Tällä harjoituksella televisiotoimittajien koulutus pitäisi aloittaa – sopii myös mediakasvatukseen

Katsoja ajattelee sitä, mitä hän näkee, ja asioita, joita hänelle tulee mieleen siitä, mitä hän näkee. Sille ei voi tehdä mitään, mutta sillä voi tehdä paljon. Ajattele, mitä kuvaat – niin katsojakin tekee.

Näitä ajatuksia käytän usein, kun autan Nuorten Ääni -toimituksen nuoria tekemään televisiojuttuja, joita esitetään ajankohtais- ja asiaohjelmissa. Kysyn usein: Mitä katsoja ajattelee, kun hän näkee tämän kuvan? Mitä haluat katsojan ajattelevan tässä kohdassa?

Koulutukset aloitan usein seuraavalla harjoituksella. Valitsen etukäteen muutamia tv-inserttejä, joiden alussa ei ole nimiä tai tekstejä, jotka paljastaisivat jutun aiheen. Otan äänet pois päältä ja laitan videon pyörimään. Yleisön tehtävänä on mahdollisimman nopeasti arvata, mitä aihetta juttu käsittelee.

Harjoituksen tavoitteena on havahduttaa siihen, kuinka paljon kuvat, joita emme aktiivisesti ajattele, itseasiassa ohjaavat ajatuksiamme. Kuvaajan ja toimittajan taito on käyttää kuvia, jotka vetävät katsojan mielen jutun etenemisen kannalta hyödyllisten merkitysten äärelle, ja välttää tahatonta harhapoluille johdattelemista. Joskus hyödyllistä on tähdätä tarkkaan, toisinaan taas antaa katsojalle enemmän tilaa.

Esimerkki 1: https://areena.yle.fi/1-50459423
Esimerkki 2: https://areena.yle.fi/1-50430198
Esimerkki 3: https://areena.yle.fi/1-50423902

Nämä kolme inserttiä Ylen Puoli seitsemän -ohjelmasta sopivat hyvin harjoitukseen. Ensimmäinen esimerkki vie heti suoraan aiheeseen, toinen avaa hieman laajemman merkitysten kentän ja kolmas antaa aluksi vain vihjeitä.

Harjoituksen jälkeen voidaan katsella muita tv-juttuja ja miksei videblogejakin pohtien, miten ne onnistuvat kuvakerronnassaan.

Harjoitus sopii hyvin myös peruskoulun ja toisen asteen mediakasvatukseen.

Lakataan puhumasta digioppimisesta!

Minulla on ehdotus siihen, miten voisimme vähentää hämmennystä "digioppimisen" ympärillä sekä mediassa, koulumaailmassa että kodeissa.

Lakataan puhumasta digioppimisesta!

"Digi"-etuliite määrittelee sitä, miten laite teknisesti käsittelee sähköistä dataa. Se on vastinpari analogiselle tekniikalle. Sillä on hyvin vähän tai ei ollenkaan tekemistä oppimisen ja pedagogiikan kanssa.

Nykyään digilaitteita ovat läppäreiden ja täppäreiden lisäksi esimerkiksi televisiot, kamerat, kopiokoneet, e-kirjat, gps-laitteet, lämpömittarit, äänekkäät lelut ja ovikellot. Digi yhdistää niitä vain insinöörin näkökulmasta. Kuvaaminen, ruoanlaitto ja romaanin lukeminen eivät muutu oppimisen kannalta olennaisella tavalla, vaikka väline kädessä vaihdetaan digitaaliseen.

Aristoteleen termeillä digitaalisuus on välineen aksidentaalinen ominaisuus, ei sen substanssi.

Kun puhutaan digistä, huomio kiinnittyy väistämättä pedagogiikan kannalta merkityksettömään ulottuvuuteen teknologiassa – kuten olemme kansalaiskeskustelusta huomanneet.

