MOT käsitteli tämän päivän jaksossaan media-alan koulutuksen ylitarjontaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä työmarkkinoilla. Perusongelma on tämä: tutkimukset, havainnot ja maalaisjärki osoittavat, että media-alan ammattikoulutuspaikkoja on moninkertainen määrä työpaikkoihin nähden. Suurin osa opiskelijoista valmistuu siis työttömiksi. Ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajien mukaan (Journalistiliiton seminaari 7.3.) ongelma on lähinnä toisen asteen oppilaitoksissa, joissa aloituspaikkoja on tuhansia. Toisen asteen oppilaitokset puolustautuvat huomauttamalla, että hyvin monilla muillakin aloilla kuin mediassa tarvitaan nykyään viestinnän osaamista.
Monet opiskelijat ovat toki tilanteesta huolissaan, mutta hakeutuvat koulutukseen siitä huolimatta. Miksi? Johtopäätös on yleensä ollut melko vanhanaikainen: media on seksikäs ala. Saattaa olla, mutta media on myös arkipäiväistynyt huimasti kuluneen vuosikymmenen aikana. Herää ajatus, olisiko seksikkyyden sijaan kysymys sittenkin juuri arkisuudesta.
Modernin mediakasvatuksen keskeinen väite on, että elämme kulttuurissa, jossa media on kiinteä osa arkipäivää. Se on vallankäyttöä, vuorovaikutusta ja julkista tilaa, johon kansalaisten pitäisi päästä osalliseksi. Siksi kasvatuksen pitäisi tarjota taitoja ja valmiuksia, joiden avulla audiovisuaalisessa mediakulttuurissa on mahdollista pärjätä tasa-arvoisesti. Toistaiseksi tällainen mediakasvatus ei vielä toteudu, koska peruskoulun kirjalliseen kulttuuriin perustuva kasvatusjärjestelmä ei kohtaa tämän päivän yhteiskunnan haasteita.
Olisiko mahdollista, että sopulimainen hakeutuminen viestinnän alan koulutuksiin - olivat ne sitten toista tai kolmatta astetta - on itse asiassa nuorison terve reaktio ympäröivään yhteiskuntaan? Nuoret hakeutuvat koulutukseen, jonka he uskovat vastaavan niihin kysymyksiin, joihin peruskoulu ei ole kyennyt vastaamaan. Viis siitä valmistuuko ammattiin. Eiväthän lukiolaisetkaan sitä pohdi, eivätkä useimmat vielä yliopistossakaan.
On huomattava että koulutuksessa ei ole kysymys vain ammattiin valmistumisesta vaan valmiuksista, jotka palvelevat monia elämän osa-alueita, kansalaisuutta ja omana itsenä elämistä. Toisen asteen viestinnän koulutuksen saaneella on itseasiassa sellaisia kansalaistaitoja, joista sekä lukiotoverit että autonasentajat jäävät paitsi.
Ongelma pitää siis ottaa koulutuksen suunnittelussa huomioon kahdella tasolla. Toisaalta pitää tasapainottaa ammatillisen koulutuksen ja työelämän epäsuhtaa, mutta etenkin pitää paikata peruskoulutuksen ja mediakulttuurin välistä kuilua. Ei ole mielekästä, että nuoret hakeutuvat väärään kouluun saadakseen oikeaa oppia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti