Kirjoita asiaa. Kirjoita tiiviisti ja lyhyesti. Ole kiinnostava. Perustele väitteesi. Puolusta omaa kantaasi, mutta anna muille vapaus päättää omastaan. Älä huuda. Älä trollaa. Älä provosoi. Älä käy henkilöön. Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele. Älä yllytä vainoon tai leimaa ihmisiä uskonnon, syntyperän tai muun ominaisuuden perusteella. Älä ilakoi toisten onnettomuuksilla, vastoinkäymisillä tai sairauksilla. Älä mainosta.
Tällaisia ohjeita ja sääntöjä suomalaiset keskustelupalstat antavat osallistujilleen, jotta yhteinen keskustelu onnistuisi säällisesti. Helsingin Sanomat on tavoitteessaan kaikista kunnianhimoisin – se kertoo päämääräkseen "luoda Suomen parasta keskustelua."
Hyvistä aikeista huolimatta lopputulos on usein jotain muuta. Keskustelut netissä eivät aina ole kovin kiinnostavia, väitteitä ei perustella, henkilöön käydään jatkuvasti. Ivataan, nälvitään ja vääristellään. Eikä kirjoiteta asiaa.
Tavallinen epäilty keskustelun epäonnistumiseen on kasvottomuus. Verkossa emme yleensä tiedä kenen kanssa puhumme, emmekä näe hänen reaktioitaan. Vanha ratkaisu ongelmaan on netiketti eli käyttäytymissäännöt, mutta se ei näytä olevan oikea lääke. Tiukemman kurin sijaan arvelen, että verkkokeskustelussa tarvittaisiin enemmän järjestystä. Tästä erottelusta Esko Valtaoja kirjoittaa Turun Sanomissa oivaltavasti:
"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden eron huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin."
"Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä. Diktatuurit osoittavat, että ankarinkaan kuri ei toimi kuin tiettyyn rajaan saakka; järjestykseen perustuva yhteiskunta on paljon stabiilimpi kuin kuriin nojaava."
Kysymys siis kuuluu: Kun kuri ei näytä auttavan. miten nettikeskusteluihin saataisiin lisää järjestystä?
Nettiä on 90-luvulta asti tarkasteltu listaamalla tapoja, joilla se eroaa niin sanotusta "oikeasta maailmasta"–usein tuloksetta.Ratkaisujen kannalta hedelmällisempää saattaa olla tarkastella sitä, mikä ihmisten vuorovaikutusta eri ympäristöissä yhdistää. Ryhmäkeskustelujen ongelmat nimittäin tunnetaan hyvin ja niihin on olemassa lääkkeitä.
Ihmisryhmillä on säännönmukaista taipumusta tietynlaiseen käyttäytymiseen. Näitä mekanismeja kutsutaan ryhmäilmiöiksi. Suurissa ryhmissä ilmiöt ovat enimmäkseen negatiivisia: kärjistymistä, polarisoitumista, klikkiytymistä, turvattomuutta... Kuulostaako tutulta? Koska ryhmäilmiöt eivät perustu yksilöiden tahdonalaiseen toimintaan, niitä on hyvin vaikea kontrolloida säännöillä ja kurilla. Niiden sijaan suurryhmä tarvitseekin tuekseen järjestystä.
Kirjoitan verkkokeskustelun ryhmäilmiöiden hallitsemisesta Voima-lehden mediakasvatusnumerossa. Voit lukea artikkelin tästä. Mukana on myös veikeä bingo!
Suuri osa journalistisesta sisällöstä, jonka otamme medioista vastaan, on jonkinlaista spämmiä – samassa mielessä kuin roskaposti sähköpostilaatikossa. Se pyrkii varastamaan huomiomme, se haluaa meiltä jotain, se johtaa harhaan, se on enemmän koneiston geneeristä jätettä kuin journalististen tavoitteiden tuotetta. Yleisölle se näyttäytyy uutisvirran roskapostina, joka täytyy suodattaa pois mielekästä sisältöä etsiessä.
Kun viime syksynä kysyin 200 nuorelta, minkä yhden asian he muuttaisivat mediassa, joka viides vastasi: Enemmän tilaa tärkeille uutisille. Vähemmän tarpeettomien uutisten paisuttelua. Vähemmän turhia roskauutisia.
Kriittinen medialukutaito on kyky arvioida viestien sisältöjä, muotoja ja tavoitteita kriittisesti – eli nähdä niiden monimutkaisuus yksinkertaisen pinnan takana. Tämä kriittinen katse on hyvin monenlaisten tietojen ja taitojen summa, hyvin vaativaa ajatustyötä aikuisellekin. Siksi voimme kohdistaa sen vain tiukasti valikoituun osaan siitä valtavasta määrästä mediasisältöä, jonka päivittäin kohtaamme. Kaikkea ei kannata edes yrittää arvioida. Suureen osaan sisällöistä voi suhtautua välinpitämättömästi. Koska tämä valinta pitää tehdä nopeasti, se tehdään yleensä intuitiolla, jopa ilman tietoista ajattelua. Hutejakin tulee paljon.
Pitäisikö jokaisen kansalaisen kriittiseen medialukutaitoon lukea myös tämän mielensisäisen roskapostisuodattimen kyvykkyys? Se voisi olla yksi niistä taidoista, joita mediakasvatuksessa tavoitteellisesti kehitetään.
Tyypillinen sähköpostin spämmifiltteri tutkii viestin sisältöä sekä lähettäjätietoja ja vertaa niitä tietokantaan, johon on koottu roskapostin tunnusmerkkejä. Osa suodattimista perustuu palveluntarjoajan ylläpitämään tietokantaan, joitain algoritmeja käyttäjä saa itse opettaa. Kun suodatin tunnistaa epäilyttävää sisältöä, viesti merkitään roskapostiksi ja heitetään asianmukaiseen kansioon. Tätä postia meidän ei tarvitse edes nähdä saati että arvioisimme kaikkien peniksenpidennystarjousten uskottavuutta erikseen. Juuri tällaista taitoa me nyt tarvitsemme – kaiken median äärellä.
Mitä kriittisemmin haluamme mediaa lukea, sitä tiukemmin meidän on valikoitava se osa mediavirrasta, jonka otamme vakavasti. Siksi mielemme tarvitsee hyvän roskapostisuodattimen. Miten se toimii? Mistä taidoista se koostuu? Miten näitä taitoja voisi kehittää ja opettaa?
Tätä ehdotan mediakasvatuskollegoilleni pohdittavaksi.
Sain tehtäväkseni järjestää nuorisotyöyksikön tyhy-päivässä toiminnallisen kamerakynätuokion, jossa yhdistyisi ammatillisen minuuden käsitteleminen ja ulkoilu maalaismaisemassa. Ei ollutkaan aivan helppo tehtävä!
Yhtälö ratkesi, kun muistin parin kuukauden takaiset pohdintani omaan työhöni liittyvästä mielenmaisemasta. Olin juuri palannut nuorisotyöhön kahden vuoden kamerakynäretkeltä. Sillä välin kaikki oli muuttunut: Nuorisoasiainkeskusta ei enää ollut, oli kulttuurin ja vapaa-ajan toimiala. Esimieheni oli vaihtunut ja työhuoneessani istuivat eri ihmiset. Työpisteeni oli muuttanut kahteen kertaan. Melkein kaikki Nuorten Ääni -toimituksen ryhmän nuoret olivat vaihtuneet. Työpuhelimenikin oli uusi. Uutta omaksuttavaa oli paljon ja keskeneräisiä prosesseja useampia.