Kun opetuksessa käytetään laitteita, koneita ja välineitä, olisi opetuksenkin kannalta aivan olennaista kiinnittää huomio välineen substanssiin: mitä juuri tällä välineellä tehdään tiedolle, havainnolle tai vuorovaikutukselle.

Opettajat näin tekevätkin. Opettajathan kehittävät ja löytävät fantastisia tapoja hyödyntää eri välineitä oppimisessa, kuten tekivät jo analogisella aikakaudella. Vaan kun opetuksesta julkisuudessa, virastoissakin, puhutaan, se sumentuu epämääräiseksi "digiopetukseksi", josta katoaa pedagoginen ulottuvuus. Esimerkiksi sanomalehden lukijalle, poliitikollekin, saattaa syntyä käsitys, että pääasia ovat laitteet ja ohjelmistot. Ja tässä sitten ollaan.

Siksi jo esimerkiksi "tieto- ja viestintäteknologia" on, laajuudestaan huolimatta, paljon digiä parempi termi. Se määrittelee, että kysymys on tiedon käsittelemisestä ja vuorovaikutuksesta teknologian avulla. Kun tarvitaan yleistermiä, käytetään siis mieluummin sitä.

Entä mitä olisivat täsmällisimmät kategoriat välineille, kun termejä keskustelussa tarvitaan? Mihin erilaisiin käyttötarkoituksiin toisaalta tieto- ja toisaalta viestintäteknologia voitaisiin oppimisen ja opetuksen näkökulmasta jakaa?

Tällä määrittelyllä voisimme pelastaa koulukeskustelun toimittajien, vanhempien ja muiden vallankäyttäjien väärinymmärrykseltä.

Kuvassa kolme välinettä: yksi akustinen vaan ei analoginen, toinen optinen ja kolmas optinen, sähköinen ja digitaalinen.

Planeettamme Maan ideologia on valinta

Luonnon voi esittää monella tavalla. Luontodokumentin viidakko voi olla monimutkainen järjestelmä, jossa jokaisella eliölajilla on tehtävänsä, roolinsa, jota ilman muut eliöt eivät pärjää. Siis ekosysteemi. Tai se voi olla mielivaltainen, vihamielinen ympäristö, jossa jokainen yksilö taistelee olemassaolostaan ja kilpailee toisia vastaan selvitäkseen.

Se, kumpaa representaatiota miljoonien eurojen budjeteilla tuotetut luontodokumentit viljelevät, ei ole sattumaa. Planeettamme maata katsellessa on hyvä miettiä näitä valintoja!

Tässä pieni kooste Planeettamme Maa II:n kolmesta ensimmäisestä jaksosta.

Planeettamme ideologia from Ismo Kiesiläinen on Vimeo.

Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle - palatkaa tulevaisuuteen!

"Elokuvakasvatus on elokuvan katsomista yhdessä lapsen kanssa ja tämän kokemuksen jakamista."

Koulukinon tuottama Elokuvakasvatuksen opas (Nemo, 2013) tiivistää ensimmäisessä lauseessaan sen, mikä suomalaisessa elokuvakasvatuksessa on vaarallisesti vialla: elokuvakasvattajalle elokuva on yhä vain pitkä näytelmäelokuva, joka on "parhaimmillaan elokuvateatterissa". Siinä on alku, keskikohta ja loppu, päähenkilö ja vastustaja, yleiskuva ja puolilähikuva. Dokumentaariselle elokuvalle on 160-sivuisessa kirjassa omistettu yksi sivu. Animaatiolle toinen.

Tämän elokuvakäsityksen ympärille kokoonnuttiin myös Ajatuksia elokuvakasvatuksesta -seminaariin elokuvateatteri Orioniin keskiviikkona 23.10. Suomalaisen elokuvakasvatuksen kentältä esiteltiin hankkeita, joissa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan klassikkoelokuviin, oppimaan elokuvan kieltä ja jopa tekemään itse omia elokuvateoksiaan.

Seminaarin tähtivieraana oli ranskalaisen elokuvakasvatuksen guru Alain Bergala, joka kertoi, kuinka tärkeää elokuvaa on käsitellä taiteena. Sitä ei pidä lähestyä television, viestinnän tai semiotiikan kautta, vaan omana taiteenlajinaan, tämän hetken taiteista tärkeimpänä. Elokuva pitää ensisijaisesti kohdata henkilökohtaisen katsomiskokemuksen, ei analyysin kautta. Mainostaulun viesti pitää ymmärtää, elokuvan viestiä ei. Se pitää kokea.

Bergala puhui innostavasti siitä, kuinka elokuvakasvatus voi tarjota markkinoiden ja sosiaalisen ympäristön syöttämän pakkopullan rinnalle toisenlaista elokuvaa. Vapauden. Ei pidä opettaa, mitä hyvä ja huono, vaan tarjota vaihtoehtoja. Antaa lasten nähdä valkokankaalla kauniita asioita.

Tässä ajassa elokuvan puolustaminen taiteena on väistämättä radikaalia. Niin radikaalia, että vanhan hurmaavan elokuvakasvattajan saarnaa kuunnellessa on helppo unohtaa, kuinka syvälle 1900-luvulle hänenkin elokuvakäsityksensä on jäänyt.

Samaan aikaan elokuvateatterin ulkopuolella elokuva on nimittäin kaikkea muuta. Se on kännykkä, jolla poika kuvaa asemalle saapuvaa junaa, jolla tytön pitäisi saapua. Se on hääjuhla, jota eno kuvaa kolmijalan päältä vanhalla dv-kameralla. Se on isä, joka kuvaa tavaratalon vahtimestaria, joka vie lapselta ilmapallon. Se on skeittitemppu, joka katsotaan uudestaan ja uudestaan.  Se on lomavideo, jota kukaan ei jaksa katsoa. Se on Big Brotherin 24/7-lähetys. Se on Youtube, Vimeo, Vine ja tuhansia videoblogeja.

Se on tuulessa tanssivan muovipussin kauneus, kotivideokameralla vangittu viipale aikaa, jonka Ricky näyttää naapurintytölle American Beautyn unohtumattomassa kohtauksessa.

Se on oikeastaan (vihdoin) juuri sitä, mitä radikaalit 1900-luvun alkupuolen elokuvateoreetikot elokuvan tulevaisuudelta toivoivat: kynä, jolla voi ilmaista mitä tahansa ajatuksia.

Miksi elokuvakasvatus sitten on niin fiksoitunut pitkään näytelmäelokuvaan, jonka siivu elokuvakulttuurissa on yhä kapeampi?

Bergala ei ymmärrä kysymystä. Hän kertoo kyllä tutustuneensa Youtuben tarjontaan, julkaisseensa siellä itsekin jotain salanimellä, mutta ei näe sitä elokuvan kannalta relevanttina ympäristönä. Netistä löytyy toki kaikenlaisia gägejä, remiksejä kaupallisista tv-sarjoista ja sekalaista ekshibitionismia. Mutta vaikka nämä uudet välineet ovat olleet olemassa jo parikymmentä vuotta, ne eivät Bergalan mukaan ole synnyttäneet mitään uudenlaista elokuvaa.

"En ole nähnyt yhdenkään elokuvantekijän syntyvän netissä", Bergala tuhahtaa. "Mikä siinä on pointti? Mitä siitä tulee?"

Bergalan suhtautumista saattaa selittää hänen aiemmin päivällä kertomansa tarina ranskalaisen elokuvakasvatuksen synnystä. Toisen maailmansodan aikaan kommunistien ja katolisten yhteinen vastarintaliike alkoi käyttää elokuvanäytöksiä välineenä paremman maailman rakentamiseksi. He uskoivat elokuvan olevan väline, joka parhaiten puhuttelee kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Perinne jatkui sodan jälkeen ja elokuvasta tuli ranskassa poliittisesti tärkeä instituutio. Kansallista elokuvaa on tuettu vahvasti lainsäädännöllä ja se on saanut keskeisen aseman myös koulussa. Esimerkiksi: Elokuva on yksi aineista, jonka voi suorittaa ylioppilaskirjoituksissa - tekemällä oman elokuvan. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Ranskassa kotimaisten elokuvien tuotantomäärät eivät koskaan ole romahtaneet amerikkalaisen paineen alla. Pitkä näytelmäelokuva on kansallinen ylpeys.

Lopuksi Bergala hieman pahoittelee ranskalaista näkökulmaansa ja muistuttaa, etteivät hänen ajatuksensa ole jumalan sanaa. Jään hieman epäilemään sitä, sillä niin hyvin Bergalan oppi on Suomessakin tullut lihaksi. Ehkä hän tosiaan on elokuvakasvatuksen jumala, kuten eräs osallistujista luonnehti.

Ei ole epäilystä, etteikö elokuva olisi tämän hetken taiteenlajeista tärkein. Mutta se on myös muuta: se on monipuolinen ilmaisuväline, joka nyt ensimmäistä kertaa omassa historiassaan on oikeasti kaikkien käytettävissä. Elokuvakulttuuri on tästä eteenpäin kansankulttuuria. Näin tapahtuu elokuvakasvatuksesta riippumatta. Silti ja siksi elokuvakasvattajien pitäisi palata 1900-luvulta takaisin tulevaisuuteen.

Elokuvakasvatuksen opas on hyvä ja perusteellinen siinä, mihin se on varsinaisesti tarkoitettu: pitkien näytelmäelokuvien katsomiseen yhdessä lasten kanssa. Mutta elokuvakasvatus, joka tunnustaa vain fiktioelokuvan perinteen, ei anna eväitä rikkaan elokuvakulttuurin ymmärtämiseen ja rakentamiseen.

Hyvää esimerkkiä seminaarissa näytti Kaikki kuvaa -tutoriaalisivusto, joka ensimmäisessä vaiheessaan keskittyi varsin konservatiivisesti lyhytelokuvan tekemiseen, mutta on nyt laajentamassa näkökulmaansa mm. harrastevideoihin.

Ristiriitaisempia tunteita herättää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n julkaisema Elokuvapolku, joka esittelee esimerkkien avulla kymmeniä erilaisia elokuvakerronnan keinoja. Arvaatteko, millaisista elokuvista näytteet ovat?

Pitkistä näytelmäelokuvista. Kaikki.

(Omaa näkökulmaani elokuvakasvatukseen avaa tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas.)

EDIT: Kirjoituksesta ja elokuvakasvatuksesta puhutaan lisää tämän kirjoituksen jaon yhteydessä Facebookissa. Keskustelun pohjalta kirjoitin tekstille jatko-osan: Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Toivon sen yhteyteen lisää keskustelua.

"Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain merkittävää vääryyttä"

"Ihan hauska vaihtelu, vaikka tytöistä paistoi hyvin muhinut ennakkoasenne, mutta myös raikkaus ja into. Toivottavasti ei kuitenkaan jää ylen tv-vakiorepertuaariin. Nettiin tästä voisi ollakin lisäarvoa. Sinänsä naivia etteikö esim. naistenlehdissä tehtäisi tuote-esittelyjä ja vankkaa mainontaa. Mitä niissä muuta voisikaan olla?"

"Myönnetään että juontajilla oli tiukka asenne aiheeseen, mutta niin on usein ammattitoimittajillakin."

"Voi vittu miten törkeää noilta juontajilta tuo, miten yrittävät heti alkuminuuteilla leimata tuon naistoimittajan joksikin moraalittomaksi rahanahneeksi eukoksi!! Juontajat yrittävät väkisin keksiä jotain "merkittävää vääryyttä" aiheesta, mutta yritykset jäävät todella, todella heikoiksi." 

Edellä mainitut A-tuubi-keskustelupalstan poiminnat liittyvät A-talk-ohjelman erikoisjaksoon "Tämä ei ole mainos", joka esitettiin YLE TV1:ssä viime torstaina. Nuorten Ääni -toimituksen toimittamassa ohjelmassa pohdittiin, pitäisikö uudenlaisilta mainonnan keinoilta suojautua.

Jakso sai paljon ilahtunutta kiitosta ja rakentavaa kritiikkiä, mutta myös vihaisia moitteita: nuoret juontajat artikuloivat huonosti, puhuivat nopeasti, keskeyttivät aikuisia, olivat liian nuoria, kokemattomia, eivät teititelleet - ja vielä: heillä oli aiheeseen ennakkoasenne.

Muut mainitut kritiikinaiheet voi ohittaa ymmärtäväisellä hymyllä, mutta viimeinen on kiinnostavampi. Mitä tarkoitetaan toimittajan ennakkoasenteella ja miksi se katsojaa häiritsee? Väitän, että kysymys on näkökulman ja asenteen, toimittajan roolin ja yksityishenkilön sekoittumisella katsojan mielessä.

Journalistisen jutun ideointi lähtee yleensä käyntiin havainnosta (esim. "mainostajat käyttävät uudenlaisia keinoja"). Taustatyön ja pohdiskelun kautta havainto kehittyy aiheeksi ja näkökulmaksi. Yksi aihe tarjoaa silmänkantamattomiin erilaisia vaihtoehtoisia näkökulmia, joista toimittaja yleensä valitsee yhden, sen, joka hänestä tuntuu journalistisesti kiinnostavimmalta tavalta käsitellä aihetta siinä mediassa, joka on käytettävissä. 

Siitä huolimatta - tai juuri siksi - näkökulmalla ja toimittajan omalla mielipiteellä on yleensä vain hyvin vähän tekemistä keskenään. Hyvä toimittaja pystyy asettumaan rooliin, jossa hän uskottavasti esittää väitteitä ja kysymyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa. Tässä suhteessa tehtävä on samankaltainen kuin filosofilla, joka etsii totuutta esittämällä itselleen ja muille vaikeita kysymyksiä. (Näitä kysymyksiä kutsutaan usein myös ns. tyhmiksi kysymyksiksi.) Ja edelleen, idea on sama kuin paholaisen asianajajan roolissa.

En tietenkään voi olla varma, mutta pidän hyvin epätodennäköisenä, että ohjelman juontajat Anna Sojunen ja Melissa Heikkilä esimerkiksi

a)  haluaisivat poistaa lehdistä kaikki mainokset (vaikka ohjelmaa varten tehtiinkin lehti, josta mainokset on leikattu pois)

b) olisivat sitä mieltä, että kaikilta mainoksilta pitäisi suojautua (vaikka he ohjelmassa kysyivätkin, pitäisikö niin tehdä)

c) pitäisivät Trendin julkaisijaa Eve Vaasmaata moraalittomana rahanahneena eukkona (vaikka vaativatkin häneltä suoria perusteluja toiminnalleen)

d) vaatisivat muotiblogien kieltämistä (vaikka ohjelmassa esittivätkin ne yhtenä mahdollisena esimerkkinä mainonnan sääntöjen kiertämisestä). Ja niin edelleen.

Toki on mahdollista, että kun toimittaja kysyy "Miten Trendin mainoksilta pitäisi suojautua?" hän todella itse on sitä mieltä, että niin tulisi tehdä. Ohjelman katsojan kannalta se on kuitenkin irrelevanttia. Oleellista on vain, onko kysymys hyvä.

Katsojan päätä saattaa kuitenkin sekoittaa toimittajan valitsema tyyli. Jaan ne esimerkin vuoksi kolmeen lajiin, joista kukin voi valita suosikkinsa:

1) Neutraali puheenjohtaja jakaa puheenvuoroja, ei esitä väitteitä, tyytyy muodollisesti pätevään, mutta sisällöltään ristiriitaiseen vastaukseen. Saattaa kohteliaasti pyytää keskustelijoita pysymään aiheessa. Tällaisia asetelmia nähdään puolipoliittisissa paneelikeskusteluissa, joista yleensä puuttuu näkökulma.

