Maailma nopeutuu, jos demokratia vähenee

Sanotaan, että maailma on nopeutunut ja nopeutuu yhä. Demokratiaa taas luonnehditaan, ehkä yhä useammin, hitaaksi. Joskus, kun pitäisi saada päätöksiä aikaan nopeasti, ei ole aikaa osallistaa kaikkia. Hitautta sanotaan joskus demokratian vahvuudeksikin, esteeksi hötkyilylle.

Siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Kun julkinen tila yksityistyy, julkista tilaa koskevat päätökset ja muutokset voidaan tehdä nopeasti. Facebookin, Twitterin, Redin ja Triplan toimintaa koskevia päätöksiä ei tehdä kaikkien käyttäjien kesken yhdessä.

Kun kauppakeskuksen rakennuttaja on saanut hankkeensa demokraattisen prosessin läpi, se voi pystyttää keskelle kaupunkia varsin epädemokraattisen tilan, jolla on miljoonia käyttäjiä.

Pasilan Triplassa on 250 liikettä. Jos niistä jokainen neuvottelisi kivijalkaliiketilastaan, sen vuokrasta ja remonteista eri taloyhtiöiden hallitusten kanssa, systeemi olisi hitaampi. Kauppakeskuksen sisällä liikkeiden julkisivuista ei neuvotella kaupunkiympäristön toimialan kanssa.

Älypuhelimen ruudulla aukeaa kauppakeskus, jonka säännöistä, sisällöistä ja kaupunkikuvasta päätetään pääosin Applen tai Googlen konttoreissa. Nykyinen toiminnallisuus olisi kaiketi mahdotonta, jos se lepäisi demokraattisen prosessin päällä.

Kun jotain halutaan ratkaista oikein tehokkaasti, päätös heitetään rahan kyytiin, koska raha liikkuu nykyään jopa valonnopeudella. Kun kansalaisten ja poliitikkojen keskustelu yrittää kiihdyttää samanlaiseen vauhtiin, ei seuraa hyvää, seuraa Twitter. Vauhti ja demokratia eivät sovi yhteen. 

Lukion kurssivalintoja seuraan sivusta töissä. Kun tietyn päivämäärän tietty kellonaika koittaa, kurssipaikat avautuvat ilmoittautumiselle. Se joka ehtii ensin, joka on nopein, jonka nettiyhteys ja selain tökkivät vähiten, jolla on hyvä tuuri, valitsee ensimmäisenä. Se, joka ei mahdu mukaan, käy kurssin ehkä vuoden päästä. Demokraattinen ja yhdenvertainen järjestelmä olisi kovin toisenlainen. 

Töissä seuraan myös kaupungin päätöksiä nuorten harrastustiloista. Prosessit saattavat olla hitaita, mutta silti – tai juuri siksi – päätöksiä pitää välillä tehdä nopeasti. Nuorten osallistaminen heitä koskevaan päätöksentekoon, kuten nuorisolaki vaatii, on hidasta ja vaikeaa. Siksi se usein jätetään tekemättä. Eräs nuorisotyön johtaja sanoikin suoraan, että nuorten osallistuminen vaikeuttaa hänen työtään – ja kieltäytyi siitä.

Demokratia on hidasta. Siksi siellä, missä nopeus kasvaa, demokratia vähenee. Jos haluamme hidastaa vauhtia, lisätkäämme demokratiaa.

Puolueiden kisaan keskittyvä vaalijournalismi erottelee äänestäjät politiikasta

Vaalien alla on vaikeaa erottaa politiikan uutisia urheilu- ja taloussivuista. Otsikot ovat samoja: Antti johtaa, Bertta ohittaa, Cecilia ja Daavid kamppailevat. Kysymyksetkin ovat samoja: Kuka voittaa? Kuka häviää? Kuka on käyttänyt kiellettyjä keinoja? Mikä meni pieleen? Eroaako valmentaja? Miltä nyt tuntuu?

Tällaisen kilpailujournalismin ongelma vaaleissa on se, että se asettaa huomion keskipisteeseen puolueiden tarpeet ja välineellistää äänestäjät näiden tarpeiden toteuttamiseen. Kilpailujournalismi ei kuitenkaan koskaan onnistu täysin lunastamaan tavoitteitaan, saamaan otetta todellisuudesta, koska sen olettama mekanismi on ristiriidassa vaalien mekanismin kanssa. Siinä missä vaaleissa äänestäjä etsii itselleen sopivaa edustajaa, vaalijournalismissa ehdokas etsii itselleen äänestäjää.

Politiikalla on monta määritelmää. Minulle opetettiin koulussa, että politiikka on "yhteisten asioiden hoitamista". Tommi Uschanov huomauttaa kirjassaan Suuri kaalihuijaus (2010), että juuri tämä määritelmä saa politiikan näyttämään likaiselta. Kun kansalainen odottaa poliitikoilta yhteisten asioiden hoitamista rakentavassa hengessä, näyttävät erimielisyydet ja lehmänkaupat naurettavilta. Jos politiikka alun alkaen esitettäisiin eri intressien yhteensovittamisena, taktikointina, jopa taisteluna, olisi konflikteja helpompi ymmärtää.

Politiikka siis on peliä. Miksi sitä ei sitten saisi esittää sellaisena? Urheilujournalismi on politiikan toimittajalle huono esikuva, koska se erottelee osallistujat pelaajiin ja yleisöön. Sen mallia seuraava vaalijournalismi tulee erotelleeksi äänestäjät politiikasta, yleisöksi. Hyvä journalismi tekisi juuri päinvastoin: se palauttaisi politiikan äänestäjille ja esittäisi poliitikot äänestäjien politiikan välineinä. Vaalien alla luodattaisiin kansalaisten intressejä ja etsittäisiin niihin sopivia edustajia.

Jos lukuja ja mittareita tarvitaan, nehän ovat helppoja, voisi puolueiden kannatuslukujen sijaan viikko viikolta seurata, kuinka moni äänestäjä on löytänyt itselleen mielestään sopivan ehdokkaan. Se toimisi samalla journalismin onnistumisen mittarina. Miten onnistuimme, mikä meni pieleen, miten parannamme ensi kauteen, miltä nyt tuntuu, kysyisivät toimittajat toisiltaan työyhteisön kehittämispäivillä pienryhmäkeskusteluissa.

Väärinymmärtäminen on ymmärretty väärin

Vuosi alkoi kiistalla Sauli Niinistön uudenvuodenpuheesta. Presidentin väitettiin esittäneen puheessaan, että maahanmuuttajayhteisöt olisivat kollektiivisesti vastuussa omistaan. Tämä tulkinta tuomittiin monella suulla tahalliseksi väärinymmärrykseksi. Eihän Niinistö tietenkään sitä tarkoittanut.

Mutta kysymys ei olekaan siitä, mitä presidentti puheellaan tarkoitti – kysymys on siitä, mitä hänen puheensa tekee. Kelataanpa keskustelu nopeasti läpi.

Niinistö sanoi puheessaan näin:

"Lisäksi olemme nähneet, kuinka jotkut meiltä turvaa hakeneet, ja saaneetkin, ovat itse luoneet tänne turvattomuutta epäinhimillisin teoin. Se on kestämätön tilanne. Täällä oleville on annettava mahdollisuus osallisuuteen. Vastaavasti on oikeus edellyttää tahtoa sopeutua yhteiskuntaamme. Ja vastuun kantamista, myös omiaan ohjaamalla."

Kansanedustaja Ozan Yanar ihmetteli Twitterissä Niinistön vaatimusta kollektiivisesta vastuunkannosta. Yanarin mukaan päättäjien "pitäisi ymmärtää, että myös maahanmuuttajat ovat yksilöitä, joilla ei ole usein toistensa kanssa mitään tekemistä". Puheet maahanmuuttajayhteisöistä, joissa kuunnellaan korkeita auktoriteetteja, ovat Yanarin mukaan eksotisointia, jossa esitetään toisten elävän eri tavalla kuin "me".

Maahanmuuttajajärjestö Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed piti Niinistön tekemää jaottelua suorastaan vaarallisena. "Tuollaiset puheet ruokkivat mielestäni ajatusta, että teidän porukat tekevät meille pahaa", Ahmed pohti Helsingin Sanomien haastattelussa. Hän toivoi presidentiltä ennemmin yhteiskunnan yhtenäisyyden edistämistä.

Presidentti itse kiisti nämä tulkinnat Twitter-keskustelussa. Hän selvensi tarkoittaneensa puheessaan kaikkia Suomessa asuvia ihmisiä, ei vain maahanmuuttajia.

Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen puolusti presidenttiä ja syytti Yanaria tahallisesta väärinymmärtämisestä.

"Juuri näin. Kyllä viestin kaikki ymmärsivät. On harmillista tuollainen tahallaan väärinymmärtäminen. Se on politiikkassa tänäpäivänä kovin yleistä ja vastenmielistä. Presidentti piti hyvä puheen ja käsitteli juuri niitä asioita mitkä puhuttavat. Hyvä ja vahva puhe."

Myös nimimerkki John Wesley Hard1 arveli, että suurin osa ihmisistä oli ymmärtänyt viestin juuri niin kuin Niinistö sen jälkikäteen selitti – paitsi "äärilaitojen tahallaan väärinymmärtäjät ja uhriutujat".

Sattuvasti Niinistö itsekin ennakoi väärinymmärtämistä jo samassa puheessa hieman aiemmin:

"Ilmaisin vuosi sitten huolestumiseni siitä, että halu väärinymmärtää usein ohittaa yrityksen ymmärtää. Kiivaita kierroksia saava vääristelevä keskustelu on kurimus, joka helposti päätyy pysyvään vihanpitoon."

