Kirjoita asiaa. Kirjoita tiiviisti ja lyhyesti. Ole kiinnostava. Perustele väitteesi. Puolusta omaa kantaasi, mutta anna muille vapaus päättää omastaan. Älä huuda. Älä trollaa. Älä provosoi. Älä käy henkilöön. Älä nälvi, ivaa, leimaa tai vääristele. Älä yllytä vainoon tai leimaa ihmisiä uskonnon, syntyperän tai muun ominaisuuden perusteella. Älä ilakoi toisten onnettomuuksilla, vastoinkäymisillä tai sairauksilla. Älä mainosta.
Tällaisia ohjeita ja sääntöjä suomalaiset keskustelupalstat antavat osallistujilleen, jotta yhteinen keskustelu onnistuisi säällisesti. Helsingin Sanomat on tavoitteessaan kaikista kunnianhimoisin – se kertoo päämääräkseen "luoda Suomen parasta keskustelua."
Hyvistä aikeista huolimatta lopputulos on usein jotain muuta. Keskustelut netissä eivät aina ole kovin kiinnostavia, väitteitä ei perustella, henkilöön käydään jatkuvasti. Ivataan, nälvitään ja vääristellään. Eikä kirjoiteta asiaa.
Tavallinen epäilty keskustelun epäonnistumiseen on kasvottomuus. Verkossa emme yleensä tiedä kenen kanssa puhumme, emmekä näe hänen reaktioitaan. Vanha ratkaisu ongelmaan on netiketti eli käyttäytymissäännöt, mutta se ei näytä olevan oikea lääke. Tiukemman kurin sijaan arvelen, että verkkokeskustelussa tarvittaisiin enemmän järjestystä. Tästä erottelusta Esko Valtaoja kirjoittaa Turun Sanomissa oivaltavasti:
"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden eron huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin."
"Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä. Diktatuurit osoittavat, että ankarinkaan kuri ei toimi kuin tiettyyn rajaan saakka; järjestykseen perustuva yhteiskunta on paljon stabiilimpi kuin kuriin nojaava."
Kysymys siis kuuluu: Kun kuri ei näytä auttavan. miten nettikeskusteluihin saataisiin lisää järjestystä?
Nettiä on 90-luvulta asti tarkasteltu listaamalla tapoja, joilla se eroaa niin sanotusta "oikeasta maailmasta"–usein tuloksetta.Ratkaisujen kannalta hedelmällisempää saattaa olla tarkastella sitä, mikä ihmisten vuorovaikutusta eri ympäristöissä yhdistää. Ryhmäkeskustelujen ongelmat nimittäin tunnetaan hyvin ja niihin on olemassa lääkkeitä.
Ihmisryhmillä on säännönmukaista taipumusta tietynlaiseen käyttäytymiseen. Näitä mekanismeja kutsutaan ryhmäilmiöiksi. Suurissa ryhmissä ilmiöt ovat enimmäkseen negatiivisia: kärjistymistä, polarisoitumista, klikkiytymistä, turvattomuutta... Kuulostaako tutulta? Koska ryhmäilmiöt eivät perustu yksilöiden tahdonalaiseen toimintaan, niitä on hyvin vaikea kontrolloida säännöillä ja kurilla. Niiden sijaan suurryhmä tarvitseekin tuekseen järjestystä.
Kirjoitan verkkokeskustelun ryhmäilmiöiden hallitsemisesta Voima-lehden mediakasvatusnumerossa. Voit lukea artikkelin tästä. Mukana on myös veikeä bingo!
Ajankohtainen ohje "Ei pidä antaa pelolle valtaa" on saanut kritiikkiäkin osakseen. Esimerkiksi Tuomas Enbuske kirjoittaa Apu-kolumnissaan, että on järjetöntä pyytää ihmistä olemaan pelkäämättä. Onhan ihminen suorastaan pelkäämiskone. Monissa kommenteissa pelkoa on pidetty terveenä reaktiona. Ja sitähän se on. Ohjeessa onkin kysymys enemmän vallasta kuin pelosta.
Kun "ei pidä antaa pelolle valtaa"-ohjetta lukee kirjaimellisesti, käy nopeasti ilmi, että kyse on tunnetaidoista, niistä, joita opetellaan jo pienten lasten kanssa. Tunteita tulee ja menee, mutta niiden tunnistamista ja vaikutusta omaan toimintaan voi säädellä. Ei tarvitse tehdä sitä, miltä tuntuu. Tunne on toinen juttu ja tahto on toinen. Ihminen voi tunteistaan riippumatta päättää toimia niin kuin päämääriensä kannalta katsoo hyväksi. Se on taito, jota voi opetella ja jonka voi oppia.
Tunne on saanut vallan silloin, kun se käyttää ihmisen tahtoa suoraan kulkematta toiminnanohjauksen kautta.
