17.3.08

Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

”Kotimaisella elokuvalla menee nyt aika hyvin. Elokuvia tehdään ja hyviä tekijöitä on.” Näin linjaa Kirsi Niittyinperä, elokuvatuottajia edustavan Tuotos ry:n toiminnanjohtaja, ja vakavoituu sitten. ”Akuuttia on se, että monelta taholta on kova paine ajaa tekijänoikeuksia alas. Elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi. Kuka niitä sitten tekee?” Niittyinperä ihmettelee, mutta ei halua nimetä mainitsemiaan tahoja. Tiedän itse olevani yksi heistä, mutta päätän palata siihen hieman myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan pärjännyt kirjalle koulussa. Vaikka maailma koulun seinien ulkopuolella on muuttunut kartoittamattomaksi audiovisuaaliseksi hetteiköksi, kouluissa suunnistetaan edelleen kirja kädessä. Toisin kuin kirjojen lukeminen, on elokuvien näyttäminen tehty opettajalle vaikeaksi. Luokassa pidettävään elokuvaesitykseen kun tarvitaan paitsi elokuvatuottajan lupa – myös rahaa.

Viime vuonna Tuotos toi kouluille ilosanoman: useisiin kotimaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin oli nyt mahdollista saada luvat yhdeltä luukulta – sopuhintaan. Eleen hyväntahtoisuuden auraa hieman himmensi se, että samalla uhattiin korvausvaatimuksilla, jos tarjoukseen ei tartuta. Se oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Tarjouksesta on nyt kulunut vuosi, ja olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa jutun elokuvan opetuskäytöstä. Siksi olen soittanut Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperälle ja päättänyt keskustella asiasta vakavasti. Haluan tietää, miksi elokuvantekijät haluavat koulun rahat.

”Liikkuva kuva on tärkeä osa mediakasvatusta, koska se on niin osa lasten ja nuorten arkea”, Niittyinperä pohtii. Hän uskoo, että elokuva myös hyötyy siitä, että se näkyy koulussa. Niittyinperä on nimittäin huomannut, että tietyssä iässä aletaan katsoa vain ulkomaisia elokuvia. Siksi kotimaisen elokuvan näyttäminen on tärkeää kasvatusta. Mutta se tietysti maksaa, Niittyinperä tähdentää. ”Kaikki oppimateriaalit maksaa.”

Tämä onkin asia, josta halusin Niittyinperän kanssa puhua. Suomen Elokuvasäätiö, joka merkittävältä osalta rahoittaa suomalaista elokuvaa, toimii Opetusministeriön ohjauksessa. Eikö olisi luontevaa, että ainakin säätiön tukemia elokuvia saisi käyttää opetuksessa ilmaiseksi?

Yllätyksekseni Niittyinperä ei halua tyrmätä ehdotustani, vaan sanoo, että sitä pitäisi ensin selvittää. Tähän asti on nimittäin pidetty tärkeänä, että tekijänoikeuskorvaukset olisivat mahdollisimman läpinäkyviä ja kohdistettuja. Tukeen sidottu käyttöoikeus sekoittaisi pakan. Tuottajan näkökulmasta säätiöltä saatu raha on kuitenkin nimenomaan tuotantotukea – ei tekijänoikeuskorvausta.

Ongelma kuulostaa semanttiselta. Voisikohan tuotantotuen määritelmää tältä osin viilata? Voisiko julkisen tuen saamisen ehtona olla elokuvien ilmainen käyttö opetuksessa? Jätän soittopyynnön elokuvasäätiöön. Vastausta odotellessa soitan entiselle opiskelutoverilleni Mari-Kaisu Monoselle, joka tätä nykyä opiskelee elokuvaohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja vastustaa innovaatioyliopistoa, joka uhkaa alistaa elokuvataiteen taloudelle.

Mononen aloittaa keskustelun sadattelemalla sitä, että Taikissa ei saa tekijänoikeudellisista syistä näyttää esimerkiksi elokuva-arkiston elokuvia. Luvan saamiseksi kun pitäisi saada yhteys alkuperäiseen tuottajaan, mikä jossain Ranskan uuden aallon kohdalla alkaa olla jo kovin vaikeaa.

