7.12.13

Tietotekniikka on opetukselle uhka – koska sitä ei ymmärretä

PISA-tulokset virittivät uudella tavalla keskustelun tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Toisten mielestä koulun kehittäminen edellyttää TVT:n käytön lisäämistä opetuksessa. He uskovat, että oppimistulosten heikkeneminen johtuu vanhanaikaisista opetusvälineistä, jotka eivät vastaa koulun ulkopuolista todellisuutta. Toisten mielestä tietotekniikka on oikeaa oppimista häiritsevä uhka, joka pitää torjua. Vain toiset voivat olla oikeassa.

Vuoden luokanopettaja Kai-Ari Lundell arvelee, että audiovisuaaliset ärsykkeet ovat syynä PISA-tulosten heikkenemiseen. Tekniikka on opetukselle uhka:
"Olisi hyvä, että edes koulussa oppilaat saisivat kokea rauhaa ilman, että päätä sotketaan naurettavilla mobiilipeleillä ja jatkuvalla korvanappimusiikilla tai youtubetulvalla."
Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomissa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Jyrki Reinilä antaa Lundellille taustatukea:
"Mie­le­käs­kin op­pi­mi­nen vaa­tii ai­na jon­kin ver­ran pon­nis­te­lua ja työ­tä. Jos op­pi­las ja opet­ta­ja eris­te­tään omien tek­nis­ten här­ve­lei­den­sä ää­reen, nuo­ri löy­tää ai­van liian hel­pos­ti vie­lä haus­kem­pia si­säl­tö­jä, jot­ka ei­vät kui­ten­kaan edis­tä op­pi­mis­ta."
"Jo nyt mo­net opet­ta­jat tus­kai­le­vat si­tä, et­tä jou­tu­vat ot­ta­maan käyt­töön tek­no­lo­giaa, jon­ka ei­vät koe tuo­van li­sä­ar­voa ope­tuk­seen­sa."
Samaan aikaan monet opettajat eri puolilla Suomea ovat oma-aloitteisesti kehittäneet opetusmenetelmiä, joissa tieto- ja viestintätekniikalla on tärkeä rooli. Kokemukset ovat hyviä ja niitä jaetaan avoimesti. Ovatko nämä opettajat väärässä? Ovatko heidän oppilaansa erilaisia?

Kerron varmuuden vuoksi esimerkin, jonka todenperäisyyden voin itse taata.




Vuonna 2005 juttelin erään seminaarin tauolla median monitoimimiehen Pasi Yliriskun kanssa. Päädyimme erään lempiaiheemme äärelle: miksi koulussa hyödynnetään niin vähän videokameraa? Olihan se meille molemmille tuttu, monipuolinen työväline. 


Opiskelin silloin Stadiassa ja valmistelin opinnäytetyötäni aivan muusta aiheesta. Tein täyskäännöksen ja päätin tutkia tätä: miten videokamera sopisi oppimisen välineeksi mahdollisimman moneen eri oppiaineeseen? Otin pohjaksi valikoituja paloja elokuvan ja oppimisen teoriasta, ohjaajiksi pari näiden alojen gurua ja testiympäristöksi neljännen luokan Etelä-Sipoon koulussa.

Tulos lyhyesti: Videokamera on luonteeltaan todellisuuden tutkimisen ja tiedon rakentamisen väline. Kun sitä käytetään sellaisena, kamerakynänä, se sopii täydellisesti nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen ja moniin opetussuunnitelman sisältöihin. Videokameran käyttö ei sekoita oppimistilannetta eikä estä oppilaiden keskittymistä. Päinvastoin – usein se motivoi oppilaita näkemään ylimääräistä vaivaa.



(Tarkemmin prosessista ja tuloksista: Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä?)

Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen olen kehittänyt kamerakynä-ajattelua pidemmälle ja kouluttanut opettajia eri puolilla Suomea. Kaikkialla vastaanotto on ollut sama: "En tiennyt, että tämä voi olla näin helppoa. Voin ottaa uuden työvälineen käyttöön heti."

Pelko on muuttunut innostukseksi.



Tekniikan tuomisessa kouluihin on vuosien varrella tehty lukuisia virheitä. Suurin on ollut pedagogisen ajattelun puute, joka on estänyt mielekkäiden tekniikkaa hyödyntävien työtapojen syntymisen. Olennaista oman menetelmäni kehittämisessä oli tieto- ja viestintäteknisen välineen, tässä tapauksessa videokameran, luontaisten ominaisuuksien yhdistäminen oppimisen tavoitteisiin. Siihen tarvittiin ymmärrystä sekä välineestä että oppimisesta. Sen jälkeen menetelmä on ollut kenen tahansa tavallisen opettajan käytettävissä.

