Suoratoistopalveluiden elokuvahylly on kuin R-kioskista

Tuukka Temosen elokuvaa Teit meistä kauniin uhkaa poistaminen monen elokuvateatterin ohjelmistosta, koska Temonen myi elokuvan esitysoikeudet myös suoratoistopalvelulle, tiedottaa Elokuvateatteriliiton toiminnanjohtaja Tero Koistinen. Syynä on "normaali käytäntö", eräänlainen arvokas traditio, jonka mukaan elokuvateattereille tulee antaa "riittävän pitkä" yksinoikeus elokuvan esittämiseen – tai ne eivät esitä sitä ollenkaan. Siis eivät tietenkään yksittäiset elokuvateatterit vaan elokuvateatterit instituutiona. Ne taistelevat yhteisenä rintamana muutoksia vastaan. Viesti elokuvien levittäjille on: pitää valita vanhan ja uuden maailman väliltä. Ei voi olla molemmissa. Viesti yleisölle on: Jos voitte nähdä elokuvan jossain muualla kuin meillä, menkää sinne.

Sellainen on elokuvalevitysalan logiikka. Vanha hieno niukkuuden perinne pyritään säilyttämään myös maailmassa, jossa olosuhteet eivät sitä enää itse aiheuta. Yleisenä ohjenuorana näyttää olevan, että elokuva kannattaa mieluummin pitää piilossa kuin esillä.

Kun suoratoistopalvelut muutama vuosi sitten aloittivat Suomessa, olisin hyvinkin saattanut olla ensimmäisten asiakkaiden joukossa. Elokuvateattereiden niukka valikoima ja runsas tivolimainen tunnelma houkuttelevat katsomaan elokuvia mieluummin kotona. Harmi kyllä videovuokraamoiden tarjonta ei täysin vastaa eurooppalaista elokuvamakuani. Siksi olenkin ostanut DVD-elokuvani yleensä netistä, omaksi. Suosikkielokuvani Andrei Tarkovskin Peilin olen ostanut eri syistä jo neljä kertaa, itselleni ja lahjoiksi. Olin siksi odottanut jo pitkään, että netissä liikkuisivat rahan lisäksi myös itse elokuvat – niin kuin harrastajaelokuvaskenessä tapahtui. Omia elokuviani olin levittänyt netissä jo 90-luvulla. No, viihdeteollisuudella onkin tapana liikkua hieman todellisuutta jäljessä.

Ennen kaikkea suoratoistopalvelun myyntivaltiksi voisi kuvitella valikoiman. Nettikaupan hyllyssä on mahdollista pitää saatavilla myös ne pienemmän yleisön elokuvat, vaikkapa Cannes-voittajat, joita videovuokraamon hyllyyn ei ole varaa ostaa.

Olisin siis hyvinkin saattanut olla asiakkaana ensimmäisten joukossa. Mutta miten kävi? Kun perehdyin asiaan vuonna 2012, suoratoistopalveluiden valikoima muistutti vielä liikaa R-kioskin vuokrahyllyä. Suuren yleisön suosikit olivat tarjolla, mutta taide-elokuvaa oli saatavilla hyvin rajoitetusti. Omia suosikkejani en olisi saanut ostaa ollenkaan. Mubi-palvelu selitti, ettei kyse ole heidän halustaan näyttää elokuvia, vaan levitysyhtiöiden haluttomuudesta myydä oikeuksia.

Jatkoin siis DVD-levyjen ostamista netistä ja varsinkin uudesta Filmihullu-leffakaupasta, joka on viime vuosina järjestänyt minulle melkein kaiken, mitä olen osannut etsiä. Jatkoin myös DVD-hyllyäni parilla metrillä.

Vanhassa maailmassa syntyneille korporaatioille on tietysti reilua antaa vähän sopeutumisaikaa. Nyt on kulunut neljä vuotta. Onko tilanne muuttunut?

Ostoslista

Kirjasin ostoslistalle 10 kaikkien aikojen suosikkiani. Jos suoratoistopalvelut saisivat päättää, olisinko koskaan nähnyt niitä?

Viimeksi testaamistani palveluista Voddler on sitten viime kerran lopettanut Suomessa, mutta tilalle on tullut isompi Netflix. Myös Elisa on avannut oman Viihde-vuokraamonsa.

Aloitan Netflixistä. Jostain syystä en löydä sivuilta listaa valikoimasta. Ehkä minun pitäisi ensin tilata palvelu? Kätevää. Onneksi sivuilla on asiakaspalvelun numero, soitan sinne. Ystävällinen henkilö kertoo, ettei heillä ole julkista listaa elokuvistaan, mutta kolmas osapuoli on tehnyt Allflicks.fi-palvelun, joka saattaa toisinaan olla ajan tasalla. Hän suosittelee sitä, mutta lupaa kertoa valikoimasta heti puhelimessakin, jos minulla on kysyttävää.

Onhan minulla! Onko teillä Peili (1975)? Se on suosikkini kaikista maailman elokuvista, se, jonka olen ostanut neljä kertaa ja käynyt katsomassa elokuva-arkistossakin kolmasti. Andrei Tarkovskin Peili.

"Öm... miten se kirjoitetaan?"

Tar-kov-ski. T-A-R-K-O-V-S-K-I.

