29.1.07

Ostaisitko tältä mieheltä korvat?

Vaalien alla on oltu huolissaan loanheiton pesiytymisestä suomalaiseen vaalitaisteluun. Ja on syytäkin, sillä loanheitto tästä vielä puuttuu.

Vaalikampanjoinnista on tullut puhdasveristä mielikuvamarkkinointia. Asiakysymyksiin ei haluta kajota ennen vaaleja - jos niiden jälkeenkään - joten puoluetta pitää myydä fiiliksellä. Sloganit kuten "vähän kuin itseäsi äänestäisit", "puolue, jolla on korvat" ja "oikeasti vasemmalla" eivät varsinaisesti tarkoita mitään, mutta niillä pyritään luomaan mielikuvia. Jos asiakysymykset ovat substanssia, sitä mitä on sisällä, pinnan alla, on mielikuvamarkkinointi kosmetiikkaa.

Myös loanheitto on kosmetiikkaa, sillä se vaikuttaa pintaan. Se onkin mielikuvamarkkinoinnin välttämätön sivutuote. Asiaväitteeseen voi esittää vasta-argumentin, mutta meikkaukseen voi vastata vain kuralla. Vastaavasti kura puree vain kosmetikkaan, asiapuhetta se ei pysty kumoamaan. Jos siis valitaan mielikuvamarkkinointi, pitää hyväksyä myös loanheitto. (Se, että loanheitto antaa odottaa itseään, saattaa siis itse asiassa kertoa vain haluttomuudesta minkäänlaiseen dialogiin.)

Mitä kelvottomiin sloganeihin tulee, olisi erittäin paikallaan tehdä tutkimus, jossa selvitettäisiin äänestysaktiivisuuden (eli passiivisuuden) ja poliittisen mainnonnan laadun korrelaatiota. Käsi lompakolle, ostaisitko "puolueen, jolla on korvat"? Tai miksi äänestäisit "vähän niin kuin itseäsi"?

Tänä vuonna Oikeusministeriöllä on erityinen äänestysaktiivisuuskampanja. Samaan aikaan valtio käyttää puoluetukena moninverroin enemmän rahaa puolueiden aktiiviseen vastakampanjointiin - tyhjänpäiväisiin mielikuviin ja poliittisten kysymysten näyttävään väistelyyn. Tulos on ennustettavissa: äänestysaktiivisuus laskee.

Politiikassa näyttääkin uhkaavan sama oireyhtymä kuin mediateollisuudessa: Enää ei ole mitään muuta myytävää kuin myyminen itse. Kansalaiset, joilla ei sitä vielä ole, ostanevat sen kuitenkin mieluummin Sony BMG:ltä kuin Keskusta-SDP:ltä.

18.1.07

Autio saari tiedon valtameressä

(Huom! Sisältää sekä kirjallisuuteen että tulevaisuuteen liittyvän juonipaljastuksen.)

William Goldingin romaanissa Kärpästen herra englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat lento-onnettomuudessa autiolle saarelle. Nopeasti pojat muodostavat oman yhteiskuntansa, joka käy läpi valtapoliittisia ja sosiaalisia mullistuksia, jotka lopulta johtavat yhteisön totaaliseen romahdukseen.

Tragedian syy ei ole ihmisluonnossa sinällään vaan kontaktin katkeamisessa. Kun pojat äkillisesti irtoavat yhteiskunnan traditiosta ja sosiaalisesta kontrollista, he rakentavat oman mallinsa yhteisöstä lyhyen elämänkokemuksensa ja viettiensä varaan.

Kirjan lukemisesta on kauan, mutta tämä kaikki palautui kristallisesti mieleeni, kun keskustelimme kollegoideni kanssa siitä, kuinka monissa uusissa nettiyhteisöissä on vain lapsia ja nuoria. Joidenkin kuvagallerioiden, kuten IRC-Gallerian, käyttäjistä suurin osa on 15-16-vuotiaita. Varsinaisia aikuisia on vain murto-osa.

Netin kuvagalleria ei ole sähköinen palvelu samassa mielessä kuin verkkopankki. Se on paikka, tila, jossa toistuvat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt aina kiusaamisesta rakastumiseen ja rankaisemiseen. Jostain syystä monet lieveilmiöt tuntuvat kuitenkin korostuvan netissä lihallista maailmaa näkyvämmin. Seksuaalisuuden ja vallankäytön ongelmat lienevät top tenissä.

Virtuaalipölkylle on vaadittu milloin ylläpitäjien päitä, milloin nettiä itseään. Netin ongelmat ymmärretään yleensä järjestyksenpidon ongelmina, kuten muutkin sosiaaliset ongelmat, joita yritetään ratkaista palkkaamalla lähiöostareille vartijoita. Näille vaatimuksille on yhteistä se, että ne esitetään aina ulkopäin: vanhemmat ovat enemmän huolissaan siitä, että heidän lapsensa ovat netissä, kuin siitä, että he itse eivät ole siellä.

Kun Kärpästen herran pojat haaksirikkoutuvat saarelle, he ensimmäisenä sytyttävät merkkitulen saadakseen yhteyden ulkomaailmaan. Sitä ei kuitenkaan havaita ja poikien into keskittyy oman yhteiskunnan rakentamiseen. Yhteiselo päätyy veriseen konfliktiin, jonka seurauksena syttyy tahaton merkkituli, kun koko saari palaa. Tämä merkkituli huomataan, laiva pysähtyy, ja vielä hengissä olevat pojat pelastuvat.

Tulevaisuus ei ole autio saari. Sen ovi aukeaa vain yhteen suuntaan: lapset eivät tule pois netistä, vaan kasvavat siellä aikuisiksi ja tekevät sinne omat lapsensa, jotka astuvat taas uuteen maailmaan. Vanhemmat voivat joko seurata perässä - tai palkata pari vartijaa.