Väärinymmärtämisestä todella puhutaan ja sitä havaitaan paljon. Kun julkinen puheenvuoro saa osakseen kritiikkiä, siinä usein nähdään tahallinen väärinymmärrys. Se on keino ohittaa kritiikki ja kääntää huomio kritiikin esittäjään.

Siitä, mitä tekstin (oli se muodoltaan puhetta, kirjoitusta, kuvaa tai elokuvaa) tuottaja kulloinkin tarkoittaa, voidaan keskustella loputtomiin. Sillä välin teksti jatkaa toimintaansa maailmassa. Yksi toiminnan ilmenemismuoto on juuri tuo keskustelu, johon teksti kietoo itsensä.

Julkisessa tilassa, jossa viestit liikkuvat välineestä ja muodosta toiseen, ja muuttuvat nopeasti keskustelun fragmenteiksi, on yhä vähemmän merkityksellistä se, mitä viestin lähettäjä on täsmälleen tarkoittanut. Vastaavasti yhä enemmän merkitsee se, miten viesti toimii, mitä se tekee ja mitä se tuottaa.

Usein tähän vedotaankin. Kun poliitikko möläyttää jotain, hän voi vedota siihen, että "ainakin ehdotukseni herätti keskustelua". Toisinaan mainonnan ja taiteenkin äärellä ollaan tyytyväisiä, kun keskustelua syntyy. Samaan aikaan poliitikko, mainostaja tai taiteilija voi olla täysin sokea (tai välinpitämätön) kaikille muille viestinsä vaikutuksille. Teksti tuottaa todellisuutta, käsityksiä, käsitteitä ja puhetapoja, yhdistää ja erottaa, eksotisoi ja normalisoi. Juuri tähän Yanar ja Ahmed kiinnittivät huomiota.

Kriittiseksi lukutaidoksi ei riitä se, että pohtii tekstin tuottajan "todellisia tarkoitusperiä". Kriittinen lukija osaa ja haluaa arvioida tekstiä oliona, joka toimii ja tuottaa maailmassa. Tässä mielessä ymmärryksen puutetta on vain se, ettei tarkkaile tekstin vaikutuksia todellisuuteen. Vaarallisinta tällainen väärinymmärtäminen on silloin, kun se on tahallista.


(Kirjoituksen innoittajana toimi Reijo Kupiaisen artikkeli Lukutaidon jälkeen?)

Nyt puhuvat nuoret: Media on negatiivinen ja turvaton tila, jossa tärkeät asiat hukkuvat turhiin uutisiin

Haluaisitko elää asuinalueella, jossa ilmapiiri on negatiivinen, olo turvaton ja kadut täynnä turhia tavaroita, roskia ja mainoksia? Tienviitat olisivat vinksallaan, tärkeitä ja merkityksellisiä asioita näkisi harvoin, eikä vastaantulijoihin voisi luottaa. Tällaisessa maailmassa me nimittäin elämme, jos asiaa kysytään helsinkiläisiltä nuorilta.

Elokuussa palasin kahden vuoden tauon jälkeen takaisin vakipestiini Helsingin nuorisotyöhön, Nuorten Ääni -toimituksen ohjaajaksi. Jo kesälomalla minua pohditutti, miten media on muuttunut näiden kahden vuoden aikana. Miten päivittäisin työorientaatiotani?

Vilkuilin samalla vielä kauemmas, vuosiin 2005–2006, jolloin Nuorten Ääni -toimitus perustettiin nuorten omasta aloitteesta. Syynä tuolloin oli tyytymättömyys tapaan, jolla media käsitteli nuoria ja nuorille tärkeitä asioita. Perustettiin toimitus, jonka tarkoituksena oli korjata tämä järjestämällä nuorille mahdollisuus olla mukana piirtämässä median maailmankuvaa. Nuoret neuvottelivat yhteistyön Helsingin Sanomien, Yleisradion sekä Suomen kuvalehden kanssa ja alkoivat tehdä journalismia.

Nyt toimituksen perustamisesta on kulunut yli 10 vuotta ja mediamaisema on sillä välin muuttunut perinpohjaisesti. Median valta-asetelmat ovat järkkyneet ja kansalaisten rooli muuttunut. Mitä nuoret nyt ajattelevat mediasta? Miten nuoret vuonna 2017 muuttaisivat mediaa? Mitä he korjaisivat? Katsoin ajankohtaiseksi päivittää käsitykseni nuorten mediasuhteesta.

Sovin vierailun kuuteen helsinkiläiseen kouluun kysyäkseni näitä kysymyksiä suoraan nuorilta itseltään. Keskusteluihin osallistui hieman yli 200 nuorta peruskoulusta ja lukiosta. Lopuksi kysyin jokaiselta oppilaalta erikseen, miten hän muuttaisi mediaa – jos voisi. Jätin tarkoituksella auki "median" määritelmän ja rajauksen, jotta ohjaisin keskustelua aluksi mahdollisimman vähän, ja nuoret voisivat määritellä median omasta kokemuksestaan käsin.

Nuorten Ääni -toimituksen perustamiskokous syyskuussa 2006

Vastaukset olivat hätkähdyttäviä

Nuorten laatima mediatilan korjauslista on pitkä. Nuoria eivät vaivaa tylsät uutiset, liian pitkät tai vaikeat tekstit, huono akunkesto ja rock-ohjelmien puute – vaan median negatiivisuus, turvattomuus, epäluotettavuus, vääristyneet kauneusihanteet, harhaanjohtavat otsikot, vihapuhe ja kiusaaminen sekä merkityksellisten asioiden hautautuminen yhdentekeviin roskauutisiin.

Olen työskennellyt median, nuorten ja mediakasvatuksen parissa jollain tavalla kohta kaksikymmentä vuotta. Silti yllätyin monta kertaa. Erityisesti minua hätkähdytti se, kuinka kokonaisvaltaisesti nuoret median kokevat. Vastausten kuvailemaa mediaa onkin syytä tarkastella tilana, jossa nuoret elävät. Se on elinympäristö samalla tavalla kuin asuinalue, kaupungin keskusta tai kauppakeskus. Mediatila on monimutkainen yhdistelmä julkista, kaupallista, yksityistä ja yhteisöllistä toimintaa, kokonaisvaltainen kokemus yhteiskunnasta. Kirjoita ylös: kokemus yhteiskunnasta.

Kun jäsensin 199 vastauksen listan toistuviin aiheisiin, esille nousi viisi pääteemaa. Esittelen ne tässä esimerkein ja johtopäätöksin.

Median arvot ja vallankäyttö (55)

”Lisää rehellisyyttä ja aitoutta.”

”Harhakuvat esim. siitä, millainen sun pitää olla, että yhteiskunta hyväksyy sut (mm. laiha, kaunis, komee, kiinnostunut tietyistä asioista).”

”Lisää mielipiteitä eri näkökulmista ja uusia näkökulmia uutisoituihin asioihin.”

”Toimittajien näyttämä maailmankuva voisi olla monipuolisempi, eli toimittajilla pitäisi olla erilaisia henkilökohtaisia taustoja.”

Vastauksissa korostuu kokemus siitä, että media kuvaa maailmaa valikoivasti, jopa tarkoitushakuisesti. Media tuntuu avartamisen sijaan pyrkivän kaventamaan nuorten maailmaa. Kritiikki median kauneusihanteita kohtaan ei ole uutta, mutta some-aikakaudella siinä on uusi sävy – koska nuoret joutuvat itse osallistumaan ihanteiden tuottamiseen aiempaa aktiivisemmin. Median vallankäytön näin herkkä tunnistaminen on hyvä lähtökohta nykyaikaiselle mediakasvatukselle. Se kutsuu tarttumaan nuorten epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen. Mitä työkaluja annamme siihen?

Turhat ja tärkeät uutiset (40)

"Mediaan pitäisi voida luottaa: että ’oikeat’ ja tärkeät uutiset saisivat enemmän tilaa ja että kaikkeen siihen voisi oikeasti luottaa.”

”Vähentäisin ei tärkeiden uutisten määrää.”

”Vähemmän turhia roskauutisia.”

"Tarpeettomien uutisten paisuttelu." 

"Tykkäykset/seuraajat eivät olisi tärkeimpiä tai ainoita asioita, joilla on väliä.” 

”Klikkiotsikot ärsyttää.”

Hätkähdyttävintä minulle oli vastaajien kokemus merkityksellisyyden katoamisesta. Minua ei työni ansiosta ole koskaan vaivannut ennakkoluulo, jonka mukaan yhteiskunnalliset asiat eivät nuoria kiinnostaisi, mutta yllätyin silti siitä, kuinka vahvasti vastaajat kokivat tärkeiden uutisten sekoittuvan höpöhöpöön. Nuorten mediamaisema tulvii yhdentekevyyksiä, liioittelua, toistoa sekä klikkien, tykkäysten ja seuraajien kalastelua. Tämä huoli on varsinkin valtamediassa otettava vakavasti. Sosiaalisen median mekanismit eivät saa johtaa toimitustyötä – sehän kielletään jo journalistin ohjeissa.

Negatiivisuus, vihapuhe, kiusaaminen (38)

”Mediassa muuttaisin negatiivisuuteen keskittymisen ja antaisin tilaa positiivisuudelle.”

”Yleinen liika negatiivisuus. Pelkästään negatiivisia uutisia ja esim. kommentteja somessa.”

”Mediasta kannustavampi ja positiivisempi."

”I would like to change the fact that a certain action can bring hate to an entire race.”