Yhteiskunnalla ei ole tunteita, mutta yhteiskunnassa on tunnelmia. Nekin ovat tahdottomia, yhteiskunnan ruumiissa ilmeneviä, usein tiedostamattomia reaktioita tapahtumiin – ja niilläkin on taipumus ohjata yhteiskunnan tahtoa. Mutta tunnelmataitoinen yhteiskunta osaa tunnistaa tunnelmansa, säädellä niitä ja erottaa ne tahdostaan. Silloin valta tavoitella hyvinä pidettyjä päämääriä hyviksi katsotuilla keinoilla on yhteiskunnan harkinnalla – ei esimerkiksi pelolla.
Tieto- ja viestintätekniikalla on koulussa kaksi hyvää käyttötarkoitusta: tieto ja viestintä.
Näistä jälkimmäinen herättää julkisessa keskustelussa enemmän hämmennystä. Jo 90-luvun mielipidesivuilla kirjoitettiin huolissaan nuorista, jotka vetäytyivät tietokoneidensa sisään eroon todellisen maailman ihmissuhteista, ja varsinkin niistä nuorista, jotka tietokoneidensa avulla kommunikoivat toisten nuorten kanssa. Olin yksi heistä.
Sahlbergharmitteli jo vuonna 2002 Yhteistoiminnallisen oppimisen käsikirjassaan sitä, kuinka huonosti yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmät ovat koulutyöhön juurtuneet. Samaan aikaan julkaistiin kaksi muutakin huomionarvoista aloitetta, jotka asettavat nykykeskustelun kiinnostavaan valoon.
Sirkku Kotilaisen väitöstutkimuksessa Mediakulttuurin haasteita opettajankoulutukselle (2001) kävi ilmi, että opettajat pitävät mediakasvatukseen soveltuvimpina menetelminä vuorovaikutusta, yhteistyötä ja kokemuksellisuutta korostavia työtapoja opettajajohtoisen luento-opetuksen sijaan. Juha Suoranta ja Mauri Ylä-Kotola esittävät (Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa, 2000), että juuri mediakasvatus mahdollistaa sellaisia uudenlaisia, vapaampia työskentelytapoja, joita koulutuksessa tarvitaan. Käytännön esteitä ovat hierarkkisuus, luokkahuonekeskeisyys, yhteistoiminnallisuuden puute ja kiire. Tässä yhteydessä viestin voi tiivistää näin: oikein käytettynä mediavälineet auttavat uudistamaan koulua Sahlbergin toivomaan suuntaan – ja vuonna 2001 opettajat näkivät sen mielekkäimpänä tapana lähestyä mediaa.
Nyt 15 vuotta myöhemmin on ilmeistä, ettei näin kovin laajasti tapahtunut. Sen sijaan näyttäisi siltä, että "tieto- ja viestintätekniikka" ymmärrettiin yksipuolisesti tietotekniikkana ja sen mahdollisuudet oppilaiden vuorovaikutuksen edistämisessä jäivät kartoittamatta. Tässä kirjoituksessa pyrin sijoittamaan vuorovaikutuksen ja mediavälineiden tunnettuja ominaisuuksia samaan koordinaatistoon.
Media on vuorovaikutuksen väline
Media, monikko latinan kielen sanasta medium, tarkoittaa välissä olevaa, välittäjää. Nykykielessä medialla tarkoitetaan asiayhteydestä riippuen joko tiettyä viestin alustaa tai ympäristöä (esim. televisio, internet, sanomalehdet), viestin materiaalista muotoa (esim. kirja) tai viestinnän muotoa (esim. puhe, teksti tai elokuva). Perustaltaan kyse on siis vuorovaikutuksen välineestä. Koulussa käytettävä viestintäteknologia kuuluu samaan historialliseen mediavälineiden jatkumoon leirinuotion, Mooseksen kivitaulujen, kirjapainotaidon ja ensimmäisen elokuvakameran, kinematografin, kanssa.
Omassa työssäni mediakasvattajana nuorisotyössä ja koulussa olen havainnut mediavälineillä neljä erilaista funktiota vuorovaikutuksen kehittämisessä. Annan niille tässä hauskat esihistorialliset nimet korostaakseni välineen ylihistoriallista roolia vuorovaikutuksessa.
Savumerkkifunktio: Välineen avulla välitetään viestejä ja luodaan virtuaalisia keskustelun tiloja. Nykykoulussa esim. whatsapp-keskusteluryhmiä ja wikejä.
Metsästysfunktio: Väline kokoaa ryhmän yhteisen tekemisen äärelle ja motivoi vuorovaikutuksen. Mammutin metsästys vaatii tarkkaa neuvottelua ja koordinaatiota sekä tietoisuutta yhteisestä päämäärästä. Kielen kehittyminen yhdistetäänkin usein juuri metsästyksessä hyödyllisiin valmiuksiin. Yhdessä metsästävälle lajille on ollut hyödyllinen taito kommunikoida keskenään ymmärrettävillä eleillä, jotka eivät pelästytä saalista.
Kokkausfunktio: Tämä on metsästysfunktion nykyaikaisempi alatapaus. Ruoanlaitto yhdessä on jäsentynyt vuorovaikutuksellinen prosessi, jossa jokaisella on oma roolinsa. Työn lopputulos on yhteinen ateria, jonka osat eivät välttämättä enää ole erotettavissa.
Leirinuotiofunktio: Välineen (tulen, valon, kuvan, äänen) äärelle kokoonnutaan jakamaan: syömään, kertomaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan. "Katso, mitä minä näin" on se ääneen sanomaton lause, joka usein kehystää lomavideota tai arjen havaintoa kännykkäkuvassa. Toinen näkemys kielen kehittymistä esittää, että puhetaitoa tarvittiin juuri juttujen kertomisessa nuotiolla.
"Koulun tärkein pedagoginen ratkaisu on se, miten vuorovaikutus on järjestetty"
Liisa Raina ja Rauno Haapaniemi pohtivat hyvän vuorovaikutuksen merkitystä oppimisessa kirjassaan Rakenna oppiva ryhmä – pedagogisen viihtymisen käsikirja (2014). Kirjan viesti on: Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma ja siksi oppilaiden vuorovaikutuksen ohjaaminen on opettajan tärkeimpiä tehtäviä.
Yhdessä oppiminen on usein – mutta ei aina – tehokkaampaa ja hauskempaa kuin opiskeleminen yksin. Helpoista tehtävistä yksilöt suoriutuvat usein ryhmää paremmin, mutta tehtävän monimutkaistuessa ryhmän edut tulevat esiin. Samalla yhdessä työskentely muuttuu vaikeammaksi ja vaatii enemmän taitoja – juuri niitä, joiden opettamista työelämä koululta odottaa.
Kouluopetus on perinteisesti järjestetty 20–30 yksilöstä koostuvassa suurryhmässä, jota opettaja johtaa. Vanhakantaisimmassa mallissa oppilaat istuvat kasvot opettajaan päin ja vuorovaikutus tapahtuu pääosin opettajan ja oppilaan välillä. Oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on rajoitettua ja koetaan häiritseväksi.
Suurryhmillä on paljon tyypillisiä ominaisuuksia, jotka kaikki pedagogit tunnistavat. Muutkin saattavat tunnistaa näistä oman työyhteisönsä kokoukset. Kun ryhmän koko kasvaa, ryhmän kiinteys vähenee ja turvattomuus lisääntyy. Suuressa ryhmässä ei synny helposti yhteistä tavoitetta, johon kaikki sitoutuvat. (Koululuokalla tällaista harvoin onkaan, koska oppimistavoitteet ovat yksilöllisiä.) Ryhmän kasvaessa henkilökohtainen vastuu vähenee ja vapaamatkustajuus lisääntyy. On helppo vetäytyä omiin puuhiinsa. Suurryhmässä dialogi on vaikeaa. Negatiiviset tunteet leviävät ja vahvistuvat herkästi. Jäsenten tyytyväisyys vähenee. Kiusaaminen on tyypillinen suurryhmän ilmiö. Toiminta on usein impulsiivista ja lyhytjännitteistä – toisaalta parhaimmillaan luovaa ja yllätyksellistä. Päästäkseen tavoitteisiinsa suurryhmä tarvitsee selkeän johtajan. Koulussa se on opettaja.
Raina ja Haapaniemi peräänkuuluttavat vuorovaikutuksen jäsentämistä pienryhmiin, joissa vuorovaikutuksen hyvät puolet pääsevät esille. Pienessä ryhmässä vuorovaikutussuhteita on vähemmän ja jokaisella on mahdollisuus osallistua. Kun mahdollisuus vaikuttaa työn lopputulokseen kasvaa, henkilökohtainen aktiivisuus, vastuu ja sitoutuminen kasvavat. Oppilaille syntyy positiivinen riippuvuus toisistaan. Ryhmän motivoituneimmat jäsenet pitävät huolta tavoitteiden saavuttamisesta. Heikosti motivoituneet oppilaat ottavat apua ja vaatimuksia vastaan herkemmin vertaisiltaan kuin opettajalta. Pienryhmä pyrkii yksimielisyyteen ja ristiriitojen välttämiseen. Sitoutuminen, tuen antaminen, hyväksyntä ja luottamus synnyttävät turvallisuutta, joka on oppimisen perusedellytys. Pienryhmiä opettajan on helpompi valvoa kuin yksittäisiä oppilaita erikseen. Kun johtajuus jakautuu ryhmiin, opettajalle jää enemmän aikaa oppilaiden tukemiseen.
Kaikki ryhmätöitä koulussa tehneet ja teettäneet tietävät, että tämä on varsin ideaalinen kuva todellisuudesta. Käsikirja muistuttaakin, että myös pienen ryhmän työskentelyä pitää ohjata ja tukea. Paras vaihtoehto on pysyvä, "oppiva ryhmä", joka kasvaa yhdessä työskentelyn mukana. Oppivassa ryhmässä vuorovaikutus- ja ryhmätyötaidot kehittyvät. Myös oppilaan itsetuntemus kasvaa. Hän pääsee kokeilemaan ja tunnistamaan erilaisia rooleja ryhmässä. Oppilaat kasvavat vastuuseen ja oma-aloitteisuuteen sekä yhteisössä toimimisen syy–seuraussuhteiden ymmärtämiseen. Opiskelumotivaatio kasvaa, tunnetaidot ja itsehallinta kehittyvät. Koulukiusaaminen vähenee ja siihen on helpompi tarttua nopeasti. Ohjaavan kasvattajan rooli kehittyy ja työmotivaatio vahvistuu.
