Kun lukion lopulla aloin harrastaa elokuvien tekemistä, jäin heti koukkuun. Huomasin sen tosin vasta myöhemmin.
Olin harrastanut monenlaista: ohjelmointia, säveltämistä, kirjoittamista... Elokuvasta tuli harrastukseni, koska se tuntui kytkeytyvän mieleeni muita välineitä suoremmin. Elokuvan äärellä, toisin kuin kirjoittaessa tai piirtäessä, minusta tuntui usein siltä, että näen ajatukseni ehjinä. Huomasin, että elokuvan avulla voin myös ajatella asioita, joita en muuten tavoittaisi.
Jokin ei silti ollut kohdallaan. Elokuva myös ohjaili ajatuksiani tavalla, josta en pitänyt. Huomasin olevani koukussa. Koukun nimi on tarina.
Elokuvan sanotaan olevan tarinankerrontaa. Valtavirran elokuvassa tarinan tutuin ja kohtalokkain oire on juoni, mekanismi, joka jäsentää tapahtumat päähenkilön kohtaamaksi syy–seuraus-suhteiden ketjuksi. Ensin tapahtuu tämä, siksi tämä, tämä, tämä ja siksi lopulta tämä. Katsoja käännetään nojaamaan eteenpäin, katsomaan ohi kuvan: mitä seuraavaksi tapahtuu?
Tämä koukku minua vei mukanaan. Pyristelin vastaan kuin hauki kaislikossa, mutta yhtä sinnikkäästi siima veti kohti kelaa. Jo lapsesta asti minut ja sinut oli opetettu seuraamaan tarinaa. Siksi lähdin seuraamaan sitä myös elokuvantekijänä, en osannut muuta. Tunnettua sanontaa mukaillen: kun kädessä on elokuva, kaikki aiheet näyttävät tarinoilta.
Tarina tuntui usein typistävän ja vääristävän ajatuksiani, rikkovan ne. Tarina vei ajattelultani sen vapauden ja tarkkuuden, jonka elokuva oli luvannut. Usein olisin halunnut katsojan kanssa keskittyä siihen, mitä tapahtuu juuri nyt, ei seuraavaksi. Halusin yhdistää kuvia toisiinsa ilman syitä ja seurauksia.
Katsoin ihaillen ja kateellisenakin elokuvia, jotka väistävät tarinan ja juonen pakkopaidan. Innostuin eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja videotaiteesta, montaasista ja muista elokuvateorian edistyksellisistä suuntauksista. Aloin pohtia, mitä elokuva on, ja mihin se kykenee. Näin, että vapaa elokuva on mahdollinen, en vain itse osannut tehdä sellaista. En osannut korvata juonielokuvan muotoa toisella.
Enkä sano, ettenkö pitäisi tarinoista. Pidän monista. En kuitenkaan pidä siitä, mitä tarinan pakko tekee elokuvalle taiteenlajina ja välineenä: typistää ja vääristää. Siksi ryhdyin ohjelmallisesti yrittämään jotain muuta. Yksi kurotuksista oli äänetön musiikkielokuva, jonka tarkoitus oli tuottaa musiikillinen kokemus ilman ääntä (ja juonta).
Olen kirjoittanut tämän tarinan imperfektissä, jotta vaikuttaisi siltä, että luvassa on jokin käänne, joka johtaa onnelliseen loppuun. Ei ole. Pakenen edelleen tarinaa ja edelläni juoksee muoto, jota yritän tavoittaa.
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin onnistunut tekemään pienen elokuvan, jonka rakentaminen on tuntunut minusta uudella tavalla vapaalta. Elokuvan nimi on Kosketuksia. Sen aiheena on nimensä mukaisesti koskettaminen, se miltä asiat tuntuvat, iholla ja mielessä.
Kun aloitimme näyttelijän kanssa kuvaamisen, meillä ei ollut käsikirjoitusta, vain lista erilaisista pinnoista, jotka tuntuvat joltain, ja ajatus niiden hyvästelemisestä. Kuvasimme pintojen koskettamista ja etsimme lisää materiaaleja lennossa.
Kuvausten jälkeen ryhdyin järjestelemään otoksia. Tutkin, miten ne liittyvät toisiinsa. Välillä näin syy–seuraus-suhteita ja tarinoita, mutta vielä enemmän näin ja koin muita merkityksiä, jotka syntyivät kuvien kohtaamisesta – montaasileikkausta! Kun jotain näytti puuttuvan, kuvasimme lisää. Joillekin otoksille ei löytynyt paikkaa ollenkaan. Lopulta vain yksi järjestys elokuvan tapahtumille oli mahdollinen, sellainen, joka soi oikein.
Kosketuksia-elokuvan voi katsoa elokuvaryhmämme kotisivuilta. Valmiissa elokuvassa voi kuulemma nähdä tarinoitakin. Se on sallittua mutta ei pakollista.
Katso Kosketuksia tästä...
