Keskustele vieressä istuvan kanssa - haja-ajatuksia Helsingistä

 

1.

Nuoret ja media -seminaarissa pohdittiin, miten nuoret näkyvät mediassa. Yleensä aika vähän, paitsi jos ovat rikollisia, rikosten uhreja, jengeissä tai muuten ongelmissa. Argentiinalaisen luennoitsijan huomio oli, että (amerikkalainen) fiktio tekee tässä poikkeuksen: tv-sarjojen nuoret ovat rikkaita, hyvin menestyviä ja suurimmat huolet liityvät rakkauselämään.

Kollegani Juha Sopanen pohti Facebookissa, onko hyvä vai huono asia, jos oman alan seminaarissa ei tule enää vastaan mitään uutta. En ole ihan varma oliko kyse samasta tapahtumasta, mutta yhtä kaikki mietin, että se on huono: silloin ala on pysähtynyt. Ehkä vähän sellainen fiilis Nuorissa ja mediassa tuli. Seisooko mediakasvatuksen vesi?

2.

Lisäksi pohdin tällä viikolla osallistavia työmenetelmiä, kun jouduin ohjaamieni nuorten kuvaamaan haastatteluun, jota tullaan käyttämään nuorisotyöntekijöiden koulutukseen. Olen aika huono haastateltava, koska en pysty muodostamaan nopeasti yksinkertaisia vastauksia. Sen sijaan ähkin vähän aikaa, katselen ikkunasta ulos, kysyn tarkentavia kysymyksiä ("mitä sä tarkoitat yhteistyöllä?") ja aloitan sitten vihdoin vastauksen hyvin kaukaa.Yleensä vielä jollain anekdootilla, jonka yhteys itse asiaan saattaa jäädä hämäräksi minullekin.

Mutta huonotkin vastaukseni liittyivät kyllä osallistaviiin työmenetelmiin, performatiivisesti. Otetaan esimerkiksi työyhteisön kokous:

Kun kokouksen puheenjohtaja esittelee asian ja kysyy siihen kommentteja, yleensä vain harva käsi nousee. Usein kädet ovat asiasta riippumatta aina samat. Siinä vaiheessa, kun jo siirrytään eteenpäin esityslistan seuraavaan kohtaan, moni pöydän ääressä istuja ei ole vielä ehtinyt edes miettiä, mitä mieltä asiasta saattaisi olla - jos kätensä nostaisi.

Siksi hyvissä yhteistoiminnallisissa kokouksissa annetaan usein ohjeeksi rupatella asiasta hetki vieressä istuvan kanssa. Vaikka se vähän koulumaiselta tuntuukin. (Ja koulumaiselta se tuntuu siksi, että yleensä vain koulussa, ja sielläkin liian harvoin, tällaista menetelmää käytetään.) Parikeskustelu nimittäin antaa aikaa avata omia ajatuksia. Mitä mieltä saattaisin tästä asiasta olla? Mitä kaikkea siihen liittyy? Joillekin ääneen puhuminen on jopa välttämätöntä. Ne puolestaan, joilla mielipide on jo valmiina, jaksavat kyllä odottaa.

Kun kaikki ovat saaneet suorittaa ajatuksenavauksen, avataan yleinen keskustelu. Lopputuloksena on kokous, jossa useampi osallistuu, ja jossa tehdään parempia päätöksiä.

Sama pätee haastatteluihin. Kuka tahansa toimittaja saattaa saada kameran eteen nuorisotyöntekijän, joka ei heti tiedä "mikä on tärkeintä nuorisotyössä", mutta saattaa antaa siihen ihan pätevän vastauksen pohdittuaan asiaa ensin ääneen muutaman minuutin. Tosin senkin jälkeen hän saattaa aloittaa vastauksensa hieman kaukaa. Esimerkiksi suunnilleen näin:

"Tärkeintä on käydä seminaareissa, koska niissä kuulee mielenkiintoisia ajatuksia! Tulee mieleen eräs tämän syksyn seminaari, jossa luennoitsija puhui julkisista palveluista yhdessä tekemisenä. Kyse ei siis ole asiakkaista ja asiakaspalvelijoista, vaan monimutkaisemmasta suhteesta, jossa työntekijä on mahdollistaja, fasilitaattori. Esimerkiksi nuorisotyöntekijä ei tee palveluita nuorille -  vaan yhdessä nuorten kanssa."