Aineenopettajalle oppivien ryhmien perustaminen ei välttämättä ole mahdollista, ellei sitä ole yhdessä kollegojen kanssa organisoitu. Ryhmätyöskentely on yleensä kertaluonteinen tapahtuma, jossa syntyy uusi ryhmä, jossa tapahtuu alkavan ryhmän ilmiöitä. Tähän tilanteeseen kirjoittajat antavat ohjeeksi huomion kiinnittämisen työskentelyn rakenteeseen – sen on oltava yksinkertainen ja selkeästi määritelty. Tehtävän on autettava ryhmää jäsentymään.
Videokuvaustehtävä vuorovaikutuksen jäsentäjänä
Kuten Kotilainen, Suoranta ja Ylä-Kotola ylempänä, minäkin uskon, että juuri mediavälineet sopivat hyvin yhteistoiminnallisen oppimisen työkaluiksi – jopa mahdollistajiksi. Media on pohjimmiltaan vuorovaikutuksen väline, joka kantaa mukanaan valmiita, vahvoja vuorovaikutuksen rakenteita. Havainnollistan seuraavassa, miten yksinkertaisella videokuvaustehtävällä luodaan oppimistilanne, jossa pienryhmätyöskentelyn hyvät puolet tulevat esiin ja muodostavat resurssin oppimiselle. Esimerkki on seitsemännen luokan matematiikan tunnilta.
Esimerkkiä voi tarkastella aiemmin määrittelemieni metsästys-, kokkaus- ja leirinuotiofunktioiden kautta. Hyvälle vuorovaikutukselle edullisia rakenteita toteutuu useita:
Ryhmällä on yhteinen tavoite, joka on selvästi näkyvissä. Yhteinen tietoisuus syntyy helposti.
Prosessin ja yhteistyön rakenne on selkeä. Oppilaat hahmottavat nopeasti, mitä heidän pitää tehdä ennen kuin kameran REC-nappia painetaan, jotta napin painamisen jälkeen tapahtuisi se, mitä he haluavat tapahtuvan.
Jokaisella on työskentelyssä oma roolinsa. Roolit ovat näkyviä ja nimettävissä.
Jäsenet ovat positiivisesti riippuvaisia toisistaan. Video ei synny ilman jokaisen panosta.
Kun ryhmän koko on sopiva, vapaamatkustajuus ei ole mahdollista, Ryhmää dominoiva oppilas ei voi tehdä yksin.
Videon kuvaaminen tapahtuu ajassa kuten mammutinmetsästyskin: onnistuminen vaatii yhteistä samanaikaista koordinaatiota.
Yhteisen ajatuksen muodostaminen ja kuvaaminen vaatii neuvottelua.
Jotta kaikki voisivat toimia yhteisen suunnitelman mukaan, kaikkien pitää ymmärtää. Oppilaat opettavat toisiaan.
Valmis video on kuin yhdessä valmistettu ateria: jokainen osallistuja on vaikuttanut ja jättänyt oman jälkensä lopputulokseen. Video on yksi erottamaton kokonaisuus.
Videon esittäminen kerää oppilaat tiiviisti piiriin kameran ympärille kuin leirinuotiolle. Katselutehtävä antaa vuorovaikutukselle suunnan.
Katselutehtävässä katsoja onnistuu, kun hän ymmärtää, mitä toinen videollaan tarkoittaa.
Työskentely on itseohjautuvaa. Ryhmän sisään syntyy luontevasti johtajuutta. Opettajalle jää johtamiselta ja valvomiselta aikaa oppilaiden tukemiseen.
Tieto- ja viestintätekniikkaa pitää käyttää opetuksessa viisaasti
Huoli mobiililaitteiden negatiivisesta vaikutuksesta oppilaiden vuorovaikutukseen ei ole perätön. Kriitikot kuten Pasi Sahlberg, Liisa Keltikangas-Järvinen ja Kari Uusikylä ovat oikeassa siinä, että tieto- ja viestintäteknologiaa on käytetty kouluissa myös epäviisailla tavoilla, jotka ovat omiaan eristämään oppilaita oman työskentelynsä ääreen. Kun näin on tapahtunut, ei ole päästetty irti perinteisestä tavasta järjestää luokkahuoneen vuorovaikutus opettajajohtoiseen yksilötyöskentelyyn.
Mediavälineille ominaisempaa pedagogiaa on aktiivinen, toiminnallinen ja sosiaalinen oppiminen, jonka esikuvia on helppo löytää jo Montessorin ja Freinet'n ajattelusta sadan vuoden takaa – tai lähempää peruskoulun uudesta opetussuunnitelmasta:
"Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa. Se on yksin ja yhdessä tekemistä, ajattelemista, suunnittelua, tutkimista ja näiden prosessien monipuolista arvioimista. Siksi oppimisprosessissa on olennaista oppilaiden tahto ja kehittyvä taito oimia ja oppia yhdessä."
On hyödyllistä huomata, että tällaista otetta peräänkuulutettiin teknologiakeskustelussa jo 2000-luvun alussa hyvissä ajoin ennen mobiililaitteiden vallankumousta. Onneksi ei ole ollenkaan liian myöhäistä tarkentaa suuntaa. Kuunnellaan siis Sahlbergiä: lisää yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta ja empatiataitoja digilaitteiden käyttöön!
Tp @niinisto on aina ollut suorapuheinen ja realisti. Presidenttimme on rohkea, aito ja hyvä arvojohtaja! Suomessa on vihdoinkin #Presidentti joka on arvojohtaja sekä realisti. @niinisto on esimerkillinen #arvojohtaja. Presidentin puhe. Järkyttävä pettymys. Olemmeko näin itsekkäitä? #tolkunihminen #arvojohtaja #rajatkiinni #Niinistö #vihapuhe - toden totta, outo puhe #arvojohtaja lta.
Twitter-keskustelu presidentti Niinistönvaltiopäivien avajaispuheesta vahvistaa presidentin roolia tasavallan arvojohtajana. Onnistumisesta ollaan erimielisiä, mutta arvojohtajana häntä arvioidaan. Aivan kaikille se ei toki sovi. Eihän toisten arvoja voi johtaa! Esimerkiksi Tuomas Enbuske on tuhahtanut asiasta jo useasti.
Arvojohtaja = Heimopäällikkö kertoo, kuinka meidän - aikuisten ihmisten - pitäisi ajatella. Ei kiitos. Osaan ajatella itse. @PatrikGayer
"Minä vähän vierastan nimitystä arvojohtaja, koska kaikilla meillä ihmisillä on arvomme ja tulla niitä johtamaan on vähän komeaa toimintaa, hän sanoo.
– Mutta voi kyllä johdatella omilla arvoillaan ja jos ihmiset ne hyväksyvät niin voi saada tietysti saada aikaan muutoksiakin, esimerkiksi juuri tämän syrjäytymisen kohdalla, se olisi arvojohtamista."
Sitä ei heti huomaa, mutta Niinistö ja kansalaiskeskustelu tulevat paljastaneeksi jotain olennaista siitä, miten tasavalta Suomi ymmärtää johtajuuden. Liekö syy sitten työpaikoilla, koulussa, harrastuksissa vai armeijassa, mutta yhtä kaikki käsityksemme näyttäisi olevan tukevasti vanhassa maailmassa.
Nykyaikaisessa demokraattisessa yhteisössä johtajuus ei ole yksinvaltiutta ja sanelemista vaan – johtamista. Johtajan auktoriteettiasema ei ole sisäsyntyinen, vaan hän saa tehtävänsä, johtajan roolin, yhteisöltä. Hän voi toki välillä sanellakin ja käskyttää, jos se annetaan hänelle tehtäväksi. Taitava johtajuus, nykykäsityksen mukaan, kuitenkin perustuu muille metodeille.
Jokaisella toimivalla yhteisöllä on perustehtävä, josta yhteisö yhdessä on tietoinen. Jotta yhteisö voisi tuloksellisesti toteuttaa perustehtäväänsä, se tarvitsee toimivan työnjaon. Erityisesti se tarvitsee johtajuutta.
Kuvitelkaa työpaikan tai harrastuskerhon kokous, jossa ei ole sovittua puheenjohtajan roolia. Tilanne muuttuu nopeasti kaoottiseksi. Johtajuus seilaa hallitsemattomasti ilman sopimuksia. Joku saattaa ottaa sen hetkeksi hoitaakseen tai sitten se katoaa kokonaan. Olet ehkä joskus ollut kokouksessa, jossa keskustelu on ollut huonosti jäsentynyttä ja sen tavoite epäselvä. Ehkä kaikki eivät ole päässeet osallistumaan tasapuolisesti eikä kaikkien asiantuntemusta ole saatu hyödynnettyä. Asioiden hoitaminen yhdessä ei ole ollut etu vaan haitta. Johtaminen on ollut puutteellista.
Puheenjohtajalla ei välttämättä ole minkäänlaista päätösvaltaa yli muiden, mutta hänelle on annettu tehtävä: johtaa kokousta ja sen osallistujia kohti päämäärää. Siihen sisältyy tietty määrä sanelemista. Puheenjohtaja voi esimerkiksi antaa ja keskeyttää puheenvuoroja sekä esittää toimintatapoja. Lisäksi hänellä on väljä velvoite käyttää keinoja, joihin kaikilla muillakin on toki lupa. Puheenjohtaja esittää kysymyksiä, jäsentää keskustelua, pitää esillä sen tavoitetta ja tukee keskustelijoita – siis tukee keskustelua. Jos tätä ei tehdä hyvin, kokous epäonnistuu.
Mitä sitten voisi tarkoittaa arvojohtajuus?
Oletetaan, että kaipaamme yhteiskuntaamme arvokeskustelua. Toivomme, että se on hyvää ja tuloksellista. Vuosikertomusten muodollista sanahelinää emme kaipaa. Se on hyvä. Arvot nimittäin ovat yhteisön essentiaalinen ominaisuus, joka liittyy sekä perustehtävän määrittämiseen että sen toteuttamiseen. Jokaisella yhteisöllä on arvoja, joko tiedostettuja tai tiedostamattomia, jaettuja ja ristiriitaisia. Siksi niistä pitää keskustella. Jotta arvokeskustelu olisi tuloksellista, sitä pitää johtaa. Tästä näkökulmasta arvojohtajan roolia pitää tarkastella.
Onnistuiko tasavallan presidentti arvokeskustelun johtajana? Nähdäkseni ei. Kansanedustajien, median ja kansalaisten reaktoiden perusteella näyttäisi siltä, että puhe onnistui enemmän sekoittamaan ja sumentamaan keskustelua kuin jäsentämään tai selkiyttämään sitä. Keskustelun tavoite tai kulku sitä kohti ei nyt puheen jälkeen näyttäydy yhtään aiempaa kirkkaampana.
LISÄYS: Presidentin puheessa on isällisen puhuttelun lisäksi myös keskustelua ohjaavia elementtejä. Niinistö mm. esittää keskustelun asialistaa: "Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme.", määrittelee ongelman: "Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä." ja virittää keskustelun sävyä: "Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon."
Uskon, että näiden varmasti vilpittömien eleiden teho liukeni siihen, että niiden ympärille (ja osin sisälle) on ladattu runsaasti tulkinnanvaraisia kannanottoja, joihin kuulijoiden huomio eduskunnassa ja sen ulkopuolella tarttui. Arvojohtaja näyttää asettuvan itse tietylle kannalle, joka kuitenkin on liian epämääräinen selkeäksi ehdotukseksi. Keskustelu kääntyi puheen tulkisemiseen.
Juuri nyt arvokeskustelumme todellakin tarvitsee hyvää johtamista. Ensin pitää kuitenkin muuttaa ummehtunut käsitys johtajuudesta.
Heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1998 – olin 17-vuotias – lähetin sähköpostilla Helsingin kaupungille aloitteen. On perustettava verkkopalvelu, keskustelufoorumi Aivopuisto, johon kaupunkilaiset voivat kokoontua keskustelemaan, väittelemään ja tutustumaan toisiinsa.
Internet olisi ympäristönä ylivertainen. Kaupungin puistot ja torit eivät toimi todellisena avoimena foorumina uusille ihmisille, näkemyksille ja keskusteluille. Ne ovat kaveriporukoiden keskinäisiä hengauspaikkoja, perjantai-illan juhlijoiden tungosta ja älämölöä. Netissä olisi toisenlaista.
Aivopuistossa keskustelu olisi älyllistä ja vapaata. Se sopisi kaikenlaisille kaupunkilaisille, nuorille ja vanhoille, ekstroverteille ja introverteille. Voisimme samaan aikaan seurata keskusteluja mistä tahansa aiheista – ja halutessamme osallistua niihin meille sopivalla hetkellä. Huomio kiinnittyisi ripsivärin sijasta keskustelukumppanin ajatuksiin. Tutustuisimme uusiin ihmisiin ja maailmankatsomuksiin. Oppisimme sosiaalisia taitoja ja omien mielipiteiden perustelemista.
En keksinyt tätä omasta päästäni. Kirjoitimme aloitteen porukalla, joka oli alunperin tutustunut toisiinsa Mikrobitti-lehden lukijapurkissa MBnetissä jo vuonna 1995. Olimme tosissamme. Näimme verkossa mahdollisuuden sosiaalisuuden ja sananvapauden vallankumoukseen. Pitäisi vain rakentaa tarvittava infrastruktuuri!
Toisin kävi.
Michael Haneken elokuva Valkoinen nauha (2009) kuvaa 1900-luvun alun pohjoissaksalaista kylää, jossa alkaa tapahtua poikkeuksellisia väkivaltaisia tekoja. Elokuvan kertoja uskoo tapahtumien selittävän tulevien vuosikymmenten tapahtumia Saksassa.
Vanhan nörtin sydämeen sattuu myöntää, että ehkä juuri internet on osittain syynä siihen, että yhteiskuntamme on sairastunut epäluuloon, vihaan ja välinpitämättömyyteen. Kun vastaanottokeskukseen heitetään polttopullo, internetillä on osuutta asiaan. En tarkoita tällä yksittäiseen tekoon johtavaa inspiroitumista enkä verkon avulla järjestäytyvää terrorismia, vaan sitä yhteisön ilmapiiriä, jossa näitä "yksittäistapauksia" alkaa tapahtua. Verkkokeskustelun krooninen riitely ja pahansuopa ilmapiiri ovat pikkuhiljaa aiheuttaneet yhteiskuntaan pysyviä vammoja.
Yhteisömme ei hallinnut niitä mahdollisuuksia, jotka uusi viestintäväline antoi. Sähköiset viestit ihmisten välillä alkoivat kulkea niin nopeasti ja holtittomasti, että saimme jonkinlaisen kollektiivisen sosiaalisen epilepsiakohtauksen. Eivätkö oireet täsmääkin?
Ryhmäilmiöt ohjaavat nettikeskustelua
Sosiaalinen media on altis samoille ryhmäilmiöille, joita ilmenee kaikissa ihmisen ryhmissä. Kun ryhmän koko kasvaa, sillä alkaa olla useita sosiaalipsykologian tuntemia suurryhmän taipumuksia. Esimerkiksi: Ohjaamaton suurryhmä on turvaton, koska sen tapahtumat ovat ennustamattomia ja ryhmän jäsenten roolit häilyviä. Ryhmällä on taipumus jakautua pienempiin samanmielisten klikkeihin, jotka vastustavat toisia klikkejä. Mielipiteet pyrkivät kohti äärimmäisyyksiä ja polarisoituvat puolustettaviin ja vastustettaviin asioihin. Suurryhmässä ilmaistaan helpommin negatiivisia tunteita. Aggressiot heräävät herkästi ja tunteet tarttuvat. Kokemus henkilökohtaisesta vastuusta on vähäinen. Yhteisönä suurryhmä on toisaalta parhaimmillaan luova ja yllätyksellinen, toisaalta impulsiivinen ja lyhytjännitteinen.
Verkkokeskustelulla on luonnollisesti myös satunnaisen ryhmän ominaisuuksia. Tällaisella ryhmällä ei ole yhteisiä normeja, vaan jäsenten henkilökohtaiset intressit määrittävät käyttäytymistä. Satunnainen ryhmä houkuttelee jäseniä kärjistämään omia ominaisuuksiaan. Ryhmässä käytetään puolustusmekanismeina mm. älyllistämistä, varautuneisuutta, erottautumista ja hyökkäystä.
Verkkokeskustelun ongelmia käsitellään (kuten koulukiusaamistakin) yleensä yksilöiden häiriökäyttäytymisenä, vaikka kyse on tunnetuista ryhmäilmiöistä, lainalaisuuksista, joita yksilöiden on vaikea vastustaa. Niiden hallitseminen vaatii aina aktiivisia ohjaustoimia, jotta yhteisö pysyy terveenä. Ryhmäilmiöiden tunnistaminen ja ohjaaminen onkin tärkeä osa esimerkiksi nuorisotyöntekijöiden ja opettajien työtä.
Jotta ryhmä ylipäätään voi toimia menestyksellä yhdessä, se tarvitsee yhteisen tavoitteen ja johtajuutta. Johtajan tehtävä on pitää ryhmä tietoisena tavoitteestaan ja ohjata toimintaa sitä kohti. Monimuotoisissa verkkokeskusteluissa tämä on tietysti vaikeaa jos ei suorastaan mahdotonta. Ketkä satunnaisista osallistujista kuuluvat ryhmään? Mikä muka on keskustelun tavoite? Miten keskustelulle valittaisiin johtaja ja mitä hän tekisi?
Kalat ja linnut ovat ratkaisseet samankaltaisen johtamisen ongelman parviälyllä. Vaikka yksittäinen parven jäsen ei tunne paikkaansa tai ryhmän rajoja, eikä kukaan johda toimintaa, parvi pystyy yhdessä hämmästyttävän yhdenmukaiseen toimintaan. Jokainen parven jäsen viestii jatkuvasti ympärillään oleville tovereille aikeistaan ja tarkkailee heitä. Näin ryhmä käyttäytyy ja ratkaisee ongelmia kuin yksi olio.
Voisiko oikein organisoitu verkkokeskustelu nousta samanlaiseen lentoon kuin kottaraisten parvi tässä videossa?
Vuonna 1998 Helsingin kaupungille lähettämäni aloite kyllä noteerattiin, mutta julkista palvelua keskustelufoorumeista ei tullut. Historia valitsi aivan toisenlaisen polun kuin olimme kuvitelleet. Siksi teen nyt uuden aloitteen.
Minulle suodulla nuorisotyöntekijän kokemuksella ja lähipiirini monialaisella asiantuntemuksella määrään teille, Suomen kansa, reseptin kollektiivisen sosiaalisen epilepsian ennaltaehkäisyyn. Reseptin suunnittelussa minua auttoivat BBS-veteraani Martti Anttila ja psykologi Liisa Raina.
Uusi netiketti vuodelle 2016 – 3x3 ohjetta parempaan keskusteluun verkossa
Kun otat osaa julkiseen keskusteluun verkossa, tarkista nämä kolme kohtaa ennen viestin kirjoittamista. Oikein noudatettuna ohjeet hillitsevät hallitsemattomia sähköisiä purkauksia verkossa ja sen ulkopuolella.
1. Tiedosta, kuinka paljon tiedät asiasta, johon olet ottamassa kantaa
Verkkokeskustelut ovat tiheänään väärää tietoa ja väittelyä virheellisistä faktoista. Tälle on psykologinen selitys: ylivertaisuusvinouma. Myös Dunning–Kruger-vaikutuksena tunnettu kognitiivinen vinouma on ilmiö, jossa yksilö yliarvioi oman osaamisensa ja tietonsa. Tutkimusten mukaan vinouma on sitä suurempi, mitä vähemmän tietoa yksilöllä on. Ne, jotka tietävät vähiten, luulevat itsestään eniten. Kun tieto lisääntyy, käsitys omasta osaamisesta nopeasti laskee.
