Elokuvan tekemisestä

Kuuden viikon päästä alkavat Maailman ääreen -lyhytelokuvan kuvaukset. Työt loppuivat eilen, alkoi loma eli elokuvanteko. Haeskelin tunnelmaa lukemalla viiden vuoden takaisia päiväkirjamerkintöjä Emman valmisteluista. Olemme nyt suunnilleen samassa vaiheessa kuin kesän 2005 ensimmäinen merkintä.

 

  
SUNNUNTAI 12.6.

Ensimmäinen merkintä. Tähän pitäisi kai kirjoittaa kaikki tähän mennessä tapahtunut, mutta sitä on niin paljon, että yritän keskittyä oleelliseen.

Perjantaina huomasin ensimmäisen palaverin lähestyvän ja tajusin, että alkaa olla korkea aika päästä elokuvaan jotenkin sisälle. Jännää miten se toimii. Käsikirjoitus oli ollut jo muutaman kuukauden horroksessa, olin hoitanut Emmaan liittyen vain logistisia asioita. Elokuvaprojektia esittelevän nettisivun tekeminenkin tuntui melkein mahdottomalta, sillä en todellakaan tiennyt mistä elokuvassa on kyse. Muutama ajatuksensiemen kuitenkin riitti siihen, että eilen oli jo pakko tarttua käsikirjoitukseen. Päässäni ei pyörinyt enää juuri muuta. Horros oli päättynyt.

Luin käsikirjoituksen läpi ja pohdin merkintöjä, joita olin viimeiselle sivulle tehnyt. Kolme asiaa askarrutti minua ylitse muiden: alku, bussi ja loppu.

Alku tuntui minusta hätäiseltä, se hyppäsi liian nopeasti kohtaukseen, jossa Vesa ja Emma tapaavat koulun pihalla. Vastaavasti loppu loppui liian aikaisin. Äidin poistuminen rappuun ei mielestäni riittänyt elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Ja bussi. Sieltä puuttui se hiljainen sivustakatsoja, joka Vesa oli ollut käsikirjoituksen aiemmassa versiossa. Se hahmo, joka kantaisi osan syyllisyydestä kaikkien muiden asianomaisten kanssa.

Päätin aloittaa bussimatkan vähän aiemmin. Samalla mukaan tuli konkreettinen onnettomuuden alku, poikien bussiinastuminen. Kun olin lisännyt teinipojille nimet kirjoittamisen ja lukemisen helpottamiseksi, tajusin että alussa piilee valtava vaara. Mitä jos katsoja luulee, että Vesa on yksi teinipojista vuosia myöhemmin? Vanhahtavan näköinen bussi, nostalgiasävytys ja hyppääminen kesästä talveen sekoittaisivat kenet hyvänsä. Tämän väärän vihjeen korjaaminen tapahtuisi vasta elokuvan kliimaksihetkellä, tai vähän sen jälkeen, kun katsoja yrittäisi ymmärtää, että mistä aikojen takaa se bussi nyt siihen putosi. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, joista vähäeleisimmältä tuntui vuodenajan (talven) määrittämisen ohittaminen. Bussista hypätäänkin suoraan kerrostalokaksion sisään. Näin heti ei käy ilmi, että aikaa on kulunut, joten katsoja ottanee Vesan uutena henkilönä. Sen jälkeen palataan videonauhojen kautta kesäpäivään. Kuinka paljon aikaa tässä välissä sitten on, paljastuu viimeisessä kohtauksessa, kun äiti ilmestyy ovelle talvitakissa. Sekavaa, mutta ehkä vähemmän sekavaa kuin voisi olla. Uskon että kuvina tuo kaikki on kristallinkirkasta.

Olin kirjoittanut muistiin, että isällä pitäisi olla hetki, jolloin hän katsoo tytärtään verkkoaidan takaa ylpeänä. Tämä on tärkeää, jotta näemme jonkinlaisen muutoksen. Jos isä menneisyydessäkin katsoo vain menneisyyteen, ei tule esille se mitä alunperin halusin. Videokuvaus _on_ Vesan kontakti Emmaan. Ei vain tapa muistella.

Ratkaisin tämän venyttämällä ruutuhyppelykohtausta. Se näytetään kokonaisuudessaan videonauhalta. Emma voittaa kaverinsa ja Vesa liikuttuu. Tähän liittyykin muuten jännä anekdootti: Ruutuhyppelyn sääntöjä googlatessani vastaan tuli artikkeli, jossa kerrottiin ruutuhyppelyn historiasta. Ruutuhyppelyn on ajateltu kuvaavan kristityn sielun matkaa maasta taivaaseen. Se oli niin vahva allegoria, että en voinut olla käyttämättä sitä heti ensimmäisessä kuvassa. Keinumisen sijaan elokuvan ensimmäisesssä kuvassa, hidastetussa videonauhassa, hypitään nyt ruutua.

Varhaisemmassa käsikirjoitusversiossa Vesa istui linja-autossa, kun onnettomuus tapahtui. Poikien piinatessa kuljettajaa Vesa väisti ja katsoi muualle. Tämä asetelma teki Vesasta osasyyllisen onnettomuuteen (mikä paradoksaalisesti minusta teki syyllisyydestä vähemmän merkityksellisen kysymyksen). Se kuitenkin teki elokuvan aikarakenteesta liian monimutkaisen, joten jouduin luopumaan herkullisesta asetelmasta. Linja-autokohtausta käsikirjoittessa päätin kuitenkin sälyttää tämän roolin yhden teinipojan harteille. Nyt kaksi muuta riehuu, kun yksi nössömpi jää leikin ulkopuolelle. Tämä osallistumattomuus ei kuitenkaan tee hänestä sen sankarillisempaa, päinvastoin. Hän olisi voinut puuttua tilanteeseeen, jos olisi tiennyt, mitä siitä seuraa. Mutta kukapa tietäisi.

Kaikista eniten kuitenkin askarrutti elokuvan loppu. Isän ja äidin kohtaaminen kaiken jälkeen voi parhaimmillaan olla valtavan vahva kohtaus, ehkä vahvimpia mitä olen päässyt tekemään. Näyttelijöistä se ei ainakaan tule jäämään kiinni. Silti, äidin poistuminen rappuun ei riitä elokuvan viimeiseksi kuvaksi. Kohtaus jotenkin väärällä tavalla kesken. Siihen ei jää samaa jännitettä kuin esimerkiksi Kaikki on hyvin -elokuvan loppuun jää, kun Petri jää valvomaan yksin liesikuvun alle.

Muutama päivä sitten lueskelin Suloinen ikuisuus -elokuvaan liittyvää keskustelua IMDB:ssä. Eräs keskustelijoista nosti esille Egoyanin tavan nostaa viimeiseksi kuvaksi jokin kohtaus tarinan keskeltä. Ei juonellista koukkua, joka asettaa tarinan jotenkin uuteen valoon, vaan jotain pientä, mutta viimeisen kuvan paikalla erityisen merkityksellistä. Esimerkiksi Exotican viimeisessä kohtauksessa päähenkilö vie lastenvahdin kotiin. Tyttö kävelee pihatietä ovelle ja mies jää istumaan autoon. Se oli viimeinen kerta, kun he tapasivat niin. Tytöstä tulee strippari ja miehestä entistä yksinäisempi. Tuo kohtaus kattaa sen, mistä koko elokuvassa on kysymys. Suloisessa ikuisuudessa näytetään viimeiseksi kuva, jossa Sarah Polleyn näyttelemä hahmo (taas lapsenvahtina) peittelee lapset. Samalla pihaan ajaa hänen isänsä. Hetkeä myöhemmin elokuvan tarinassa lapsia ei enää ole ja tytön ja isän suhde tulee muuttumaan dramaattisesti.

Yritin miettiä, onko Emmassa vastaavaa kohtausta. Ehkä sivustakatsoja bussissa? Ei, liian sivuhenkilö, liiaksi sivuteema. Nyt jouduin todella miettimään, mistä elokuvassa on kyse. (Ja nyt pääsen kertomaan, millainen prosessi elokuvanteko minulle on!) Tätä ennen en nimittäin osannut tarkasti itselleni artikuloida, mitä elokuvassa halusin käsitellä. Minulla oli vain asetelmia, jotka kiinnostivat minua ja jotka saivat minut itseni ajattelemaan. Olin kirjoittanut koko käsikirjoituksen sen enempää tietämättä! Ilman mitään premissejä tai sanomia.

Kävin tarinan kirjoitettuja ja kirjoittamattomia kohtauksia mielessäni läpi ja yksi kohta, aiemminkin vahvasti minuun vaikuttanut, tarttui. Se on kohtaus, jossa Emma jää koulun pihalle opettajan kanssa ja Vesa kävelee pois. Se on Emman ja Vesan viimeinen kohtaaminen, heidän jäähyväisensä. Vain hetkeä myöhemmin edessä on paljon suuremmat jäähyväiset. Mietin, että tämän kohtauksen voisi ehkä rinnastaa äidin lähtöön. En vieläkään tiennyt miksi, mutta se tuntui minusta hyvältä. Ehkä on nimittäin niin, että jätämme elämässämme kahdenlaisia jäähyväisiä. Ensinnäkin jätämme arkisia ja käytännöllisiä jäähyväisiä, sellaisia, kun fyysisesti tai sanallisesti eroamme. Sen lisäksi jätämme paljon lopullisempia jäähyväisiä. Sellaisia jätämme silloin, kun joku kuolee tai kun ihmissuhteissamme ajaudumme niin kauaksi, että olemme lopullisesti menettäneet toisen. Harvoin tiedämme milloin nämä jäähyväiset jätetään samalla kertaa. Sattumalta tätä teemaa käsiteltiin Frasierin viimeisessä jaksossa, joka tuli eilen. Vai oliko se sattumaa?

Viimeisen kohtauksen ydin on se, ettei Vesalla ja Emman äidillä enää ole toisiaan. Heistä ei ole tukemaan toisiaan sillä hetkellä, kun he sitä eniten tarvitsisivat. Fyysinen ero, äidin poistuminen ovesta - nyt tai vuotta aiemmin - on samalla lopullinen. Seuraavan kerran kun he tapaavat, he ovat kaksi vierasta, vaikka koko sydämellään haluaisivat olla muuta, edes ihan pienen hetken. Vesa menettää Emman ja Emman äidin samalla tavalla, enkä itsekään tiedä kumpaa hän kaipaa enemmän, vai ovatko he lopulta edes kaksi eri asiaa. Ja syy on jossain kovin kaukana ja jossain kovin typerässä, niin kuin bussitarina antaa ymmärtää.

KESKIVIIKKO 15.6.

Ensimmäinen palaveri pidetty. Meni hyvin.

Palaverin alkuun pidin pitkän ja rönsyilevän esittelyn elokuvasta tuon edellä esittelemäni ahaa-elämyksen kautta. En ole varma onko minulla ollut tapana tällaisia puheita pitää, ainakaan omalle tiimille. Nyt oli kuitenkin jo pari vuotta kulunut edellisestä isosta projektista, joten ehkä se oli tarpeen. Ja luulen, että se toimikin. Jäi hyvin vahva fiilis, että kaikki ovat messissä ja innostuneita projektista. Luvassa olevaan työmäärään suhtauduttiin tyynesti - ja uskallan melkein sanoa, että odottavasti. Käsikirjoitus ja tematiikka pohditutti kaikkia. Tuli hyviä ajatuksia. Late pohti bussitarinaa lähestyvänä pahan elementtinä. Liisalle se oli onnettoman sattuman elementti. Nämä ovat hyviä välineitä kohtauksen ohjaamiseen.

Meillä on oikeastaan poikkeuksellisen ehjä ja leppoisa tiimi kasassa, ehkä selkein sitten Rannalla-elokuvan. Kimistäkin on tullut jo selvästi sisäjäsen. Tällaisella harmonialla on minusta suuri merkitys, kun edessä on vaikea aihe ja monitahoinen kerronta. Minulle vieraiden mutta poikkeuksellisen hienojen näyttelijöiden ohjaamisen on syytä olla mahdollisimman hyvällä pohjalla. Harjoitusaikaa tuskin varataan, eikä sitä minusta tässä tarvitakaan. Kysymys on tunnelmasta: kotoisuudesta, turvallisuudesta ja tilasta. Että ollaan koko ryhmä asian ytimessä.

Olemme varmaankin tekemässä hyvää elokuvaa.

TIISTAI 21.6.

Koulun etsiminen alkoi perjantaina. Lähdimme liikkeelle Tikkurilan tuntumasta ja kiersimme sitten pitkälle toistakymmentä koulua Jokivarresta Vantaankoskelle ja Espoon Karhusuolle saakka. Täytyy sanoa, että oli vaikea löytää sopivaa. Piti olla korkea aita, kuvauksellinen, mutta ei pramea eikä uusi koulurakennus ja mielellään avara piha, jossa olisi keinut. Luulisi, että tällaisia stereotyyppisiä kouluja olisi maa väärällään, mutta väärinpä luulisi. Ensinnäkin, korkeita verkkoaitoja ei suosita samalla tavalla kuin nuoruudestani muistan. Jos suositaankin, ne ovat uusia, tukevia ja tyylikkäitä. Lisäksi ne on pyhitetty vain pallokentän laidalle ja pallokenttä on sijoitettu kouluun nähden mahdollisimman hankalasti ja etäisesti. Toiseksi, koulurakennukset eivät ole kovin kuvauksellisia. Viime vuosisadan vaihteen rapatuissa taloissa on yksinkertaisuutta ja nostalgista tyyliä, mutta 70-90-luvun koulut ovat lähes poikkeuksetta arkkitehtuuriltaan sekavia, linjattomia ja tylsiä. Klassinen betonirakentamisen esimerkki meille olisi kelvannut, mutta ala-asteiden joukossa niitäkin oli huonosti tarjolla.

Alkumatkan suosikki oli Vantaankosken koulu, jonka rakennus oli kuvauksellisen tyylikäs osittain rapattu matala rakennus, jota ympäröi viehättävän kodikas piha. Aita oli valitettavasti kauttaaltaan myös kodikkaan matala. Muuten kokonaisuus tuntui moottoritien ja lentokoneiden melua lukuunottamatta siihenastisista kohteista ainoalta, jota tekisi mieli kuvata. Jatkoimme muutaman vesiperän kautta Espoon Rastaalan kouluun, joka on vanhaksi rapatuksi keltaiseksi kouluksi jopa vähän ruma. Sen edessä on avoin, melkein aavikkomainen piha, jota kiertää pusikkoon paikoin hukkuva korkea verkkoaita. Keinut olivat vähän epäedullisessa paikassa ja kummallisen kömpelön näköiset ja tie vilkkaasti liikennöity, mutta kaikki välttämättömät elementit olivat kasassa. Kameran läpi miljöö ei kuitenkaan vakuuttanut.

Jatkoimme vielä Espoon perukoille Karhusuolle asti, mutta koulut muuttuivat koko ajan kehnommiksi.

