Antichrist on totuus Avarasta luonnosta

Lars von Trierin Antichrist. Ajatuksia sekalaisessa järjestyksessä. Kannattaa lukea vain, jos on jo nähnyt tai ei aio katsoa, mutta tietää taustoista riittävästi.

- On vaikea ymmärtää elokuvatoimittajia, jotka näkevät elokuvassa mainitsemisen arvoiseksi vain väkivallan ja seksuaalisen kuvaston. Molempia on lopulta aika vähän. Tavallisessa viihteellisessä toimintaelokuvassa väkivaltaa on moninverroin. Toki se on tässä realistisempaa ja lihallisempaa, mutta eikö se nyt juuri ole inhimillisempää? Kaipaavatko elokuvakriitikot väkivaltaa, joka etäännytetään viihteeksi?

- Elokuvaa on tulkittu kuvaukseksi naisen ja miehen välisestä suhteesta. Voi olla, mutta jos sellaista kaipaa, siitä on paljon kiinnostavampiakin kuvauksia, esimerkiksi Kohtauksia eräästä avioliitosta. Antichristissa käsitellään paljon enemmän ihmisen suhdetta luontoon. En tiedä onko sekään koko ajan niin terävää analyysiä, mutta ainakin vähemmän romantisoitua kuin esimerkiksi Malickin elokuvissa.

- Elokuva on rakenteeltaan erikoinen: ikään kuin siinä olisi vain keskikohta ilman alkua ja loppua. Lars von Trier ei esittele henkilöhahmoja, ei odota, että katsoja samastuu, eikä myöskään anna lopussa aikaa tottua asioiden uuteen järjestykseen. Se tekee elokuvasta jonkin verran etäisen: Antichristissa ei ole sellaista melodramaattista viritystä kuin esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Idiooteissa ja Dancer in the Darkissa. Siinä suhteessa tämä on ehkä luontevaa jatkoa von Trierin pyrkimyksille kohti puhtaampaa elokuvaa. Dogma-julistuksessa luovuttiin valaistuksesta ja kamerajalustasta, Dogvillessä ja Manderlayssa luovuttiin lavasteista, nyt luovutaan katsojan manipuloinnista.

- Elokuvan kohtauksista puuttuu muutenkin von Trierin melodraamojen herkkyys. Tämä on ollut minusta määrätietoinen trendi, joka alkoi Dogvillestä. Lars von Trier vie katsojia koko ajan etäämmälle, mutta samaan aikaan pitää kuvat lähellä. Tämä on ehkä jonkinlainen vertigo-efekti, jossa samaan aikaan ajetaan kauemmas ja zoomataan lähemmäs. Tai toisin päin, en ole varma. Joka tapauksessa, näkymä on jollain tavalla enemmän lääketieteellinen kuin inhimillinen. Tämä heijastanee ohjaajan tämänhetkistä mielentilaa.


- Elokuva alkaa lapsen kuolemalla, joka on estetisoitu äärimmilleen. (Kuoleman estetisointi on jotain, mitä vain ihminen voi tehdä.) Sen jälkeen sukelletaan metsään, jossa kuolema ja kärsimys ovat vallitseva olotila. Kuolleen pojan äiti pui omaa syyllisyyttään, luonnossa taas syyllisyyttä ei ole. Kun pariskunta palaa luontoon, se tavallaan omaksuu luonnon pelikentän (jossa ei ole sääntöjä, ei oikeaa eikä väärää), mutta ei voi olla pelaamatta peliä ihmisen säännöillä. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa ihmisiä eläiminä ja eläimiä ihmisinä. Ja tästä narusta von Trier vetääkin: elokuvan eläimet tuntuvat paljon inhimillisemmiltä kuin ihmiset. Ihmisten toiminta näyttää järjettömältä, eläinten suunnitelmalliselta. Muistuttaa luontodokumenttia, eikö?

- Pariskunnan metsämökkiä kutsutaan Eedeniksi. Raamatun paratiisissa ihminen eli alkutilassa, jossa hän ei kyennyt syntiin. Antichrist ehdottaa tavallaan samaa. Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, ne syntyvät vasta ihmisen myötä. Ihmisen kosketus muuttaa kaiken joko hyväksi tai pahaksi. Tai - jos luonto onkin paha, onko pahuutta juuri se, että ei ole kykyä tehdä (tarkoituksellisesti) hyvää? Siis: taistelevatko maailmassa hyvä ja paha vai ihmisyys ja kaaos?

- Talouspuheessa yleensä vedotaan luonnonjärjestykseen, siihen että liiketoiminnassa ei ole oikeaa eikä väärää - parhaiten sopeutuva pärjää ja niin on hyvä. Irtisanomiset, lomautukset, optiot. Leikitään, että ihminen voi irtisanoutua kokonaan moraalista jollain elämän osa-alueella, mutta säilyä silti ihmisenä. Jos voisi, silloin nainen poraamassa reikää miehen jalkaan Eedenin puutarhassa ei tuntuisi meistä väärältä. Mutta se tuntuu. En silti väitä, että Antichrist olisi mikään tarkoituksellinen allegoria tästä. En, koska talousmiehet keksivät tämän allegoriansa ihan itse.

- Ehkä pahinta, pelottavinta tai ahdistavinta onkin se, kun ihminen ja luonto yhdistyvät: kun luonnon kaaos valjastetaan inhimillisen mielen käyttöön. Ehkä päähenkilönainen ympärileikkaa itsensä - ei vain päästäkseen irti seksuaalisuudestaan, vaan päästäkseen irti luonnosta. Tällainen ajatteluhan on vahvasti kristillisessä perinteessä.

- Elokuvan vaikuttavin kohtaus on minusta lopussa, kaiken jälkeen, kun miespäähenkilö raahautuu uupuneena, rampana ja todennäköisesti hyvin nälkäisenä läpi metsän kohti sivistystä. Hän löytää maasta marjoja. Ne ovat elokuvan valonpilkahdus: luonto ottaa ja luonto antaa. Inhimillistä on nähdä hyvyyttä siinä, missä ei luonnostaan (sic) ole merkityksiä. Toisaalta minulle jäi hieman epäselväksi mitä sen jälkeen tapahtuu. Yhtäkkiä Eeden täyttyy ihmisistä. Kumpi voittaa, ihminen vai luonto? En ole varma.

EDIT: Tuukka Tomperi kirjoittaa samoista ja muista asioista paremmin.