30.3.06

Ketä tarina palvelee?

Elokuva on tarinankerronnan väline. Olen huomannut, että tästä on hämmästyttävä yksimielisyys: elokuva ilman tarinaa on kuin tarina ilman tarinaa. Ajattelulla on pitkät perinteet ja niihin ei epäröidä viitata. Aristoteleen Runousoppi on Hollywoodilaisen näytelmäelokuvan pyhä perusta, joka määrittelee, miten hyvä tarina kerrotaan. Ja vaikka Runousoppi sisältääkin huomioita tarinoista teatterissa, sen uskotaan käsittelevän jotenkin ennakoivasti myös elokuvaa. Miksi näin voi olla? Koska elokuva on tarina. Vai onko?

Ranskalaiset elokuvaohjaaja-teoreetikot 1900-luvun puolivälissä suhtautuivat varsin nihkeästi näytelmäelokuvaan. Robert Bressonille näytelmäelokuva oli vain valokuvattua teatteria, jolla ei juurikaan ollut tekemistä elokuvavälineen omimpien ominaisuuksien kanssa. Bresson ajatteli, että le cinématographe oli ennen kaikkea kuva- ja äänifragmenteilla kirjoittamisen väline. Alexandre Astruc vei ajatuksen pidemmälle puhumalla kamerakynästä, jolla voisi kirjoittaa niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään. Tällaisen kielen kehittyminen voisi todella nostaa elokuvan taiteenlajiksi muiden rinnalle, siinä missä näytelmäelokuva tyytyy olemaan pelkkää sirkushuvia. Ja äänielokuva, sitä pelättiin, koska se antaisi entistä paremmat mahdollisuudet "valokuvata teatteria". Mutta ei ääntä sinällään vastustettu, sillä esimerkiksi Bressonille siitä tuli yksi tärkeimmistä ilmaisukeinoista.

Mikä sitten olisi elokuvan materiaali, jos ei tarina? Neuvostoteoreetikot, esimerkiksi Eisenstein ja Kuleshov, ajattelivat että montaasi on elokuvan keskeisin keino, ominaisuus, joka erottaa sen muista taiteenlajeista. Tarkovskille elokuvan aine on aika: elokuvan tekeminen on ajan veistämistä.

Vaihtoehtoja on siis ollut tarjolla - ja on edelleen. Miksi tarinallisuus siis on lähes uskonnon asemassa? Miksi on vaarallista väittää, että elokuva voisi olla myös muuta? Kriittisen kulttuuritutkimuksen hengessä voidaan esittää tärkeä kysymys: kenen intressejä tarinallisuus palvelee? Jos se on näin tärkeää, se todennäköisesti on näin tärkeä jollekin. Tutkitaanpa hakuammunnalla muutamia tahoja.

Ensimmäinen vastaus on kuultu ehkä useiten: katsojien. Tarinallisuus olettaa, että tarina on ihmisen luontainen tapa hahmottaa maailma. Asioilla tuppaa olemaan alku, keskikohta ja loppu. Tämän näkemyksen ongelma on siinä, ettei sama logiikka päde muihin taiteenlajeihin: useimmat taiteen muodot ovat päinvastoin täysin epänarratiivisia. Edes musiikki, joka rakenteeltaan on lähimpänä elokuvaa, ei kovin usein pyri tarinallisuuteen. Relativistit puolestaan uskovat, että kaikki on tarinaa, jopa montaasi. Tällöin myös ei-tarinallinen elokuva on tarinallinen, joten se ei auta.

Dramaturgian idea on kiinnittää katsojan huomio henkilöihin. Tarinat siis ennen kaikkea käsittelevät ihmisiä - eivät asioita. Voisimme siis tarkentaa kysymystä: kenen intressejä palvelee se, että elokuvissa ei käsitellä asioita? Amerikkalaisen salaliittoteoriaperinteen mukaan taustalla olisi tietysti government, hallitus. Voisiko tarinaelokuva siis palvella jotenkin vallanpitäjiä? Useat dramaturgian perinteet liittyvät suuriin tarinoihin, sankareihin ja urotekoihin. Lisäksi on huomattava, että tarinallisuuden teho perustuu tuttuuteen, siihen että katsoja oikeasti tietää mitä odottaa ja leikkii yllättyvänsä. Tarina siis suosii samanmielisyyttä. Tämä näkökulma on varsin kutkuttava, mutta sen on ongelma on, että se perustuu salaliittoteorian perinteeseen.

Politiikka on muutenkin vähän vanhanaikaista. Elokuvahan on ennen kaikkea bisneksen, ei taiteen muoto. Voisiko tarinallisuus siis jotenkin palvella liike-elämän intressejä? Dramaturgian oppikirjat opettavat, että keskeistä tarinassa on sen rakenne. Aiheesta kuin aiheesta voi tehdä tarinan, jos se sopii tarinan rakenteeseen. Tarinallisella elokuvalla on siis kaava, joka voidaan toistaa vain sisältöä vaihtamalla - tai vaihtamatta. Venäläinen Dziga Vertov (esim. Mies ja elokuvakamera) ajatteli että elokuvan keskeinen tarkoitus on todellisuuden havainnointi. Vertov julisti, että elokuvan silmä kulkee ajassa ja tilassa kaikista ihmissilmän rajoituksista riippumattomana ja rakentaa todellisuuden uudestaan. Bresson ja maanmiehensä Jean Epstein ajattelivat niin ikään, että elokuvakamera näkee todellisuuden aivan omalla tavallaan, ihmisen mielestä riippumattomana. Siksi elokuva pitäisikin vapauttaa ihmisen tavasta katsoa ja teatterin tavasta kertoa. Dokumentaarisen elokuvan puolella tämä ajatus onkin varsin luonteva (vaikka sielläkin toisaalta pelätään ja toisaalta propagoidaan tarinan ylivaltaa). Mutta miksi (kaupallisessa) näytelmäelokuvassa on toisin? Ei ole vaikea päätellä, että tietyn kaavan mukaan toimiminen on kustannustehokkaampaa kuin todellisuuslähtöinen konstruktiivinen elokuvanteko. Ja liike-elämällähän ei, teorian mukaan, ole muuta intressiä kuin kustannustehokkuus.

Tämän näkökulman ongelma on se, että se saattaa olla totta.

Nämä kolme esimerkkiä ovat toki vain heittoja. Tärkeämpää kuin vastaus on itse kysymys: kenen intressejä tarinallisuus palvelee?

1 kommentti:

  1. Huh, melkoisia salaliittoteorioita. Tosin omasta mielestäni perimmäinen syy tarinallisen elokuvan ylivaltaan on täsmälleen sama, minkä takia liikenteessä harvemmin näkee kirkkaan violettejä autoja - kaikkea ennennäkemätöntä vieroksutaan ja kun suuri yleisö kerran yhdelle pohjaan tampatulle uralle juuttuu, sitä ei sieltä kovin vähällä uusille poluille kangeta.

    Mielipiteeni saattaa tosin olla jonkun tuntemattoman tahon muotoonsa manipuloima, joten ei siitä sen enempää. Mielenkiintoista tekstiä, eniveis.

    VastaaPoista