Vertailin kuvattuja stillejä ja videnpätkiä ja heiluin Vantaankosken ja Rastaalan välillä. Vantaankosken pittoreskia kodikkuutta ihastellessa tajusin, etten voi kuvitella isää hiippailemaan sen viitteellisen hädintuskin vyötäröön ylettyvän aidankuvatuksen taakse. Se näyttäisi lähinnä siltä kuin isä tulisi kylään. Vasta tässä vaiheessa tajusin sen mikä mielikuvassani oli täysin selvää. Aita on erottava elementti, isä tai Emma on häkissä. Välissä on turvallisuusaita, jota ei voi elävänä ylittää. Pihan pitää olla tyhjä ja koulurakennuksen isän mielikuvassa lähinnä vankila, jossa Emmaa pidetään hänen ulottumattomissaan.

Kävin pyöräilemässä Tapanilassa ja Itä-Vantaalla vielä parinkymmenen kilometrin verran, mutta ei tärpännyt. Sunnuntai-iltana lähdimme vielä kerran kuvaajan kanssa yrittämään. Aloitimme Pakilasta, jossa ei ollut aitaa ollenkaan. Jatkoimme Haagaan, jossa oli jämäkkä korkea aita, komea koulurakennus ja avara - ehkä jopa hieman liian suuri - piha. Keinut olivat kuitenkin viheliäisesti talon takana. Jatkoimme Etelä-Haagaan, jossa oli tarjolla vesiperiä. Mäkkylän ja Pitäjänmäen kautta ajoimme Leppävaaraan ja siitä kohti Kauklahtea. Taas toinen toistaan kelvottomampia kouluja. Tuomarilan koulu oli ulkoisesti hyvä, mutta mäen päällä ja ahtaalla tontilla. Siitä Nöykkiönlaaksoon ja Eestinlaaksoon, jossa tarjolla oli tylsyyttä. Listassa oli jäljellä enää yksi koulu, Niittykumpu. Tilanne vaikutti aika heikolta, koska molempien muistikuva kyseisen koulun pihasta ja ympäristöstä oli negatiivinen. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa.

Niittykummun koulu on niin ikään vanha keltainen rapattu kyläkoulu. Sen pihan on neliönmuotoinen, korkealla varkkoaidalla kehystetty. Pihan laidalla on klassiset rengaskeinut ja niiden edessä kiipeilyteline. Aidan takana on männikköä, jossa on hyvä piileskellä. Huolimatta siitä, että yhteys tielle jää illuusion varaan, Niittykumpu on meidän koulumme.

Jos tekisimme elokuvaa suuremmalla budjetilla ja työryhmällä, voisimme valita rakennukset ja pystyttää aidan ja keinut itse. Olisiko siinä sitten mieltä, enemmän kuin kiertää puolentoista työpäivän verran pääkaupunkiseudun kouluja etsimässä valmista pakettia? Ehkä. Ehkä?

Koulukohtausten kuvauksia on tässä vaiheessa poikkeuksellisen vaikea hahmottaa. Kohtaukset ovat osaksi elokuvaa, osaksi isän videonauhaa ja osaksi TV:n ruudulla näytettäviä. Miten sellainen kakku jaetaan?

KESKIVIIKKO 29.6.

Tänään oli kuvasuunnittelupäivä. Edeltävät yöt ovatkin sitä myöten olleet sitten kuvasuunnitteluöitä.

Viime yönä joskus kolmen aikaan huomasin taas, että käytän harva se ilta pari tuntia aktiivisesti elokuvan suunnitteluun. Yleensä se ilmenee jonkinlaisen tuskailun muodossa, joka saa jotain mystistä lisäenergiaa siitä tuskailusta, joka syntyy siitä, ettei saa unta. Saatan tosissani pohtia sitä, että minulla ei ole sisäkohtauksen kuvauspaikalla (jossa asun) nojatuolia, jollainen elokuvassa tarvitaan. Ja tätä pähkäilen puolitoista kuukautta ennen kuvauksia. No, mutta kaikella tällaisella lienee tarkoituksensa, koska samalla tulin miettineeksi lavastusta paljon muiltakin kanteilta. Pyöriskelin esim. hyvän tovin miettien eteistä, joka on varsinainen murheenkryyni tässä, kuten varmasti monessa muussakin pienessä uudehkossa kerrostalohuoneistossa. Se ei ole millään tavalla kuvauksellinen, eikä siinä millään tavalla mahdu valaisemaan. Onneksi tämä toimii niin, että unta ei saa ennen kuin jonkinlainen ratkaisu on keksitty. Päivällä pohtiessa tällaista painetta ei ole ja asioissa tulee oltua vähemmän perusteellinen. Unettomuuden ylistys!

Kuvasuunnittelu etenikin aika sutjakkaasti. Osaksi siksi, että olin tehnyt kotiläksyni öisin, osaksi siksi, että meillä on siihen Laran kanssa aika hyvä rutiini ja yhteinen kieli. (Se on sellainen mystinen kuvakieli, jota tuskin moni muu osaisi suttupapereistamme tulkita.) Elokuvia on tullut tehtyä niin paljon, että kokemuksista voi ammentaa sekä hyvässä että pahassa. Huomasin nimittäin usein, että jotkin ratkaisut olivat vanhastaan tuttuja.

Muutamia hyviä juttuja minusta keksittiin. Pientä kivaa toistoa elementeissä. Aikaisemmin en tajunnut ainakaan selväsanaisesti, että linja-auton verhoilla ja Vesan verhoilla on vankka yhteys. Se täytyy pitää mielessä. Linja-auton kohtalokas puskuri näytetään heti ensimmäisenä. Sekin on hyvällä tavalla nokkelaa.

Vähän mietityttää se, ettei elokuva tarjoa hirveästi mahdollisuuksia sellaisten suurten kuvien tekemiseen kuin vaikka Kaikki on hyvin -leffan loppukuva tai Mun nimi oli ennen Tiinan luistelu. Sellaisia, jotka sellaisenaan olisivat pieniä spektaakkeleita. Ehkä linja-auton visuaalisuudesta löytyy jotain sellaista, ainakin poikajoukon hyökkäyksessä on potentiaalia. Toisaalta, jos tunnelma syntyy sellaiseksi kuin tavoitellaan, hyvin pienet asiat voivat olla suuria. Etenkin se viimeinen kuva!

Päivän suuri keksintö oli kuitenkin se, että Emma voisi osan ajasta hyppiä ruutua yksin. Mikä on hienompaa kuin lapsi hyppimässä ruutua yksin koulun pihalla! Se antaa tytölle luonnetta. (Joku voisi vitsailla, että kasvattaa luonnetta.)

SUNNUNTAI 2.7.

Kuvauksiin reilu kuukausi aikaa. Asiat ovat sen suhteen ihan kelvollisella tolalla. Pidettiin viime viikolla tuotantopalaveria ja järkättiin kuvauspäivät kohdalleen. Bussi- ja sisäkuvauspäivät ovat pitkiä ja monikuvaisia, kun taas koulun pihalla on paljon aikaa. Ei sillä, sitä tarvitaankin. Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että Idan kanssa on niin paljon aikaa. Täytyy vain toivoa, että on suhteellisen identtiset säät, ettei se kaikki aika mene hukkaan.

Lara on pois remmistä tiistaina, sisäkuvauspäivänä, enkä vielä ihan tiedä mitä tekisin sen suhteen. Todennäköisesti fiksuinta olisi, että kuvaan itse ja pyydän jonkun muun valaisemaan. Ylimääräinen kuvaaja yhdeksi päiväksi ei välttämättä ole tyylin yhtenäisyyden kannalta hyvä idea, työn sujumisesta puhumattakaan.

Hetan kanssa katseltiin olohuonetta perjantaina. Heta oli tehnyt oikein perusteellisia hahmotelmia, joita vähän väänneltiin. Muutamia kysymysmerkkejä vielä jäi, mutta todennäköisesti vain minulle - ja ylipäänsä vähemmän kuin missään aiemmassa elokuvassa tässä vaiheessa. Voinen huoletta olla huolehtimatta.

Tänään soitin maskeeraaja-Niinalle. Se oli flunssassa eikä ollut vielä ehtinyt suuria suunnitella. Oli kuitenkin saanut hyvän otteet käsikirjoituksesta ja hahmoista sain aika selkeän kuvan. Tuntui vähän hölmöltä tentata niistä, mutta asiat vain hahmottuvat minulle paljon paremmin, kun saan jotain konkreettisia kiinnekohtia. Esimerkiksi kesämekko! Äiti tulee Emmaa vastaan mekossa. En heti tajunnut kuinka hyvä idea se Niinalta oli. Se tuntui ensin vähän kevyeltä, mutta aukesi pikkuhiljaa. Se on muistuma jostain sieltä, kun kaikki on vielä ollut hyvin. Se on elokuvan kevein elementti juuri ennen raskainta. Se on oikeastaan paljon juuri sitä mitä tämä elokuva selkeimmin tarvitsee selvitäkseen. Koska kaikki nykyhetkessä on menneen haikeaa ja synkkää muistelua, pitää menneessä olla myös jotain niin hyvää, että se on kaiken arvoista. Isä hymyilee ruutua hyppivälle Emmalle telkkarin ääressä, äiti on kesämekkoinen tyttö. Ja sitten kaikki on vain katkennut.

Vähän minua taitaa stressata se, että puvustus ja maskeeraus sijaitsee kuvauksiin asti Lahdessa ja vieraassa ihmisessä. Tiedän, että se on tarpeetonta ja jopa epistä Niinaa kohtaan, mutta tietäisitte kuinka kummallisien asioiden takia valvon öitä!

TORSTAI 7.7.

Kuvaussuunnitelmat on pitkälle tehty ja sivuroolitkin roolitettu. Aikataulu on mustana valkoisella. Ja aikaa kuvauksiin on vielä melkein kuukausi. Turvallista. Paljon parempi fiilis kuin vielä noin viikko sitten sitten, kun kaikki tuntui olevan levällään. Päinvastoin, nyt itse elokuva alkaa pikkuhiljaa nousta ilmaan käsikirjoituksesta.

Muutama yö sitten en saanut unta, kun pohdin onnettomuuskohtauksen kuvaamista. Piti nousta ylös ja piirtää ajatukset paperille. Ongelmana on koulun piha, josta ei ole sellaista yhteyttä suoraan tielle kuin olin ajatellut. Kehitin vaihtoehtoisen suunnitelman. Tänään kävimme Laran kanssa katsomassa miten se toimisi käytännössä. Heti alkuun huomasimme, että tie, jota pitkin olin ajatellut äidin lähestyvän, oli revitty auki. Onneksi vierestä löytyi toinen kävelytie, joka tosin kulkee hieman eri suuntaan. Se on kuitenkin idyllisempi. Väänsimme ja käänsimme ja saimme aikaan jonkinlainen vähän kompromissilta haiskahtavan suunnitelman. Se ei välttämättä ole huono, mutta ei se myöskään kovin helppo ole. Katsojaa pitää huijata melkein jokaisessa kuvassa. Siinä on riskinsä. Toisaalta meistä kummastakin olisi ollut vielä huonompi vaihtoehto viedä osa kohtauksesta jonnekin muualle.

Jotain hyvänolontunnetta sentään koin, kun keksin, että liikennetilanteen koulun edessä voisi pohjustaa suhauttamalla äidin kuvan edestä pari autoa.

Bussissa katselin piirtämiäni kuvia ja yritin miettiä missä järjestyksessä asiat näytetään onnettomuuden tapahtuessa. Kinkkistä. Olin piirtänyt yhden ylimääräisen kuvan äidistä. Mietin mitä sillä tekisi. Tulin ajatelleeksi, että Vesa voisi hetkeksi pysähtyä kuvaamaan entistä rakkauttaan. Ehkä zoomata hieman ja pysähtyä ihailemaan haikeasti. Tätä ajatusta olisi tuskin tullut ilman sitä mekkoa!

Tilda tulee näyttelemään Emman kaveria ja Tildan kaveri kolmatta tyttöä. Tätä onnistui aika helposti yhdellä puhelinsoitolla. Samalla sain kuulla, että Kaisa Rastimo oli pitänyt Löytötavaratoimistosta. Ylipäänsä, minusta on jotenkin todella helpottavaa, että Idankin äiti on vakuuttunut tästä käsikirjoituksesta. On sellainen olo, että voi ihan hyvällä omallatunnolla pyytää lasta näyttelijäksi. Että vanhemmat tietävät, että olemme jollain tavalla oikealla asialla.

Muistin jotenkin Mikko Semin, jota kaavailin ensin Meitä on käsiteltävä varovasti -elokuvan pojaksi. En ole koko tyyppiä nähnyt livenä, mutta Katariina Väisänen suositteli sitä ja netistä löytyi kuvia. Vahvat silmät. Mikko näyttää täydelliseltä Tapiolta. Soitin ja Mikko lähti mukaan.

Mikä hieman ihmetyttää - sekä Mikko että Tildan äiti eivät kumpikaan kysyneet millaisesta elokuvasta on kyse. Monet muutkaan näyttelijät eivät itseasiassa. Liittyykö se tuohon aiempaan, että ne, jotka tietävät jotain aiemmista tekemisistäni, uskovat, että elokuva on joka tapauksessa tekemisen arvoinen? Vai onko näytteleminen sellainen asia, joka tuntuu näyttelemisen arvoiselta elokuvassa kuin elokuvassa?

Niina alkaa tuntua koko ajan paremmalta valinnalta puvustaja-maskeeraajaksi. Tänään irkissä Niina tarjosi idean, että ennen onnettomuutta koulun pihalla voisi kameran edestä juosta lapsi punaisissa vaatteissa. Ihan vain nopea viuhahdus. Vaikka se ehkä onkin vähän klassisen oloinen temppu, siitä näkee, että meillä on tekemässä tyyppejä, jotka miettivät nenäänsä pidemmälle.

Turkan ja Niinan kohtausta olen kanssa öisin miettinyt. Miten niin lyhyen kohtauksen saa nostettua niin korkealle kuin se elokuvassa kuuluu? Etenkin kun Niinalla ei elokuvassa muuta näyteltävää juuri ole. Näin ajattelin sen tehdä. Kun ollaan kuvausvalmiina, pyydän näyttelijöitä vetämään kohtauksen läpi improvisoiden, pidemmästi kuin mitä kohtaus käsikirjoituksessa on. Käyttää aikaa. Puhua asioista, joista Vesa ja äiti saattaisivat puhua, jos avaisivat suunsa; sitähän he eivät elokuvassa koskaan tee. Sitten parin vedon jälkeen kuvata kohtaus käsikirjoituksen mukaan. Ja tästä hiphiljaa siihen asti.

MAANANTAI 11.7.

Kävimme Laran kanssa katsomassa linja-autoa. Se näyttää vähintään niin hyvältä kuin ajattelinkin. Verhojen kanssa on tosin se ongelma, etteivät ne peitä ikkunoita aivan kokonaan, väliin jää pienet kaistaleet ikkunaa.

Luulen, että bussikohtausta pitää harjoitella etukäteen. Liikkuvassa bussissa on ikävä alkaa hieroa koreografioita tai ylipäänsä käyttää paljon aikaa muuhun kuin kuvaukseen. Aionkin soittaa varikolle ja kysyä, että sopiiko alapihalla seisovaan bussiin tulla muutamaksi tunniksi käymään kohtausta läpi. Eiköhän se onnistu. Saadaan poikien kanssa muutenkin vähän fiilistä tilasta ja voidaan kokeilla erilaisia juttuja.

Katsoin eilen Gus van Santin Elephantin. Siinä oli niin vaikuttavaa stediajoa, että alkoi houkuttaa entistä enemmän käyttää glidecamia pääasiallisena kamerajalustana. Meidän pitää saada elokuvasta kaikki mahdollinen jähmeys pois, koska ajan pitää soljua, kellua, kuitenkin ilman käsivarakuvauksen levottomuutta. Tarkennuksen käyttö vakaimen kanssa vielä vähän askarruttaa, mutta ehkä keksimme jotain.

KESKIVIIKKO 20.7.

Jonkinlaista taukoa tässä on pidelty. Töitä on pitänyt tehdä. Olen huomannut, että se vie kyllä tehokkaasti huomion elokuvanteosta. Kun illalla menee nukkumaan miettien oppilaskunta-aiheisen videon käänteitä, ei yön aikana tule paljon oivallettua Emmasta. Vain yksi asia mahtuu kerrallaan muhimaan. (Toisaalta tämä pätee toisinkin päin ja häiritsee välillä vastavuoroisesti työntekoa.)

Kimin ja Martin kanssa on pohdittu äänimaailmaa. Kimiltä tuli hyvä dramaturginen ehdotus: kuljettaja kuuntelee radiota. Tämä on niin yksinkertaista, että jotenkin en vain ollut miettinyt sitä pidemmälle. Onneksi Kim mietti. Ajatus, on että eläkeikää uhmaava kuljettaja kuuntelee vanhaa, poikia ärsyttävää musiikkia. Se tekee punaverhotun linja-auton tunnelmasta vieläkin kummallisemman. Martin kanssa palaveroidessa tämä eskaloitui vielä niin, että kliimaksikohdassa tämä musiikki nousee taustasta etualalle ja melkein hautaa muut äänet. Se VOI olla hyvä ajatus. Se voi olla myös aika vaarallista, niin suuren huomion se elokuvassa saa.

Ensinnäkin, meidän on tehtävä tuo vanhan ajan iskelmä itse, teostosyistä. Sen on oltava uskottava, mutta ei laskelmoitu. Sen pitää kuulostaa siltä, että se todella vain sattuu soimaan radiossa sillä hetkellä, vaikkakin kohtalokkaasti. Martti arveli, että tämä onnistuisi itse sanoittamalla, säveltämällä, soittamalla ja jopa laulamalla. Minä en sitä usko. Osaisimme ehkä tehdä pastissin, vähän niin kuin Martti Servo tahollaan, mutta mitä se olisi? Ehdotin, että etsisimme ainakin tekstin ja laulajan jostain pöytälaatikosta. Taiteellinen laatuhan ei tässä ole niin tärkeä kuin dramaturginen, tunteen laatu. Aitous on olennaista.

Kesken väittelymme Martti kaivoi laatikosta omakustannejulkaisun, joka sisälsi hänen vaarinsa säveltämiä runoja. Niiden maisema sijoittui jonnekin Jäppäjärven ja Tenniöjoen välimaastoihin, vanhainkotien kollektiiviseen muistikuvaan, kyläkeinuille. Levyllä oli yksi helmi, joka kolahti heti ensimmäisten säkeiden aikana. Terttu Mastokankaan kirjoittama "Keinulta keinulle" on meidän tekstimme, jos siihen vain oikeudet saadaan. Valitettavasti ainakin sävellys on teoston alainen, joten se on poisluettu. Sen kuitenkin voinemme tehdä itse - tai siis - Martti voi.

Martti yritti puhua vielä kovasti itsesoittamisen puolesta ja minä yritin vastustaa. Uskon, että eläkeläisbändi tekisi koskettavamman tulkinnan vanhasta iskelmästä kuin me osaamme edes kuvitella, saati sitten toteuttaa. Aion ottaa yhteyttä viime vuoden keväänä tapaamaani Veikko Lenkkeriin. Olin silloin tekemässä juttua Vanhan Ylioppilastalon päivätansseista, jossa Veikko soitti orkestereineen. 50-80 -vuotiaista koostuva yhtye on kiertänyt elämänsä tanssilavoja ja soittaa rokkia vain jos on pakko.

    Oli kerran kevät ja kukkivat puut
    lämpö aukaisi virrat ja virtojen suut
    Kevätlehdossa keinulla istuivat näin
    kaksi ihmislasta käsikkäin

    He tunsivat samoin kuin pääskyset nuo
    joita taivaalla lenteli joka puol
    Ei maailman tuulet ne eroittaa saa
    kahta ihmislasta rakastavaa

    Vaik tuli kesät ja talvet myös säät
    nyt vain sä keinulla istujat näät
    Kohta kaikki he omia teitänsä käy
    äidin kirkasta kyyneltä missään ei näy

Tietysti on vaara, että tällainen vie onnistuessaan liian suuren huomion koko elokuvassa ja yhtäkkiä linja-autonkuljettajasta tulee kiinnostavin hahmo!

MAANANTAI 25.7. (AAMUYÖ)

Yhtäkkiä pamahti valtava pakokauhu. Onko puvustus hoidossa? Onko kaikille kerrottu huomisesta palaverista? Missä osoitteessa se on? Pitäisi olla tuoleja kuvauspaikalla? Miten valaisemme eteisen? Onko bussinkuljettajan asu järjestynyt? Pitäisikö Turkalla olla sänki? Ja jos pitäisi niin siitä pitäisi puhua Niinan kanssa.

Tällaista on yrittää nukkua ennen kuvauksia. En tiedä onko hyvä vai huono merkki, että nämä yölliset kohtaukset ovat tässä vaiheessa enimmäkseen organisointiaiheisia. Yhtäältä se voisi tarkoittaa sitä, että itse ohjauspuoli on ihan hyvässä jamassa. Toisaalta, että en ole vielä päässyt niin pitkälle vaan jämähtänyt huolehtimaan toisten töistä. Jotain Emma-unta näin toissayönä. Siinä kuvattiin elokuvan alkuun jonkinlaista autoilukohtausta, jossa joku meinaa jäädä alle. Martti ajoi. Kuten aina ennenkin, kohtauksen toteuttaminen ei edennyt, koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olemme tekemässä. Unen jatko-osassa olimme lähdössä Creavideon kanssa Tampereelle kuvaamaan joitakin kohtauksia. Siinäkin jumituttiin lentoasemalle rupattelemaan.

Veikko Lenkkerin orkesteri lupautui sen suuremmitta mutkitta esittämään elokuvamme iskelmäkappaleen. Sen pitäisi hoitua seniorien päivätanssien jälkeen Vanhalla ylioppilastalolla syyskuun alussa. Pitää vielä olla yhteydessä sinne tekniikkaan, että onko tällaiseen aikaa. Niin ikään pitäisi saada selville, voiko sitä kaipaamamme tekstiä käyttää. Vaan kuten yleensä, Martin puolella asiat etenee vähän rauhallisemmin. Muutaman päivän jälkeen saldo on "otan lankapuhelinnumerosta selvää pian, jos ei tuo kännykkä onnaa". :)

MAANANTAI 25.8. (PÄIVÄ)

Päivällä kaikki näyttää selkeämmältä. Niina soitti ja kertoili puvustuksistaan, kahdesti, ja Liisa lähetti sähköpostia ja kertoi osoitteensa. Niina soitti näyttelijät läpi ja kaikki oli pitkälti kuulemma selvää. Selvisi myös, että Niinalla on aikatauluongelma torstai-illassa bussikuvausten päällä. Meidän pitäisi ehkä pärjätä vajaa pari viimeistä tuntia ilman maskeeraajaa. Se aiheuttanee vähän epätoivottua epäjärjestystä, mutta näyttäisi siltä, että sen kanssa on vain elettävä.

Vanhalla ylioppilastalolla lupailtiin, että Veikko Lenkkerin orkesterin äänitys sopii.  Tuskastuin odotteluun ja soitin Teostoon kysyäkseni tuosta sanoituksesta. No, olihan se kuin olikin Teoston alaista materiaalia, joten hyvästit sille. Nyt pitää keksiä suunnitelma B. Joko löydämme jonkun toisen hyvän tekstin, teetämme sellaisen tai teemme itse. En oikein tiedä. Voisi kuvitella, että valmistakin tavaraa löytyisi, kun tuo Keinulta keinullekin löytyi noin yllättäin. Mutta miten sellaista pitäisi etsiä? Mistä? Itse kirjoittaminen voisi olla mukavalla tavalla haasteellista, mutta kuten tuolla aiemmin argumentoin, siinä on ongelmansa. Paitsi että olen 50-vuotta liian nuori, olen tavallaan myös käsikirjoittajana jäävi. Laulutekstin yhtenäväisyyksien pitäisi olla sattumaa, sen pitäisi sivuta elokuvaa, ei olla osa käsikirjoitusta.

Huomenna on aikataulu-yms-palaveri. Odotan pientä sekasortoa.

LAUANTAI 30.7.

Vesa haluaa pyytää anteeksi!

SUNNUNTAI 31.7.

Mikähän siinä on, että kun kiertää kolmattakymmentä koulua pääkaupunkiseudulla ja valitsee niistä yhden, niin pari viikkoa ennen kuvauksia katu koulun edessä revitään auki? Tämä on retorinen kysymys.

Kiertelimme Niittykummun ympäristössä ja kehittelimme jotain varasuunnitelmaa onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen. Kun alkuperäisenä tavoitteena location scoutingissa oli löytää koulu, jossa voimme kuvata kaiken yhdessä paikassa, näyttäisi siltä, että epäonnistuimme täysin. Jos mitään yllättävää ei tapahdu, kuvaamme onnettomuuskohtauksen kolmessa eri paikassa. Ajatelkaa. KOLMESSA eri paikassa yksi risteys. Jos meillä olisi ollut vaihtoehtoja käsillä, olisin vastustanut ääneen. Nyt oli pakko yrittää olla optimisti.

Kuvauspaikan revityn tien ääressä oli jos jonkinlaista työkonetta. Hyvässä lykyssä ne ovat täydessä työn touhussa perjantaina.

Kaikki muu alkaa näyttää hyvältä. En ihan tarkkaan vielä tiedä, mitä isä ja äiti toisistaan haluavat, mutta ehkä se vielä jonkun verran ehtii valjeta ennen viimeistä kuvauspäivää. Tämä käsikirjoituksemme on ehkä vaikein; sen purkaminen tuottaa paljon kiinnostavia asetelmia, mutta vain vähän suoraviivaista toimintaa, päämääriä. Joku olisi ehkä sitä mieltä, ettei tällaista elokuvaa voi (lue=saa) tehdä. Pitäisi olla selkeitä päämääriä ja tahtotiloja.

Viimeiseen asti aion taistella, etten sellaista tekisi. Ihan tarkkaan en vielä tiedä mitä SEN SIJAAN teen. On tässä kuitenkin monenlaisia vaihtoehtoja käsillä, jos kuvauksissa tuntuu, että joku ei toimi. Minkäänlaista epätoivoa ei siis sen suhteen ole, oikeastaan päinvastoin. On sellaista valtavaa halua olla jo kuvauksissa.

(JATKUU)

Puhuin äsken Susannan kanssa ja kerroin valmistautumisesta. Kirjoittamieni rivien välissä eksyin taas pohtimaan viimeistä kohtausta. Kelailin viimeisiä kuvia päässäni ja naps. Yhtäkkiä välähti. Miksi meidän pitäisi nähdä, kun äiti poistuu ovesta? Entä, jos he jäisivätkin eteiseen ja kuva etääntyvästä Emmasta alkaisi pyöriä?

Se jättää ihan hirveästi enemmän jännitettä loppuun. Niin paljon, että piti silmäkulmia pyyhkiä.

TIISTAI 2.8.

Tapasin Maxin, Mikon ja Henrin Tikkurilan asemalla eilen aamulla. Otimme bussin kohti Tuupakan varikkoa, jossa oli tarkoitus pari tuntia tutustua bussikohtauksiin ja itse bussiin.

Pojat olivat ajoissa paikalla ja bussikin löytyi varikolta, oikein keskeiseltä paikalta. Matkalla kerroin leffaprojektista mitä osasin ja luetutin käsikirjoitusta Henrillä ja Mikolla, jotka eivät sitä vielä olleet nähneet. Alku tuntui vähän vaikealta. Sitä pitäisi ryhtyä tässä sitten näyttelemään! No, näin sen suuremmitta puheitta teimme.

Max oli Ville, Henri Matti ja Mikko suunnitellusti Tapio. Kävimme kohtausta ensin läpi teknisesti ja sitten pikkuhiljaa yksityiskohtaisemmin. Vaikeinta oli ohjata Mikkoa, koska Tapiolla ei ole kuin yksi repliikki - muun on pelkkiä eleitä ja olemista. Sovimme, että paneudumme siihen enemmän kun kamera käy.

Ensin vauhti oli kamalan kova. Hiljensimme tahtia pikkuhiljaa, mutta jotenkin rytmi ei tuntunut asettuvan ollenkaan kohdalleen. Vai oliko kysymys rytmistä? Villen ja Matin dynamiikka ei ollut ihan sitä mitä kaipasin. Päätin kokeilla vaihtaa rooleja päittäin. Ja kah, se auttoi heti. Max heräsi paljon enemmän henkiin Mattina, joka YRITTÄÄ olla kova, kun taas Henri otti itsevarmemman johtajan roolin - sellaisen joka ei tarvitse esittämistä. Saimme vielä vaihdettua agressiivisuuden halveksuntaan ja kohtaus alkoi löytää omaa uomaansa. Kävimme melko teknisesti läpi penkeillä kiipeilyä ja lähdimme odottamaan bussia pysäkille.

Kaikkien motivaatio oli hieno ja kaikki odottivat selvästi kuvauksia innolla. Hyvä tekemisen meininkin, näin sanoakseni.

Illalla tapasin Turkan ja Niinan - tapaaminen, joka on jännittänyt minua. Tiesin kyllä, että molemmat ovat myönteisesti mukana projektista, mutta silti minusta tuntui, että tuon tapaamisen tärkeä tehtävä oli vakuuttaa molemmat siitä, kuinka tosissaan elokuvaa ollaan tekemässä. Turkka tietysti tunsi minut entuudestaan, lyhyesti, mutta Niina ei. Antaa fiilis siitä, että nämä ammattilaiset, jotka käyttävät tähän vapaa-aikaansa, saavat sille ehkä jotain todellista vastinetta.