”Eeeeeeen! En halua koulun rahoja”, elokuvaopiskelija huudahtaa, kun kysyn, pahastuisiko hän itse, jos hänen elokuviaan näytettäisiin koulussa ilman maksua. Monosen mielestä tekijänoikeuskorvaukset ovat tärkeitä, mutta koska koulu ei ole liiketoimintaa, siinä voisi joustaa. Ilmainen opetuskäyttö voisi Monosen mielestä olla hyvää promootiota kotimaiselle elokuvalle.

Seuraavana päivänä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn vastaa soittopyyntööni. Krohnin mielestä on itsestäänselvää, että koulussa opetetaan elokuvaa niin kuin opetetaan kirjallisuuttakin. Itseasiassa sitä pitäisi tehdä paljon nykyistä enemmän, koska kulttuuri muuttuu kirjallisesta kuvalliseksi, hän perustelee.

Ehdotukseni Elokuvasäätiön tukemien elokuvien ilmaisesta opetuskäytöstä saa Krohnin hieman närkästymään. ”Ei maataloustuestakaan seuraa, että suomalaiset saavat mennä syömään ilmaiseksi pelloilta. Jos asia on opetukselle tärkeä, siitä pitää tietysti maksaa”, Krohn tähdentää. Muistan, että myös Tuotoksen toiminnanjohtaja sanoi samaa: kaikki muukin oppimateriaali maksaa. Krohn tarkentaa, että maksajan ei tietenkään tarvitse olla koulu, vaan tekijänoikeuskorvauksen voisi suorittaa myös kunta tai valtio.

Entä sitten se, että säätiö on Opetusministeriön ohjauksessa? Eikö tehtävä ole yhteinen? ”Säätiön tehtävä on tukea kulttuuria, ei opetusta”, Krohn näpäyttää. Yritän inttää, että eikö elokuvien katsominen koulussa olisi tavallaan kulttuurin tukemista, mutta Krohn on kovempi puhumaan. Hän huomauttaa, että Suomessa kulttuurisektori on muutenkin aliresurssoitu, kun taas opetuksella menee paremmin – sen näkee Pisa-tuloksistakin.

Minua jää askarruttamaan Krohnin viittaus kirjallisuuteen. Miksiköhän juuri elokuvantekijät ovat niin mustasukkaisia teostensa käytöstä? Kun olin itse ala-asteella, opettaja luki meille jatkuvasti kirjoja ääneen. Ei Astrid Lindgren saanut näistä esityksistä penniäkään. Tuskin edes vaati. Kirja oli opettajalle helppo ratkaisu: kun teoksen kerran ostaa, ei sen lukemisesta tarvitse erikseen maksaa.

Tekijänoikeuslain mukaan lupa esitykseen tarvitaan, jos tilaisuus on yleisölle avoin. Jostain syystä juuri elokuvien kohdalla luokkatilannetta on pidetty tällaisena tilaisuutena, vaikka käytännössä luokassa ovat vain oppilaat ja opettaja. Kysyn asiasta Krohnilta. Hän on varma, että kirjailijatkin haluaisivat korvauksia, jos heiltä vain kysyttäisiin.

Toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna naurahtaa. ”En! Olen imarreltu, jos kirjaani luetaan koulussa!” Naurun sävystä päätellen asia kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Miksi elokuvantekijät, paitsi elokuvaohjauksen opiskelija Mononen, sitten haluavat koulun rahat? Onko kyse siitä, että elokuvalla on enemmän viihteen ja bisneksen kuin korkeakulttuurin perinne? Kirjailija nyökkää ääneen, mutta hänellä on myös oma teoriansa. ”Elokuva on Suomessa mystifioitu. Ajatellaan, että kuka tahansa voi kyllä olla kirjailija, mutta elokuvaohjaaja on jotenkin hienompi.”