Kuvittele olevasi vieraassa säkkipimeässä talossa taskulampun kanssa. Tehtävänäsi on lyhyessä ajassa selvittää huoneiston tarkka pohjapiirros. Pian sinulla alkaa mielestäsi olla jo hyvä käsitys ympäristöstä. Kuitenkin – jos sinulta jää yksi tärkeä ovi huomaamatta, et saa koskaan selville, että huoneistosi on vain yksi nurkka monikerroksisessa ja -tahoisessa kartanossa, jossa riittäisi tutkittavaa moneksi päiväksi.
Tähän ilmiöön ei verkkokeskusteluissa voi olla törmäämättä, mutta sitä voi itse välttää.
Ensimmäisenä: Epäile itseäsi. Onko tietosi todenperäistä? Mistä olet sen alunperin saanut? Kannattaako sitä jakaa totena eteenpäin? Kuinka suuri hämärä alue asiantuntemustasi ympäröi?
Mieti, kuinka valmis olet muuttamaan käsityksiäsi muilta saamasi uuden tiedon myötä. Ohjaako tieto mielipiteitäsi vai mielipiteesi tietoa?
Sinulla ei tarvitse olla mielipidettä asiasta, jota et tunne. Voit valita keskusteluun myös uteliaan, kyselevän roolin. Kun kyselet muilta näkemyksiä, perusteluita ja tarkennuksia ilman ennakkoasennetta, muutkin vastaavat avoimemmin. Voit myös pyytää muilta apua oman mielipiteesi muodostamiseen. Se synnyttää usein hyvää keskustelua.
2. Tunnista omat emootiosi
Olemme jatkuvasti erilaisten emootioiden vallassa. Aivoissamme tapahtuu tiedostamattomia prosesseja, reaktioita, jotka ohjaavat käyttäytymistämme. Suurinta osaa emootioista ja niiden oireista emme koskaan itse huomaa. Muut saattavat tunnistaa ne eleistämme ja ilmeistämme. Välillä havahdumme itsekin: huomaamme olevamme vihaisia, liikuttuneita tai huvittuneita. Emootio on silloin nostanut tietoisuuteen huomiolipun, tunteen.
Tunne ei velvoita käyttäytymään tunteen mukaisesti. Päinvastoin – se mahdollistaa toimimisen toisin. Niin kauan, kun emootio on tiedostamaton, se ohjaa meitä. Vihaisena kirjoitamme huomaamattamme vihaisia viestejä. Kun tunne nousee tietoisuuteen, voimme tietoisesti alkaa vastustaa sen vaikutusta. Kun tiedämme olevamme vihaisia, osaamme karsia viestistämme emootion tihutyöt.
Omat tuntemuksesi eivät kerro mitään itse asiasta, ne kertovat sinun suhteestasi asiaan – tai jostain, mitä asia toi sinulle mieleen. Valitse, haluatko kirjoittaa asiasta vai itsestäsi. Kerro se myös muille.
Tunnista omat tunteesi ja hallitse niitä. Älä tulkitse ja analysoi toisten tunteita, elleivät ne ole keskustelun aiheena. Se provosoi muita samaan. Pian keskustelette toistenne mielenmaisemista keittiöpsykologiaa alemmalla tasolla.
3. Hahmota keskustelun tavoite
Hyvällä keskustelulla on tavoite, josta kaikki ovat tietoisia. Ristiriitaiset tavoitteet sotkevat keskustelun hetkessä. Kun keskustelijat ovat eri mieltä sekä kysymyksestä että vastauksesta, dialogi on mahdotonta. Verkkokeskustelussa ei yleensä ole puheenjohtajaa, joka huolehtisi tavoitteen muotoilusta, uudelleenmuotoilusta ja seuraamisesta. Siksi jokaisen on kannettava vastuusta oma osansa. Kun osallistut keskusteluun, tarkkaile siis näitä:
Mikä näyttää olevan keskustelun tavoite? Seuraa sitä, älä sotke tahallasi. Jos tavoite on epäselvä, voit kysyä tai ehdottaa sitä. Monipolvisessa keskustelussa voi toki olla useita rinnakkaisia tavoitteita. Tee itsellesi ja muille selväksi, jos pyrit muuttamaan keskustelun kurssia. Kun aloitat uuden keskustelun, voit linjata tavoitteen jo ensimmäisessä viestissä.
Hahmota, mikä on oma henkilökohtainen tavoitteesi keskustelussa ja tee se näkyväksi. Voit kertoa jokaisessa viestissä, mihin pyrit. Jos haluat selittää vielä kerran paremmin, sano se. Jos haluat ymmärtää paremmin, sano se. Jos haluat naurattaa, sano se. Jos haluat loukata, sano sekin. Jos huomaat, että tavoitteesi ei olekaan hyvä, älä tee sitä.
Kun olet tietoinen sekä yhteisestä että henkilökohtaisesta tavoitteestasi, mieti, millainen viesti edistää asiaa parhaiten. Älä seuraa tunnetta vaan tavoitetta. Ole kapteeni, älä perämies.
Lopuksi – ajattele sanoja, jotka filosofi Immanuel Kant kirjoitti:
"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."