2) Tasapuolinen erotuomari jakaa keskustelun kahteen vastapuoleen, jotka ovat molemmat yhtä oikeassa ja pyrkivät keskustelun aikana perustelemaan kantansa toimittajan avustuksella. Kriittisiä kysymyksiä esitetään muodon vuoksi kaikille. Luo illuusion neutraaliudesta, mutta jättää kertomatta katsojalle, että vastakkainasettelun asetelma on kuitenkin toimittajan itsensä valitsema. Tämä on usein myös A-talkin lajityyppi.

3) Aktiivinen provokaattori puolestaan valitsee väitteen, jota keskustelussa lähdetään tutkimaan. Toimittaja itse saattaa asettua väitteen puolustajan roolin - ja myös vaihtaa tätä asetelmaa kesken keskustelun. Vieraiden ei tarvitse välttämättä muodostaa selkeitä vastinpareja. Pressiklubin Ruben Stiller vie tämän tyylilajin usein äärimmäisyyksiin.

Katsojan, joka ei ole itse koskaan perusteellisesti kokeillut toimittajan roolia, on ilmeisen vaikea erottaa toimittajan mielipidettä ohjelman näkökulmasta. Siksi toimitustyö kuuluukin olennaisena osana mediakasvatukseen. Ja siksi filosofia kuuluu olennaisena osana kasvatukseen. 

Meidän pitää innostua hyvästä kysymyksestä silloinkin, kun vastaus on meille epämieluisa!

Sinun aktivistisi eivät ole sinun

Pohjalainen maatilan isäntä pyysi eläinaktivistia kertomaan, millaisissa oloissa kasvaneeseen sikaan hän olisi tyytyväinen - isäntä toimittaisi hänelle sellaista. Käynnissä oli suora A-talkin lähetys, aiheena eläinten huono kohtelu suomalaisilla tehotuotantotiloilla.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Anne Nieminen ei tarttunut syöttiin: hänestä eläinten kasvattaminen ruoaksi on lähtökohtaisesti väärin, eikä sitä voi oloja parantamalla korjata. Hän ei halunnut pohtia lihansyöjien puolesta, millaista olisi hyvä tuotanto - koska sellaista ei ole.

Mitä ihmettä Nieminen ajatteli, ajattelin! Hänellä oli sikamaisen hyvä tilaisuus määritellä eettisen eläintuotannon kriteerit suorassa lähetyksessä, valtakunnan ykköskanavalla, prime-time-aikaan. Hänellä oli tilaisuus astua pienen eläinaktivistien ryhmän edustajan saappaista koko lihaa syövän Suomen kansan edustajaksi, nostaa eläinaktivismin imago marginaalista kohti valtavirtaa! Mutta sitä hän ei tehnyt. Lihatuotanto ei saanut minkäänlaista myönnytystä. Eläinaktivismi vahvisti leimaansa marginaaliliikkeenä. Tilaisuus oli menetetty, ajattelin.

Minua harmitti.

Myöhemmin, kauan ohjelman jälkeen, Niemisen jääräpäisyys alkoi kuitenkin viehättää minua. Tai oikeastaan se herätti kunnioitusta. Aktivisti piti kiinni omasta periaatteestaan, vaikka varmasti tiesi, ettei se olisi parasta julkisuutta hänen edustamalleen asialle. Sellaista keskustelijaa on helpompi uskoa, etenkin aiheessa, joka on eri intresseistä tahmainen.

Silti, vasta eilen Sikatehtaat-blogia lukiessani ymmärsin, mikä minua  todellisuudessa harmitti. A-talkin eläinaktivisti ajoi jääräpäisesti eläinten asiaa - ei minun asiaani. Minä kun haluaisin jatkaa lihansyöntiäni niin kuin ennenkin! Haluaisin ostaa paremmissa olosuhteissa tuotettua lihaa, jotta voisin perustella itselleni sen syömisen. En haluaisi opetella pois vanhoista tavoistani.

