Denotaatio, konnotaatio, symboli ja tarina

Tänään semiotiikkaa.

Roland Barthesin mallin mukaan kuvalla voi nähdä kaksi tasoa: denotaation ja konnotaation. Denotaation tasolla kuva aseesta merkitsee asetta, mutta konnotaation tasolla se voi merkitä kuolemaa, väkivaltaa tai vaikkapa lasten leikkejä - kuvan oheismerkityksiä. Tarinallisuutta pohtiessa teki mieli soveltaa tätä elokuvaan.

Ehdotan, että elokuvassa kuvalla voi olla kolme ulottuvuutta. Ensimmäinen on denotaation kaltainen merkitys, kuvan kohde itsessään. Sen voi ajatella olevan myös puhtaasti esteettinen. Toinen ulottuvuus on symbolinen tai allegorinen. Symbolinen kuva sisältää jonkinlaisen käsitteellisen viittauksen, vertauskuvan, joka antaa kuvalle merkityksen. Kolmas ulottuvuus on kausaalinen, tarinallinen. Tarinallinen kuva viittaa itseensä eri ajassa. Esimerkiksi aseen näyttäminen tarkoittaa, että asetta tullaan näyttämään/käyttämään vielä myöhemmin elokuvassa. Kun asetta näytetään uudestaan, se puolestaan viittaa taaksepäin. Näitä kahta ajallista vaihetta kutsutaan istutukseksi ja lunastukseksi.

Pelkkä denotaation taso on tarinankerronnassa usein paheksuttu. On katsojan harhaanjohtamista näyttää jotain, millä ei ole toisen tai kolmannen ulottuvuuden merkitystä. Kerronnan tulisi olla taloudellista, näytetään vain se mitä on pakko. Tästä seuraa niitä kummallisuuksia, joista elokuvia usein kritisoidaan: auton ovia ei lukita, ihmiset eivät käy vessassa ja niin edelleen.

Jos elokuvassa näytettäisiin vessassa käynti, heräisi katsojassa - oletetusti - heti toisen tai kolmannen ulottuvuuden odotuksia. Mitä wc-käynti tässä symboloi? Tullaanko wc-aihepiiriin vielä palaamaan elokuvan kliimaksissa?

Symbolisen ja tarinallisen ulottuvuuden välillä on nähtävissä koulukunnallinen ristiriita. Tarinankertojalle symboliikka on halpaa tekotaidetta. Se ei oikeasti edistä tarinaa, mutta luo katsojalle illuusion siitä, että elokuvassa olisi jotain syvällistä. Symbolisen koulukunnan edustajalle kuvan tarinallinen ulottuvuus taas tuntuu halvalta juonikaaviolta. Istutuksen lunastus antaa katsojalle tyydytyksen riippumatta siitä, onko istutuksen ja lunastuksen kohteella mitään todellista merkitystä.

Kieslowski on sanonut, että jos elokuvassa näytetään tupakansytytin, 99 prosentissa tapauksista se merkitsee vain tupakansytytintä. (Kieslowskin elokuvissa poltetaankin melko paljon, vähän niin kuin Kaurismäellä. Kulttuurintutkija tai jonkin sortin sosiologi löytäisi siitä varmasti monenlaisia merkityksiä.) Kieslowskin lausahdus puolustaa kuvailmaisua: kuvalla on arvo sinällään. Toisaalta sen voi ajatella puolustavan säästeliäisyyttä, jäähän 99 prosentista yli vielä yksi prosentti tositoimiin. Esimerkiksi Kolme väriä: Punaisessa se onkin käytetty viimeisen päälle tarkasti. Elokuva loppuu hurjaan kuvaan, jossa yhdistyvät elokuvallisen kuvan kaikki kolme ulottuvuutta: kuvan estetiikka itsessään, sen sisään leivottu symbolinen lataus ja perusteellisesti istutettu tarinallinen lunastus.