Irina Krohnilta haluan kysyä vielä yhden, hieman johdattelevan kysymyksen: olisiko todennäköistä, että koulujen elokuvaopetus lisääntyisi, jos siitä ei tarvitsisi erikseen maksaa? Toimitusjohtaja ei mene lankaan: ”Raha ei voi ratkaista kysymystä siitä, mitä opetetaan – se päätetään opetussuunnitelmassa. Ei voi olla niin, että koulu tekee sitä, mikä on ilmaista.”

Sipoolainen luokanopettaja Rauno Haapaniemi tuhahtaa Krohnin teesille. ”Ainahan raha vaikuttaa. Jos mennään vaikka afrikkalaiseen kyläkouluun, niin onhan siinä aika iso ero.” Haapaniemi huomauttaa, että Suomessakin kunnan taloudellinen tilanne määrittelee esimerkiksi ryhmäkoot ja tuntikehykset, oppimateriaaleista puhumattakaan.

Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee.

Tähän verrattuna Tuotoksen kouluille tekemä tarjous tuntuu aika vaatimattomalta kädenojennukselta. Toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperän mukaan joissakin sopimuksen tehneissä kouluissa elokuvien katsominen on kyllä lisääntynyt, muuta tilitetyt rahasummat eivät toistaiseksi ole mainitsemisen arvoisia.

Soittokierroksen jälkeen teen yhteenvetoa. Kotimaisella elokuvalla menee aika hyvin, mutta kouluissa se ei näy. Se on kaikkien mielestä huono asia. Ensimmäisellä erätauolla peli on siis 1–0. Kuka johtaa, se jää epäselväksi, mutta elokuva on selvästi tappiolla.


(Artikkeli on ilmestynyt Peilin numerossa 1/08)

3 kommenttia:

  1. Nimetön4:41 ip.

    Eksyin lukemaan blogiasi ja otat kantaa kiinnostavaan asiaan. Enkä nyt voi olla kommentoimatta kun luin tekstisi elokuvien ilmaisesta käytöstä koulussa. Sinulla on periaatteessa hieno ajatus taustalla mutta perustelusi eivät osu ja uppoa minuun.

    Mielestäni syy siihen, että koulut eivät näytä elokuvia ei ole kyse rahasta vaan opettajien mediakasvatustaidoista, jotka vielä ontuvat. Elokuvaa ei pidetä opetuksen kannalta yhtä sanoisinko puhtaana ja hyveellisenä kuten kirjaa. Elokuvat nähdään viihteellisenä ja aivoja turruttavana, joita oppilaat katsovat muutenkin, miksi siis katsoa niitä koulussa? Koulussa luetaan kirjoja, jotta jokainen oppilas joutuisi kirjan kanssa kosketuksiin vähintään koulussa. Opettajilla ei ole taitoja ja kykyä ottaa elokuvaa osaksi oppiainettaan.

    "Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee. "

    Yllä oleva Haapaniemen viittaus siihen, että kustantajat tulevat kouluihin, mutta elokuvatekijät eivät mielestäni ei pidä paikkaansa. Kuulisin mielelläni tilastoja siitä kuinka paljon kirjalijoita vierailee kouluissa, jos heitä on niin paljon enemmän kuin elokuvatekijöitä. Isot kirjakustantamot ovat huomattavasti suurempia ja varakkaampia firmoja kuin edes Suomen suurimmat elokuvatuotantoyhtiöt. Heillä on mahdollisuus maksaa kirjailijalle korvaus kouluvierailusta, jos he sellaisen itse järjestävät. Minä ja monet muut elokuvatekijät menemme mielellämme koululle vierailemaan, mutta teemme sen omalla ajalla, ja yleensä myös omalla rahalla. Yleensä ohjaajat tekevät sen hyvästä hyvyydestä ja vain puhtaasta narsistisesta mielenkiinnosta päästä keskustelemaan oppilaiden kanssa omasta elokuvasta ja myös edistää elokuvakatsomista. Ja pullaa ja mehua harvalla apuarahataiteilijalla(=ohjaajalla) ja pätkätyöläisellä on enää sen päälle rahaa ostaa. Kyllä elokuvatekijöitä koululla näkyy ja näkyisi varmasti myös enemmän, mutta koulujen pitäisi osata myös itse kysyä. Soitto ohjaajalle hyvissä ajoin, niin varmasti vierailu järjestyy. Omasta markkinoinnistaan kouluille tai muille tahoille elokuvaohjaaja ei tuottoja saa eikä siihen aikaakaan juuri ole. Krohnin sanoja artikkelissasi lainaten "kulttuuriala on aliresurssoitu" ja se näkyy myös meidän (elokuvatekijöiden) palkkapussissa.