Suomen Lukiolaisten Liitto teki vastikään kyselyn, johon osallistui 3416 lukiolaista. Vastaajien mukaan tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä koulussa päivittäin eikä se ei ole luonteva osa lukion opetusta. Vain murto-osa luottaa opettajien kykyyn ohjata opiskelijoita tekniikan käytössä. Lukiolaiset itse kuitenkin uskovat, että siitä olisi oppimiselle hyötyä. Kummat ovat oikeassa?

Jyrki Reinilän pelko siitä, että teknologia ei tuo opetukseen lisäarvoa, paljastaa, että (mainituilla) opettajilla ei ole ymmärrystä tieto- ja viestintätekniikan luonteesta. Jos todella uskoo, että tekniikka on ponnistelun ja vaivannäön este, ei ymmärrä ollenkaan sitä maailmaa, jossa oppilaat koulun ulkopuolella elävät. Monelle nimittäin juuri tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa luontevia ponnistelun välineitä.

Esimerkiksi valokuvauksesta on digitaalisten järjestelmäkameroiden myötä tullut harrastus, jossa monet nuoret haluavat tulla – ja tulevatkin – sitkeän harjoittelun avulla taitaviksi. Monet menestyneet blogit ovat muuttuneet harrastuksesta jopa työksi, kun niiden kirjoittaja – jonkun opettajan oppilas – on omistanut bloggaamiselle elämänsä. Nykyiset tietokonepelit ovat harrastuksia, joissa menestyminen edellyttää intohimoista paneutumista, yrittämistä ja erehtymistä. Pelien tekemisestä on tullut teollisuutta, koska 90-luvun demoscenen nuoret nörtit kehittivät aivan uusia tapoja venyttää teknologian rajoja. Vapaa-ajalla, tuntikausia ponnistellen tietokoneen ääressä. Ajatelkaa sitä oppimisen määrää!



"Naurettavat mobiilipelit,  jatkuva korvanappimusiikki ja youtubetulva" ei ole totuus tieto- ja viestintätekniikasta. Se on opettajan teknologiaan ja oppilaisiin kohdistama omien asenteiden projektio. Jos koulun seinien sisällä ei tunneta ja tunnusteta oppilaiden oikeasti elämää todellisuutta, miten oppilaat voisivat uskoa koulun mahdollisuuksiin kasvattaa heistä osaavia ja aktiivisia kansalaisia ulkomaailmaan?

Jotta kehityksen kulku voidaan kääntää, pitää opettajien myöntää, että vika ei ole ollut teknologiassa vaan koululaitoksen kyvyssä hyödyntää sitä. Se on taito, jonka koulu voi oppia – jos se vain vähän ponnistelee.

(Kirjoitus jatkuu seuraavassa merkinnässä: Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla.)

11 kommenttia:

  1. Hieno, konkreettinen kirjoitus. Voiko nykyinen 'koulu' oppia mitään, kun sillä ei ole yhteistä tietä eikä tahtoa, on vain pedagoginen vapaus ja huoli, mistä kenelläkin.
    Miten saadaan vapaat pedagogit itse kiinnostumaan uusista näkökulmista?

    VastaaPoista
  2. Hyvä kysymys, Mikko! Ehkä koululle pitäisi määritellä oma opetussuunnitelma, joka koskisi sitä, mitä koulun pitää oppia!

    VastaaPoista
  3. Asian ytimeen porautuva kirjoitus. Kiitos! Lähti välittömästi jakoon.

    Tuo kameratutkimuksesi on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä mobiiliteknologia tuo kameran lähes jokaisen käteen. Videokamera jokaisen oppilaan henkilökohtaisena oppimisen välineenä on mahdollinen, jos tarvittavat panostukset halutaan tehdä.

    Koululaitoksellemme pitäisi tehdä "oppimissuunnitelma" (vrt. oppilaat, jotka eivät opi toivotusti), joka ulottuu kaikkiin koulun aikuisiin toimijoihin opettajista päättäjiin.

    VastaaPoista
  4. Opettajankouluttaja Timo Tossavaisen kirjoitus "Tietotekniikka ei ratkaise peruskoulun ongelmia" (HS 5.12.) herätti myös keskustelua. Tossavainen kirjoittaa mm.