Juttelimme ensin Turkan kanssa kahden Vesasta. Turkkaa mietitytti aiheen vakavuus, mutta myös selvästi motivoi. Vesan hahmosta tuli hyviä huomioita, sellaisia, joita en itse ollut osannut ajatella. Esim. miten Vesassa näkyy se, että hän on aikoinaan hankkinut lähestymiskiellon? Joku särö pitäisi olla. Turkka löysi sen kohdasta, jossa opettaja lähestyy, ja Vesa ottaa Emmaa kädestä kiinni, viedäkseen. En tiedä olinko ajatellut sitä niin, mutta se todella vaikuttaa vaistonvaraiselta selviytymisliikkeeltä, sellaiselta joka tulee jostain refleksinä.

Niinan kanssa puhuttiin enemmän elokuvan yleisfiiliksestä. Kerroin omista motiiveistani, joista Niina myös kyseli. Puhuttiin viimeisistä kohtauksista toki myös. Yllättävää oli, että Niina oli lukenut siihen vielä vähemmän kahden välistä kaipuuta kuin mihin olin kirjoittaessani varautunut. Päinvastoin, sitä Niina haluaisi kohtauksessa välttää, melodraamaa. Se oli tavallaan iloinen yllätys, sillä niin olin alunperin halunnut. Että toive parin palaamisesta yhteen on vain katsojan kiero ajatus. Toisaalta on myös tärkeää, että käsikirjoituksen marginaaleihin olen kirjoitellut paljon huomoita juuri näitä aineksia. Niillä voi tarvittaessa luoda ohjauksessa vähän hämminkiä tilanteeseen, jos tarvitsee.

Puhuimme vielä lapsista, elokuvanteosta ja näyttelemistä yleensä, hetken ja jatkoimme sitten kukin omaan kaupunkiimme. Fiilis oli hyvä. Oli tosi vahva fiilis siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain yhteistä elokuvaa.

Tämä päivä sitten on ollut valtavaa säätöä. Miljardikiljardia juoksevaa asiaa, omalta ja muiden tonteilta. Puuttuvia statisteja, tavoittamattomia numeroita, kameroita, tietokatkoksia, huonoja sääennusteita ja muuta sellaista mitä viimeisiin päiviin ennen kuvauksia kuuluu. Paljon myös hyviä uutisia ja levollisuutta, joka kuitenkin hukkuu sen alle, että huomenna on vielä monta asia väännettävänä.

KESKIVIIKKO 3.8.

Lähdin aamulla katselemaan Tontunmäkeä vielä uudestaan sillä silmällä. Ilmakuvan perusteella olin arvellun, että ylempänä mäessä olisi otollinen risteys onnettomuuskohtauksen kuvaamiseen; pusikkoa ja puita oli enemmän. No, ilmakuva ei kertonut koko totuutta.

Kävelin vielä koululle katsomaan missä vaiheessa työmaa on. Perunapellolta se meidän tiemme hieman näytti, paitsi ei ihan yhtä hyvin hoidetulta. Ystävällinen mies parakissa kertoi, että perjantaina he ovat toivottavasti paalutuskoneineen jo kaukana. Muutenkin mies arveli, että työmaalla on silloin hiljaista. Se oli helpottavaa.

Sitten soitin ProAV:hen, josta kerrottiin, että monitoriin ei vieläkään ole löytynyt akkuja. Liikkeenjohtaja lupasi vielä selvitellä asiaa ja soittaa sitten takaisin. Kävin syömässä ja sitten puhelu tulikin: akkuja ei ole. Otin bussin Otaniemeen ja soitin samalla koulun kalustomestarille. Kaikki NP-akut ovat käytössä kesäprojekteissa. ProAV:ssa liikkeenjohtaja jatkoi vielä akkujen metsästystä. Samalla selvisi, että monitorissa on adapteri myös BPL-akuille. Soitin koululle - ja! - hyllyssä oli kaksi 90 wattitunnin akkua. Pakkasin monitorin ja dv-nauhat kaikkivoipaan Fiat-reppuuni ja jatkoin matkaa. Täytyy erikseen vielä mainita, että vaikka akkuepisodi ProAV:ssa olikin ikävä yllätys, palvelu oli hienoa ja ystävällistä.

Otin bussin Pohjois-Haagaan, josta noudin Virtasen Jukalta kameran ja telelisäkkeen, joilla on tarkoitus kuvata isän videokuvia. Sieltä jatkoin koululle, josta mukaan tarttuikin yhtä jos toista. Oli pakko ottaa taksi kotiin. Koko pääkaupungin kiertoajeluni ajan soittelimme Minnan ja Yakupin ja Laran kanssa juoksevia asioita.

Ilta on mennyt pakatessa kaikenlaista suurta ja pientä tavaraa huomista varten. Kaikki tekniikkamme on tuossa eteisessä nyt. On sitä aika paljon, ottaen huomioon, ettei siinä ole mitään valokalustoa.

En ole oikeastaan ehtinyt miettiä tänään kovinkaan paljon ohjaamiseen liittyviä asioita. Se on hyvä. Sääennuste näyttää jo paljon paremmalta kuin eilen, joten oikeastaan - jos saisi unta - voisi mennä nukkumaan ja herätä sitten aamulla tekemään elokuvaa. Johan tässä on valmistauduttu.

Laillisia elinkeinoja ja muita periaatteita

En tiedä voiko tarpeeksi ilkkua niille, jotka tosissaan vastustavat turkistarhaamisen kieltämistä, koska se on laillinen elinkeino. Tämä on myös pääministerimme argumentti. Ehkä laittomien asioiden kieltäminen olisikin poliittisesti vaarattomampaa?

Kahdenvälisissä keskusteluissa aivan älytön argumentointi ei yleensä toimi, koska siitä jää heti kiinni. Mediassa se on helpompaa. Vai mitä pitäisi ajatella tästä tekijänoikeusjärjestöjen Piraattitehdas-sivuston innovoimasta väitteestä: "Kaikki varmaan ymmärtävät, ettei musiikki tai muukaan kulttuuri ole ilmaista."

Oppimateriaalina markkinoidun sivuston takana on kaupallisten pöllöjen lisäksi Opetusministeriö ja Opetushallitus. Onkohan tosiaan niin, että ylimpien opetus- ja kulttuuriviranomaisten mielestä kulttuuri on pohjimmiltaan kaupallista? Tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan saavat toki olla sitä mieltä. He edustavat vain omaa maailmankuvaansa.

Filosofisesti kiinnostavampi lipsahdus on toisessa artikkelissa samalla sivustolla. Siinä todetaan, että "on periaatteessa yhtä väärin varastaa kaupan hyllyltä tietokonepeli kuin ladata se vertaisverkosta itselleen." Artikkelissa ei kuitenkaan kerrota, mihin periaatteeseen lauseessa viitataan. Miksiköhän?

Kaikissa kolmessa tapauksessa naamioidaan puhujan oma mielipide lain, periaatteen tai yleisen ymmärryksen taakse. Olisi reilumpaa, jos pääministeri sanoisi, että "hallituksen mielestä turkistarhaus on kiva juttu". Tekijänoikeusjärjestö puolestaan voisi sanoa suoraan, että "meidän mielestämme kaikki kulttuuri pitäisi kaupallistaa".

Eikä yhtään haittaisi vaikka Opetusministeriö tunnustaisi, jos se haluaa tukea tekijänoikeusjärjestöjä tässä hankkeessa - tai sitten se voisi vetää tukensa pois. Sekään ei haittaisi.

