Ja "Parhaan palkinnon" palkinnon saa...

Kuinka usein meiltä kysytäänkään: "Etkö todella ole nähnyt SITÄ elokuvaa?"

Jokaisella on mielessään jonkinlainen tärkeiden elokuvien kaanon. Elokuvalehdet ja -kriitikot tekevät omia listojaan, IMDB:ssä on käyttäjien äänestämä TOP-250. Yksi kaanoneista muodostuu palkinnoista. Etenkin Oscarit ja Cannesin Kultaiset palmut uutisoidaan näkyvästi ja niitä käytetään elokuvien markkinoinnissa: "Tämä sinun todellakin pitää nähdä!"

Parhaan elokuvan Oscarilla, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla ja Cannesin Kultaisella palmulla palkitaan kuitenkin aivan erilaisia elokuvia. Voittajat valitaan eri elokuvajoukosta, eri tavalla ja erilaisessa kulttuurissa. 

Tein kokeen: Listasin kaikki palkitut leffat ja laskin näkemäni yhteen. Kenen arvostamia elokuvia minä olen nähnyt eniten? Cannes voitti niukasti. Kun vertasin tulostani kavereiden laskelmiin, olin – kuten arvelinkin – marginaalissa. Muiden listoilta löytyi eniten Oscar-palkittuja.

Siitä, miten asiat ovat, ei voi kuitenkaan päätellä, mitä elokuvia pitäisi katsoa. Kun joku seuraavan kerran ihmettelee, miksi et ole nähnyt hänen mielestään maailman parasta elokuvaa, voit vastata Dancer in the Darkin Selman sanoilla:

I've seen it all, I've seen the dark
I've seen the brightness in one little spark.
I've seen what I chose and I've seen what I need,
And that is enough, to want more would be greed.

Elokuvat ovat niin kuin ihmiset; hienoja on joka tapauksessa enemmän kuin mihin kukaan ehtii tutustua. Jokainen valitsee ne, jotka haluaa osaksi itseään. Katsottujen elokuvien määrällä ei kannata elvistellä, mutta oman palkintojakauman tarkastelu voi olla valaisevaa.

Tässä omat tulokseni. Voit kopioida listan itsellesi ja haastaa elokuvaystäväsikin mukaan! (Lista löytyy myös Facebookista.)

---

Oscar: Paras elokuva, yhteensä: 19 kpl

Oscar: Paras vieraskielinen elokuva, yhteensä: 17 kpl

Cannes: Kultainen palmu, yhteensä: 22 kpl

Oscar: Paras elokuva (tai muu pääpalkinto), yhteensä 85 elokuvaa

[] 2012 Argo

[x] 2011 The Artist

[] 2010 Kuninkaan puhe (The King's Speech)

[] 2009 The Hurt Locker

[] 2008 Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire)

[x] 2007 Menetetty maa (No Country for Old Men)

[] 2006 The Departed

[] 2005 Crash

[x] 2004 Million Dollar Baby

[] 2003 Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King)

[] 2002 Chicago

[] 2001 Kaunis mieli (A Beautiful Mind)

[] 2000 Gladiator

[x] 1999 American Beauty

[x] 1998 Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love)

[x] 1997 Titanic

[] 1996 Englantilainen potilas (The English Patient)

[x] 1995 Braveheart – taipumaton

[] 1994 Forrest Gump

[x] 1993 Schindlerin lista (Schindler's List)

[] 1992 Armoton (Unforgiven)

[x] 1991 Uhrilampaat (The Silence of the Lambs)

[x] 1990 Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves)

[] 1989 Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy)

[x] 1988 Sademies (Rain Man)

[x] 1987 Viimeinen keisari (The Last Emperor)

[] 1986 Platoon – nuoret sotilaat

[] 1985 Minun Afrikkani (Out of Africa)

[] 1984 Amadeus

[] 1983 Hellyyden ehdoilla (Terms of Endearment)

[x] 1982 Gandhi

[] 1981 Tulivaunut (Chariots of Fire)

[] 1980 Tavallisia ihmisiä (Ordinary People)

[x] 1979 Kramer vastaan Kramer (Kramer vs. Kramer)

[] 1978 Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter)

[x] 1977 Annie Hall

[x] 1976 Rocky

[] 1975 Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest)

[] 1974 Kummisetä osa II (The Godfather Part II)

[] 1973 Puhallus (The Sting)

[x] 1972 Kummisetä (The Godfather)

[] 1971 Kovaotteiset miehet (The French Connection)

[] 1970 Panssarikenraali Patton (Patton)

[] 1969 Keskiyön cowboy (Midnight Cowboy)

[] 1968 Oliver!

[] 1967 Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night)

[] 1966 Kunnian mies (A Man for All Seasons)

[x] 1965 The Sound of Music

[] 1964 My Fair Lady

[] 1963 Tom Jones

[] 1962 Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia)

[] 1961 West Side Story

[] 1960 Poikamiesboksi (The Apartment)

[] 1959 Ben-Hur

[] 1958 Gigi

[x] 1957 Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai)

[] 1956 Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days)

[] 1955 Marty

[] 1954 Alaston satama (On the Waterfront)

[] 1953 Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity)

[] 1952 Suuri maailmansirkus (The Greatest Show on Earth)

[] 1951 Pariisin lumoissa (An American in Paris)

[] 1950 Kaikki Eevasta (All About Eve)

[] 1949 Kaikki kuninkaan miehet (All the King's Men)

[] 1948 Hamlet

[] 1947 Hiljainen sopimus (Gentleman's Agreement)

[] 1946 Parhaat vuodet (The Best Years of Our Lives)

[] 1945 Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend)

[] 1944 Kulje tietäni (Going My Way)

[] 1943 Casablanca

[] 1942 Rouva Miniver (Mrs. Miniver)

[] 1941 Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley)

[] 1940 Rebekka (Rebecca)

[] 1939 Tuulen viemää (Gone with the Wind)

[] 1938 Komedia meistä ihmisistä (You Can't Take It With You)

[] 1937 Emile Zolan elämä (The Life of Emile Zola)

[] 1936 Ziegfeld, naisten kuningas (The Great Ziegfeld)

[] 1935 Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty)

[] 1934 Tapahtui eräänä yönä (It Happened One Night)

[] 1933 Cavalcade

[] 1932 Grand Hotel

[] 1931 Cimarron

[] 1930 Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front)

[] 1929 Broadwayn sävel (The Broadway Melody)

[] 1928 Siivet (Wings)

Oscar: Paras vieraskielinen elokuva, yhteensä 65 elokuvaa

[] 2012 Rakkaus (Amour)

[x] 2011 Nader ja Simin: Ero (Jodái-e Náder az Simin)

[] 2010 Kosto (Hævnen) 

[] 2009 Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos)

[] 2008 Lähtöjä (Okuribito)

[] 2007 Väärentäjä (Die Fälscher)

[] 2006 Muiden elämä (Das Leben der Anderen)

[] 2005 Tsotsi

[] 2004 Meri sisälläni (Mar Adentro)

[x] 2003 Barbaarien invaasiot (Les Invasions barbares)

[x] 2002 Jossain Afrikassa (Nirgendwo in Afrika)

[x] 2001 Ei kenenkään maa (Nicija zemlja, No Man's Land)

[x] 2000 Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (Wo hu cang long)

[x] 1999 Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre)

[] 1998 Kaunis elämä (La vita è bella)

[] 1997 Character – miehen kuva (Karakter)

[x] 1996 Kolja

[] 1995 Antonian maailma (Antonia)

[] 1994 Auringon polttama (Utomlyonnye solntsem)

[] 1993 Belle Epoque – muutosten aika (Belle époque)

[] 1992 Indokiina (Indochine)

[] 1991 Mediterraneo

[] 1990 Unelma onnesta (Reise der Hoffnung)

[] 1989 Nuovo cinema Paradiso

[] 1988 Pelle Valloittaja (Pelle erobreren)

[x] 1987 Ranskalainen illallinen (Babettes Gæstebud)

[] 1986 Muistojen vanki (De Aanslag)

[] 1985 La Historia oficial (engl. The Official Story)

[] 1984 Vaaralliset siirrot (La Diagonale du fou)

[x] 1983 Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander)

[] 1982 Volver a empezar (engl. Starting Over)

[] 1981 Mefisto (Mephisto)

[] 1980 Moskova ei usko kyyneliin (Moskva slezam ne verit)

[] 1979 Peltirumpu (Die Blechtrommel)

[] 1978 Préparez vos mouchoirs (engl. Get Your Handkerchiefs Ready)

[] 1977 Madame Rosa (La Vie devant soi)

[] 1976 Mustaa ja valkoista väreissä (Noirs et blancs en couleur)

[x] 1975 Dersu Uzala

[x] 1974 Amarcord

[x] 1973 Amerikkalainen yö (La Nuit américaine)

[] 1972 Porvariston hillitty charmi (Le Charme discret de la bourgeoisie)

[] 1971 Finzi Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini)

[] 1970 Epäilyksen ulkopuolella (Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto)

[] 1969 Z – hän elää (Z)

[] 1968 Sota ja rauha (Voyna i mir)

[x] 1967 Tarkoin vartioidut junat (Ostre sledované vlaky)

[] 1966 Mies ja nainen (Un homme et une femme)

[] 1965 Liike pääkadulla (Obchod na korze)

[] 1964 Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani)

[x] 1963 8½ (Otto e mezzo)

[] 1962 Kohtalokas sunnuntai (Les dimanches de ville d'Avray)

[x] 1961 Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel)

[x] 1960 Neidonlähde (Jungfrukällan)

[] 1959 Musta Orfeus (Orfeu Negro)

[] 1958 Enoni on toista maata (Mon Oncle)

[] 1957 Cabirian yöt (Le Notti di Cabiria)

[x] 1956 La Strada – Tie (La Strada)

[] 1955 Samurai, The Legend of Musashi (Miyamoto Musashi )

[] 1954 Helvetin portti (Gate of Hell)

[-] 1953 [ei palkintoa]

[] 1952 Kielletyt leikit (Jeux interdits) 

[] 1951 Rashomon - Paholaisen portti (Rashomon)

[] 1950 Mies tuli mereltä (The Walls of Malapaga)

[] 1949 Polkupyörävaras (The Bicycle Thief)

[] 1948 Monsieur Vincent

[] 1947 Sciuscia - viattomat (Sciuscià)

Cannes: Kultainen palmu (tai muu pääpalkinto), yhteensä 74 elokuvaa

[] 2013 La Vie d'Adèle

[] 2012 Rakkaus (Amour)

[x] 2011 The Tree of Life

[] 2010 Setä Boonmeen edelliset elämät (Lung Bunmi raluek chat)

[x] 2009 Valkoinen nauha (Das weiße Band - Eine deutsche Kindergeschichte)

[x] 2008 Luokka (Entre les murs)

[x] 2007 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (4 luni, 3 saptamâni si 2 zile)

[x] 2006 The Wind that Shakes the Barley

[] 2005 Lapsi (L’enfant)