    "Mi­tä lap­si tai nuo­ri lo­pul­ta op­pii näi­den oh­jel­mien avul­la? Mi­tä luo­vuut­ta tai ai­toa tai­de-elä­mys­tä on sii­nä, et­tä hän saa tie­to­ko­neen näyt­töä nä­pe­löi­mäl­lä jär­jes­tet­tyä esi­ää­ni­tet­ty­jä näyt­tei­tä "o­mak­si sä­vel­lyk­sek­si" mut­tei ky­ke­ne soit­ta­maan teok­sen­sa ai­nut­ta­kaan soin­tua akus­ti­sil­la inst­ru­men­teil­la?"

    http://www.hs.fi/paivanlehti/paakirjoitukset/Tietotekniikka+ei+ratkaise+peruskoulun+ongelmia/a1386143670498?jako=61ae849670eb99c47fee3226fbe90bfe

    Kommenttini siihen:

    Tossavaisen suhtautuminen oppilaan ehkä intohimoisestikin harrastamaan konemusiikkiin on hämmästyttävä.

    Minun on helppo samastua oppilaaseen, koska aloitin itse musiikin harrastamisen tietokoneella jo ala-asteen alkupuolella. En erityisesti osannut soittaa mitään soitinta (lopetin haitarin soiton, koska pakolliseen ohjelmistoon kuulunut Peukaloisen retket oli liian vaikea, enkä jaksanut enää harjoitella), mutta C64:n ja myöhemmin PC:n kanssa jaksoin tehdä "omia sävellyksiä" tuntikausia.

    Samoihin aikoihin vihamielisesti oppilaisiin suhtautuva musiikinopettajamme vaihtui uuteen, joka antoi meidän mm. rakennella omia soittimia. Kuusiokoloavaimista lähti huimia ääniä. Luokanopettajalta sain musiikkistipendin. En selvästi mistään musiikillisista saavutuksista vaan kannustukseksi.

    Jatkoin aktiivista konemusiikin tekemistä monta vuotta. Siinä oli luovuutta ja koin aitoja taide-elämyksiä paljon enemmän kuin haitariaikoina. Pikku hiljaa lopetin, kun huomasin, etten enää kehittynyt. Tilalle löysin toisen harrastuksen, elokuvaamisen. Siihenkin ala-asteen opettaja oli antanut koulussa mahdollisuuden. TVT:n käyttöä 90-luvun alussa.

    Tossavainen voi olla hyvä opettajankouluttaja, mutta hänen asenteensa ei siihen sovi.

    VastaaPoista
  5. Hieno kirjoitus. Allekirjoitan täysin huomiot.

    VastaaPoista
  6. Hieno avaus. Hyvät kommentoijat. Mutta kuka aukaisee pelin tässä umpikujassa. Opettajia kouluissa vaivaa sama vaiva kuin kuntia: velvollisuuksia on liikaa. Halua kehittää on, mutta kohta ei ole enää voimia. Opettajien ammatti-identiteetti on hitsattu niin kovaksi että ulkopuolelta ei apuja oteta (oli kyse sitten teknologiasta, toimintakulttuurin muuttajista tai muusta). Ammattilaiset haluavat ratkoa asiat omalla reviirillä omin voimin (joita ei siis juuri ole). Tyypillinen suojautuminen on "Hyvä sieltä virkamiesten ja ulkopuolisten on puskista huudella, tulkaa p...le itse katsomaan tätä meininkiä inkluusion jäljiltä. 30stä oppilaasta 10 on jo ihan pihalla, syystä tai toisesta. Eikä tässä kaiken paperipyörittelyn ja ulkopuolisten kyselyjen jälkeen ja aikaa itse opetukseen. Kertokaa mitä opetuksen ihmeitä minä niillä luokan 1-3 tietokoneella ja yhdellä tykillä teen..."

    VastaaPoista
  7. Kiitos, Ismo, terävästä tekstistäsi ja siitä, että toit aikoinaan työkalut koulumme seiskojen syksyn mediapäiviin! Päivät elävät edelleen; työskentely sujuu yhä helpommin, kun kamerat löytyvät jokaisen oppilaan taskusta.

    VastaaPoista
  8. Hyvä, että tuot esiin tätä näkökulmaa. Kuten kirjoitin, pitää opetuksen tempaista mukaansa ja haastaa oivaltamaan. Mikäli tämä tapahtuu teknisten välineiden avulla, ollaan saavutettu loistava lopputulos. Usein oppilaiden itsetunto kasvaa, kun he huomaavat osaavansa itsekin tuottaa omilla keinoillaan ja välineillään jotain ainutlaatuista. Kaivakoon siis jokainen oppilas älypuhelimensa esiin, kun tarvitaan tietoa esitelmää varten!