    Minusta nostamasi aihe liitty laajempaan kysymykseen tekijänoikeuksista ja mitä saa ottaa ilmaiseksi. Taiteen tekijöille (niin säveltäjille, elokuvaohjaajille, kirjalijoille ja musiikoille) tekijänoikeus on merkittävä tulo, minkä avulla taiteen tekemistä voi jatkaa.

    Hauskaa kevättä!

    Marika Väisänen

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista, Marika! Olen joistakin asioista eri mieltä, mutta ehkä tärkeimmästä samaa mieltä.

    Minusta av-ala kokonaisuutena suhtautuu kouluun nihkeämmin kuin kustannus- ja printtipuoli. Tämä mielikuva on peräisin omista media-alan työkokemuksista sekä seikkeiluista mediakasvatuksen ja opetuksen kentällä. Mistä se sitten johtuu? Tuskin elokuvantekijöiden ilkeydestä.

    Takana on varmasti juuri ne kaksi rakenteellista seikkaa, jotka mainitset: perinne ja raha. Elokuvaa ei ole oikein nähnyt osana sivistyksen projektia. Tässä opettajien pitäisi todella kääntää kelkkansa, koska koulun vastuulla on tulevaisuuden (av-)kulttuuri. Toisaalta juuri tässä on av-teollisuudelle sauma. Tällä hetkellä suurissa muutoksissa elävä printtimedia takertuu kouluihin entistä tiukemmin säilyttääkseen asemansa osana kansalaisten arkea. Elokuvantekijöiden pitäisi osoittaa kouluille, että heitä tarvitaan. Yksittäisen elokuvaohjaajan niskaan tätä vastuuta ei ehkä taloudellisista syistä voi kaataa, mutta tuottajien olisi minusta syytä herätä. Tai voi olla heräämättäkin, mutta silloin muutosta tuskin tapahtuu.

    Raha on sitten toinen kysymys. Av-ala voi olla köyhempi kuin kustannusala, mutta mitenkään pienestä teollisuudesta ei ole kokonaisuudessaan kysymys (niputan samaan nyt sekä elokuvan että television, koska koulun näkökulmasta kyse on samasta ilmiöstä ja kulttuurinalasta). Minun lähtökohtani kuitenkin on, että valtion pitäisi tulla tässä vastaan: esimerkiksi elokuvasäätiön tuen pitäisi olla sillä tasolla, että Suomessa tehdyt elokuvat olisivat opetuskäytössä ilmaisia. TV-puolella onkin jo aika hyviä diilejä siitä, miten ohjelmia saa opetuksessa käyttää, mutta silläkin saralla esim. YLEn pitäisi olla paljon oma-aloitteisempi ja toimia yhteistyössä koulujen kanssa. Kyse on kuitenkin yhteisestä kulttuurin edistämisen ja kehittämisen projektista. Se ei ole taloudellinen vaan poliittinen kysymys.

    Yksilötasolla sitten: Toivottavasti jatkat leffojen tekemistä, ja toivottavasti leffojasi tavalla tai toisella katsotaan paljon kouluissa ja niistä keskustellaan! KokoNaisen näin joskus Kettupäivillä ja pidin siitä.

    VastaaPoista
  3. Nimetön9:42 ap.

    Kiitos mielenkiintoista tietoa

    VastaaPoista