[x] 2004 Fahrenheit 9/11 (Fahrenheit 9/11)

[x] 2003 Elephant (Elephant)

[x] 2002 Pianisti (The Pianist)

[] 2001 Pojan huone (La stanza del figlio)

[x] 2000 Dancer in the Dark (Dancer in the Dark)

[] 1999 Rosetta (Rosetta)

[] 1998 Ikuisuus ja päivä (Mia aioniotita kai mia mera)

[x] 1997 Kirsikan maku (Ta'm-e gilas)

[] 1997 Ankerias (Unagi)

[x] 1996 Salaisuuksia ja valheita (Secrets and Lies)

[x] 1995 Underground (Podzemlje – Bila jednom jedna zemlja)

[x] 1994 Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction)

[] 1993 Jäähyväiset jalkavaimolle (Bàwáng Bié Ji)

[x] 1993 Piano (The Piano)

[] 1992 Hyvä tahto (Den goda viljan)

[x] 1991 Barton Fink (Barton Fink)

[x] 1990 Villi sydän (Wild at Heart)

[] 1989 Seksiä, valheita ja videonauhaa (Sex, Lies and Videotape)

[] 1988 Pelle Valloittaja (Pelle erobreren)

[] 1987 Paholaisen auringon alla (Sous le soleil de Satan)

[] 1986 Linnake (The Mission)

[] 1985 Isä on työmatkalla (Otac na službenom putu)

[x] 1984 Paris, Texas

[] 1983 Narajaman balladi (Narayama bushi-ko)

[] 1982 Kateissa (Missing)

[] 1982 Yol

[] 1981 Rautamies (Czlowiek z zelaza)

[] 1980 Syke ei sammu (All That Jazz)

[] 1980 Kagemusha – varjokenraali (Kagemusha)

[x] 1979 Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse. Now)

[] 1979 Peltirumpu (Die Blechtrommel)

[] 1978 Puukenkäpuu (L’albero degli zoccoli)

[] 1977 Isäni, herrani (Padre padrone)

[x] 1976 Taksikuski (Taxi Driver)

[] 1975 Ahdat sanawovach el-djamr (ransk. Chronique des années de braise)

[] 1974 Keskustelu (The Conversation)

[] 1973 Palkkalainen (The Hireling)

[] 1973 Variksenpelätin (Scarecrow)

[] 1972 Työväenluokka nousee taivaaseen (La classe operaia va in paradiso)

[] 1972 Mattein tapaus (Il caso Mattei)

[] 1971 The Go-Between – sanansaattaja (The Go-Between)

[] 1970 M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (MASH)

[] 1969 Jos… (If…)

[-] 1968 [ei festivaaleja]

[x] 1967 Blow-Up – erään suudelman jälkeen (Blowup)

[] 1966 Mies ja nainen (Un homme et une femme)

[] 1966 Hyvät naiset ja herrat (Signore & signori)

[] 1965 Temppu – ja miten se tehdään (The Knack… and How to Get It)

[x] 1964 Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg)

[] 1963 Tiikerikissa (elokuva) (Il Gattopardo)

[] 1962 Lupaus (O Pagador de Promessas)

[] 1961 Pitkä poissaolo (Une aussi longue absence)

[] 1961 Viridiana (Viridiana)

[x] 1960 Ihana elämä (La dolce vita)

[] 1959 Musta Orfeus (Orfeu Negro)

[] 1958 Kurjet lentävät (Letjat žuravli)

[] 1957 Onnellisen laakson kansa (Friendly Persuasion)

[] 1956 Hiljainen maailma (Le Monde du silence)

[] 1955 Marty

[] 1954 Helvetin portti (Jigokumon)

[] 1953 Pelon palkka (Le Salaire de la peur)

[] 1952 Othello (The Tragedy of Othello: The Moor of Venice)

[] 1952 Kahdella pennillä toiveita (Due soldi di speranza)

[] 1951 Neiti Julie (Fröken Julie)

[] 1951 Milanon ihme (Miracolo a Milano)

[-] 1950 [ei festivaaleja]

[] 1949 Kolmas mies (The Third Man)

Koulussa ei puhuta koulusta

Edellisenä päivänä olimme käyneet esittelemässä ohjelman aihetta Yleisradion henkilökunnalle. Nyt toimintakeskus Hapessa oli koolla ohjelman tuotantoryhmä: tuottajat, juontajat ja muut toimittajat. Tarkoituksena oli aloittaa ohjelman rakenteen suunnittelu.

Jokin Ylen toimitussihteerin palautteessa oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan. Toimittajat pohtivat, pitäisikö näkökulmaa sittenkin vielä tarkentaa. Se veisi ehkä aikaa ja hidastaisi ohjelman tekemistä, mutta... niin päätettiin kuitenkin tehdä. Hetkessä aukesi kiivas keskustelu siitä, mikä suomalaisessa koulussa olisi se yksi ongelma, josta tänä keväänä pitäisi puhua enemmän kuin muista. Samaa keskustelua oli käyty Nuorten Ääni -toimituksessa jo useana iltana aiemminkin.

Arki-illat koulun jälkeen ovat kuitenkin lyhyitä ja aika loppuu nopeasti kesken. Kolmen tunnin jälkeen piti koota keskustelun tärkeimmät tulokset ja sopia, että pienempi iskuryhmä jatkaa niiden kanssa lauantaiaamuna.

Lopulta, monen mutkan kautta, päädyttiin suunnilleen samaan kuin mistä oli aloitettukin. Nyt oltiin kuitenkin monta tärkeää keskustelua viisaampia - ja oikeasta valinnasta varmempia.

Kun seurasin näitä keskusteluja sivusta, ihastelin itsekseni, kuinka paljon vapaa-aikaansa nuoret ovat valmiita käyttämään koulusta puhumiseen. Kevään keskusteluohjelman ideointiin, taustatutkimukseen, haastatteluihin, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen on monilta nuorilta kulunut kymmeniä vapaaehtoistyötunteja. Miksi he tekevät niin?

Koska koulussa ei puhuta koulusta. Jos oppilailla onkin sananvaltaa, se koskee sohvien väriä, kouluruoan makua tai parhaassa tapauksessa järjestyssääntöjä. Jos oppilaat sen sijaan haluaisivat puhua siitä, miten koulusta tulisi parempi paikka kasvaa ja oppia, on keskustelua jatkettava kellojen soimisen jälkeen.

Koulussa ei ehkä ymmärretä, kuinka motivoituneita oppilaat olisivat tätä keskustelua käymään. Ehkä opettajat pelkäävät kritiikin kohdistuvan heihin, arveli yksi ohjelman toimittajista. Näin he rajaavat itsensä keskustelun ulkopuolelle.

Mutta nyt kellot ovat soineet ja koulusta saa puhua vapaasti. Tänään sananvapauden päivänä 3.5. klo 21 Nuorten Ääni -toimitus ottaa haltuunsa Ylen A-studio: Stream -ohjelman. Aiheena on, perusteellisen pohdinnan jälkeen, kevään tärkein koulutuspoliittinen kysymys: millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?

Kannattaa katsoa. Ja jatkaa keskustelua sen jälkeen myös koulussa - edes välitunnilla.

• Ohjelma Ylen Elävässä arkistossa.
• Lisää Nuorten Ääni -toimituksen kotisivuilla.

Nykykoulussa kasvaa parempia kansalaisia

"Pikku räkänokka sai ansion mukaan. hyssyttely sikseen. tuollaiset räkänokat vaan tekee sitten joukolla paljon pahaa. mun mielestä opettaja sais antaa kunnolla selkään jos oppilas ei usko sanomista."

Pertti Kemppainen kirjoitti lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan Facebook-sivulle sen, mitä moni suomalainen ajattelee: Alppilan yläkoulun tapaus osoittaa, että kurinpito on kouluissa unohdettu ja oppilaat saavat tehdä mitä tahansa. Huonosta käytöksestä pitää antaa rangaistus, mielellään ruumiillinen.

Nyt kommentti on poistettu ja hyvä niin. Pahoinpitelyyn kehottaminen ei ole laillista eikä muutenkaan oikein. Kun se kohdistuu ihmisryhmään, lapsiin, siinä on myös kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit. Jos samalla tavalla kehotettaisiin antamaan kunnolla selkään somaleille, jotka eivät usko sanomista, asia olisi selvä. 

Miksi rangaistuksen pitää olla ruumiillinen, sitten?

Koska se tehoaa parhaiten. Näin uskovat monet nettikeskustelijat, joilla on omakohtaista kokemusta. Heistä on tullut kunnon kansalaisia juuri siksi, että rohkea opettaja on heitä mäiskinyt. Samalla koulu on opettanut heidät kannattamaan väkivaltaa. He tekevät sitä nettikeskusteluissa vielä vuosikymmeniä koulu-uransa jälkeen. Se näkyy varmasti myös perheissä, kaduilla, jääkiekkokaukaloissa. Sillä, mitä koulussa oppii, on pitkät jäljet. 

Onneksi yhteiskunta ja sen arvot ovat muuttuneet. Nykykoulun tehtäviin ei enää kuulu opettaa, että väkivalta on oikea rangaistus - vaikka se tehoaisi. Siksi koulussa kasvaa nyt parempia kansalaisia.

(Kuva on lastenelokuvasta Seikkailu.)

Sibelius oli ennustaja

Tiedättehän sen kaskun Sibeliuksesta? Aino-vaimo tiedusteli mieheltään, milloin tämä tällä kertaa on tulossa ryyppyreissultaan kotiin. Janne vastasi: "Olen säveltäjä, en mikään ennustaja."

Kasku vastaa hyvin käsitystämme taiteesta. Paitsi taiteilijat myös taide itse on luonteeltaan oikukasta ja ennustamatonta. Se tavalla tai toisella syntyy tyhjästä, tuo maailmaan jotain aivan uutta. Se luodaan.

Mutta tämä ei ole koko kuva. Taide on myös jotain, joka auttaa meitä jäsentämään jo olemassa olevaa kaoottista maailmaa. Taiteessa mieletön muuttuu mielekkääksi, sumea teräväksi, kakofonia rytmeiksi ja melodioiksi. Joskus palikat ovat valheellisen hyvässä järjestyksessä ja tarvitaan taiteilija rikkomaan tuttu konstruktio. Mutta silti kaikki taiteen palikat ovat jo tässä. Maailmankaikkeudessa on kaikkea. Mitään uutta ei tarvita. Pitää vain etsiä uusi perspektiivi, josta katsottuna asiat ovat järjestyksessä. Ei tähtikuvioitakaan oikeasti ole olemassa. Ne ovat sellaisia kuin ovat vain täältä maasta katsottuna.

Toinen suosikkikaskuni kertoo kuvanveistäjästä, jolta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taitelija vastasi ottavansa vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta. Hän näki kivessä jotain, mitä muut eivät vielä nähneet. Ehkä taiteilija sittenkin nimenomaan on ennustaja, jota jonkinlainen näky, etiäinen johdattaa?

Aino Sibeliusta tämä ajatus ei kuitenkaan olisi auttanut. Kauhuelokuvassa ennustettu hetki koittaa sittenkin yllättäen. Niin kävi Oidipuksellekin. Taiteilijan ainoa tapa kertoa näyistään on taide itse. Muu on synopsiksia, premissejä ja mainoslauseita, ja ne jos mitkä ovat valheita. Joskus oikean perspektiivin löytämisessä kestää. Vasta sitten eteisessä kolisee.

Elokuva herätti vääriä tunteita – yleisö raivostui

"Suomessa julkista keskustelua käydään tunteen kautta. Se johtuu siitä, että toimittajat rakastavat skandaaleja, kriisejä ja kärjistyksiä. Ne myyvät lehtiä."

Toimittaja Sanna Ukkola pohtii Pressiklubin videokolumnissa sitä, miksi otsikoiden mukaan poliitikot ovat jatkuvasti ilmiriidoissa ja kansa raivoissaan. Syynä on tietysti raha: tunteet myyvät.

Minulla on tästä pedagogisempi teoria. Kun toimittaja kertoo "kansan raivoavan", hän opettaa lukijoita tunnistamaan tunteitaan. Kuten tuossa ylläolevassa kuvassa venäläisiä. Niin lastenkin kanssa pitäisi tehdä, sanoa: "Sinua suututtaa, kun et saanut sitä lelua." Näin lapsi oppii nimeämään tunnetilojaan ja sitä kautta käsittelemään niitä. Sehän on journalismin tehtävä: "hahmottaa, tulkita ja jäsentää maailmaa ja tehdä sitä ymmärrettävämmäksi."

Tunteiden projisointi toisiin on myös vallankäyttöä. Nettifoorumeilla se on yleinen tapa yrittää horjuttaa kanssakeskustelijoiden uskottavuutta tai mielenrauhaa. Kilpailevan lätkäjoukkueen tai kännykkäfirman fani on selvästi peloissaan tulevan tappion alla ja kriittinen vastine kuitataan pettyneen lapsen itkupotkuraivariksi.

Samaa keinoa käytti myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vastatessaan bloggari Emilia Kukkalan kirjoitukseen. Tosin ei nettipalstalla vaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Matti arvioi Emilian kirjoittaneen kiukusta punaisena. Pedagogiikkako elinkeinoelämää motivoi – vai raha ja valta?

Entä mikä motivoi elokuvakriitikkoa, joka yleistää omat tunteensa katsojien yhteisiksi tunteiksi? Esimerkiksi tuoreen Tavarataivas-elokuvan arvostelussa Anna Möttölä kertoo, että "kerronnan minä-keskeisyys alkaa ärsyttää". Alkaa ärsyttää ketä? Tuon tuosta elokuvakritiikeissä katsoja pitkästyy, hämmentyy tai vilkuilee kelloaan. Miksi kriitikko arvioi itseään tai katsojia eikä elokuvaa? Ärsyttää. Minua.

Valtavirtaelokuvaan tietysti sopii oletus, että kaikista katsojista todella tuntuu samalta joka hetki. Siihen monet elokuvatuottajat pyrkivät: kun täydellinen elokuva pääsee käsikirjoituksen sivulle 87, jokaisen katsojan oikeasta silmäkulmasta vierähtää kyynel. Sivua eli tasan minuuttia myöhemmin se vierähtää vasemmasta.

Kriitikolle elokuvat, joiden katsojat kokevat omia, henkilökohtaisia tunteitaan, ovat tietysti paljon vaikeampia. Elokuvatuottajalle yleisö, joka kokee omia arvaamattomia tunteitaan, on vaikea. Niin kuin iltapäivälehdillekin.

Syynä on kai raha.

Elokuvanteko ei ole koskaan näyttänyt näin hauskalta!

Aina silloin tällöin törmää johonkin, joka on tehty tosi hyvin, ajatuksella ja tunteella. En nyt puhu Hesarin tabloidi-uudistuksesta vaan Arttu Haglundin ja Vesa Kuosmasen tuottamasta Kaikki kuvaa -oppimateriaalista.

Kahdeksan vajaan 10 minuutin mittaista videotutoriaalia opastavat fiktioelokuvan tekemisessä ideasta ensi-iltaan asti: käsikirjoituksessa, kuvauksessa, leikkauksessa, näyttelijän ohjaamisessa, äänitehosteiden keksimisessä. Patsen ja Empun hahmot ovat hauskoja, vinkeissä näkyy lämmin suhde elokuvantekoon ja harrastamiseen. Elokuva on iso sydämen asia, mutta kameraksi käy vaikka kännykkä ja mikkipuomiksi jääkiekkomaila.

Tutoriaalien käsikirjoitus ja elokuvallinen toteutus ovat huippuluokkaa, täynnä pieniä ja suuria oivalluksia. Ne ovat elokuvaa itsessään, eivät videopajan tai viestintätoimiston liukuhihnatyötä.

Tekniikka saadaan näyttämään helpolta. Se on tarkoituksella valittu asenne: elokuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kameran pientä punaista nappia. Toisaalta helppouden illuusio syntyy siitä, että kameroiden ja leikkausohjelmien käyttöä ei erikseen opeteta.

Oppaan taustalla kummittelee hieman konservatiivinen elokuvakäsitys: Aristoteles, alkusysäys, kokokuva ja lähikuva. Patse ja Emppu toki muistuttavat välillä, että elokuva voi olla paljon muutakin, mutta eivät anna siihen käytännön aseita. Rajaus perinteisin menoin toteutettuun näytelmäelokuvaan on kuitenkin perusteltu, eikä elokuvanteko ole koskaan näyttänyt näin hauskalta! Kaikki kuvaa on varmasti hyvä alkusysäys kenelle tahansa nuorelle elokuvantekijälle.

Vaikka tutoriaalit on tarkoitettu nuorille elokuvantekijöille itseopiskelua varten, ne on helppo nähdä  myös osana peruskoulun elokuvaopetusta. Tällaista matskua näin hienolla toteutuksella ei ole ollut olemassa. Nyt kun on, sitä kannattaa käyttää.

Minua Patse ja Emppu inspiroivat pohtimaan vaihtoehtoisemman elokuvapedagogiikan toimittamista videomuotoon, jotta se tavoittaisi yksittäisiä koulutuksia suuremman yleisön. Rima on ainakin nyt korkealla.

Kaikki kuvaa -sivustolla käynnistyi 7.1. myös 9-15-vuotiaille tarkoitettu elokuvantekokilpailu.

Elokuva ei kuulu elokuvateatteriin

"Vihaan ajatusta, että tekisin elokuvia iPadille. -- Elokuvat pitäisi nähdä teatterissa kavereiden kanssa, siirtyä maagisesti toiseen maailmaan."

Mikä on oikea paikka katsoa elokuvia? Helsingin Sanomissa uutta Hobitti-elokuvaansa markkinoiva ohjaaja Peter Jackson uskoo, että kotiteatterit ja älypuhelimet uhkaavat elokuva-alaa. Monet Jackson on samaa mieltä monien intohimoisten filmifriikkien kanssa: elokuva pitää katsoa elokuvateatterissa.

Iso kangas ja huippuluokan audiovisuaalinen tekniikka auttavat uppoutumaan elokuvan maailmaan. Tennispalatsin aukiota piiskaava räntäsade, syvenevä eurokriisi, viikonlopun sukujuhlat ja lähestyvä putkiremontti jäävät ulkopuolelle. Penkit ovat pehmeät. Ne auttavat katsojaa unohtamaan myös itsensä: ostoslistan takataskussa, eilisen riidan ja edellisenä yönä valvottaneet ajatukset.

Elokuvasalin insinöörityö ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös hyvä elokuva. Sellainen, jollaisen muun muassa juuri Peter Jackson osaa tehdä. Sen tarina tempaa mukaansa, ääni- ja kuvakerronta on kokonaisvaltaista, hyvä ja paha absoluuttista. Katsoja vajoaa syvemmälle istuimeensa jännittyäkseen hetkeä myöhemmin sen reunalle odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aina hyvä elokuva ei kuitenkaan kuulu elokuvateatteriin. Miksi? Aloitan kertomalla ystävästäni Alexandresta, johon tutustuin opiskeluaikana Stadiassa.

Alexandre syntyi vuonna 1923 Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena elokuvaohjaaja ja -teoreetikko. Alexandre oli innostunut aikansa uusista ohjaajista Robert Bressonista, Jean Renoirista ja Orson Wellesistä, joiden ilmaisussa oli merkkejä aivan uudenlaisesta elokuvailmaisusta. Vanha elokuva oli hänelle lähinnä merkityksetöntä sirkushuvia.

Vuonna 1948 Alexandre kirjoitti julistuksen kamerakynästä, elokuvasta, joka ei ole vain tarinan kuvittamista vaan kameralla kirjoittamista niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään. Hän vaati elokuvalta omaa tietoista kieltä, joka nostaisi elokuvan taiteeksi muiden merkittävien taiteiden joukkoon. Hän halusi vapauttaa kameran juoniku­vioiden ylivallasta, joka kahlitsi kuvallisen ilmaisun kehittymistä.

Ja tavallaan juuri niin kävi: tuli elokuvan uusi aalto, tuli televisio, kotivideokamerat, kännykät, Youtube.

Kamerasta tuli kynän kaltainen väline, mutta vanha rintamalinja ei murtunut. "Elokuva kuuluu elokuvateatteriin"-teesin takana on edelleen käsitys elokuvasta sirkushuvina, joka täyttää aistimme kuvavirralla ja korvaa ajatuksemme tyhjänpäiväisellä suspensella. 

Mietin omaa suosikkiympäristöäni elokuvalle. Se olisi ehkä tällainen: yksin kotona, sohvalla, tv-ruudun ääressä, huhtikuisen sunnuntai-illan kelmeässä valossa juuri ennen pimeäntuloa. Niin että jollain tavalla olen samaan aikaan tietoinen itsestäni, koko huoneistosta, maailmasta ikkunan takana - ja tietysti katsomastani elokuvasta. Sopivalla hetkellä katseeni tai ajatukseni saattaa harhautua johonkin elämäni yksityiskohtaan, vaikkapa lehtitelineeseen. Näin elokuva liittyy ympäröivään maailmaan ja tähän hetkeen, tulee osaksi sitä.

Tennispalatsin kaltaisen laitoksen ympäristö on keinotekoinen. Multipleksin persoonattomassa salissa katsomani elokuva ei kiinnity omaan elämääni vaan johonkin näennäiseen, epäajassa tapahtuvaan. Toiseen maailmaan, kuten Jackson sanoo. Steriilissä tilassa esitetään huippuun asti hiottuja tuotteita, joiden tehtävä on tuntua ajasta, paikasta ja katsojasta riippumatta aina mahdollisimman samalta.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Charlie Kaufman manaa eräässä haastattelussa, että verrattuna teatteriin "elokuvat ovat kuolleita", koska ne eivät vuorovaikuta katsojiensa kanssa. Hän haluaisi itse tehdä leffoja, jotka koetaan eri tavalla joka katsomiskerralla - esimerkiksi siksi, että katsoja itse muuttuu. Itse katsoin Kaufmanin mm. keski-ikäistymistä käsittelevän elokuvan Synecdoche, New York yhdessä vastasyntyneen perheenjäsenemme kanssa. Katsominen ei ollut aivan häiriötöntä, mutta olosuhteet varmasti muuttivat näkemääni teosta.

En ole pitänyt elokuvaa kovin hyvänä tapana viettää aikaa ystävien kanssa. Ehkä siksi, että elokuvan aikana keskusteleminen ei oikein sovi, enkä hyvän elokuvan jälkeenkään ole yleensä kovin puhelias. Ei siis kovin sosiaalista! Toisaalta pidän elokuvien katsomisesta ystävien kanssa. Ehkä tutun ihmisen vieressä istuminen vahvistaa kokemusta elokuvan liittymisestä omaan elämään. Ehkä elokuvaa katsoo itsekin eri tavalla, niin kuin Synecdochen äärellä. Elokuvateatterissa yhteisö taas on korostetun vieras ja tilapäinen.

Kävin usein edesmenneessä Bio Cityssä Rautatientorin laidalla. Sen pienet salit olivat kaikki erilaisia ja niissä oli vahva läsnäolon tuntu. (Joskus esimerkiksi kohisevan vesiputken takia.) Nykyään suosikkini on pääkaupunkiseudun ehkä kaunein elokuvateatteri, Kino Tapiola. Perinteikäs funkisrakennus ei sulje maailmaa ulkopuolelleen samalla tavalla kuin isoveljensä naapurikaupungissa. Valkoisen salin kaareva holvimainen katto ja punaiset verhot näyttävät ihmisen tekemiltä. Ehkä se ei ole paras sali Peter Jacksonin elokuville.

Jackson on kuitenkin oikeassa: yleisön katselutottumukset vaikuttavat siihen, millaisia elokuvia tehdään. Ei varmasti ole sattumaa, että valtavirtaelokuvat muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudun uusien teattereiden salit.

Onneksi niiden ulkopuolella on yhä elämää.

(EDIT: Lisäsin huomion katsomiskertojen samankaltaisuudesta ja Charlie Kaufman -kappaleen.)

Elokuvissa ihmissuhde on tarina halusta

"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --

Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --

Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."

Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.

Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?

Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.

Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.

Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.

Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.

Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?

Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.

Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.

Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.

Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.

"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."

Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.

Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.

Mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria?

Työpaikkani Nuorten Ääni -toimitus sai tiistaina oikeusministeriön Demokratiapalkinnon. Palkinnon ottivat vastaan toimituksen jäsenet Maija Koivistoinen ja Nuutti Sinisalo, joista jälkimmäinen tässä valmistautuu pitämään kiitospuhetta.

Tänä vuonna palkittiin hankkeita, jotka edistävät nuorten osallistumista ja vaikuttamista. Muut palkinnonsaajat olivat Muuramen nuorten yrittäjyystalo Innola ja lastensuojelunuorten kehittäjäryhmä Nuoret kehittäjät.

Loppuviikon aikana olen päässyt moneen kertaan pohtimaan ääneen, mitä palkinto merkitsee. Ja mitä oikeastaan palkittiin?

Viraston työntekijän on helppo ajatella, että palkinto on tunnustus sille työlle, jota olemme tehneet nuorten osallisuuden eteen. Tulkinnanvaraa on siinä, kuinka laajoina tuon työn raamit nähdään. Palkittiinko yksittäinen hanke vai se perintö, josta hanke on syntynyt? Vai koko virasto? Toivottavasti kaikki nämä. Nuorten Ääni -toimituksessa on syntynyt nuorten toiminnan ja julkaistujen juttujen lisäksi paljon hyödyllisiä työmenetelmiä ja uutta nuorisotyön perintöä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman nuorisoasiainkeskuksen tietoista panostamista kehitystyöhön.

”Toiminnassanne on mukana innovatiivisuutta, positiivista asennetta ja ennen kaikkea lasten ja nuorten omaehtoista toimintaa. -- Toimitte kukin erilaisten, mutta kokonaisuuden kannalta hyvin tärkeiden teemojen parissa. Näitä ovat syrjäytymisen ehkäisy, osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen sekä lasten ja nuorten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen”, presidentti kiitteli, mutta kiitti samassa yhteydessä myös kaikkia muita lasten ja nuorten hyväksi työskenteleviä.

Presidentti.fi 

Viraston työntekijän ja presidentin lähestymistapa on kuitenkin oireellinen: ajattelemme työtä, jota me työntekijät teemme nuorille. Osallisuustyössäkin nuoret on liian helppoa nähdä toiminnan kohteina.

Demokratiapalkinto on vähintään yhtä paljon tunnustus nuorten ryhmälle, joka on jo kuusi vuotta toiminut yhteiskunnan hyväksi – vapaaehtoisesti. Nuoret tulevat toimitukseen kukin omista motiiveistaan, mutta ryhmän toimintaa yhdistää yksi asia: Nuorten Ääni -toimitus tekee maailmasta paremman ja tasa-arvoisemman paikan myös muille nuorille ja aikuisille.

Pari vuotta sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Ei siis ehkä ole sattumaa, että nuoret nähdään mediassa hyvin harvoin aktiivisina toimijoina, joista on yhteiskunnalle hyötyä. Nuorison ongelmat saavat yhteiskunnan tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Silloin jää helposti huomaamatta, että myös yhteiskunnalla on ongelmia, joita nuoret haluavat ratkaista. Siinäkin me aikuiset voimme olla avuksi.