    Toivon kuitenkin, että jokainen teistä on kohdannut koulupolullaan myös sen opettajan, joka onnistui pelkällä karismallaan kietomaan teidät kertomustensa ääreen oppituntiensa ajaksi. Opetustuokio oli jokaisen ryhmän kanssa hieman erilainen, koska opettaja huomioi oppilaidensa persoonat, ja otti heidät mukaan opetukseen. Edelleenkin parhaan opetuksen antaa ihminen toiselle, kuten olette videokameraprojektinne ääressä varmasti huomanneet.

    Tästä työstä katoaa mielekkyys, jos ihmiset eristetään teknisten vimpaintensa ääreen. Onnistumisen ja yhdessä luomisen kokemukset eivät ole ikinä vaatineet kovin kummoisia resursseja, vaan mielikuvitusta. Hyviä tuloksia on saavutettu niin pienten näytelmien, pienoismallirakentamisen, lautapelisuunnittelun kuin muidenkin luovien projektien avulla. Mikäli opetukseen saadaan teknologian myötä uusia sävyjä, värejä, toimivia ideoita ja mahdollisuuksia, otamme ne erittäin mielellämme vastaan. Tanssimatto liikkasaliin olisi loistava idea, Lykkylä -peliä puolestaan pelataan yhteiskuntaopin tunneilla. Ottaisin innolla käyttöön lisää oikeasti toimivia, haastavia, mutta samalla mukaansa tempaavia opetuspelejä vaikka hissan tunneille!

    Ellei opetuksen pohjana ole pedagogisia oivalluksia, ei teknologian käyttö sitä kuitenkaan pelasta. Wikipedia-artikkelien tai youtubepätkienkään kopioiminen ei tee kenestäkään teknologiagurua, saati tue syväoppimista. Välineestä ei saa tulla tärkeämpää kuin lopputuloksesta.

    Jyrki Reinilä
    historian ja yhteiskuntaopin lehtori
    Helsinki

    VastaaPoista
  9. Marja, kiitos! Mitä, jos tulisin vetämään teidän opettajille joskus lyhyen koulutuksen? Kiitokseksi viimeisestä avusta :)

    Jyrki, kiitos että tulit mukaan keskusteluun!

    Olen kohdannut koulupolullani monia huippuja opettajia, myös hyviä tarinoitsijoita. Olen sen merkityksestä samaa mieltä.

    Sen sijaan en ole kovin huolissani siitä, että tieto- ja viestintätekniikan käyttö eristäisi oppilaat omien vimpaintensa ääreen. Se ei ole tieto- eikä varsinkaan viestintätekniikalle ominaista. (Kuten tämänkin blogin kuvista näkee!)

    Välineet ovat nuorille sosiaalisia, niiden ympärille keräännytään, niillä kuvattuja ja tehtyjä asioita näytetään toisille. Yhdessä tekeminen on luonnollista. Tietysti oppimistilanne pitää järjestää niin, että se ohjaa oppilaat yhteisen asian äärelle. Mutta hyviä opettajiahan meillä on!

    En tiedä korostuuko tämä tarpeeksi alkuperäisessä kirjoituksessani, joten alleviivaan vielä tänne perään: kysymys on menetelmistä. Kun kouluun "tuodaan lisää tietotekniikkaa", se pitää ymmärtää: "kouluun tuodaan tapoja käyttää tietotekniikkaa". Kun tekniikka kehittyy, uusia työtapojakin pitää kehittää. Siinä ollaan varmasti aika alussa vielä, siksi ymmärrän opettajien turhautumisen. Pedagogisia oivalluksia nimenomaan tarvitaan.

    Minä olen pyrkinyt koulutuksissani siihen, että tekniikka solahtaisi mahdollisimman kivuttomasti mukaan niihinkin työtapoihin, joita koulussa jo käytetään. Varsinkin niihin, joita koulussa jo _haluttaisiin käyttää_. Mediavälineet sopivat erityisen hyvin aktiiviseen, yhteistoiminnalliseen oppimiseen. Wikipedia-artikkelin kopioiminen ei toki ole sellaista.

    Tässä on tiivistettynä opinnäytetyöni tulokset käytännöllisestä näkökulmasta: http://mystinenportaali.com/mediakasvatus/videokamera_koulutyossa_opas.pdf

    VastaaPoista
  10. Kiitos koulutustarjouksesta, Ismo! Otamme sen mielihyvin vastaan. Sovitaan tarkemmin joulutauon jälkeen.

    VastaaPoista