”Kitkisin kaiken kiusaamisen pois.”

Vastausten perusteella näyttää siltä, että nuorten mediamaisemassa uutisten sisällön negatiivisuus sekoittuu sävyltään negatiiviseen keskusteluun ja ilmapiiriin. Vaikka objektiivinen journalismi ja toisaalta henkilöön tai ihmisryhmään kohdistuvat hyökkäykset syntyvätkin aivan eri mekanismeilla, yhdistyvät ne mediassa yhtenäiseksi kokemukseksi negatiivisesta tilasta.

Journalistisesta näkökulmasta on aivan perusteltua, jopa väistämätöntä, että suuri osa uutisista kertoo ikävistä asioista. Turvallisessa maailmassa onnettomuus on uutinen. Mutta – kun uutisten ympärillä velloo kielteisen keskustelun suo, ikävät uutiset saavat vaarallista voimaa. Sosiaalisessa mediassa uutiset eivät toimi keskustelusta irrallaan, vaan keskustelua käydään niissä ja niiden avulla. Uutisen jakaminen ja tykkääminen on puheenvuoro (kuten uutisen julkaiseminen on toki aina ollut). Uutisista tulee keskustelun poltto- ja todistusainetta, silloinkin, ja varsinkin silloin, kun uutiset ovat keksittyjä.

Nuoria voidaan opettaa erottelemaan journalismi kansalaiskeskustelusta, valeuutinen oikeasta ja hyvä pahasta, mutta enemmän he nähdäkseni tarvitsevat työkaluja ja kannustusta maailman muuttamiseen. Negatiivisen toiminnan vastavoimaksi ei riitä viileä analyyttisyys. Nuoret, kuten aikuisetkin, tarvitsevat kokemuksen kansalaisuudesta, johon kuuluu mahdollisuus muuttaa ja kehittää omaa elinympäristöään – esimerkiksi positiivisemmaksi ja kannustavammaksi.

Luotettavuus ja journalismin laatu (26)

”Enemmän laajoja artikkeleita, joiden taustalla tutkimustyötä, vähemmän klikkiotsikoita.”

”Asioista ei valehdeltaisi tai väärennetä niitä.”

”Huhuja, jotka vaikuttavat ihmisen mielipiteisiin. Bad impression.”

”Ei huijausta uutisissa eikä yksittäisten henkilöiden toimesta.”

”Selvemmin ja suoremmin esiin, miten k.o. asia liittyy/voi liittyä ’perusihmisen’ elämään.”

Mediakasvatuksen agendaan on kuulunut mediakriittisyyden opettaminen. Jäljet näkyvät. Kansalaiskeskustelussa mitä tahansa omaa maailmankuvaa uhmaavaa uutista voidaan tarvittaessa epäillä valeuutiseksi. Nuoretkin näyttäisivät epäilevän kaikkea. Kun mediaa tarkastellaan elinympäristönä, tämä "kriittisyys" saa epämiellyttävän sävyn. Haluaisitko elää (tai elätkö) maailmassa, jossa kaikkea ja kaikkia pitää epäillä?

Terve kriittisyys ei ole ehdotonta epäilyä, vaan asioiden monimutkaisuuden näkemistä. Asiat, joita maailmassa kohtaamme, eivät ole vain sitä, miltä ne näyttävät. Ne eivät ole vain todempia tai valheellisempia, vaan ne ovat monia asioita yhtä aikaa – ne liittyvät moniin asioihin ja niillä on monia merkityksiä. Mediakriittisyyteen toivoisin opetettavan kehittyneempiä ajattelun taitoja kuin Aleksanteri Suurella oli Gordionin solmun äärellä. Asioita voi erotella monella tavalla. Muuten syömme vain rakettispagettia.

Yksityisyys, turvallisuus ja medialukutaito (26)

”Tekisin mediasta turvallisemman kaikille.”

”Informaatiomarkkinat vähemmälle (tää on kyl vaikee, en osaa sanoa miten).”

”Lisää yksityisyyttä. Vähemmän profiloitua mainontaa.”

”Anonyymiin postailuun perustuvat sivut pois.”

”Netin pitää aina pysyä vapaana paikkana, jossa kaikki voivat perustaa omat sivustot ja ilmaista omia mielipiteitään ilman pelkoa olla vakoilun kohteena sen takia.”

Kaikki edelliset huolenaiheet leikkaavat tässä viimeisessä kategoriassa, jossa mediatila hahmottuu osana kansalaisyhteiskuntaa. Monet nuorista toivovat median pitävän huolta kansalaisten oikeuksista, turvallisuudesta ja yksityisyydestä. Uskon itse, että juuri tässä ollaan median korjauslistan ytimessä.

Internetistä on puhuttu mediatilaa demokratisoivana voimana: verkossa jokainen voi julkaista ja keskustella ohi portinvartijoiden. Tässä merkityksessä demokratisoitumista on kiistämättä tapahtunut, mutta se ei riitä. Jotta nuoret voisivat edetä laatimallaan korjauslistalla, tarvitaan tueksi vahvempia kansalaisuuden rakenteita.

Tällä hetkellä median tila kansalaisuuden näkökulmasta muistuttaa enemmän anarkokapitalismia, jossa kaikki on mahdollista – jos siihen pystyy ja on varaa. Demokraattinen media taas koettaisiin tilana, jota me kaikki voimme muuttaa paremmaksi – ja jonka muuttamiseen meillä kaikilla on tarvittavia taitoja.

Me nuorisotyössä ja koulussa voimme tehdä paljon vahvistaaksemme kokemusta kansalaisuudesta mediassa. Hyvä alku on kysyä:

Miten sinä muuttaisit mediaa?

Kuvausharjoitus: Videoita utopiasta

Kokeilin nuorten kanssa uutta kuvausharjoitusta, jossa tulkitaan ympäristöä ideologisen linssin läpi.

Tehtävänä on kuvata lyhyt elokuva, jossa esitetään jonkin valitun puolueen ihanneyhteiskunta – dokumentaarisesti ympäristöä havainnoiden ja valikoiden. Harjoituksen tarkoituksena on oppia katsomaan ympäristöä analyyttisemmin ja kuvaamaan omaa ajattelua tietoisemmin. Parhaassa tapauksessa oivalletaan jotain siitä, miten elokuva toimii ajattelun ja ajattelun ilmaisemisen välineenä!

Harjoitus voidaan tehdä hyvin nopeasti. Tarkoituksena ei ole tuottaa viimeisteltyjä teoksia, vaan harjoitella kuvaamisen ja elokuvallisen ajattelun taitoa leikillisellä tavalla. Nuorisotyön lisäksi tehtävä sopii luonnollisesti hyvin myös yhteiskuntaopin, filosofian ja elämänkatsomustiedon opetukseen.

Olen kokeillut tehtävää kerran Nuorten Ääni -toimituksen 13–19-vuotiaiden nuorten kanssa. Tämän kokemuksen perusteella antaisin ohjeet seuraavalla kerralla näin:

Alustus 10 min (tai enemmän)

1. Pohditaan yhdessä, mitä elokuva on. Yleensä keskustelussa ehdotetaan tarinoiden kertomista, tarinoita kuvina, liikkuvia kuvia, tunteita...

2. Tarjotaan osallistujille uusi näkökulma: Kuten kieli myös elokuva on väline, jolla esitetään ajatuksia! Fiktio- ja dokumenttielokuvien ohjaajat, tv-toimittajat ja tubettajat käyttävät todellisuutta materiaalina, josta he kameran avulla tuottavat kuvia omista ajatuksistaan. 

Näinhän teemme silloinkin, kun yritämme ottaa mielikuvamme mukaista selfietä sosiaaliseen mediaan!

Apuna voi käyttää näitä dioja tai Kaikki kuvaa EDU -opetusvideoita elokuvan perusasioista. 

Kuvaustehtävä 30–45 min

Jakaudutaan 2–3 hengen ryhmiin. Jokainen puolue saa paperilla tehtävän ohjeet sekä lyhyet kuvaukset suomalaisista puolueista ja niiden edustamista arvoista.

• Valitkaa jokin puolue, mutta älkää kertoko sitä muille.
• Kuvatkaa minuutin mittainen video, jossa kotikaupunkimme näyttää valitsemanne puolueen utopialta eli ihanneyhteiskunnalta. Miltä kaupunki näyttäisi, jos tämä puolue saisi päättää?
• Video koostetaan pelkästään dokumentaarisista otoksista lähiympäristöstä. Mitään ei järjestetä, lavasteta tai näytellä. Videossa ei ole selostusta.
• Otokset kuvataan kameralla peräkkäin ja esitetään kuvausjärjestyksessä. (Jos käytössä on enemmän aikaa, videot voidaan editoida tarkemmin. Harjoittelun kannalta kameraleikkaaminen on hyödyllistä, koska se vaatii täsmällisempää työskentelyä.)

Katselutehtävä

Katsotaan ryhmien utopiaelokuvat ja pohditaan yhdessä:

• Minkä puolueen ihanneyhteiskuntaa video esittää?
• Millaisista kuvavalinnoista videon utopia syntyy?

Minkä puolueen utopiaa tässä kuvataan? Millaisista kuvavalinnoista se syntyy?

Reaktiossa terrorismiin on kysymys yhteiskunnan tunnetaidoista

Ajankohtainen ohje "Ei pidä antaa pelolle valtaa" on saanut kritiikkiäkin osakseen. Esimerkiksi Tuomas Enbuske kirjoittaa Apu-kolumnissaan, että on järjetöntä pyytää ihmistä olemaan pelkäämättä. Onhan ihminen suorastaan pelkäämiskone. Monissa kommenteissa pelkoa on pidetty terveenä reaktiona. Ja sitähän se on. Ohjeessa onkin kysymys enemmän vallasta kuin pelosta.