Tätä olisi syytä pohtia varsinkin nyt, kun keskustellaan nuorten syrjäytymisestä. Kuinka usein puhumme siitä, mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria juuri nyt? Miksi he ovat tarpeellisia? Ovatko?

Tarpeellisuus nimittäin – on hyödyllistä.

P.S. Kävimme Katan ja Aleksein kanssa tänään Aamu-tv:n vieraina puhumassa viisaita. Haastattelun voi katsoa täältä. Lopussa kysyttiin, mitä vastaavan toiminnan käynnistäminen muualla Suomessa vaatisi. Kotimatkalla keksin, mitä olisin halunnut sanoa: Se vaatii mediataloilta ja vaikkapa paikallislehdiltä halua ja rohkeutta jakaa valtaansa myös nuorille. Demokratiassa se on välttämätöntä. Hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet mm. Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti.

Mediakasvatus tarvitsee Lönnrotin ja deittisivuston

"Miten voi tiedonjako olla vaikeaa, kun työskennellään median, viestinnän, kommunikaation parissa?"

Keltaiselle post-it-lapulle kirjoitettu piikki tiivisti Mekun järjestämän ensimmäisen Mediakasvatusfoorumin puheenaiheet. Reijo Kupiainen kirjoitti jo omia huomioitaan tilaisuudesta. Täydennän listaa muutamalla ajatuksella, jotka itselle jäivät mieleen. Osa on omia, osa muiden.


1. Mediakasvatusasiamies

Ongelma: Mediakasvatukseen liittyvä tieto - tutkimustulokset, uutiset ja käytännöt - ei kulje kunnan sisällä eikä kuntien välillä. Ei ole keskitettyä väylää, jonka kautta mediakasvatuksen parissa työskentelevät voisi tavoittaa.

Ratkaisu: Jokaisessa Suomen kunnassa pitäisi olla nimetty mediakasvatusasiamies, jonka kautta mediakasvatukseen liittyvä tieto kulkee kuntien sisällä ja kuntien välillä. Tehtäviin voi kuulua myös mediakasvatuksen suunnittelua. Tehtävä olisi poikkihallinnollinen ja myös kulut pitäisi jakaa hallintokuntien kesken. Pienemmissä kunnissa tätä varten tuskin tarvitaan uutta työntekijää.


2. Mediakasvatuksen Lönnrot

Ongelma: Mediakasvatuksen kenttä on pirstoutunut. Rahoituksen takia toiminta koostuu alkavista ja päättyvistä hankkeista, joiden koordinointi on vaikeaa tai mahdotonta. Toimijoiden on vaikea hahmottaa omaa paikkaansa mediakasvatuksen valtakunnallisessa tai kansainvälisessä kuvassa. Hankkeiden tulokset dokumentoidaan vaihtelevasti ja ne leviävät vielä vaihtelevammin. Toiminnassa ei usein ole mahdollisuutta varata aikaa toiminnan konseptointiin - mallin levittämisestä puhumattakaan - koska se on pois varsinaisen toiminnan järjestämisestä. Eikä hyvä mediakasvattaja välttämättä ole hyvä konseptoija.

Ratkaisu: Mediakasvatus tarvitsee moderneja Lönnroteja, kiertäviä konseptityöntekijöitä, jotka kiertävät kentällä ja tallentavat hyviä käytäntöjä. Mediakasvatuksen Lönnrot osaa konseptoida toiminnan monistettavaksi malliksi ja viedä sen eteenpäin. Samalla hän auttaa paikallisia työntekijöitä itseymmärryksessä. Mihin konktekstiin heidän toimintansa sijoittuu, missä muualla tehdään samanlaista toimintaa, mitkä menetelmät voisivat olla täällä toimivia.

Kenttä on valtakunnallinen, joten työntekijät voisivat hyvin olla vaikkapa Mekun palkkalistoilla. Mediapedagogi Jukka Haverin kanssa syntyi myös ajatus "negatiivisesta mediabussista". Sen sijaan, että Ylen Mediabussi kiertää Suomea vain järjestämässä mediatoimintaa, se voisi myös imeä sitä itseensä ja kuljettaa eteenpäin. Sitähän oikeat bussitkin tekevät!


3. Mediakasvatuksen deittisivusto

Ongelma: Pirstaleisuuden takia mediakasvatusta järjestävien tahojen on vaikea löytää toisiaan. Miten sanomalehti tavoittaa opettajan, miten nuorisotyöntekijä löytää elokuvantekijän?

Ratkaisu: Mediakasvatuksen alalla toimivat tarvitsevat deittisivuston, josta voi etsiä kumppania projekteihin. Deittisivustolla opettajat, lastentarhanopettajat, nuorisotyöntekijät, kirjastotyöntekijät, elokuvantekijät, sanomalehdet, tv-yhtiöt ja tutkijat löytäisivät toisensa tositarkoituksella.



4. Tietoiskut kotiin

Ongelma: Mediakasvatukseen liittyvä tieto ja menetelmät on suunnattu kasvatusalalla työskenteleville. Vanhempien tavoittaminen on vaikeampaa.

Ratkaisu: Tietoa kuvaohjelmien uusista ikärajoista on menestyksellä levitetty televisiossa. Tv-yhtiöt oli helppo saada mukaan. Ikärajat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin kasvatus. Vanhemmille, lapsille ja nuorille voisi ohjelmien välillä viestiä myös vinkkejä kotona tapahtuvaan mediakasvatukseen. Esimerkiksi tällaisia. Lähtisivätkö kanavat mukaan? Ylen ainakin olisi vaikea kieltäytyä.