Vantaalaisen koulun kuudes luokka on saanut tehtäväkseen havainnollistaa antiikin Rooman tapahtumia videoblogien avulla. Kullakin ryhmällä on materiaalina tietty kappale oppikirjasta. Nyt valitaan tai keksitään henkilö, joka voisi kertoa omakohtaisen kokemuksensa tuon ajan tapahtumista – kameralle jutellen.
Tehtävä tehdään kolmen–neljän hengen ryhmässä. Opettaja on järjestänyt valmiiksi rekvisiittaa ja hieman työskentelytilaa luokan ulkopuolelta. Muuten hän pysyttelee tilanteiden ulkopuolella ja ohjaa työskentelyä tarpeen mukaan. Yhdet ryhtyvät nopeasti kuvaamaan, toiset uppoutuvat pidemmäksi aikaa tiedonhakuun kirjan ja älylaitteiden avulla. Kolmannet aloittavat rekvisiitasta. Oppimistilanne kulkee oppilaiden mukana myös luokan ulkopuolelle.
Minä olen seuraamassa oppituntia oman videokamerani kanssa. Tilanteen dokumentointi julkaistaan Kaikki kuvaa EDU -verkkokurssin materiaalina.
– Mitä luulette, minkä takia teidän opettaja laittaa teidät tekemään tällaisia kuvaustehtäviä? kysyn ryhmältä, joka on saanut videonsa valmiiksi.
Tyttö miettii hetken ja hymyilee.
– Meidän luokka on silleen aika villi ja meluisa, niin must tuntuu, että se haluaa vähän niinku vaihtelua myös siihen, mitä me tehdään, että sen ei tarvii silleen myöskään kauheesti kestää meidän luokkaa ja silleen että se saa vähän silleen olla käytännössä ilman meitä. Haha!
Muitakin naurattaa. Tämä ei tosin ollut aivan se vastaus, jota toivoin opetusvideooni. Mutta siinä on tärkeä havainto. Kamerakynä-työskentely tuottaa itseohjautuvuutta. Kun opettaja suunnittelee hyvän kuvaustehtävän, se alkaa ohjata oppilaita. Opettajalle jää enemmän aikaa niiden oppilaiden tukemiseen, jotka tarvitsevat enemmän huomiota.
Kun tavoitteena on yksinkertainen yhden tai muutaman otoksen video, se on kuviteltavissa jo ennen kuvaamista. (Traditionaalinen lyhytelokuva hahmottuu vasta leikkausvaiheessa.) Oppilaat voivat yhdessä arvioida ja neuvotella, mitä heidän on tehtävä, jotta tavoitteen mukainen lopputulos syntyy. Millainen elävä tilanne pitää rakentaa kameran eteen?
Työskentely jakautuu kolmeen ajallisesti erottuvaan vaiheeseen: 1) Mitä pitää tehdä ennen kuin painetaan rec-nappia? 2) Mitä pitää tapahtua välittömästi sen jälkeen? 3) Kun video on kuvattu, se voidaan heti tarkistaa laitteen ruudulta. Miten onnistuimme? Koska varsinainen kuvaustilanne on lyhyt, video voidaan suunnitella ja kuvata heti uudestaan, tarvittaessa useamman kerran, kunnes se vastaa ryhmän ajatusta. Prosessista tulee eräänlainen objekti, jota oppilaat itse veistävät työskentelyn aikana.
Videokuvaustehtävä tarjoaa luontevasti erilaisia samanaikaisia rooleja. Yhden on käytettävä kameraa, toisen on esiinnyttävä kameran edessä roomalaisena gladiaattorina. Kolmannen on huudeltava ohjeita kameran takaa. Jotta otos onnistuu, kaikilla ryhmän jäsenillä on oltava samaan aikaan sama käsitys yhteisestä suunnitelmasta. Heidän on oltava keskittyneitä sen toteuttamiseen samanaikaisesti. Heidän on suunniteltava toiminta niin, että nämä edellytykset täyttyvät. Näin videokuvaaminen ohjaa oppimisprosessia.
Myös seinälehtiä tehdään yleensä ryhmätöinä, mutta niiden onnistuminen ei edellytä ryhmän yhtäaikaista panosta. Työvaiheet lomittuvat ja työ etenee ilman yhteistä tarkkaavaisuutta. Joskus ryhmä saa jopa paremman tuloksen optimoimalla osallistumista. Oppilaat saattaa huomata, että on tehokkaampaa tai hauskempaa, kun yksi työskentelee kerrallaan ja muut puuhaavat omiaan. Ehkä on parempi, että yksi tekee enemmän kuin muut. Ehkä jotkut vapaamatkustavat läpi koko prosessin. (Jos tehtävänanto tuottaa tällaista optimointia, ei vika ole oppilaissa vaan tehtävänannossa.)
Tavallinen tapaus. Olet ollut työhaastattelussa tai törmännyt kaupungilla yllättäen merkitykselliseen ihmiseen. Tai olet ehkä käyttänyt seminaarissa yllättäen yleisöpuheenvuoron. Jälkikäteen kelaat tilannetta mielessäsi. Mitä sanoin? Miksi sanoin niin!? Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Muistikuva on paikoin epäselvä. Tilanne on ohi, etkä voi enää palata siihen.
Samanlaisia tapauksia on koulussa jatkuvasti. Kun oppilas esiintyy luokan edessä – vastaa kysymykseen, pitää puhetta tai esitelmää, soittaa tai näyttelee – hän voi tarkkailla omaa suoritustaan vain rajallisesti. Usein ohje onkin olla tarkkailematta itseään, koska se vie rentouden. Eikä yleisönkään reaktioita pidä tarkkailla liikaa, koska se johtaa itsen tarkkailuun. Siksi esiintyvä oppilas on muiden tarkastelun ja arvioinnin kohde.
Kuvaustehtävässä esityksen valmistaminen, lopputuote ja yleisön reaktio ovat erillisiä vaiheita, jotka voidaan havaita erikseen. Oppilaan on helpompi tutkia ja hallita sitä jälkeä, jonka hän jättää toisaalta tuotteeseen, toisaalta sen yleisöön. Oppilas voi itse määritellä, milloin englannin kielen lausuminen tai kitara soi hänen mielestään oikealla tavalla. Hän voi muovata sekä lopputuotetta että sen valmistamisprosessia tavoitteidensa mukaisesti. Kun oppilas näyttää videon luokkatovereilleen tai opettajalle, hän tutkii, miten se toimii. Tässä edestakaisessa prosessissa tapahtuu oppimista ja syntyy omistajuutta.
Näin ajateltuna kamerakynätehtävä muistuttaakin monella tavalla ruoan laittamista sekä prosessina että sosiaalisena tilanteena, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti