Lakataan puhumasta digioppimisesta!

Minulla on ehdotus siihen, miten voisimme vähentää hämmennystä "digioppimisen" ympärillä sekä mediassa, koulumaailmassa että kodeissa.

Lakataan puhumasta digioppimisesta!

"Digi"-etuliite määrittelee sitä, miten laite teknisesti käsittelee sähköistä dataa. Se on vastinpari analogiselle tekniikalle. Sillä on hyvin vähän tai ei ollenkaan tekemistä oppimisen ja pedagogiikan kanssa.

Nykyään digilaitteita ovat läppäreiden ja täppäreiden lisäksi esimerkiksi televisiot, kamerat, kopiokoneet, e-kirjat, gps-laitteet, lämpömittarit, äänekkäät lelut ja ovikellot. Digi yhdistää niitä vain insinöörin näkökulmasta. Kuvaaminen, ruoanlaitto ja romaanin lukeminen eivät muutu oppimisen kannalta olennaisella tavalla, vaikka väline kädessä vaihdetaan digitaaliseen.

Aristoteleen termeillä digitaalisuus on välineen aksidentaalinen ominaisuus, ei sen substanssi.

Kun puhutaan digistä, huomio kiinnittyy väistämättä pedagogiikan kannalta merkityksettömään ulottuvuuteen teknologiassa – kuten olemme kansalaiskeskustelusta huomanneet.

Kun opetuksessa käytetään laitteita, koneita ja välineitä, olisi opetuksenkin kannalta aivan olennaista kiinnittää huomio välineen substanssiin: mitä juuri tällä välineellä tehdään tiedolle, havainnolle tai vuorovaikutukselle.

Opettajat näin tekevätkin. Opettajathan kehittävät ja löytävät fantastisia tapoja hyödyntää eri välineitä oppimisessa, kuten tekivät jo analogisella aikakaudella. Vaan kun opetuksesta julkisuudessa, virastoissakin, puhutaan, se sumentuu epämääräiseksi "digiopetukseksi", josta katoaa pedagoginen ulottuvuus. Esimerkiksi sanomalehden lukijalle, poliitikollekin, saattaa syntyä käsitys, että pääasia ovat laitteet ja ohjelmistot. Ja tässä sitten ollaan.

Siksi jo esimerkiksi "tieto- ja viestintäteknologia" on, laajuudestaan huolimatta, paljon digiä parempi termi. Se määrittelee, että kysymys on tiedon käsittelemisestä ja vuorovaikutuksesta teknologian avulla. Kun tarvitaan yleistermiä, käytetään siis mieluummin sitä.

Entä mitä olisivat täsmällisimmät kategoriat välineille, kun termejä keskustelussa tarvitaan? Mihin erilaisiin käyttötarkoituksiin toisaalta tieto- ja toisaalta viestintäteknologia voitaisiin oppimisen ja opetuksen näkökulmasta jakaa?

Tällä määrittelyllä voisimme pelastaa koulukeskustelun toimittajien, vanhempien ja muiden vallankäyttäjien väärinymmärrykseltä.

Kuvassa kolme välinettä: yksi akustinen vaan ei analoginen, toinen optinen ja kolmas optinen, sähköinen ja digitaalinen.

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.

Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.

Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Applen ja Nokian kaksintaistelu oli hyvä tarina – tosin keksitty

Kuukausiliite kertoo tarinan kirjeestä, jonka toimittaja Lauri Malkavaara kirjoitti Nokialle vuonna 2008. Kirjeessä Malkavaara tuskailee uuden Nokia-puhelimensa monimutkaista käyttöliittymää ja vertaa sitä intuitiiviseen Applen iPodiin. Hän ennustaa Nokialle murheita.

Loppu on historiaa. Se menee näin: Applen julkaisemasta iPhonesta tuli hitti. Humanisti-visionääri Steve Jobsin johdolla Apple oli alkanut tehdä puhelimia ihmisille. Nokian insinöörit jatkoivat koneiden tekemistä toisille insinööreille. Sen kaksintaistelun Nokia hävisi.

Tämä tarina on toistunut suomalaisessa mediassa. Se onkin hyvä tarina, mutta juuri siksi se ei ole tosi.

Nokian romahdus huippuvuosista oli tosiaan huima. Sen osuus maailman matkapuhelinten myynnistä oli parhaimmillaan 40% paikkeilla. Tämän vuoden heinäkuussa se oli enää 16%. Älypuhelimista Nokia myi mitättömät 3%.

Markkinoita ei kuitenkaan vienyt Apple, jonka osuus älypuhelimista on samassa vertailussa 14%. Markkinat valtasi Googlen Android-käyttöjärjestelmä, jonka osuus viimeisimmissä mittauksissa on tavoittanut 80% rajan. Ylivoimaisesti suurin valmistaja on korealainen Samsung, mutta muitakin on lukematon määrä. Android on tavoittanut myös ne halvempien puhelinten markkinat, joilla Nokia aiemmin menestyi. Apple ei sinne koskaan pyrkinytkään.

(EDIT: Pitkän aikavälin kuvaaja älypuhelinten käyttöjärjestelmien markkinaosuuksista. Lähde: Wikipedia.)

Miksi toimittajat silti hellivät ajatusta Applen ja Nokian kaksintaistelusta? Ehkä siksi, että iPhone on pienemmästä markkinaosuudestaan huolimatta hyvin edustettuna toimittajien omissa taskuissa ja käsilaukuissa. On hauskaa olla voittajan puolella. Ennen kaikkea myytti Applesta ja Nokiasta elää kuitenkin siksi, että se on hyvä tarina.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven on kirjoittanut kirjan Jeesus Nasaretilainen (2008), joka kertoo historiallisesta Jeesuksesta. Verhoeven on elokuvauransa ohella harrastanut Jeesus-tutkimusta ja kertoo kirjassa oman näkemyksensä siitä, mikä evankeliumeissa on totta ja mikä sepitettä. Johdannossa hän perustelee, miksi hän uskoo elokuvantekijän taustasta olevan hyötyä historian hahmottamisessa.

Verhoeven kertoo tarinan hollantilaisesta juutalaisesta Friedrich Weinrebistä, joka toisen maailmansodan jälkeen kirjoitti kirjan "urheasta taistelustaan saksalaisia miehittäjiä ja heidän holokaustipolitiikkaansa vastaan". Sitä pidettiin yleisesti totuutena. Kirjailija W. F. Hermans ei kuitenkaan uskonut tarinaa, joka oli hänestä liian suoraviivainen. Myöhempi historiantutkimus osoitti Hermansin olleen oikeassa – ja historioitsijoiden väärässä. Weinreb tekikin itse asiassa yhteistyötä saksalaisten kanssa.

Verhoeven uskoo, että dramaturgin näkökulma paljasti sepitteen. Tarinankertoja tunnistaa ne keinot, joita tarinassa on käytetty dramaturgisista syistä. Myytissä Applen ja Nokian taistelusta niitä riittää.

Nokia on ollut suuri kansallinen kertomus. Sellaisessa tarinassa ylivertaiseksi vastustajaksi sopii paljon paremmin taivaasta laskeutunut ja sinne palannut Steve Jobs – paremmin kuin sekalainen joukko aasialaisia monialaisia laitevalmistajia ja epäilyttävän hakukonejätin keskinkertaisehko käyttöjärjestelmä.

Vaikka tarina ei sitten olisikaan ihan tosi.