun riippumatta siitä ratkaiseeko vai aiheuttaako se ongelmia.

Valtakunnallisista linjauksista tietysti voi ja pitää keskustella. Sellaisena puheenvuorona voi Kai-Ari Lundellinkin avausta lukea. Opetussuunnitelmiahan ollaan nyt juuri uudistamassa. Pitäisikö tietotekniikan jatkossakin olla yksi oppimisen sisällöistä ja välineistä?

Pitäisi. Lundellin mainitsema audiovisuaalinen soma on tärkein syy. Jos kerran on niin kuin on, että kulttuuri oppilaiden ympärillä koostuu jopa ylenpalttisesta audiovisuaalisesta viestinnästä, eikö juuri sen kulttuurin aktiiviseksi osallistujaksi kasvattaminen ole koulun tärkein tehtävä?

Huxleyn kirjassa soma on vallanpitäjien väline kansalaisten orjuuttamiseen, ja tähän Lundellkin nähdäkseni viittaa. Koulun tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka eivät vain vastaanota vaan myös luovat uutta kulttuuria. Siksi ruudun sulkeminen ei riitä.

Kirjalliseen kulttuuriin ei ole paluuta. Tulevaisuuden kulttuuri on tavalla tai toisella audiovisuaalinen ja sen tekevät ne, jotka nyt istuvat koulussa. Niillä valmiuksilla, joita he tänään oppivat. Jos lopputulos ei miellytä, palautetta voi lähettää osoitteeseen peruskouluvuonna2013@suomi.fi.

Kuva on Nuorten Ääni -toimituksen tekemän A-studio: Stream -lähetyksen harjoituksista. Koulua käsittelevän ohjelman voi katsoa Elävästä arkistosta.

(Kirjoitin samasta aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin vuonna 2006: Media on otettava kouluun työkaluksi.)