Kun "ei pidä antaa pelolle valtaa"-ohjetta lukee kirjaimellisesti, käy nopeasti ilmi, että kyse on tunnetaidoista, niistä, joita opetellaan jo pienten lasten kanssa. Tunteita tulee ja menee, mutta niiden tunnistamista ja vaikutusta omaan toimintaan voi säädellä. Ei tarvitse tehdä sitä, miltä tuntuu. Tunne on toinen juttu ja tahto on toinen. Ihminen voi tunteistaan riippumatta päättää toimia niin kuin päämääriensä kannalta katsoo hyväksi. Se on taito, jota voi opetella ja jonka voi oppia.

Tunne on saanut vallan silloin, kun se käyttää ihmisen tahtoa suoraan kulkematta toiminnanohjauksen kautta.

Yhteiskunnalla ei ole tunteita, mutta yhteiskunnassa on tunnelmia. Nekin ovat tahdottomia, yhteiskunnan ruumiissa ilmeneviä, usein tiedostamattomia reaktioita tapahtumiin – ja niilläkin on taipumus ohjata yhteiskunnan tahtoa. Mutta tunnelmataitoinen yhteiskunta osaa tunnistaa tunnelmansa, säädellä niitä ja erottaa ne tahdostaan. Silloin valta tavoitella hyvinä pidettyjä päämääriä hyviksi katsotuilla keinoilla on yhteiskunnan harkinnalla – ei esimerkiksi pelolla.

Gnōthi seauton, sanoi kreikkalainen.

Tavoitteeni mediakasvattajana: Jokaisen pitäisi olla manipuloija!

Muistatko, missä olit, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden? Seurasitko Barak Obaman ensimmäisiä virkaanastujaisia? Muistatko kuvat vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista? Oletko yksi niistä 2,5 miljoonasta suomalaisesta, jotka vuosittain katsovat Linnan juhlia televisiosta?

Median ansiosta voimme nähdä asioita, jotka tapahtuvat muualla, toisessa paikassa ja ajassa. Elämme globaalissa maailmassa, jonka suurelta osin olemme itse nähneet vain mediassa. Voi hyvin sanoa, että media – joka päivä – laajentaa kuvaamme todellisuudesta. Samalla media tunkeutuu syvälle mieleemme ja pyrkii määrittelemään myös sitä, miten itse havaitsemme.

Tarkastelen seuraavassa simulaatiokulttuurin kysymyksiä Mauri Ylä-Kotolan tutkimuksen avulla. Kirjoitus on uudesta kamerakynän pedagogiikan käsikirjasta, joka julkaistiin ilmaisena pdf-kirjana 1.8.2017.

Sinun mielikuvasi eivät ole sinun

Ranskalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jean Baudrillard (1929–2007) kehitti ajatuksen simulaatiosta. Audiovisuaalisessa kulttuurissa mediavälineet ovat luoneet todellisuuteen tason, jossa kuvalliset esitykset korvaavat suoran havainnon. Meidän ja havaintomme kohteen välissä on väline. Simulaatiossa kuvat eivät enää niinkään representoi kohteitaan vaan ovat tulleet niiden tilalle. Kuvista on tullut todellisuus. Maailma näyttäytyy meille simulaatiossa, joka erehdyttävästi muistuttaa alkuperäistä – vaikka onkin ihmisen ajattelun tuote. Kun havaitsemme, näemme valmiiksi tehtyjä havaintoja.

Tarkastele kuvia, joita sinulle tulee mieleen seuraavista sanoista: Vapaudenpatsas, Eiffel-torni, Colosseum, Kolin kansallismaisema, eduskuntatalo, Sauli Niinistö, Cheek, pakolainen, mies, nainen.

Mielesi täyttyi äsken kuvista, jotka ovat muiden tuottamia. Et ole ehkä koskaan käynyt New Yorkissa, Pariisissa tai Kolilla, mutta tiedät, miltä niiden maailmankuulut nähtävyydet näyttävät. Olet omaksunut median tuottamat kuvat sellaisinaan, vaikka ne eivät ole sinun omia havaintojasi. Miehiä ja naisia olet toki nähnyt itsekin, mutta yhtä paljon olet nähnyt median esityksiä miehistä ja naisista. Teitkö äsken eron mielikuviesi materiaalin erilaisille lähteille? Sinun mielikuvasi eivät usein ole sinun mielikuviasi.

Kun kuvaaja asettaa kameran, hän samalla asemoi katsojan: tätä katsot, tältä etäisyydeltä, tästä kulmasta. Kameran linssistä tulee katsojan silmä. Varsinkin näytelmäelokuvan äärellä samaistumme herkästi tuohon kameran katseeseen. Elokuva houkuttelee meidät sisäänsä niin, että otamme kameran tekemät havainnot vastaan ominamme. Tiedämme toki, että elokuvan tapahtumat ovat lavastettuja, mutta taitavan kamerakerronnan ansiosta meistä tuntuu, kuin katsoisimme niitä itse – elokuvantekijä vain liikuttaa meitä tapahtumiensa ympärillä. Elokuvan tapa rajata ja leikata muistuttaa niin paljon omaa tapaamme havaita, ettei kameran ja katsojan katseelle synny eroa. Juuri tätä elokuvan illuusion syntymistä ja särkymättömyyttä pidetään usein hyvän elokuvan kriteerinä. Siksi elokuvaa katsoessa meistä ei yleensä tunnu, että katsoisimme sarjaa kuvia, joista jokainen on huolellisesti muotoiltu tekijänsä ajatus.

Simulaatio muovaa ajatteluamme

Jotta elokuva synnyttäisi illuusion todellisuudesta, kuvassa ja kerronnassa pyritään realistisuuteen. Valtavirtaelokuvassa tämä koodi on hyvin tarkka, suorastaan teollinen. Jokaisella elokuvagenrellä on omat konventionsa, joille elokuvan pitää olla uskollinen, jotta katsoja pitäisi esitystapaa normaalina. Konventiot säätelevät sekä sitä, miten kuvia rajataan ja leikataan, että sitä, millaisina ihmiset ja maailma esitetään. Kauhuelokuvan realismi on erilaista kuin romanttisessa draamassa. Vanhan mustavalkoisen kauden suomalaisen elokuvan realismi on erilaista kuin se oli 90-luvulla tai nyt 2010-luvulla. Se, mikä yhdellä aikakaudella näytti uskottavalta, vaatii nyt katsojalta pientä pinnistelyä. Keinoja, jotka kavaltavat kuvan representaatioluonteen ja keinotekoisuuden, pidetään valtavirtaelokuvassa usein sopimattomana kikkailuna, koska ne särkevät elokuvan taian. Sen, joka haluaa liittyä elokuvan tuotantokoneistoon, on noudatettava vallitsevia konventioita.

Elokuva on tiivistettyä, tuotettua ja järjestettyä todellisuutta. Se sisältää tavoittamattoman paljon tekijänsä valintoja siitä, miten esitetyt asiat asemoidaan suhteessa toisiinsa. Sisältöä järjestetään sekä rinnakkain kuvien sisällä että peräkkäin ajassa. Näin syntyy audiovisuaalisten suhteiden verkosto, joka yhdessä katsojan mielen kanssa tuottaa merkityksiä. Ylä-Kotola esittää tutkimuksessaan, että usein toistetut kuvien väliset suhteet vakiintuvat mielessämme merkityksiksi, asioiden välisiksi yhteyksiksi. Kun näemme yhden asian, assosioimme sen toiseen, koska mielemme on siihen tottunut. Näin media tuottaa jaettuja käsityksiä esimerkiksi suomalaisuudesta, sukupuolista tai kaupallisista tuotteista.

Ei ole sattumaa, että automainoksissa auto sinnikkäästi sijoitetaan ruuhkattomille kaupunkiteille, koskemattomaan luontoon ja yhä useammin jopa jäätiköille. Juuri näille ympäristöille autoja on tavattu pitää uhkana. Yhtä lailla tarkoituksenmukaista on se, että mainoksissa valmisruokaa syödään usein juuri perheen kanssa. Tarjoamalla katsojan mielelle toistuvia keinotekoisia assosiaatioita mainostaja voi vastustaa kulttuurissa eläviä epäedullisia merkityksiä – ja tuottaa tilalle uusia, tarkoituksenmukaisempia skeemoja.

Myös nykyaikaisten luontodokumenttien kerrontaa määrittävä ideologia on tunnistettavissa. Esimerkiksi käy hyvin nykyaikaisista nykyaikaisin, BBC:n tuottama Planeettamme Maa. Sekä sarjan kuvallinen että sanallinen kerronta toistavat määrätietoisesti tarinaa, jossa eläimet pyrkivät selviämään luonnon vihamielisessä ympäristössä kilpaillen olemassaolostaan toisiaan vastaan. Luontodokumenttien luonto on raaka ja mielivaltainen. Elämä on taistelua, jossa vain onnekkaimmat, sinnikkäimmät ja kyvykkäimmät selviävät – omin avuin. Tieteellisesti olisi kuitenkin vähintään yhtä perusteltua esittää luonto monimutkaisena tasapainoisena ekosysteeminä, jossa jokaisella eliölajilla on oma roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Näistä ja muista mahdollisista ideologisista näkökulmista ohjelmat tekijät ovat valinneet omansa. Ovatko vaikuttimet poliittiset? Sopiihan kilpailun tarina hyvin yhteen vallitsevan yhteiskuntajärjestelmämme kanssa. Vai olisiko niin, että armottomasta kilpailusta vain syntyy kiinnostavampia tarinoita kuin eläimien välisistä monimutkaisista riippuvuussuhteista? Kun tehdään maailman kaikkien aikojen kallein luontodokumenttisarja, sen on viihdytettävä yleisöään.