Huomasin kuvailevani työhönpaluuta toistuvasti ryteiköksi, jonka läpi piti rämpiä.Siltä se tuntui. Kyselin, millaisena maisemana muut kokevat kuormittavan tilanteen työssä tai elämässä. Niitä olikin monenlaisia: rämpimistä suossa, esteitä polulla, tyhjä aavikko tai ulappa, sakea lumisade, pimeys... Tämähän olisi valmis kamerakynätehtävä! Oman minuuden pohtiminen yhdistyy maisemiin.
Tänään Östersundomin leirikeskuksessa jaoin 18 hengen työyhteisömme pareihin. Ensin parin avulla pohdittiin omassa työssä ja muussa elämässä kuormittavia tilanteita. Millaiset olosuhteet minua kuormittavat? Onko niissä aina jotain samaa?
Keskustelun jälkeen lähdettiin ulkoilemaan yksin tai parin kanssa. Tehtävänä oli etsiä maisema, näkymä tai tila, joka olisi metafora tyypilliselle kuormittavalle tilanteelle omassa työssä. Paikasta kuvattaisiin n. 10 sekunnin video, jossa kamera liikkuu tuossa maisemassa niin, että se vastaa omaa kokemusta. Lisäksi kuvattaisiin vastaava video ihanteellisesta, miellyttävästä ja inspiroivasta työn maisemasta.
Kun videot oli kuvattu, palattiin sisälle ja jakauduttiin uusiin kolmen hengen ryhmiin, joissa videot katsottiin kännykän ruudulta. Katsojat tulkitsivat ääneen maiseman ominaisuuksia. Mikä tästä tekee kuormittavan, mikä tuosta ihanteellisen? Mitä eri elementit kuvassa edustavat? Yhdessä pohdittiin työkaluja kuormittavassa tilanteessa selviytymiseen. Miten pääsen vaikeasta maisemasta ihanteelliseen?
Lähin kollegani huomasi ajatuksensa tarkentuneen kuvaustehtävän aikana. Maisema tarjosi virikkeitä ja vaihtoehtoisia muotoja ajatuksille. Kun oman ajatuksensa näki kuvana edessään, sitä oli mahdollista tutkia ja muovata ympäristön tarjonnan avulla. (Kirjoitan kamerakynätyöskentelyssä tapahtuvista ajattelun prosesseista sosiosemiotiikan näkökulmasta kamerakynä-käsikirjassa sivulla 77.)
Tällä kokemuksella suosittelen kokeilemaan ja kehittämään tehtävää edelleen!
Ajankohtainen ohje "Ei pidä antaa pelolle valtaa" on saanut kritiikkiäkin osakseen. Esimerkiksi Tuomas Enbuske kirjoittaa Apu-kolumnissaan, että on järjetöntä pyytää ihmistä olemaan pelkäämättä. Onhan ihminen suorastaan pelkäämiskone. Monissa kommenteissa pelkoa on pidetty terveenä reaktiona. Ja sitähän se on. Ohjeessa onkin kysymys enemmän vallasta kuin pelosta.
Kun "ei pidä antaa pelolle valtaa"-ohjetta lukee kirjaimellisesti, käy nopeasti ilmi, että kyse on tunnetaidoista, niistä, joita opetellaan jo pienten lasten kanssa. Tunteita tulee ja menee, mutta niiden tunnistamista ja vaikutusta omaan toimintaan voi säädellä. Ei tarvitse tehdä sitä, miltä tuntuu. Tunne on toinen juttu ja tahto on toinen. Ihminen voi tunteistaan riippumatta päättää toimia niin kuin päämääriensä kannalta katsoo hyväksi. Se on taito, jota voi opetella ja jonka voi oppia.
Tunne on saanut vallan silloin, kun se käyttää ihmisen tahtoa suoraan kulkematta toiminnanohjauksen kautta.
Yhteiskunnalla ei ole tunteita, mutta yhteiskunnassa on tunnelmia. Nekin ovat tahdottomia, yhteiskunnan ruumiissa ilmeneviä, usein tiedostamattomia reaktioita tapahtumiin – ja niilläkin on taipumus ohjata yhteiskunnan tahtoa. Mutta tunnelmataitoinen yhteiskunta osaa tunnistaa tunnelmansa, säädellä niitä ja erottaa ne tahdostaan. Silloin valta tavoitella hyvinä pidettyjä päämääriä hyviksi katsotuilla keinoilla on yhteiskunnan harkinnalla – ei esimerkiksi pelolla.
Elokuva on media, joka vetoaa tunteisiin. Mukaansatempaava tarina, elokuvateatterin suuri valkokangas, lähikuvat kasvoista, äänet ja musiikki kuljettavat katsojaa tunnetilasta toiseen.
Niin elokuvatuottajat kuin -kasvattajatkin asettivat katsojan jo hyvin varhain tällaiseen passiiviseen rooliin. Aivan omaksi taiteenlajikseen valtavirtaelokuvan tuotannossa kehittyi se, miten täsmällisesti katsojan tunteita manipuloidaan käsikirjoitussivun tarkkuudella. Pitkälle 1900-luvun lopulle asti kasvattajien keskeiseksi tehtäväksi asettuikin tältä manipulaatiolta suojaaminen, sen purkaminen ja jälkihoito.
Sitten kaikki muuttui. VHS-kameroiden, digikameroiden ja nyt viimein mobiililaitteiden myötä tapahtui vallankumous, joka sekoitti paitsi tuottajan ja katsojan roolit myös valtavirtaelokuvan aseman elokuvakulttuurissa. Yhtäkkiä elävää kuvaa on kaikkialla. Monet lapset ja nuoret katsovat enemmän toisten nuorten kuvaamia videoita Youtubessa kuin elokuvia televisiosta tai elokuvateatterissa. Tubettaminen on kansankulttuuria, jonka välineenä on elokuva. Kaupungilla kävelevän kansalaisen taskussa on useammin kamera kuin kynä.
Kun tätä uudenlaista elokuvakulttuuria purkaa, huomaa hyvin nopeasti, ettei se ollenkaan samalla tavalla pyri vetoamaan katsojan tunteisiin kuin kaupallinen pitkä elokuva. Nuorten videoissa puhutaan ajatuksista ja kokemuksista, ilmaistaan mielipiteitä, näytetään havaintoja, toimitaan, osallistutaan kulttuuriin ja rakennetaan yhteisöjä. Esimerkiksi keppihevosharrastuksen olennainen osa on “ratsastusvideoiden” kuvaaminen ja jakaminen.
Toki tunteetkin ovat läsnä. Jo 80-luvun etelänmatkoilla yritimme tallentaa VHS-nauhalle merkityksellisiä hetkiä ja tunnelmia. Yritimme näyttää sukulaisille Suomessa impressioita siitä, mitä me matkalla koimme. Yritykset usein epäonnistuivat, koska meillä ei ollut siihen tarvittavia taitoja. Emme osanneet jäsentää ja ilmaista kuvallista ajatteluamme. Voisiko sitä opetella?
Kuvaamalla opitaan ajattelun taitoja
Kamerakynän pedagogiikka on tapa käyttää videokuvaamista oppimisen välineenä kuin kynää. Kuvaamalla ei tehdä niinkään elokuvateoksia vaan pedagogisia kuvaustehtäviä, joissa kamera on ajattelun ja toiminnan apuväline. Yksinkertainen tehtävä vie aikaa vain muutamia minuutteja. Video on valmis heti kuvaamisen jälkeen, eikä sitä tarvitse leikata. Helpointa on katsoa se suoraan mobiililaitteen ruudulta. Myös katsomistilanne ohjataan osaksi oppimisprosessia. Opettajat ovat ihastuneet menetelmän yksinkertaisuuteen ja nopeuteen. Tavoitteellinen kuvaaminen edistää oppimista ja ajattelun taitoja. Vastoin ennakkoluuloja digilaite jopa auttaa oppilaita keskittymään. Samalla monilukutaito kehittyy. Lapset oppivat kuvallista ajattelua ja ilmaisua.
Pienten lasten kanssa on hyvä aloittaa valokuvaamisesta, jossa välineen ja kuvallisen ajattelun hallinta on helpompaa. Kameralla voidaan etsiä vaikkapa eri värisiä tai eri kirjaimella alkavia esineitä. Kun kuvia katsotaan, katsojan tehtävä on tunnistaa, mitä kuvassa on. Tunteiden tutkimista voisi kameralla jäsentää esimerkiksi näin:
Ensin aikuiset esittelevät lapsille perustunteet ja näyttelevät ne ilmeillä. Kun sanat ovat tulleet tutuiksi, lapset saavat ehdottaa tunteita, jotka aikuiset näyttelevät ohjeiden mukaan. Sitten otetaan avuksi kamera. Lapset saavat vuorollaan tulla ottamaan lähikuvan haluamastaan tunteesta. Kun kuvia katsotaan yhdessä, lapset yrittävät tunnistaa kuvassa esitetyn tunteen. Mistä sen tunnistaa? Mistä tällainen tunne olisi voinut syntyä? Mitä on tapahtunut?
Videokuvaustehtävässä voidaan pohtia tekoja, joista tulee hyvä tai paha mieli. Aikuisen ohjaamana kuvataan lyhyitä lasten keksimiä otoksia, joissa otetaan toiselta lelu, annetaan hali, tönitään tai kutitetaan. Kuvattuja videoita käsitellään yhdessä kuten valokuvia edellä.
Ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista. Käsittelemme havaintojamme, ajatuksiamme – tunteitakin – eräänlaisina kuvina joko ulkoisesta todellisuudesta, omasta kehostamme tai aivojen sisäisistä tapahtumista. Kielen sanat ja lauseet ovat käännöksiä ja muunnoksia näistä kuvista. Kameran avulla näitä ajattelun prosesseja voi ulkoistaa, jäsentää, hidastaa ja toistaa.
Vinkki: Peruskoulun opettajien ilmainen verkkomateriaali tutustuttaa kamerakynäajatteluun esimerkkivideoiden ja elokuvapedagogisen teorian avulla: kaikkikuvaa.fi/edu/
Paula Koskimäki kirjoittaa (Opettaja 2/2017) kännyköiden aiheuttamasta häiriöstä lukio-opiskelussa. Koskimäen tekemän kyselyn mukaan valtaosa opiskelijoista käyttää kännykkäänsä oppitunneilla muuhun kuin opiskeluun: lähettelee viestejä, seuraa sosiaalista mediaa, katselee videoita ja pelaa pelejä. Laite houkuttelee vuorovaikutukseen. Kun vuorovaikutus ei edistä oppimista, se kiistatta häiritsee keskittymistä asiaan.
Kyselyn tarkoittamilla oppitunneilla kännykkää käytettiin ilman opettajan ohjausta. Älylaitteille on kuitenkin myös mielekkäitä käyttötapoja, jotka suuntaavat oppilaan tarkkaavaisuuden oppimista edistäviin asioihin. Esimerkiksi tavoitteellinen kuvaaminen, jota kutsun kamerakynätyöskentelyksi, on toimiva tapa tuottaa opetuksen kannalta hyödyllistä toimintaa ja vuorovaikutusta. Oikein ohjattuna älylaite auttaa keskittymään.
Koskimäen huoli on kuitenkin aiheellinen ja laajasti jaettu. Jos kyselyn tarkoittamilla oppitunneilla opetus on muuten ollut mielekästä, voidaan olettaa, että opiskelijoilla on samoja ongelmia myös jatko-opinnoissa, työelämässä ja vapaa-ajalla – heille itselleen tärkeiden asioiden parissa. Jos kännykkä häiritsee elämää koulussa, se häiritsee sitä myös muualla.
Se, että koulussa opitaan hyödyntämään tieto- ja viestintätekniikkaa monipuolisena työvälineenä, ei siksi riitä. On opittava myös tekniikan tarkoituksenmukaisessa käytössä tarvittavia toiminnanohjauksen ja ajattelun taitoja. Muuten me emme käytä kännyköitä, vaan ne käyttävät meitä.
Lukiolain mukaan opetuksen tehtävä on kasvattaa tasapainoisia kansalaisia sekä antaa opiskelijoille jatko-opintojen, työelämän ja harrastusten kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lukio ei voi poistaa kännyköitä koulun ulkopuolisesta yhteiskunnasta, mutta lukiossa voi oppia älylaitteiden kanssa elämisessä tarvittavia metakognitiivisia taitoja. Tässä lukio jatkaa siitä, mihin peruskoulu jää.
Jos harrastat kuvaamista, valokuvaa tai elokuvaa, olet ehkä joskus huomannut, kuinka helppoa kuvaamisen äärelle on unohtua. Kuvaaminen on parhaimmillaan hyvin keskittynyttä puuhaa. Miksi?
Ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin filosofiassa (Mauri Ylä-Kotolan mukaan) elokuva ei representoi niinkään todellisuutta kuin ajattelua. Elävä kuva kuvaa ajattelua liikkeessä. Kameralla kuvatulla kuvalla on toki taipumus muistuttaa hämäävästi todellisuutta, mutta se on silti ajattelun tuote.
Hyvän kuvan edellytys on hyvä ajattelu. Mutta keskittynyt ajattelu ei ole aina helppoa. Keskittynyt kirjoittaminenkin on usein siinä ja siinä. Sen sijaan keskittynyt keskustelu on yleensä vaivatonta, eikö? Keskustelu imaisee mukaansa ja fokusoi huomion, koska se tapahtuu vuorovaikutuksessa.
Kuvatessa ajattelun representaatio syntyy – ja tämä on oleellista – vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Hieman samalla tavalla tapahtuu saviveistoksen tai legojenkin kanssa mutta siinä paljon yksinkertaisemmin ja rajoitetummin. Esitettävä mielikuva voi olla kuvaajan mielessä suhteellisen valmiina tai se voi kehittyä ja muuntua prosessissa, mutta representaation tuottaminen ei etene ilman todellisuutta. Kun kuvaaja hahmottelee kameralla kuvaa ajatuksestaan, kuvaajan ja maailman välille syntyy vuorovaikutussuhde. Kommunikaatiovälineenä on kamera, jonka etsimen kautta todellisuus antaa kuvaajan toiminnalle vasteen tarjoamalla kuvia: "Tätäkö sinä tarkoitat?" Valokuva vangitaan kerralla, elävä kuva ylläpitää tiivistä suhdetta otoksen päättymiseen asti.
Kun kuvataan yhdessä työryhmän kanssa, vuorovaikutus tiivistyy entisestään. Nyt ajattelun representaation syntyminen vaatii myös ihmisten välistä koordinointia. Vuorovaikutus vangitsee tarkkaavaisuuden ja keskittää ajattelun.
Kirjoittaessa representointi tapahtuu mielessä: Ajatusten representaatiot, sanat ja lauseet, pitää ensin tuottaa. Vasta sen jälkeen ne voi tuoda ulos paperille tai näytölle. Mielellä on hankala taipumus toisaalta vahvistaa omaa ajatteluaan, toisaalta assosioida hallitsemattomasti. Kirjoittaminen on tarpeellinen ajattelun apuväline, koska se toimii hidasteena mielenliikkeille, mutta verrattuna kuvaamiseen siitä puuttuu tarkkaavaisuuden kiinnittävä vuorovaikutus toiseen.
Kuvaaminen keskittää myös vuorovaikutusta
Olet varmasti joskus pujottanut lankaa neulansilmän läpi. Mieti hetki, miltä se tuntuu. Kameralla kuvatessa pujotetaan todellisuutta samanlaisen neulansilmän kokoisen aukon läpi. Videon kuvaaminen yhdessä työryhmän kanssa vasta tarkkaa puuhaa onkin – kuin ryhmän jokaisen jäsenen sormet olisivat kiinni samassa langassa! Jokainen muutos tilassa ja ajassa muuttaa ajatuksen kuvaa.
Yksinkertaisen otoksen kuvaaminen ryhmässä jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) Ensin suunnitellaan, mitä pitää tapahtua heti sen jälkeen, kun rec-nappulaan painetaan. 2) Toiseksi toteutetaan suunnitelma ja pysäytetään tallennus. 3) Lopuksi katsotaan, miltä ryhmän yhdessä tuottama ajatus näyttää. Tarvittaessa siirrytään takaisin vaiheeseen 1 ja tarkennetaan suunnitelmaa. Mitä nyt pitää tapahtua eri tavalla, jotta toinen vaihe onnistuu?
Kun koulussa tehdään seinälehtistä, jokainen voi asetella oman lankansa paperille niin kuin haluaa, omalla vuorollaan. Mutta elokuvan ajallinen ja tilallinen rajaus pakottaa yhteistoimintaan. Jotta langat saadaan tilallisen rajauksen, neulansilmän läpi, ne pitää ensin punoa hyvin yhteen. Sen jälkeen lankoja ei voi enää liikuttaa erikseen, vaan jokainen ohjaa yhteistä punottua lankaa, samaan aikaan.
Tiedättekö kiusallisen tunteen itsensä katsomisesta videolla? Arvelen, että videon kiusallisuus johtuu ainutlaatuisesta mahdollisuudesta havaita oma mielensä toiminnassa.
Kun katson peiliin ja näen itseni, voidaan ajatella, että mieleni näkee ruumiini. Peiliin yleensä katsotaankin silloin, kun halutaan tutkia kehon ominaisuuksia. Kun peiliin kehotetaan katsomaan vertauskuvallisessa mielessä, viitataan kuitenkin mieleen liittyviin asioihin. Mutta mieltä ei voi nähdä. Paitsi ehkä videolla?
Peilin edessä mieli ohjaa sekä katsomista että katseen kohdetta. Mitä toimintaan tulee, tavallaan näemme juuri sen, mitä haluamme nähdä. Kaikki on ennakoitua. Emme voi havaita tietoisesta itsestämme erillistä mieltä.
Kun katsomme itseämme jälkikäteen videolta, näytämme samalla tavalla sattumanvaraisilta kuin muutkin. Näemme kuvan kehossa mielen, joka toimii, mutta emme voi ennakoida sitä. Juuri siksi mielen havaitsemmekin, kuten muissakin ihmisissä havaitsemme, kun heitä seuraamme. Kuvittelemme toiminnalle subjektin. (Tämä on ymmärtääkseni ihmiselle ominainen taipumus maailman äärellä.) Videokuvassa oman kehomme sisällä toimii vieras mieli, jota emme voi kontrolloida. Näemme itsemme vieraana, toisen katseessa. On aina kiusallista tulla hyvin tietoiseksi itsestään, tarkkailla itseään. Ja on kiusallista menettää kontrolli itsestään.
Kokemus mielestä ja ruumiista on ratkaisematon yhtälö, mutta yleensä sitä ei tarvitse ajatella. Peilissä mieli ja ruumis ovat korostetusti yhdessä. Se on jotenkin rauhoittavaakin, minusta. Videokuvan jälkikätinen katse kuitenkin problematisoi suhteen. Siksi oman itsensä näkeminen elävässä kuvassa on niin hankalaa.
Valokuva onkin sitten toinen juttu. Pysähtyneessä kuvassa ei ole samalla tavalla subjektia. Luulen, että valokuvassa siksi kiinnitetään enemmän huomiota kohteen kehoon kuin mieleen. Tosin joskus joku näyttää kuvassa "aivan itseltään", ja sillä emme tarkoita yleensä kehoa vaan mieltä. Se on jokin tietty ainutlaatuinen häivähdys kasvoilla. Jotain mielestä on vangittu kuvaan kehosta.
Joten siis, jos teitä kehotetaan, vertauskuvallisessa mielessä, katsomaan peiliin, älkää katsoko peiliin. Katsokaa itseänne videolta.
Elokuvasanastossa huomiopisteellä tarkoitetaan sitä kohtaa kuvassa, johon yleisön katse kulloinkin kohdistuu. Huomiopisteeseen vaikuttavat niin sisällölliset kuin plastisetkin tekijät.
Erityisesti leikkaajan on tärkeää olla tietoinen huomiopisteen todennäköisestä sijainnista, koska se vaikuttaa erityisen paljon juuri otosten leikkauskohdassa, jossa kuvan sisältö vaihtuu. Sisällöllisesti huomiopisteellä voidaan leikkauskohdassa vaikuttaa katsojan ajatuksiin: johdatella sitä, mitä hän ensimmäisenä havaitsee. Plastinen näkökulma liittyy usein leikkauksen sujuvuuteen ja katsojan jatkuvuuden kokemukseen. Väärin liikkuva huomiopiste aiheuttaa kuvavirtaan särön. Molemmissa tapauksissa huomiopiste, kuten leikkaus yleensäkin, on tietysti myös elokuvan ohjaajan ajattelun työkalu.
Ehdotin aiemmin, että (intellektuaalisessa) montaasileikkauksessa olisi kyse katsojan mentaalisten skeemojen manipuloinnista. Kun ensimmäinen otos virittää katsojan mielen tiettyihin odotuksiin ja kenties kehollisesti myös johonkin emootioon, seuraava otos törmää tähän tilaan.
Yhtäältä skeemat vaikuttavat katsojan näkö- ja kuulohavaintoon jo sinänsä: otosta edeltävät ajatukset määrittävät sitä, miten katsoja uuden havaintonsa tulkitsee. Toisaalta otosten väliset ristiriidat aiheuttavat katsojan ajatusten ja emootioiden äkillisiä muutoksia.
Kerron esimerkin: Illalla sveitsiläisen vuoristokylän pienessä hotellissa huoneeseen kantautui kirkonkellon lyönti. Panin sen merkille viehättävänä yksityiskohtana. Sattumalta vain muutama sekunti lyönnin jälkeen puhelimeni jokailtainen hälytys muistutti (vitsikkäästi) Pasila-sarjan poliisien äänillä, että minun on aika ottaa lääkkeet: "LÄÄKKEET!!"
Minä ja matkakumppanini ratkesimme välittömästi yhtäaikaiseen nauruun, mitä ei muina iltoina samaan aikaan tapahtunut. Mutta nyt kirkonkellon ääni oli virittänyt meidät molemmat sellaiseen (tiedostamattomaan) mentaaliseen tilaan, johon Rauno Repomiehen lääkkeet eivät sopineet. Huumori syntyy ristiriidoista ja yllätyksistä. Jatkuvuuteen tuli särö.
Eikö montaasileikkauksessa voisikin ajatella olevan kyse eräänlaisen mentaalisen huomiopisteen manipuloinnista? Tämä vertauskuvallinen piste ei ole kuvan pinnassa, vaan katsojan omassa mielessä. Leikkausta edeltävä otos vaikuttaa siihen, missä katsojan ajatukset liikkuvat, kun kuvan sisältö vaihtuu. (On tärkeää huomata, että ajattelusta vain osa on tietoista. Kuvat käynnistävät mielessä paljon prosesseja, joita emme koskaan itse havaitse. Varsinkin kuvan herättämät emootiot ohjaavat ajattelua.)
Konventionaalisessa elokuvakerronnassa ajatus jatkuu sujuvasti leikkauskohtien yli, eikä katsoja kiinnitä niihin huomiota. Montaasivaikutus perustuu epäjatkuvuuteen, jossa mentaalinen huomiopiste hyppää – ja ajatuksen suunta muuttuu. Eisensteinhän tavoitteli omien sanojensa mukaan suoranaisia shokkeja.
Seuraavassa kuvasarjassa kokeilen tällaista ajatuksen ohjailua hienovaraisemmin. Selitän tarkoitukseni videon alla. (Se on siksi hyvä katsoa ennen selityksiä.)
Ensimmäisillä kynttiläotoksilla pyrin ohjaamaan katsojan mielentilan jonkinlaiseen hartauteen. Toivon kuvien herättävän (tietoisia ja tiedostamattomia) mielteitä rauhasta, perheestä, ehkä lapsuudestakin. En odota näiden ajatusten olevan mitään tiettyjä ajatuksia, sillä ne kumpuavat katsojan omista muistoista ja assosiaatioista. Viimeinen otos, muistokynttilä tien varressa, tulee havaituksi tässä mielentilassa, näiden skeemojen vallitessa katsojan mielessä. Uskon, että se muuttaa kuvan havaitsemista ja kokemista.
(Mielessäni kävi myös käyttää kuvaa lapsen syntymäpäiväkakun kynttilöistä juuri ennen viimeistä otosta. Se olisi aiheuttanut dramaattisen konfliktin – mutta myös draamallisen, narratiivisen, mikä ei ollut tarkoituksena.)
Tässä kuvassa olen minä, 20 vuotta sitten, peruskoulun viimeisellä luokalla. Ja samaan aikaan olen nyt tässä ruudun edessä, kirjoittamassa. Sellainen on valokuvan luonne. Me aivan sujuvasti puhumme asioista, jotka ikään kuin ovat kuvassa. Valokuva ei esitä minua, se on kuva minusta.
Professori Janne Seppänen kirjoittaa valokuvan "materiaalisesta ytimestä", joka syntyy todellisuuden jättäessä fyysisen jäljen kameran filmille tai kennolle. Yllä olevassa kuvassa olen minä, koska kesällä 20 vuotta sitten auringosta liikkeelle lähteneet fotonit heijastuivat juuri minusta ja törmäsivät Jenni Alasen kameran sisällä olevan filmin pintaan. Kuva syntyi minusta. Nyt tuo jälki kulkee kuvan mukana.
Ihmisen ajattelu on pääosin kuvallista, kertoo neurotiede. Käsittelemme havaintojamme, ajatuksiamme – tunteitakin – eräänlaisina kuvina joko ulkoisesta todellisuudesta tai aivojen sisäisistä tapahtumista. Kielen sanat ja lauseet ovat käännöksiä ja muunnoksia näistä kuvista. Kuvien käsittely on ihmismielelle natiivia puuhaa. Kerron esimerkin.
Olimme sopineet puolisoni Annen kanssa tapaamisen keskustaan. Lapsemme oli tulossa äidin kanssa tanssitunnilta ja minun piti viedä hänet kotiin, kun äiti lähti ruokapiirin kokoukseen. Ennen tapaamista lähetin vielä tekstiviestin ja varmistin, että olihan se Lasipalatsi, jonka luona meidän piti nähdä. Eihän se ollut. Tapaamispaikaksi olikin sovittu Kirjasto 10 Postitalossa.
Ihmettelin tätä sekaannusta. Olihan mielessäni selkeä kuva Lasipalatsista. Niin – siellähän Kirjasto 10 vielä vuosia sitten sijaitsi, kun se perustettiin ja opin sitä käyttämään! Kun muistini rekisteröi sovitun tapaamispaikan, se tallensi kirjaston nimen sijaan kuvan, jota virheellisesti ajattelin. Kun palautin tuon kuvan mieleeni, sanallistin sen Lasipalatsiksi, en kirjastoksi.
Se, mitä olen lukenut muistin toiminnasta, selittää tätä. Muistijälki jää helpommin ja vahvemmin kuvista kuin kielellisestä informaatiosta. Mutta erityisesti muisti on orientoitunut toiminnan ja vuorovaikutuksen rekisteröimiseen. Eläimelle on eduksi oppia hyvin nopeasti, mitä tapahtuu, kun syö tietynlaisen marjan tai tarttuu tietynlaiseen oksaan. Mitä tapahtuu, kun koskee kuumaan hellaan. Tai unohtaa ostaa kukkia. Muistin viimekätinen tehtävä ei niinkään ole muodostaa kuvaa menneisyydestä vaan tulevaisuudesta, arvelevat tutkijat. Muisti auttaa meitä ennakoimaan tapahtumia. Siksi muistamme erityisen hyvin asiat, jotka tapahtuvat meidän ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa.
Elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein (1898–1948) kertoo esseessään neurologisesta potilaasta, jonka aivotoiminta hitaasti rappeutui. Loppuvaiheessa hän ei enää tunnistanut edes tutuimpia arkipäivän esineitä. Teekupin nimikin katosi. Mutta kun potilas oikein pinnisteli ja tunnusteli tuttua esinettä, muistista putkahtivat sanat: "juoda teetä". Viimeiseksi jäljelle jäi jälki siitä, mitä tuolla esineellä tehdään.
Valo- ja elokuvakameralla, siis tavallisella älypuhelimella, kuvatessa ollaan tekemisissä hyvin konkreettisten asioiden kanssa. Mitään, mikä ei näy tai kuulu, ei voi kuvata. Jotta oman ajatuksensa voisi taltioida kuvaksi, sen pitää saada aineellinen muoto, josta fotonit kimpoavat. Elävässä kuvassa tuo muoto on yleensä toimintaa ja vuorovaikutusta. Siksi kuvaaminen on luonteva tapa hahmottaa ja havainnollistaa abstraktioita: kieltä, käsitteitä ja ilmiöitä.
Länsimäen koulun neljännen luokan opettaja Hanne-Mari Rumbin kertoi esimerkin kuvaustehtävästä ympäristö- ja luonnontiedon opetuksessa. Hänen luokallaan on useita oppilaita, joille suomen kieli tuottaa vaikeuksia. Oppikirja puolestaan vilisee uusia käsitteitä ja asiasisältöjä, jotka ovat hankalia kaikille. Esimerkiksi tällaisia lauseita:
"Saamelaisia sanotaan alkuperäiskansaksi, mikä tarkoittaa, että he ovat asuneet alueella jo pitkään ennen muita kansoja."
Kun oppikirjan kappaleen teksti oli yhdessä käsitelty, opettaja poimi sen sisällöstä hankalimmat lauseet. Oppilaiden tehtävä oli visualisoida ne itse valitsemallaan tavalla kuvaamalla. Esimerkiksi näin:
Videot katsottiin yhdessä. Yleisön tehtävänä oli pelkän kuvan perusteella päätellä, mistä oppikirjan lauseesta on kysymys.
Tällaisessa tehtävässä oppilaat joutuvat tekemään paljon töitä käsitteiden purkamiseksi. Mitä tarkoittaa "alkuperäiskansa"? Jotta käsite ja siihen viittaava kielen sana voisivat tulla ymmärrettäviksi, niiden taakse pitää rakentaa ajatus. Kuvaaminen on siihen hauska, toiminnallinen työtapa. Kokemusten perusteella näyttäisi siltä, että edestakainen liikkuminen kuvan ja kielen välillä tuottaa paljon ajattelua.
Samankaltaista prosessia työnohjaaja Pasi Ylirisku hyödynsi aikuisten kanssa:
Teen työnohjaustyötä ja ajoittain käytän videokuvaa auttamaan asiakkaan omien ajatusten selventämisessä. Tällä kertaa huomasin puhutun aiheen kiertävän "samaa" kehää ja ajattelin, että ajattelun muuttaminen sanallisesta visuaaliseksi saattaisi aukaista uuden polun. Kuvittelin, että tätä kautta he voisivat hahmottaa työhön liittyvää haastetta uudesta näkökulmasta. Kerroin heille Kamerakynän yli 20 vuotisesta kehitystyöstä ja he innostuivat ideasta.
Otimme aikaa noin 20 minuuttia ja tehtävän ohjeistus oli seuraava: Ottakaa 2-3 hengen ryhmät. Miettikää miten käsipuhelimilla kuvaisitte 3-5 kuvan sarjan (still-kuva) työpaikkastanne kiinnostuneelle uudelle työntekijälle tai uudelle asiakkaalle. Teillä on aikaa yhteensä 25 minuuttia aikaa toteuttaa kyseinen hanke. Tämän jälkeen ryhmät palaavat takaisin ja he esittelevät visuaaliset tuotokset niihin liittyvin selityksin.
Energiataso nousi ryhmässä aivan uudelle tasolle ja naurunremakka valtasi paikan tuon 25 minuutin ajaksi. Tämän jälkeen jokainen ryhmä esitteli oman näkökulmansa ja kuvasarjansa. Työnohjaajana kuuntelin ja toistin osia heidän tarinoistaan.
Tämän kokonaisuuden jälkeen eräs osallistuja kiteytti heidän työhönsä liittyvän haasteen erittäin yksinkertaiseen ja kaikkien läsnäolijoiden hyväksymään muotoon.
Koen, että ajattelutavan ja ryhmässä vallitsevan puheen muuttaminen visuaaliseen ja keholliseen muotoon muutti heidän totutun tavan nähdä tuo työhön liittyvä haaste.
Työelämässä – varsinkin työyhteisömme tavoitteista ja arvoista puhuessamme – turvaudumme usein vakiintuneisiin fraaseihin, joiden merkitykset saattavat olla jopa meille itsellemme vieraita. Omasta työstä on aika vaikeaa puhua ilman juuri niitä sanoja, joita on tottunut käyttämään. Samalla fraasit vahvistuvat ja etääntyvät niistä ajatuksista, joita ne ovat alunperin syntyneet tarkoittamaan. Jäämme sanojen vangeiksi, emmekä välttämättä pääse käsiksi uusiin ajatuksiin.
Työnohjaajan antama tehtävä rikkoi tämän kehän. Kuvallistaminen edellytti omien havaintojen käsittelemistä ilman kieltä. Tämä tuotti väistämätöntä uutta ajattelua ja uusia oivalluksiakin. Se oli vaikeaa mutta juuri siksi hauskaa.
Tällaisen toiminnallisen prosessin aikana opiskeltavaa aihetta käsitellään monella tavalla eri vaiheissa ja siihen liittyvä konteksti laajenee. Monet aistit ovat aktiivisia ja muistijälkiä jää aivoissa moneen eri paikkaan. Mahdollisia mieleen palauttavia muistivihjeitä on enemmän. Tapahtuu sitä, mitä kutsutaan syväoppimiseksi.
Video tallentuu kameralle, mutta itse oppimiskokemus jää oppilaan päähän. Myös kuvaustilanteesta jää muistoja, joihin opiskeltavat asiat mielessä kiinnittyvät. Myönteiset tunteet vahvistavat näitä muistijälkiä entisestään ja edistävät oppimista. Siitä lisää toisella kerralla!
Tutkin montaasin mekanismia kesällä hieman pakkomielteisesti. Minulle jäi käteen kolme palaa, joissa kussakin on kirkas kuva, mutta joiden saumat eivät aivan täysin sovi yhteen. Yhtäältä oli eisensteiniläinen konfliktin montaasi, toisaalta deleuzelainen särö kuvavirrassa, kolmanneksi itse rakentelemani semioottinen malli, jossa montaasi näyttäytyy kahden merkitysjoukon leikkauksena. Jokainen näistä selittää montaasin mekanismia, mutta keskenään hieman ristiriitaisilla tavoilla. Keksimäni nokkela montaasiajatteluharjoitus, jossa käytetään apuna kielen konjunktioita, sopi kyllä jollain tavalla kaikkiin niihin – mutta en osannut selittää itselleni saati muille miksi.
Lauri JärvilehdonTee itsestäsi mestariajattelija avasi lukon jo sivulla 26. Hän ei kirjassaan kirjoittanut sanaakaan elokuvasta, mutta skeeman idean palauttaminen mieleeni auttoi.
Olin käsitellyt skeemoja jo 10 vuotta sitten opinnäytetyössäni oppimisen näkökulmasta, mutta konteksti – eräässä mielessä siis skeema – oli montaasin ymmärtämisen kannalta väärä. Nyt yksi asia johti nopeasti toiseen. Merkittävää apua oli siitä, että olin juuri tätä kirjaa ennen lukenut neurotieteellistä teosta muistin toiminnasta. Vasta Järvilehdon ärsyke sai minut yhdistämään sen opetukset montaasiajatteluuni. Näin:
Kun näemme montaasin ensimmäisen otoksen, mielessämme aktivoituu tietty joukko skeemoja. Esimerkiksi siis muistin osia, merkityksiä ja emootioita. Kun leikkaus heittää meidän seuraavaan kuvaan, havaitsemme sen näiden avautuneiden skeemojen suodattamana. Jos edellinen kuva olisi ollut toisenlainen, skeemat ja siten havaintomme merkitykset ja reaktiot olisivat toisenlaiset. Tämä selittää jokaisen montaasimallini kirkkaasti:
1) Koska skeema koostuu esimerkiksi meissä käynnissä olevasta emootiosta, leikkaus saattaa aiheuttaa eisensteiniläisen "shokin". Eisenstein kirjoittaa, että kuvat törmäävät toisiinsa, mutta psykologisesti ajatellen jälkimmäinen kuva törmää oikeastaan meidän ajatuksiimme, jotka ensimmäinen kuva on käynnistänyt.