3.
Nuorten ja median tauolla kuulin seuraavasta tapahtumasta:

Suomen elokuvasäätiössä järjestetään listen&learn -tyyppinen keskustelutilaisuus tuotantoyhtiöiden ulkopuolella tehtävästä elokuvasta. Elokuvasäätiölle määrätty tehtävä on tukea kotimaista ammattimaista elokuvatuotantoa. Kuitenkin viime aikoina on myös ammattilaisrakenteen ulkopuolelta noussut kiinnostavia tekijöitä ja elokuvia (esim. Mitä meistä tuli). On myös elokuvia, jotka on aloitettu harrastelijapohjalta ja jotka ovat löytäneet vasta myöhemmin ammattimaisen tuotantoyhtiön (kuten Reindeer Spotting). Haluamme oppia tuntemaan paremmin suomalaista harrastajaelokuvakenttää.

Tervetuloa vaihtamaan näkymyksiä ja jakamaan kokemuksia Suomen elokuvasäätiön auditorioon, Kanavakatu 12 perjantaina 24.9.2010 klo 13-16.

Päätin tietysti osallistua, vaikka ensin minusta tuntuikin, ettei minulla enää ole oikein uutta annettavaa tälle aiheelle. Olenhan jo nuoreksi lupaavaksi elokuvantekijäksi vähän yli-ikäinen eikä urasuunnitelmissani muutenkaan ole harrastuksen muuttaminen ammatiksi.

Minulla oli kuitenkin tilaisuus keskustella pari minuuttia vieressäni seisoneen Saara Konttisen kanssa. Ajatukseni aukenivat ja minulle muodostui mielipide, jonka aion ensi perjantain seminaarissa esittää:

Minusta olisi tärkeää puhua elokuvaharrastuksesta rinnakkaisena ilmiönä esimerkiksi musiikin ja urheilun harrastamisen kanssa. Miten yhteiskunta tukee näitä harrastuksia, mitä hyötyä siitä on harrastajille, mitä kulttuurille ja mitä mahdollisesti ammattimaiselle liiketoiminnalle?

Esimerkiksi musiikkiopistot - nimestään huolimatta - ovat nimenomaan harrastamista varten. Silti ne ovat tärkeä pohja Suomen ammattimaiselle musiikkielämälle. Musiikkiopistoista kiinnostuneimmat ja lahjakkaimmat voivat halutessaan jatkaa opiskelemaan kohti ammattia. Samankaltainen logiikka on urheilussa: jalkapallon pelaaminen alkaa harrastusta tukevassa seuravalmennuksessa, josta vain osa jatkaa kohti ammattimaista urheilua. Silti huippu-urheilijoita kasvaa niin paljon, että ne ovat yksi tärkeimmistä argumenteista junioriurheilun tukemisen puolesta.

Miksi elokuvamaailmassa ei ajatella näin? Elokuvantekijöiksi opiskellaan Suomessa käytännössä vain ammattiin valmistavissa oppilaitoksissa, eikä niitä edeltävää harrastamista tueta juuri millään tavalla. Videokursseja ja hajanaista laitelainaamista on toki siellä täällä, mutta niiden taustalta puuttuu kansallinen strategia ja rahoitus.

Sellainen saattaisi kuitenkin olla kannattavaa, sillä harrastaminen on yhteiskunnalle hyvin edullista, todennäköisesti jopa tuottavaa.

Siinä missä jokainen ammatti- ja korkeakouluopiskelija kustantaa yhteiskunnalle merkittävän summan veroeuroja, tekee harrastaja itse vapaaehtoistyötä kehittyäkseen paremmaksi. Yleensä harrastaja investoi harrastukseensa ajan lisäksi myös merkittäviä summia rahaa. Siksi pienikin panostus yhteiskunnan taholta saattaisi tehdä ihmeitä. Monen harrastus loppuu laitteiden, kavereiden, kannustuksen ja taskurahojen puutteessa lyhyeen. Jonkinlainen tuki voisi saada harrastuksen määrän kasvamaan ja ehkä tekisi elokuvistakin parempia.

Millaista yhteiskunnan tukea harrastajat sitten käytännössä tarvitsevat? Rahaa, seuroja, kursseja, levityskanavia? Ehkä näistä lisää ensi perjantain jälkeen!