Minua harmitti, ettei kukaan ole noussut yhtä määrätietoisesti puolustamaan minun oikeuksiani syödä eettistä lihaa. Tai etten minä itse ole tehnyt niin. Niin - mitä olen tehnyt? Olen ostanut silloin tällöin luomumetvurstia lähikaupasta ja pari kertaa luomujauhelihaa siitä Lauttasaaren suuremmasta K-marketista, joka on sen verran kauempana, ettei sinne aina jaksa kävellä. Se on ilmeisesti ratkaisevasti vähemmän kuin eläinaktivistien panos, sillä en ole päässyt puhumaan siitä suoraan lähetykseen.

Siis: Kun aktivisti puhui televisiossa eläinten oikeuksista, minä mietin omiani.

Silti epäilen, että kategoriset vaatimukset eläintuotannon lopettamisesta eivät koskaan tule parantamaan tuotantoeläinten hyvinvointia niin paljon kuin maltillisemmat toiveet paremmista kasvatusolosuhteista.

Mutta se taas ei ole aktivistien syy - vaan minun.

(Ylläoleva kuva on Lars von Trierin dokumenttielokuvasta Viisi Kampitusta, jossa ohjaaja Jörgen Lethin piti kuvata kuuluisa lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen uudelleen viisi kertaa eri sääntöjen mukaan. Yltäkylläinen ruokailukohtaus kuvattiin kamalimmassa Lethin tietämässä paikassa, Mumbain slummissa.)

Onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan?

Helsingin Sanomat kysyy tämän päivän lehdessään Päätoimitus-raadilta, onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan automaattisesti.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja vastaa jyrkästi ei. Korotusautomaatit eivät Sadeojan mukaan kannusta tehokkuuden lisäämiseen. Hänestä korotukset eivät olisi edes tarpeellisia, ellei Yle aggressiivisesti tunkeutuisi uusille markkinoille.

Samaa moitetta ovat kuluneen vuoden aikana esittäneet muutkin media-alan vaikuttajat, mm. Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen, jonka mukaan Yle toiminnallaan kaventaa viestinnän moniarvoisuutta ja kaupallisten toimijoiden elintilaa.

Nämä väitteet eivät ole tuntuneet istuvan arkikokemukseeni. Päinvastoin on näyttänyt siltä, että media-ala on kasvanut niin vauhdikkaasti, että Yle ei pysy perässä. Katsotaan mitä Google sanoo:

Sekä Sadeoja että Pentikäinen ovat Sanoma-konsernin leivissä. Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Sanomien liikevaihto on kasvanut 1,4 miljardista yli 3 miljardiin euroon. Samassa ajassa Ylen liikevaihto on kasvanut 361 miljoonasta nykyiseen 380 miljoonaan euroon. Ylen kasvu on ollut siis 19 miljoonaa euroa - eli noin sadasosan Sanomien kasvusta.

Sanomien kasvuun on toki vaikuttanut media-alan omistajuuden keskittyminen. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse: Suomen koko joukkoviestinnän liikevaihdon on arvioitu kasvaneen 3,5 miljardista (2000) noin 4,3 miljardiin (2007), eli noin 23 prosenttia. Ylen vastaava kasvu on ollut noin 5 prosenttia.


(Kuvaaja esittää eri media-alan toimijoiden vuosittaista liikevaihtoa miljoonissa euroissa. Luvut olen kerännyt sunnuntai-iltapäivän googlettamisella eri lähteistä ja niissä saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.)

Sadeojan spekulaatiot tehokkuudesta eivät myöskään ihan pidä vettä. Viimeisten vuosien aikana Yle on kääntänyt toimintansa tappiollisesta voitolliseksi - ja ilmeisesti samalla onnistunut laajentamaan toimintaansa.

Media-alan kaupalliset toimijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua julkisen palvelun roolista. Näinköhän sitä käydään?