2) Koska skeema koostuu muistimme sisällöstä ja merkityksistä, montaasileikkaus synnyttää epäjatkuvuuden ajatuksiimme. Tällaista säröä Deleuze ymmärtääkseni tarkoitti. Leikkauskohdassa ajatuksen suunta muuttuu. Se, mitä jälkimmäisessä kuvassa näemme, riippuu meidän omista ajatuksistamme, meidän skeemoistamme. Näin ei ole myöskään ollenkaan yhdentekevää missä järjestyksessä nämä kuvat näemme. Ensimmäinen kuva lataa tietyn, tiedostamattomankin, tavan katsoa leikkausta seuraavaa kuvaa. Toisin päin reaktio olisi toisenlainen. Edelleen, kahden vierekkäisen kuvan kollaasi ei siksi toimi kuten ajassa tapahtuva montaasi. Siksi yksisuuntainen konjunktio on hyvä tapa mallintaa montaasiajattelua.
3) Koska skeema tarkoittaa mahdollisten merkitysten joukkoa (jotka voimme havaita seuraavassa kuvassa), se sopii hyvin myös ajatukseeni kahden merkitysjoukon törmäämisestä. Kuvien leikkaus (myös joukko-opin merkityksessä) aktualisoi kuvissa tietyt merkitykset ja unohtaa toiset. Tämä muistuttaa ja selittää mekanismia, josta Pasi Väliaho kirjoittaa Godard-artikkelissaan.
Oppikirjan mukaisessa fiktioelokuvassa leikkaus seuraa mahdollisimman huomaamattomasti toiminnan kulkua. Skeemat liittyvät juoneen. Valmistaudumme näkemään kuvassa niitä asioita, joita odotamme tapahtuvan. Ajatus kulkee dramaturgian mukana. Tässä kerronnassa pieni hyppyleikkauskin on särö, joka saa mielen problematisoimaan kuvia – tai kuvat problematisoimaan toisiaan.
Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1998 – olin 17-vuotias – lähetin sähköpostilla Helsingin kaupungille aloitteen. On perustettava verkkopalvelu, keskustelufoorumi Aivopuisto, johon kaupunkilaiset voivat kokoontua keskustelemaan, väittelemään ja tutustumaan toisiinsa.
Internet olisi ympäristönä ylivertainen. Kaupungin puistot ja torit eivät toimi todellisena avoimena foorumina uusille ihmisille, näkemyksille ja keskusteluille. Ne ovat kaveriporukoiden keskinäisiä hengauspaikkoja, perjantai-illan juhlijoiden tungosta ja älämölöä. Netissä olisi toisenlaista.
Aivopuistossa keskustelu olisi älyllistä ja vapaata. Se sopisi kaikenlaisille kaupunkilaisille, nuorille ja vanhoille, ekstroverteille ja introverteille. Voisimme samaan aikaan seurata keskusteluja mistä tahansa aiheista – ja halutessamme osallistua niihin meille sopivalla hetkellä. Huomio kiinnittyisi ripsivärin sijasta keskustelukumppanin ajatuksiin. Tutustuisimme uusiin ihmisiin ja maailmankatsomuksiin. Oppisimme sosiaalisia taitoja ja omien mielipiteiden perustelemista.
En keksinyt tätä omasta päästäni. Kirjoitimme aloitteen porukalla, joka oli alunperin tutustunut toisiinsa Mikrobitti-lehden lukijapurkissa MBnetissä jo vuonna 1995. Olimme tosissamme. Näimme verkossa mahdollisuuden sosiaalisuuden ja sananvapauden vallankumoukseen. Pitäisi vain rakentaa tarvittava infrastruktuuri!
Toisin kävi.
Michael Haneken elokuva Valkoinen nauha (2009) kuvaa 1900-luvun alun pohjoissaksalaista kylää, jossa alkaa tapahtua poikkeuksellisia väkivaltaisia tekoja. Elokuvan kertoja uskoo tapahtumien selittävän tulevien vuosikymmenten tapahtumia Saksassa.
Vanhan nörtin sydämeen sattuu myöntää, että ehkä juuri internet on osittain syynä siihen, että yhteiskuntamme on sairastunut epäluuloon, vihaan ja välinpitämättömyyteen. Kun vastaanottokeskukseen heitetään polttopullo, internetillä on osuutta asiaan. En tarkoita tällä yksittäiseen tekoon johtavaa inspiroitumista enkä verkon avulla järjestäytyvää terrorismia, vaan sitä yhteisön ilmapiiriä, jossa näitä "yksittäistapauksia" alkaa tapahtua. Verkkokeskustelun krooninen riitely ja pahansuopa ilmapiiri ovat pikkuhiljaa aiheuttaneet yhteiskuntaan pysyviä vammoja.
Yhteisömme ei hallinnut niitä mahdollisuuksia, jotka uusi viestintäväline antoi. Sähköiset viestit ihmisten välillä alkoivat kulkea niin nopeasti ja holtittomasti, että saimme jonkinlaisen kollektiivisen sosiaalisen epilepsiakohtauksen. Eivätkö oireet täsmääkin?
Ryhmäilmiöt ohjaavat nettikeskustelua
Sosiaalinen media on altis samoille ryhmäilmiöille, joita ilmenee kaikissa ihmisen ryhmissä. Kun ryhmän koko kasvaa, sillä alkaa olla useita sosiaalipsykologian tuntemia suurryhmän taipumuksia. Esimerkiksi: Ohjaamaton suurryhmä on turvaton, koska sen tapahtumat ovat ennustamattomia ja ryhmän jäsenten roolit häilyviä. Ryhmällä on taipumus jakautua pienempiin samanmielisten klikkeihin, jotka vastustavat toisia klikkejä. Mielipiteet pyrkivät kohti äärimmäisyyksiä ja polarisoituvat puolustettaviin ja vastustettaviin asioihin. Suurryhmässä ilmaistaan helpommin negatiivisia tunteita. Aggressiot heräävät herkästi ja tunteet tarttuvat. Kokemus henkilökohtaisesta vastuusta on vähäinen. Yhteisönä suurryhmä on toisaalta parhaimmillaan luova ja yllätyksellinen, toisaalta impulsiivinen ja lyhytjännitteinen.
Verkkokeskustelulla on luonnollisesti myös satunnaisen ryhmän ominaisuuksia. Tällaisella ryhmällä ei ole yhteisiä normeja, vaan jäsenten henkilökohtaiset intressit määrittävät käyttäytymistä. Satunnainen ryhmä houkuttelee jäseniä kärjistämään omia ominaisuuksiaan. Ryhmässä käytetään puolustusmekanismeina mm. älyllistämistä, varautuneisuutta, erottautumista ja hyökkäystä.
Verkkokeskustelun ongelmia käsitellään (kuten koulukiusaamistakin) yleensä yksilöiden häiriökäyttäytymisenä, vaikka kyse on tunnetuista ryhmäilmiöistä, lainalaisuuksista, joita yksilöiden on vaikea vastustaa. Niiden hallitseminen vaatii aina aktiivisia ohjaustoimia, jotta yhteisö pysyy terveenä. Ryhmäilmiöiden tunnistaminen ja ohjaaminen onkin tärkeä osa esimerkiksi nuorisotyöntekijöiden ja opettajien työtä.
Jotta ryhmä ylipäätään voi toimia menestyksellä yhdessä, se tarvitsee yhteisen tavoitteen ja johtajuutta. Johtajan tehtävä on pitää ryhmä tietoisena tavoitteestaan ja ohjata toimintaa sitä kohti. Monimuotoisissa verkkokeskusteluissa tämä on tietysti vaikeaa jos ei suorastaan mahdotonta. Ketkä satunnaisista osallistujista kuuluvat ryhmään? Mikä muka on keskustelun tavoite? Miten keskustelulle valittaisiin johtaja ja mitä hän tekisi?