Arkisessa mediaympäristössämme myös journalismi käyttää samaa valtaa. Jokainen uutis- ja ajankohtaisjuttu sisältää lukemattomia tietoisesti ja tiedostamatta tehtyjä valintoja, jotka muovaavat käsitystämme maailmasta.

Jokaisen pitäisi olla manipuloija

Koska elokuva taiteen, viihteen ja journalismin mediumina on kallis, on sen tavoitettava riittävän suuria yleisöjä kustannustensa kattamiseen. Jotta elokuva puhuttelisi tuota suurta yleisöään, on sekä elokuvan että yleisön käsitys todellisuudesta ja sen esittämisen konventioista oltava mahdollisimman yhdenmukainen. Samalla jokainen koodia noudattava elokuva vahvistaa yleisönsä odotuksia. Tämä automaatti tuottaa jaettuja käsityksiä todellisuudesta, normaalista, epänormaalista ja niiden esittämisestä.

Audiovisuaalinen simulaatio muokkaa ja jäsentää mielen skeemoja kuten kielikin ja siten määrittelee ajatteluamme myös silloin, kun simulaatio ei ole läsnä. Kun haluamme itse esittää ajatuksiamme todellisuudesta kuvaamalla, meidän on valittava, noudatammeko jaettua koodia vai rikommeko sitä tarvittaessa silloin, kun se ei vastaa omaa ajatteluamme. Jos kommunikoinnissa ei noudata yhteisiä sääntöjä, on kommunikointi vaikeaa, ja esittäjä asettuu anarkistiseen positioon.

Elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin näkemyksen mukaan elokuva on aina propagandaa. Ihmisten ei pitäisi jakautua manipuloijiin ja manipuloitaviin, vaan jokaisen tulisi olla manipuloija. Jokaisen tulisi olla kykenevä tunnistamaan kätkettyjä vaikuttamisen mekanismeja ja käyttämään niitä itse. Godard on esittänyt, että yhteiskunnalle olisi hyväksi, jos jokainen kansalainen työskentelisi oman ammattinsa lisäksi audiovisuaalisten laitteiden parissa. Tutkija Ylä-Kotolan mielestä maailman medioituessa kommunikoinnin välineellisiä, asenteellisia ja näkökulmallisia ennakkoehtoja tulisi yhä useammin tehdä näkyväksi poikkeamalla niistä. Näkyväksi pitäisi saattaa myös tuotantokoneisto, joka mediassa pyrkii olemaan piilossa. Näin representaatioiden luonnollistaminen purettaisiin.

Audiovisuaalisessa kulttuurissa media tapahtuu yhteiskunnassa ja yhteiskunta mediassa. Demokratian näkökulmasta pidän itse ehdottoman tärkeänä, että median valta yhteiskunnassa jaetaan mahdollisimman tasa-arvoisesti eri ikäisten, erilaisia taustoja edustavien kansalaisten kesken. Jokaisella pitää olla taidot ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä ja miten media esittää – ja miten mediaesitykset vaikuttavat kuvaamme maailmasta.

Yksi helposti koulutyöhön integroituva tapa opetella näitä kansalaistaitoja on kamerakynätyöskentely. Sen pedagogiikasta voit lukea lisää täältä.

Digiloikka syrjäytti Helsingissä mediakasvatuksen

Helsingin opetusvirasto on panostanut paljon resursseja tieto- ja viestintäteknologian käyttöön opetuksessa. Uuden opetussuunnitelman vaatimuksiin on vastattu uusimalla koulujen vanhentunutta laitekantaa ja lisäämällä digitekniikan käyttöä oppitunneilla. Tulevaisuuden koulun suuntaviivat -raportissa määritellään, että Helsingissä digitalisaatio on oppimisen ytimessä. Opettajille taataan ajantasainen tietoteknologinen toimintaympäristö ja mahdollisuus jatkuvasti päivittää osaamistaan. Tavoitteet ovat kannatettavia, mutta toteutus herättää mediakasvatuksen asiantuntijoissa huolta.

Helsingin mediakasvatuksella on ollut Suomessa pioneeritoiminnan maine. Vuoteen 2016 asti opettajille tarjottiin tietoteknisen koulutuksen lisäksi kursseja esimerkiksi visuaalisesta lukutaidosta, auditiivisesta viestinnästä, journalismista ja mediavaikuttamisesta. Opettajien kanssa etsittiin uusia keinoja yhdistää mediaa oppimiseen. Oppilaille järjestettiin elokuvatyöpajoja, koulujen omia projekteja tuettiin, ja yhteisestä laitelainaamosta sai mediatoiminnassa tarvittavia välineitä. Kouluihin perustettiin oppilaiden mediatiimejä, joissa opeteltiin journalismin pelisääntöjä esimerkiksi julkaisemalla omia verkkolehtiä. Yhteistyöverkostossa oli mukana mediakasvatusalan järjestöjä ja viranomaisia.

Kun toimintaa koordinoinut mediakeskus vuosi sitten lakkautettiin, kaikesta tästä jäi jäljelle kalpea valikoima opetusteknologian esittelyä ja digitaalisen ilmiöoppimisen kursseja. Tämän kevään koulutuksissa opettajat voivat tutustua mm. pilvipalveluihin, virtuaalilaseihin, 360 asteen kameroihin ja green screen -tekniikkaan. Laaja-alaisen mediakasvatuksen tuen on korvannut digitekniikan käyttökoulutus.

Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (31.1.) muistutettiin, mediakasvatus on peruskoulun keskeinen tehtävä, jonka merkitys on tässä ajassa korostunut. Kun tietoa on tarjolla yhä useammista lähteistä, on sen tulkitseminen yhä enemmän vastaanottajan vastuulla. Lisäksi tieto on muuttanut muotoaan perustavalla tavalla. Kuvat, videot, äänet ja ohjelmistot välittävät informaatiota, jonka sisältämiä väitteitä, pyrkimyksiä ja maailmankatsomuksia on usein vaikea tunnistaa. Tässä aikuiset opettajatkin tarvitsevat tukea.

Media on nykykansalaisen kasvu- ja elinympäristö, jossa tarvitaan monipuolisia lukemisen, ilmaisun, osallistumisen ja vuorovaikutuksen taitoja. Ne ovat myös uuden opetussuunnitelman keskeisiä tavoitteita. Tämän kasvatuksen toteuttamiseksi nopeasti muuttuvassa mediayhteiskunnassa opettajat tarvitsevat apua omien mediataitojensa ylläpitämisessä. Muuten mediakasvatus typistyy digitaalisen tekniikan välttämättömiin käyttötaitoihin.

Ismo Kiesiläinen, mediapedagogi
Rauna Rahja, mediakasvattaja, asiantuntija
Ritva-Sini Merilampi, kasvatustieteen tohtori, erityisala mediakasvatus
Tapio Varis, professori emeritus, oppimisympäristöt

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 14.2.2017)

Rajoittaako huoli yksityisyydestä lapsen kansalaisuutta?

Silloin kun minä olin nuori... julkisuus näytti monella tavalla jännittävältä kentältä.

Pelottavimmillaan se oli silloin, kun yläasteella pääsimme tekemään suoran lähetyksen Lähiradioon ja minä istuin miksauspöydän ääressä vastuussa äänitarkkailusta. Hetkeä myöhemmin se muuttui huumaavaksi: minun itse tietokoneella tekemäni kappale soitettiin tässä ohjelmassa!

Hauskimmillaan julkisuus oli vuonna -99, kun Irti Elämästä -yhdistys asutti nörttejä Rautatieaseman säilytyslokeroihin ja seuraamaan saapuivat ohikulkijoiden lisäksi kaikki valtakunnan päämediat. Ja idolini Ruben Stiller!

Kätevimmillään se oli pari vuotta aikaisemmin, kun perustimme tuota yhdistystä. Kirjoitin mielipidekirjoituksia ja kävin Hakupalat-ohjelmassa etsimässä nörttejä. Ja muistakin aiheista kirjoitin.

Koskaan julkisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt samalla tavalla vaarallisena kuin Lapsen yksityisyyden suoja digitaalisessa mediassa -seminaarissa tänään. Sosiaalinen media on vaarojen karikko! Kaikkialla vaanii henkilötietojen, kuvien ja kasvojen väärinkäyttö. Varsinkin vaanii kasvojen paljastuminen tai menettäminen, nolous. Kaikkea mitä netissä teet, käytetään sinua vastaan.

Huomasin, että yksityisyydestä ja tietosuojasta puhutaan nyt samalla huolestuneella äänellä kuin mediasta puhuttiin vielä 15 vuotta sitten. Ja pedofiileistä 10 vuotta sitten. Silloin mediakasvatuksen päätehtävä oli suojella lasta haitalliselta medialta. Sitten henki muuttui. Mediakasvatus kääntyi suojelusta osallistamiseen ja vahvistamiseen. Media nähdään julkisena tilana, jossa kansalaiset toimivat ja vaikuttavat. Mediakansalaisen oikeudet edellyttävät valmiuksia ja tilaa, ei tilan rajoittamista.

Nyt lasten kansalaisuutta uhkaa uusi huoli yksityisyydestä. Lasten vapaa-aika tapahtuu suurelta osin mediaympäristössä, jonka omistavat kaupalliset toimijat, jotka käyvät kauppaa lasten henkilötiedoilla. Lasten ja aikuisten viestintä koostuu tekstistä, kuvista ja videoista, jotka käsittelevät muun muassa toisia lapsia ja aikuisia. Viestit voivat olla paljastavia, ilkeitä, vaarallisia tai muuten vain noloja. Oikeus tulla jätetyksi rauhaan on jatkuvasti uhattuna.

Siksi tarvitaan suojelua ja rajoituksia. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan tehdäkseen käyttäjätunnuksen some-palveluun päästäkseen puhumaan kavereidensa kanssa. Siksi lapset tarvitsevat huoltajaltaan luvan saadakseen näkyä koulussa otetussa valokuvassa. Siksi vanhempien pitää ehkä lukea salaa viestejä lapsen kännykästä, vaikkei se oikeastaan ole laillista.

Ja siksi jokaisen lapsen pitää muistaa aina miettiä tosi tarkkaan, mitä ajattelee ja sanoo ja millaisen kuvan julkaisee, koska se voi vaikuttaa koko loppuelämään. Siksi omaa nimeä ja kuvaa ei oikeastaan kannattaisi käyttää ja näyttää. Pitää olla varovainen ja huolissaan. Julkisuus – siis elinympäristö – on muuttunut uhkaavaksi.

Huoli on perusteltu. Suurille yrityksille henkilötiedot todella ovat vain raaka-ainetta, jota jalostetaan ja jolla käydään kauppaa. Ajatukset ja ajatusten kuvat todella leviävät joskus täysin hallitsemattomasti. Eikä huoli ole vain aikuisten huolta. Myös nuoria kiinnostaa, mitä heidän henkilötiedoillaan tehdään.

LISÄYS: Jotain kauhistuttavaa vaikuttaa olevan jo siinä, että minusta tiedetään. Kaikki se tieto, jonka olen aiemmin itsestäni julkisuuteen antanut, voidaan koota yhteen. Minusta voidaan – ilman minun osallistumistani – tehdä kokonaiskuva. Herättääkö tämä hallinnan menettäminen ehkä samaa levottomuutta kuin itsensä näkeminen videokuvassa ulkopuolelta, toisen katseessa? Somessa toimimisen olennainen aspektihan on oman kuvan ja identiteetin tietoinen rakentaminen: näin haluan tulla nähdyksi.

Sosiaalisen median infrastruktuuria meidän mediakasvattajien on vaikea muuttaa. Olemmehan kasvattajia, emme insinöörejä tai osakkeenomistajia. Mutta kulttuuriin juuri me voimme vaikuttaa parhaiten.

Mediakasvatusseuran koordinaattori Rauna Rahja ehdotti seminaarissa, että pyrkisimme tarvittavan suojelun ohella vahvistamaan ja voimaannuttamaan sosiaalisen median käyttäjiä. Heillähän on pääomaa, jota some-yritykset tarvitsevat. Valta ei ole yrityksillä vaan henkilötietojen omistajilla. Opetellaan arvostamaan ja käyttämään tätä pääomaa.

Aikuisille netti on, hyvässä ja pahassa, tuonut uusia mahdollisuuksia toteuttaa kansalaisuuttaan. Siksi eduskunnassa ja hallituksessa on uusi puoluekin. Pelkään kuitenkin, että lasten kansalaisuutta tämä uusi huoli yksityisyydestä tulee rajoittamaan. Ei riitä, että julkinen tila on tullut lähemmäs. Sitä pitää myös uskaltaa käyttää.

Ehkä nyt olisi entistä tärkeämpää luoda lasten ympärille osallistumisen tiloja, jotka ovat lähtökohtaisesti turvallisia. Tiloja, joissa oman ajatuksen ilmaisu ja omien kasvojen näyttäminen ei ole vaarallista ja noloa vaan toivottua ja yhteisölle arvokasta. Näissä tiloissa ei vain harjoitella kansalaisuutta vaan luodaan sitä.

Hyvää arvokeskustelua ei synny ilman hyvää johtamista

Tp @niinisto on aina ollut suorapuheinen ja realisti. Presidenttimme on rohkea, aito ja hyvä arvojohtaja!
Suomessa on vihdoinkin #Presidentti joka on arvojohtaja sekä realisti.
 @niinisto on esimerkillinen #arvojohtaja.
Presidentin puhe. Järkyttävä pettymys. Olemmeko näin itsekkäitä? #tolkunihminen #arvojohtaja #rajatkiinni
#Niinistö #vihapuhe - toden totta, outo puhe #arvojohtaja lta.

Twitter-keskustelu presidentti Niinistön valtiopäivien avajaispuheesta vahvistaa presidentin roolia tasavallan arvojohtajana. Onnistumisesta ollaan erimielisiä, mutta arvojohtajana häntä arvioidaan. Aivan kaikille se ei toki sovi. Eihän toisten arvoja voi johtaa! Esimerkiksi Tuomas Enbuske on tuhahtanut asiasta jo useasti.

Arvojohtaja = Heimopäällikkö kertoo, kuinka meidän - aikuisten ihmisten - pitäisi ajatella. Ei kiitos. Osaan ajatella itse. @PatrikGayer

— Tuomas Enbuske (@TuomasEnbuske) 21. marraskuuta 2015

Jopa presidenttiehdokas Niinistö itsekin kiusaantui arvojohtajapuheista vaalien alla:

"Minä vähän vierastan nimitystä arvojohtaja, koska kaikilla meillä ihmisillä on arvomme ja tulla niitä johtamaan on vähän komeaa toimintaa, hän sanoo. 

– Mutta voi kyllä johdatella omilla arvoillaan ja jos ihmiset ne hyväksyvät niin voi saada tietysti saada aikaan muutoksiakin, esimerkiksi juuri tämän syrjäytymisen kohdalla, se olisi arvojohtamista."

Sitä ei heti huomaa, mutta Niinistö ja kansalaiskeskustelu tulevat paljastaneeksi jotain olennaista siitä, miten tasavalta Suomi ymmärtää johtajuuden. Liekö syy sitten työpaikoilla, koulussa, harrastuksissa vai armeijassa, mutta yhtä kaikki käsityksemme näyttäisi olevan tukevasti vanhassa maailmassa.

Nykyaikaisessa demokraattisessa yhteisössä johtajuus ei ole yksinvaltiutta ja sanelemista vaan – johtamista. Johtajan auktoriteettiasema ei ole sisäsyntyinen, vaan hän saa tehtävänsä, johtajan roolin, yhteisöltä. Hän voi toki välillä sanellakin ja käskyttää, jos se annetaan hänelle tehtäväksi. Taitava johtajuus, nykykäsityksen mukaan, kuitenkin perustuu muille metodeille.

Jokaisella toimivalla yhteisöllä on perustehtävä, josta yhteisö yhdessä on tietoinen. Jotta yhteisö voisi tuloksellisesti toteuttaa perustehtäväänsä, se tarvitsee toimivan työnjaon. Erityisesti se tarvitsee johtajuutta.

Kuvitelkaa työpaikan tai harrastuskerhon kokous, jossa ei ole sovittua puheenjohtajan roolia. Tilanne muuttuu nopeasti kaoottiseksi. Johtajuus seilaa hallitsemattomasti ilman sopimuksia. Joku saattaa ottaa sen hetkeksi hoitaakseen tai sitten se katoaa kokonaan. Olet ehkä joskus ollut kokouksessa, jossa keskustelu on ollut huonosti jäsentynyttä ja sen tavoite epäselvä. Ehkä kaikki eivät ole päässeet osallistumaan tasapuolisesti eikä kaikkien asiantuntemusta ole saatu hyödynnettyä. Asioiden hoitaminen yhdessä ei ole ollut etu vaan haitta. Johtaminen on ollut puutteellista.

Puheenjohtajalla ei välttämättä ole minkäänlaista päätösvaltaa yli muiden, mutta hänelle on annettu tehtävä: johtaa kokousta ja sen osallistujia kohti päämäärää. Siihen sisältyy tietty määrä sanelemista. Puheenjohtaja voi esimerkiksi antaa ja keskeyttää puheenvuoroja sekä esittää toimintatapoja. Lisäksi hänellä on väljä velvoite käyttää keinoja, joihin kaikilla muillakin on toki lupa. Puheenjohtaja esittää kysymyksiä, jäsentää keskustelua, pitää esillä sen tavoitetta ja tukee keskustelijoita – siis tukee keskustelua. Jos tätä ei tehdä hyvin, kokous epäonnistuu.

Mitä sitten voisi tarkoittaa arvojohtajuus?

Oletetaan, että kaipaamme yhteiskuntaamme arvokeskustelua. Toivomme, että se on hyvää ja tuloksellista. Vuosikertomusten muodollista sanahelinää emme kaipaa. Se on hyvä. Arvot nimittäin ovat yhteisön essentiaalinen ominaisuus, joka liittyy sekä perustehtävän määrittämiseen että sen toteuttamiseen. Jokaisella yhteisöllä on arvoja, joko tiedostettuja tai tiedostamattomia, jaettuja ja ristiriitaisia. Siksi niistä pitää keskustella. Jotta arvokeskustelu olisi tuloksellista, sitä pitää johtaa. Tästä näkökulmasta arvojohtajan roolia pitää tarkastella.

Onnistuiko tasavallan presidentti arvokeskustelun johtajana? Nähdäkseni ei. Kansanedustajien, median ja kansalaisten reaktoiden perusteella näyttäisi siltä, että puhe onnistui enemmän sekoittamaan ja sumentamaan keskustelua kuin jäsentämään tai selkiyttämään sitä. Keskustelun tavoite tai kulku sitä kohti ei nyt puheen jälkeen näyttäydy yhtään aiempaa kirkkaampana.

LISÄYS: Presidentin puheessa on isällisen puhuttelun lisäksi myös keskustelua ohjaavia elementtejä. Niinistö mm. esittää keskustelun asialistaa: "Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme.", määrittelee ongelman: "Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä." ja virittää keskustelun sävyä: "Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon."
Uskon, että näiden varmasti vilpittömien eleiden teho liukeni siihen, että niiden ympärille (ja osin sisälle) on ladattu runsaasti tulkinnanvaraisia kannanottoja, joihin kuulijoiden huomio eduskunnassa ja sen ulkopuolella tarttui. Arvojohtaja näyttää asettuvan itse tietylle kannalle, joka kuitenkin on liian epämääräinen selkeäksi ehdotukseksi. Keskustelu kääntyi puheen tulkisemiseen.

Juuri nyt arvokeskustelumme todellakin tarvitsee hyvää johtamista. Ensin pitää kuitenkin muuttaa ummehtunut käsitys johtajuudesta.

LISÄYS 19.5.: Obama näyttää mielestäni hyvää esimerkkiä tässä puheessa asiantuntijuudesta.

Politiikka ei kuulu jonneille

Vaalien alla netissä kiersi suosittu tarina poliitikon ja nuoren miehen kohtaamisesta vaalikentällä. Tarinassa kansanedustajaehdokas yrittää tehdä vaalityötä, mutta nuori ei ole äänestämisestä kiinnostunut. Puolueet ja politiikka tuntuvat hänestä aivan vierailta. Mitä merkitystä olisi yhdellä äänellä? Poliitikko vastaa nuorelle blogissaan julkisella kirjeellä: "Älä mussuta paskaa. Äänestä." Hän selittää tilastojen avulla, miten nuorten passiivisuudesta seuraa vanhoillista politiikkaa. Ehdokas itse haluaisi muutosta, mutta ilman nuorten ääniä se ei onnistu. 

Jonnet ei äänestä oli onnistunut osa 36-vuotiaan vihreän poliitikon Hannu Oskalan vaalikampanjaa. Teksti levisi huimaa vauhtia nuorten aikuisten ja varhaiskeski-ikäisten keskuudessa ja keräsi ainakin 12 000 fb-tykkäystä. Saarna, jonka mukaan politiikan konservatiivisuus johtuukin nuorista, hieman pihalla olevista "jonneista", selvästi puhutteli Oskalan ikätovereita. Selitän, miksi.

Yleisnimenä käytetty jonne on pilkkanimi, karikatyyri varhaisteinipojasta, joka on kiinnostunut energiajuomista ja muista laumalleen tyypillisistä asioista. Hän ei ikänsä vuoksi ole vielä kuullutkaan asioista, jotka hieman vanhemmille ja viisaammille ovat yleissivistystä. Termi korostaa joukolle leimallisia (yleensä kuviteltuja) ominaisuuksia samalla tavalla kuin tytöistä käytetty sisarnimittely "pissis" tai rasistinen kielenkäyttö yleensä.

Mutta mitä ihmettä – eiväthän varhaisteinit edes saa äänestää? Alkujaan yläkouluikäisistä käytetty haukkumanimi laajeneekin Hannu Oskalan käytössä äänestysikään asti, passiivisiin nuoriin miehiin, jotka eivät ole aikuistuneet. He ovat jääneet jonneiksi.

Oskala redusoi kohtaamansa nuoren miehen epäpoliittisen asenteen laumaominaisuudeksi, joka on mahdollista voittaa muuttumalla ajattelevaksi yksilöksi - siis aikuistumalla. 

Tuoreiden tietojen mukaan nuoret eivät kuitenkaan ole erityisen passiivisia. Vuoden 2013 nuorisobarometria on tulkittu niin, että nuorten yhteiskunnallisen osallistumisen tavat eivät vain kohtaa vanhempien odotuksia. Puolueet ovat etäisiä instituutioita, mutta esimerkiksi kulutusvalintoja nuoret pitävät tärkeinä. Monipuolistakaan vaikuttamistoimintaa he eivät kutsu politiikaksi. Sanaa vierastetaan.

Poliittisuus ei ole ikä- tai sivistyskysymys vaan yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde. Jos nuorella on yhteisössään poliittinen rooli, hänen toimintansa on poliittista. Jos hänelle annetaan jonnen rooli, hänen toimiaan katsotaan jonneiluna. Siksi rooleista on puhuttava enemmän.

Jokaisessa yhteisössä, pienistä kaveriporukoista urheiluseuroihin, puolueisiin ja koko yhteiskuntaan, syntyy erilaisia sosiaalisia rooleja. Niitä pidetään usein virheellisesti yksilön ominaisuuksina: Lasse on johtajatyyppi, Olli vastaanväittäjä. Henriikka on tunnollinen, hän tekee ryhmässä aina kaikkien muidenkin työt. Ilona on se ulkopuolinen tarkkailija. Ja sitä yhtä kiusataan, koska se on... sellainen.

Roolit ovat ryhmän antamia tehtäviä, eräänlainen työnjako, jota ryhmä tarvitsee toimiakseen. Usein roolit tuntuvat muovautuvan kuin itsestään ja siksi näyttääkin siltä, että ne ovat persoonan ominaisuuksia. Huonosti toimivassa yhteisössä jäsenellä on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan rooliinsa. Se annetaan. Roolien jakaminen onkin vallankäyttöä, joka terveessä demokraattisessa yhteisössä tehdään yhdessä. Työnjaosta sovitaan ja jokainen voi vaikuttaa omaan tehtäväänsä. Hiljainen voi kokeilla johtajaroolia ja paljastua siinä äänekästä paremmaksi.

Yhteiskunnan nuorelle antama rooli kieltämättä muistuttaa Oskalan piirtämää karikatyyriä passivisesta laumaeläimestä. Lapsen ja teini-ikäisen tehtävä on olla mahdollisimman harmiton, kasvaa riittävän vanhaksi ja oppineeksi aikuiseksi, ja vasta sitten ottaa osallistuvan kansalaisen rooli. Siihen asti hän on ensisijaisesti toimenpiteiden kohde.

Esimerkiksi, kun lapsi ja nuori päästetään osallistumaan päätöksentekoon koulussa, hän on osallistamisen kohde. Hänen tehtävänsä on kertoa mielipiteensä siitä, mikä on parasta kouluruokaa, jotta aikuiset voisivat tehdä sen perusteella parempia päätöksiä. Näin hänet on osallistettu. Jos oppilas haluaisikin selvittää, mistä kouluruoan raaka-aineet tulevat, hän astuu oman roolinsa ulkopuolelle – ja se on ongelma. Samanlainen työnjako on asuinalueilla. Nuoren tehtävä on käyttäytyä hyvin, pitää ympäristö siistinä ja skeitata paikassa, jossa ääni ei häiritse työssä käyviä vanhempia. Ostarin humalaisista aikuisista puhuminen ei kuulu hänen tehtäviinsä. Se on kiusallista. Ja politiikkaa. Eikä politiikka kuulu nuorille.

Yhteiskunta näyttäytyykin lapselle aluksi välitteisesti, kuvina mediassa. Televisiossa, lehtien sivuilla ja netissä puhutaan vaaleista, poliitikoista, taloudesta ja rikoksista. Toiset alaikäiset esiintyvät näissä uutisissa harvoin, silloinkin yleensä ongelman tai uhrin roolissa.

Amerikkalais-saksalaisen tutkimuksen mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Tämä on rooli, johon nuoria tarvitaan. Siksi Hannu Oskalan tarina poliitikon ja nuoren kohtaamisesta oli sosiaalisessa mediassa niin suosittu. Sen jakaminen nosti itsetuntoa.

Vaikka tekstin tarkoitus varmasti oli kannustaa äänestämään, on sen retoriikka omiaan vahvistamaan nuorille annettua passiivista roolia. Implisiittinen viesti korostaa: poliittinen aktiivisuus kuuluu vasta aikuisuuteen.

Viimeiset yhdeksän vuotta olen työskennellyt ohjaajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, joka tuo nuoret mukaan julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nuorten itse tekemät jutut julkaistaan valtamedioissa. Tavoitteena on saada politiikan agendalle uusia asioita ja muuttaa median nuorista antamaa kuvaa monipuolisemmaksi. Edellä mainitut esimerkit Helsingin kouluruoan alkuperästä ja Kontulan ostarin turvallisuudesta kuvaavat hyvin niitä väistämättömiä törmäyksiä, joita tapahtuu, kun yhteisön rooleja jaetaan uudestaan. Itse pidän konflikteja jopa tavoiteltavina. Ne ovat merkkejä siitä, että oikeaa osallisuutta tapahtuu.

Nuorten Ääni -toimituksessa nuorilta ei kysytä mielipiteitä, vaan he toimivat aivan samanlaisessa roolissa kuin ammattitoimittajat: tekevät havaintoja, ottavat selvää, vaativat vastauksia, tuovat julkisuuteen tietoa ja muuttavat maailmaa. Toimitus on perustettu nuorten omasta aloitteesta ja he tekevät itse kaikki toimintaa koskevat päätökset. Työntekijänä autan nuoria päätöksenteossa, ei toisinpäin.

Nyt olen lähdössä kahdeksi vuodeksi toisiin tehtäviin, käynnistämään elokuvakasvatuksen vallankumousta. Toimitus tarvitsee siksi aikaa hyvän sijaisen. Jos edellä kuvattu roolini kuulostaa sinusta tärkeältä ja sopivalta, tutustu tarkemmin työilmoitukseen. Hakuaika päättyy 13.5.2015.
EDIT: Hakuaikaa on jatkettu 20.5. asti.

Miksi Nuorten Ääni -toimitus voitti oppilaskunnan hallituksen

"Minulla oli kokemus vaikuttamistoiminnasta, jossa ryhmän jokainen jäsen on ajatellut oman kantansa ja suunnitellut ideansa etukäteen. Sitten vain odotetaan muiden puheenvuorojen ajan, että päästään esittelemään oma pointti, ja lopuksi muita kuuntelematta takahampaat irvessä taistellaan oman ajatuksen puolesta. Kaikki ehtivät unohtaa yhteisen päämäärän, ja lopulta syntyvä kompromissi on jokaiselle vähän pettymys – siitä yksinkertaisesta syystä, että se on eri kuin oma, alkuperäinen ajatus.

Sitten liityin Nuorten Ääni -toimitukseen."

Reeta Niemonen kertoi minulle kesällä kiehtovasta havainnosta, jonka hän oli tehnyt ohjaamani Nuorten Ääni -toimituksen jäsenenä: ryhmän päätöksenteossa syntyy ratkaisuja, joita kukaan yksittäinen jäsen ei yksin pystyisi keksimään. Ryhmä ei valitse, vaan tuottaa yhteisiä päätöksiä.

"Myös pohdinnan lopputulos on usein sellainen ajatus, jossa on jokaisen alkuperäisten ajatusten hyvät puolet, mutta jota kukaan ei olisi keksinyt yksin. Vaikka ajatus ei varsinaisesti olekaan kenenkään meistä, kaikki kokevat sen omakseen ja ovat motivoituneita jatkamaan töitä sen kanssa."

Pyysin Reetaa kirjoittamaan ajatuksen ylös, koska arvelin sen kiinnostavan myös muita nuorisotyön ja demokratiakasvatuksen kanssa työskenteleviä. Erityisesti halusin kuulla, miksi kokemus Nuorten Ääni -toimituksessa erosi aiemmista vaikuttajaryhmistä. Mitä tämä nuorten ryhmä tai me sen ohjaajat teemme eri tavalla?

Niinpä Reeta kirjoitti kokemuksistaan toimitusryhmän blogiin. Vastapalvelukseksi sain haasteen vastata esittämääni kysymykseen ihan itse. Yritän. Käytän apuna Liisa Rainan ja Rauno Haapaniemen määrittelemiä pedagogisen viihtymisen kulmakiviä: uteliaisuutta, turvallisuutta ja vuorovaikutusta (Rakenna oppiva ryhmä, PS-Kustannus 2014). Vaikka kirja käsitteleekin koulumaailmaa, se selittää hyvin kaiken ryhmätoiminnan lainalaisuuksia.

1) Vuorovaikutus: ryhmä vai tiimi?

Reetan kuvaama oppilaskunnan hallitus toimii ryhmänä, jossa sen jokainen jäsen edustaa omia intressejään. Kun jäsenet tulevat ryhmän kokoukseen, he tuovat sinne siis ensisijaisesti omat tavoitteensa: millaisen palan yhteisestä kakusta luokkamme haluaa? He antavat hallitusryhmän käyttöön oman osuutensa vallasta ja jakavat sen uudestaan. Tässä pelissä voi, kuten Reeta kuvailee, vain voittaa tai hävitä.

Hallitusryhmää ei ole ohjattu tiimiksi, jolla on yhteinen tietoisuus tavoitteesta, johon he yhdessä pyrkivät. Tiimissä jäsenet tuovat kokoukseen oman osaamisensa ja tietonsa, joiden avulla tiimi voi yhdessä tehdä mahdollisimman hyvän päätöksen esimerkiksi siitä, miten kakku kaikkien kesken jaetaan.

(Valitettavasti oppilaskunnalla on koulussa hyvin harvoin sellaista valtaa, joka voisi synnyttää mielekkään yhteisen tavoitteen.)

2) Uteliaisuus: toimituksen journalistinen tehtävä 

Nuorten Ääni -toimituksen toimintatavat on rakennettu journalistisen tehtävän ympärille. Toimitus ei etsi vastausta siihen, minkä väriset sohvat oppilaskunnan huoneeseen pitäisi valita, minne skeittiramppi pitäisi rakentaa tai kenen pitäisi esiintyä paikkakunnan nuorisotapahtumassa. Se ei etsi vastausta ylipäätään – vaan kysymystä. Se on journalistin tehtävässä ensimmäinen, tärkein vaihe.

Toimintaa motivoi uteliaisuus. Mikä on oikea kysymys? Miten se muotoillaan? Mitä tapahtuu, kun kysymys esitetään? Lopputulokseen liittyy niin suuri epävarmuus, että uteliaisuus oikeaa kysymystä kohtaan yhdistää jäseniä enemmän kuin haettu vastaus.

3) Turvallisuus: vallan ja riskin jakaminen

Nuorten Ääni -toimituksessa useimmat lehti- ja tv-jutut tehdään yhdessä, joko pareittain tai suuremmissa tiimeissä. Äärimmäisiä esimerkkejä ovat parin vuoden välein toistuvat projektit, joissa koko toimituksen voimin toteutetaan suora keskusteluohjelma. Reeta itse oli tällaisen ohjelman toisena juontajana keväällä 2013.

Iso projekti vaatii hienostunutta työnjakoa. Keskusteluohjelmaa on tekemässä juontajien lisäksi iso joukko muita: toimittajia ja taustatoimittajia, tuottajia, kuvaajia, leikkaajia, tiedottajia ja graafikoita. Tämä ryhmä valitsee yhdessä sen kysymyksen, johon heidän yhteinen projektinsa, keskusteluohjelma, etsii vastausta.

Keväällä 2013 nuoret päätyivät pitkien pitkien pohdintojen jälkeen valitsemaan ohjelmansa pääkysymykseksi "millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?"

Reetalla ja Hetalla, jotka ryhmä valitsi koe-esiintymisen perusteella ohjelmansa vetäjiksi, oli ohjelman teossa suurin valta. He rakensivat muiden tekemän taustatyön perustalle käsikirjoituksen, jonka varassa he suorassa lähetyksessä improvisoivat. Juontajat aivan käytännössä saivat päättää, mitä ryhmän yhteisessä ohjelmassa tapahtuu. Tällaisen valtaan liittyy tietysti valtava epäonnistumisen riski.

Kun lukioikäisenä vetää elämänsä ensimmäisen suoran lähetyksen YLE TV1:ssä primetime-aikaan, on syytä olla suuri luottamus siihen, että suunnitelma on hyvä. Siksi juontajat hyötyivät siitä, että ohjelman aihe oli valittu yhdessä perusteellisen keskustelun jälkeen. Yksin valittu, vain omasta kiinnostuksesta kummunnut aihe olisi ollut paljon suurempi riski kannettavaksi.

Koska kysymystä valitessa ei voi olla kovin varma siitä, miten vastauksen kanssa käy, etsitään kysymys, johon yhdessä luotetaan eniten. Aidosti yhteisellä päätöksellä riski jaetaan kaikkien kesken. Valta ja kunnianhimo saavat vastapainokseen riippuvuuden muista. Samalla muut hyötyvät yksittäisen jäsenen ryhmään tuomasta riskinottohalusta ja ovat motivoituneita tukemaan sitä.

Mekanismi luo ryhmään turvallisen ilmapiirin, jossa yhteinen tavoite on välttämätön ja kaikki hyötyvät toisten onnistumisista.

Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan

Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

2. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset

Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

3. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan

Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

4. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti

Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

5. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria

Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

6. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta

Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.

Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.

Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Nuorten Ääni -toimituksen työmenetelmät kutsuvat muuttamaan maailmaa

Maailma on täynnä epäkohtia, ilonaiheita ja ihmeitä, joista pitäisi kertoa muille. Mutta miten pienen äänen saisi kuulumaan suuressa mediassa?

Uteliaammin, rohkeammin, hauskemmin! on kokoelma työmenetelmiä, jotka kutsuvat muuttamaan mediaa ja maailmaa. Harjoituksissa opitaan toimittajan työtä: ajattelemista, havainnointia, haastattelemista, kirjoittamista ja kuvaamista. Samalla tutustutaan ryhmän jäseniin ja tehdään päätöksiä yhdessä.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen julkaisema opas on tarkoitettu nuorten ryhmille ja niiden ohjaajille. Se sopii media- ja demokratiakasvatuksen tueksi opetukseen ja nuorisotyöhön. Harjoitukset on kehitetty pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa yhdessä nuorten kanssa vuosina 2006–2013.

Tutustu oppaaseen ja opasvideoihin Nuorten Ääni -toimituksen sivuilla...

Onko mielenosoitusten aika ohi?

"Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi – eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta."

Vuonna 2006 kirjoitin mielenosoitusten ja mellakoiden suhteesta mediaan. Prekariaatin mielenosoitus oli sekoittunut makasiinien mellakkaan ja Ranskassa poltettiin autoja. Miksi mielenosoitusten aika on ehkä ohi? 

Sen jälkeen media on hieman muuttunut. Sosiaalinen media löi Facebookin ja Twitterin avulla itsensä läpi oltuaan kymmenkunta vuotta vain nörttien etupiiriä. Valtamediassa on kuitenkin tapahtunut varsin vähän. Siltä osin kirjoitukseni on edelleen ajankohtainen nyt, kun Tampereen Kiakkovierasjuhlista uutisoidaan.

Lue lisää: Mielenosoituksen kuolema