Lakataan puhumasta digioppimisesta!

Minulla on ehdotus siihen, miten voisimme vähentää hämmennystä "digioppimisen" ympärillä sekä mediassa, koulumaailmassa että kodeissa.

Lakataan puhumasta digioppimisesta!

"Digi"-etuliite määrittelee sitä, miten laite teknisesti käsittelee sähköistä dataa. Se on vastinpari analogiselle tekniikalle. Sillä on hyvin vähän tai ei ollenkaan tekemistä oppimisen ja pedagogiikan kanssa.

Nykyään digilaitteita ovat läppäreiden ja täppäreiden lisäksi esimerkiksi televisiot, kamerat, kopiokoneet, e-kirjat, gps-laitteet, lämpömittarit, äänekkäät lelut ja ovikellot. Digi yhdistää niitä vain insinöörin näkökulmasta. Kuvaaminen, ruoanlaitto ja romaanin lukeminen eivät muutu oppimisen kannalta olennaisella tavalla, vaikka väline kädessä vaihdetaan digitaaliseen.

Aristoteleen termeillä digitaalisuus on välineen aksidentaalinen ominaisuus, ei sen substanssi.

Kun puhutaan digistä, huomio kiinnittyy väistämättä pedagogiikan kannalta merkityksettömään ulottuvuuteen teknologiassa – kuten olemme kansalaiskeskustelusta huomanneet.

Kun opetuksessa käytetään laitteita, koneita ja välineitä, olisi opetuksenkin kannalta aivan olennaista kiinnittää huomio välineen substanssiin: mitä juuri tällä välineellä tehdään tiedolle, havainnolle tai vuorovaikutukselle.

Opettajat näin tekevätkin. Opettajathan kehittävät ja löytävät fantastisia tapoja hyödyntää eri välineitä oppimisessa, kuten tekivät jo analogisella aikakaudella. Vaan kun opetuksesta julkisuudessa, virastoissakin, puhutaan, se sumentuu epämääräiseksi "digiopetukseksi", josta katoaa pedagoginen ulottuvuus. Esimerkiksi sanomalehden lukijalle, poliitikollekin, saattaa syntyä käsitys, että pääasia ovat laitteet ja ohjelmistot. Ja tässä sitten ollaan.

Siksi jo esimerkiksi "tieto- ja viestintäteknologia" on, laajuudestaan huolimatta, paljon digiä parempi termi. Se määrittelee, että kysymys on tiedon käsittelemisestä ja vuorovaikutuksesta teknologian avulla. Kun tarvitaan yleistermiä, käytetään siis mieluummin sitä.

Entä mitä olisivat täsmällisimmät kategoriat välineille, kun termejä keskustelussa tarvitaan? Mihin erilaisiin käyttötarkoituksiin toisaalta tieto- ja toisaalta viestintäteknologia voitaisiin oppimisen ja opetuksen näkökulmasta jakaa?

Tällä määrittelyllä voisimme pelastaa koulukeskustelun toimittajien, vanhempien ja muiden vallankäyttäjien väärinymmärrykseltä.

Kuvassa kolme välinettä: yksi akustinen vaan ei analoginen, toinen optinen ja kolmas optinen, sähköinen ja digitaalinen.

Digiloikka syrjäytti Helsingissä mediakasvatuksen

Helsingin opetusvirasto on panostanut paljon resursseja tieto- ja viestintäteknologian käyttöön opetuksessa. Uuden opetussuunnitelman vaatimuksiin on vastattu uusimalla koulujen vanhentunutta laitekantaa ja lisäämällä digitekniikan käyttöä oppitunneilla. Tulevaisuuden koulun suuntaviivat -raportissa määritellään, että Helsingissä digitalisaatio on oppimisen ytimessä. Opettajille taataan ajantasainen tietoteknologinen toimintaympäristö ja mahdollisuus jatkuvasti päivittää osaamistaan. Tavoitteet ovat kannatettavia, mutta toteutus herättää mediakasvatuksen asiantuntijoissa huolta.

Helsingin mediakasvatuksella on ollut Suomessa pioneeritoiminnan maine. Vuoteen 2016 asti opettajille tarjottiin tietoteknisen koulutuksen lisäksi kursseja esimerkiksi visuaalisesta lukutaidosta, auditiivisesta viestinnästä, journalismista ja mediavaikuttamisesta. Opettajien kanssa etsittiin uusia keinoja yhdistää mediaa oppimiseen. Oppilaille järjestettiin elokuvatyöpajoja, koulujen omia projekteja tuettiin, ja yhteisestä laitelainaamosta sai mediatoiminnassa tarvittavia välineitä. Kouluihin perustettiin oppilaiden mediatiimejä, joissa opeteltiin journalismin pelisääntöjä esimerkiksi julkaisemalla omia verkkolehtiä. Yhteistyöverkostossa oli mukana mediakasvatusalan järjestöjä ja viranomaisia.

Kun toimintaa koordinoinut mediakeskus vuosi sitten lakkautettiin, kaikesta tästä jäi jäljelle kalpea valikoima opetusteknologian esittelyä ja digitaalisen ilmiöoppimisen kursseja. Tämän kevään koulutuksissa opettajat voivat tutustua mm. pilvipalveluihin, virtuaalilaseihin, 360 asteen kameroihin ja green screen -tekniikkaan. Laaja-alaisen mediakasvatuksen tuen on korvannut digitekniikan käyttökoulutus.

Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (31.1.) muistutettiin, mediakasvatus on peruskoulun keskeinen tehtävä, jonka merkitys on tässä ajassa korostunut. Kun tietoa on tarjolla yhä useammista lähteistä, on sen tulkitseminen yhä enemmän vastaanottajan vastuulla. Lisäksi tieto on muuttanut muotoaan perustavalla tavalla. Kuvat, videot, äänet ja ohjelmistot välittävät informaatiota, jonka sisältämiä väitteitä, pyrkimyksiä ja maailmankatsomuksia on usein vaikea tunnistaa. Tässä aikuiset opettajatkin tarvitsevat tukea.

Media on nykykansalaisen kasvu- ja elinympäristö, jossa tarvitaan monipuolisia lukemisen, ilmaisun, osallistumisen ja vuorovaikutuksen taitoja. Ne ovat myös uuden opetussuunnitelman keskeisiä tavoitteita. Tämän kasvatuksen toteuttamiseksi nopeasti muuttuvassa mediayhteiskunnassa opettajat tarvitsevat apua omien mediataitojensa ylläpitämisessä. Muuten mediakasvatus typistyy digitaalisen tekniikan välttämättömiin käyttötaitoihin.

Ismo Kiesiläinen, mediapedagogi
Rauna Rahja, mediakasvattaja, asiantuntija
Ritva-Sini Merilampi, kasvatustieteen tohtori, erityisala mediakasvatus
Tapio Varis, professori emeritus, oppimisympäristöt

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 14.2.2017)