Kalat ja linnut ovat ratkaisseet samankaltaisen johtamisen ongelman parviälyllä. Vaikka yksittäinen parven jäsen ei tunne paikkaansa tai ryhmän rajoja, eikä kukaan johda toimintaa, parvi pystyy yhdessä hämmästyttävän yhdenmukaiseen toimintaan. Jokainen parven jäsen viestii jatkuvasti ympärillään oleville tovereille aikeistaan ja tarkkailee heitä. Näin ryhmä käyttäytyy ja ratkaisee ongelmia kuin yksi olio.
Voisiko oikein organisoitu verkkokeskustelu nousta samanlaiseen lentoon kuin kottaraisten parvi tässä videossa?
Vuonna 1998 Helsingin kaupungille lähettämäni aloite kyllä noteerattiin, mutta julkista palvelua keskustelufoorumeista ei tullut. Historia valitsi aivan toisenlaisen polun kuin olimme kuvitelleet. Siksi teen nyt uuden aloitteen.
Minulle suodulla nuorisotyöntekijän kokemuksella ja lähipiirini monialaisella asiantuntemuksella määrään teille, Suomen kansa, reseptin kollektiivisen sosiaalisen epilepsian ennaltaehkäisyyn. Reseptin suunnittelussa minua auttoivat BBS-veteraani Martti Anttila ja psykologi Liisa Raina.
Uusi netiketti vuodelle 2016 – 3x3 ohjetta parempaan keskusteluun verkossa
Kun otat osaa julkiseen keskusteluun verkossa, tarkista nämä kolme kohtaa ennen viestin kirjoittamista. Oikein noudatettuna ohjeet hillitsevät hallitsemattomia sähköisiä purkauksia verkossa ja sen ulkopuolella.
1. Tiedosta, kuinka paljon tiedät asiasta, johon olet ottamassa kantaa
Verkkokeskustelut ovat tiheänään väärää tietoa ja väittelyä virheellisistä faktoista. Tälle on psykologinen selitys: ylivertaisuusvinouma. Myös Dunning–Kruger-vaikutuksena tunnettu kognitiivinen vinouma on ilmiö, jossa yksilö yliarvioi oman osaamisensa ja tietonsa. Tutkimusten mukaan vinouma on sitä suurempi, mitä vähemmän tietoa yksilöllä on. Ne, jotka tietävät vähiten, luulevat itsestään eniten. Kun tieto lisääntyy, käsitys omasta osaamisesta nopeasti laskee.
Kuvittele olevasi vieraassa säkkipimeässä talossa taskulampun kanssa. Tehtävänäsi on lyhyessä ajassa selvittää huoneiston tarkka pohjapiirros. Pian sinulla alkaa mielestäsi olla jo hyvä käsitys ympäristöstä. Kuitenkin – jos sinulta jää yksi tärkeä ovi huomaamatta, et saa koskaan selville, että huoneistosi on vain yksi nurkka monikerroksisessa ja -tahoisessa kartanossa, jossa riittäisi tutkittavaa moneksi päiväksi.
Tähän ilmiöön ei verkkokeskusteluissa voi olla törmäämättä, mutta sitä voi itse välttää.
Ensimmäisenä: Epäile itseäsi. Onko tietosi todenperäistä? Mistä olet sen alunperin saanut? Kannattaako sitä jakaa totena eteenpäin? Kuinka suuri hämärä alue asiantuntemustasi ympäröi?
Mieti, kuinka valmis olet muuttamaan käsityksiäsi muilta saamasi uuden tiedon myötä. Ohjaako tieto mielipiteitäsi vai mielipiteesi tietoa?
Sinulla ei tarvitse olla mielipidettä asiasta, jota et tunne. Voit valita keskusteluun myös uteliaan, kyselevän roolin. Kun kyselet muilta näkemyksiä, perusteluita ja tarkennuksia ilman ennakkoasennetta, muutkin vastaavat avoimemmin. Voit myös pyytää muilta apua oman mielipiteesi muodostamiseen. Se synnyttää usein hyvää keskustelua.
2. Tunnista omat emootiosi
Olemme jatkuvasti erilaisten emootioiden vallassa. Aivoissamme tapahtuu tiedostamattomia prosesseja, reaktioita, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Suurinta osaa emootioista ja niiden oireista emme koskaan itse huomaa. Muut saattavat tunnistaa ne eleistämme ja ilmeistämme. Välillä havahdumme itsekin: huomaamme olevamme vihaisia, liikuttuneita tai huvittuneita. Emootio on silloin nostanut tietoisuuteen huomiolipun, tunteen.
Tunne ei velvoita käyttäytymään tunteen mukaisesti. Päinvastoin – se mahdollistaa toimimisen toisin. Niin kauan, kun emootio on tiedostamaton, se ohjaa meitä. Vihaisena kirjoitamme huomaamattamme vihaisia viestejä. Kun tunne nousee tietoisuuteen, voimme tietoisesti alkaa vastustaa sen vaikutusta. Kun tiedämme olevamme vihaisia, osaamme karsia viestistämme emootion tihutyöt.
Omat tuntemuksesi eivät kerro mitään itse asiasta, ne kertovat sinun suhteestasi asiaan – tai jostain, mitä asia toi sinulle mieleen. Valitse, haluatko kirjoittaa asiasta vai itsestäsi. Kerro se myös muille.
Tunnista omat tunteesi ja hallitse niitä. Älä tulkitse ja analysoi toisten tunteita, elleivät ne ole keskustelun aiheena. Se provosoi muita samaan. Pian keskustelette toistenne mielenmaisemista keittiöpsykologiaa alemmalla tasolla.
3. Hahmota keskustelun tavoite
Hyvällä keskustelulla on tavoite, josta kaikki ovat tietoisia. Ristiriitaiset tavoitteet sotkevat keskustelun hetkessä. Kun keskustelijat ovat eri mieltä sekä kysymyksestä että vastauksesta, dialogi on mahdotonta. Verkkokeskustelussa ei yleensä ole puheenjohtajaa, joka huolehtisi tavoitteen muotoilusta, uudelleenmuotoilusta ja seuraamisesta. Siksi jokaisen on kannettava vastuusta oma osansa. Kun osallistut keskusteluun, tarkkaile siis näitä:
Mikä näyttää olevan keskustelun tavoite? Seuraa sitä, älä sotke tahallasi. Jos tavoite on epäselvä, voit kysyä tai ehdottaa sitä. Monipolvisessa keskustelussa voi toki olla useita rinnakkaisia tavoitteita. Tee itsellesi ja muille selväksi, jos pyrit muuttamaan keskustelun kurssia. Kun aloitat uuden keskustelun, voit linjata tavoitteen jo ensimmäisessä viestissä.
Hahmota, mikä on oma henkilökohtainen tavoitteesi keskustelussa ja tee se näkyväksi. Voit kertoa jokaisessa viestissä, mihin pyrit. Jos haluat selittää vielä kerran paremmin, sano se. Jos haluat ymmärtää paremmin, sano se. Jos haluat naurattaa, sano se. Jos haluat loukata, sano sekin. Jos huomaat, että tavoitteesi ei olekaan hyvä, älä tee sitä.
Kun olet tietoinen sekä yhteisestä että henkilökohtaisesta tavoitteestasi, mieti, millainen viesti edistää asiaa parhaiten. Älä seuraa tunnetta vaan tavoitetta. Ole kapteeni, älä perämies.
Lopuksi – ajattele sanoja, jotka filosofi Immanuel Kant kirjoitti:
"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."