Valitettavasti sellaista ei ole. Ei siis ole Nostalgiaa (1983) eikä Uhriakaan (1986). Mutta olisiko Bergmania. Hän sentään on Oscar-voittajakin! Ei ole. Ellen etsi Ingrid Bergmania. Ei ole Fannya ja Alexanderia (1982), ei elokuvateatteri- eikä tv-versiona. Jos liityn asiakkaaksi, voin sivuilla täyttää lomakkeen, jossa saan toivoa valikoimiin kolmea nimikettä. Aivan muista asioista toki riippuu se, mitä valikoimiin todella ostetaan.

Luovutan Netflixin kanssa ja siirryn nettiin. Allflicksistä en löydä etsimääni. Viimeksi testaamani Mubi on vähintään yhtä autio kuin neljä vuotta sitten. Elisa Viihteen vuokraamossa viimein tärppää. Kymmenestä ostoslistani elokuvasta yksi todella löytyy!!! Jos haluaisin, voisin katsoa vaikka heti vuoden 2009 Cannes-voittajan, Michael Haneken Valkoisen nauhan.

Elisa Viihde myy erikseen myös mahdollisuutta tilata Viasatin ja C Moren asiakkuuksia kuukausiveloituksella. Niiden kautta pääsisin näkemään Fannyn ja Alexanderin tv-version neljännen jakson ja Lars von Trierin Breaking the Wavesin (1996).

Mikään palveluista ei tarjoa katsottavaksi tuoreinta ihastustani, Lucile Hadzihalilocivin psykologista spektaakkelia Evolution (2015). Se ei ole tulossa Suomessa elokuvateatterilevitykseen. Filmihullusta leffa kuitenkin kätevästi löytyi, ohikulkumatkalla Kampista. Kuulin myös huhuja, että Orionissa sen voisi nähdä ensi keväänä.

Hiljaista on markkinoilla.

	Netflix	Mubi	Elisa Viihde	R-kioski
Peili (1973)	-	-	-	-
Fanny ja Alexander (1982)	-	-	Lisäpaketin kautta yksi jakso tv-versiosta	-
Toisen kerroksen lauluja (2000)	-	-	-	-
Nostalgia (1983)	-	-	-	-
Evolution (2015)	-	-	-	-
Breaking the Waves (1996)	-	-	Lisäpaketin kautta	-
Valkoinen nauha (2009)	-	-	KYLLÄ	-
Kolme väriä: Punainen (1994)	-	-	-	-
Uhri (1986)	-	-	-	-
Fire Walk with Me (1992)	-	-	-	-

Jos suoratoistopalvelut saisivat päättää, en olisi koskaan nähnyt minulle kaikkein tärkeimpiä elokuvia, niitä jotka ovat määrittäneet elokuvakäsitystäni, maailmankuvaani ja identiteettiäni.

Jostain syystä musiikkiala valitsi netissä toisen tien. Musiikkipalvelut, eritoten Spotify, ovat hurjasti laajentaneet kuultavilla olevan musiikin kirjoa.

Osaatteko selittää?

LISÄYS: Yleisön pyynnöstä tarkistin saatavuuden myös pääkaupunkiseudun kirjastoista. Valikoimasta löytyvät kaikki muut paitsi Evolution ja Fire Walk with Me. Nostalgia tosin vain venäjänkielisillä teksteillä. Tulos: 8/10. Jos näillä markkinoilla on voittajia, valinta on helppo. Eläköön demokratia ja sivistys!

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.

Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.

Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Älä osta mitään kysymättä jotain -päivä 28.11.2013

Anteeksi myyjä, osaisitteko kertoa, missä tämä t-paita on valmistettu? Millaiset työolosuhteet työläisillä on tehtaassa? Entä millaisen elämän tämä possu eli? Mikä älypuhelin kuormittaa ympäristöä vähiten? Millaista suklaata minun kannattaisi ostaa? 

Ei ole helppoa olla vastuullinen kuluttaja. Tuotteen alkuperän selvittäminen on työlästä, vaikeaa tai mahdotonta. Kaupan päälle saa aina huonon omantunnon. Jos haluaa ostaa vain eettisesti ja ekologisesti kestäviä tuotteita, on yleensä helpompaa olla ostamatta mitään. Mutta tänään ei ole se päivä.

Miksi tiedon hankkiminen on asiakkaan tehtävä? Eikö kauppiaan pitäisi tietää?

Kokeile marraskuun 28. päivänä tätä: Kun ostat jotain, kysy samalla jotain tuotteen alkuperästä. Mitä vain. Pientä tai suurta, vakavaa tai hullua. Voi olla, että myyjä ei heti tiedä vastausta. Se ei haittaa. Hän ei ole vielä tottunut tällaisiin kysymyksiin. Aloitetaan totuttelu yhdessä!

On vain kaksi sääntöä:
1. Saa ostaa! (Se on hauskempaa kuin olla ostamatta mitään.)
2. Saa kysyä! (Aina ei mitenkään jaksa kysyä kaikesta. Yhtenä päivänä jaksaa!)

Älä osta mitään kysymättä jotain on uusi teemapäivä, jota vietetään Älä osta mitään -päivän aattona 28.11.2013. Sen järjestävät kaikki Suomen asiakkaat yhdessä.

Lisää ideoidaan marraskuun aikana tällä Facebook-sivulla. Osallistu ja kutsu kaverisi mukaan!