Mielipide ja minä

10 vuotta sitten olisin pitänyt hyvin epätodennäköisenä mahdollisuutta, että minusta tulisi nuorisotyöntekijä. En varsinaisesti ymmärtänyt nuorisosta mitään, puhumattakaan että olisin koskaan viettänyt aikaani minkäänlaisella nuorisotalolla.

Tuottajaksi en myöskään aikonut, koska tuottajana ei pääse itse tekemään. Mietinkin, että siihen asemaan ajaudutaan, ei pyritä.

Ja mitä meistä tuli! Nuorisotyöntekijöitä ja tuottajia. Enkä 10 vuotta sitten osannut kuvitella, että näin hienoa työtä voisi olla olemassa. Toisin kuin aiemmin arvelin, lapset eivät menekään pilalle tullessaan murrosikään. Myös tuottamisen salaisuus on selvinnyt: Olen tehnyt omin käsin yhtä jos toista hienoa, josta olen ollut ylpeä - mutta en niin ylpeä kuin asioista, joita olen Nuorten Ääni -toimituksessa ollut tuottamassa.

Näillä puheilla toivotan kaikki tervetulleeksi Nuorten Ääni -toimituksen "Mielipide ja minä"-näyttelyyn Helsingin kaupungintalon Virka-galleriaan. Näyttely on auki 28.2. asti.

Kannattaa mennä, se on hurjan hieno.

Hazard, Halme ja Immanuel Kant

Olen kovasti miettinyt tapoja oikeuttaa Kaarina Hazardin Halme-kolumnin värikästä sanankäyttöä. Tilanne on kiusallinen: yhtäältä olen sitä mieltä, että Hazardin sanavalinnat olivat sopimattomia, ja toisaalta, että ne olivat aivan välttämättömiä. Miten nämä voi sovittaa yhteen? Tässä eräs teorioistani:

Tony Halmeen nimitteleminen surkeaksi, säälittäväksi, aivovammaiseksi, sekakäyttäjäksi ja vitsiksi osoitti performatiivisesti median (ehkä) viimeisen tabun, joka päti Halmeen kohdalla ja pätee Nykäseen: lehdessä ei voi sanoa suoraan, että julkisuuden henkilö x on mieleltään sairas, syrjäytynyt tai muusta syystä syyntakeeton.

Ei siksi, että se olisi loukkaavaa tai epätotta, vaan siksi, että silloin mediasta tulisi virallisesti hyväksikäyttäjä. Ja tällaista illuusiota etenkin iltapäivälehdistössä elätellään:

Julkisuus on aina kohteensa oma valinta, eikä toimittaja koskaan käyttäisi hyväksi syyntakeettoman tekemää väärää valintaa.

Hazardin kolumnin mukaan toimittajat ja yleisö leikkivät syyntakeettoman ihmisen elämällä, rakentavat siitä yhdessä erilaisia rahanarvoisia tarinoita - milloin tragedioita, milloin komedioita - välittämättä paskan vertaa kohteesta ihmisenä. Tätä ei vain saa sanoa ääneen.

Ehkä journalistin ohjeisiin pitäisikin sisällyttää Immanuel Kantin kategorinen imperatiiivi?

"Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä."

Siinä sitä sitten oltaisiin.

(Kuva on Lars von Trierin elokuvasta Idiootit.)

Kenen lauluja koulussa lauletaan?

Helsinki maksaa Teostolle korvauksia musiikista, jota esitetään kaupungin järjestämisssä tapahtumissa, puhelinvaihteissa ja esimerkiksi koulujen kevätjuhlissa. Jälkimmäisestä tulee väistämättä mieleen jännittävä tekijänoikeusfilosofinen ongelmanasettelu, joka päättyy kysymykseen: omistaako koulu oppilaiden tekijänoikeudet?

Koulun kevätjuhla on julkinen tilaisuus. Siksi lasten laulamista lauluista maksetaan korvausta kappaleiden tekijöille. Se on totta kai hassua, mutta tietyn periaatteen mukaan ihan reilua. Onhan tekijöillä oikeus saada korvaus oman teoksensa käytöstä.

Erikoisen tästä periaatteesta tekee se, että saman maksiimin mukaan korvaukset kuuluisivat myös lauluja esittäville oppilaille! Ovathan hekin tuottamassa teosta yleisölle, tilaisuuden luonteen kannalta jopa kappaleiden tekijöitä enemmän. Lapset eivät ole juhlissa omalla asiallaan vaan edustamassa koulua. Oppilaat eivät voi kieltäytyä esiintymisistä, koska ne kuuluvat koulun opetussuunnitelman toteuttamiseen. Ainakaan tästä oikeudesta ei yhteiskuntaopin tunnilla kerrota. Kyse ei ole siis vapaaehtoistyöstä.

Ongelmaa voi lähestyä toisenkin esimerkin kautta: Olisiko koululla oikeus lupia kysymättä julkaista oppilaiden piirrustuksista koostuva kuvakirja ja myydä sitä eteenpäin? Ei - koska koulu ei omista oppilaiden tekijänoikeuksia.

Tällainen filosofinen saivartelu on kiehtovaa, koska se osoittaa oikean yhteiskunnallisen ongelman: oppilaiden oikeuksia ei koulussa juurikaan pohdita. Viime keväänä Nuorten Ääni -toimituksen Robert Sundman teki Hesariin jutun, jossa kerrotiin Keravan koulujen laittomasta nettivalvonnasta. Vaikka käytäntö on ilmeisen ongelmallinen, sitä sovelletaan edelleen lukuisissa kouluissa ympäri Suomen. Oppilaat ovatkin käynnistäneet kampanjan, jonka tarkoitus on kitkeä laiton urkinta kouluista.

Ihmisoikeuskysymyksenä lasten tekijänoikeuksien polkeminen koulun kevätjuhlissa on tietysti mieletön. On kuitenkin vähän liian oireellista, että koulu on enemmän kiinnostunut Teoston edustamien biisinikkarien kuin omien oppilaidensa oikeuksista. Millaista kansalaiskasvatusta se oikein on?

Huonoa, tietysti.

Ihmeiden vuosikymmen

Eräs elokuvaharrastajakollegani pyysi, että listaisin kuluneen vuosikymmenenen omasta mielestäni parhaat leffat. Ilmeisesti jostain masokistisesta uteliaisuudesta, sillä elokuvamakuni on hänen mielestään ollut aina aika erikoinen.

Erikoisuutta säestää se, etten ole elokuvantekijäksi mikään kovin ahkera elokuvankatsoja, enkä ole nähnyt moniakaan niistä 2000-luvun elokuvista, jotka esimerkiksi IMDB:n top-listaa valaisevat. Vuosikymmenen elokuvista minulla ei olisi siis paljon sanottavaa.

Mutta! Koska olen kuluneen vuosikymmenen aikana kuitenkin nähnyt useita muita elokuvia, jotka ovat hurjan paljon vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli minä ja miten omista elokuvistani tuli sellaisia kuin niistä tuli, on jonkinlaisen listan tekemisessä varmasti joku mieli - ainakin eräänlaisena henkilökohtaisena tuoteselosteena.

Pahoittelen jo etukäteen kaikkia ylisanoja.

Yhdeksän tärkeintä 2000-luvulla näkemääni elokuvaa jossain järjestyksessä

Magnolia, Paul Thomas Anderson (1999)

On olemassa joukko ihmisiä, joiden mielestä loppupuolen kuuluisa sadekohtaus pilasi muuten hyvän ja loogisen elokuvan. En kuulu heihin. Minusta kohtaus on fantastinen, sanan kaikissa merkityksissä, ja historiankirjoihin kelpaava esimerkki siitä, mitä juuri elokuvalla voi tehdä. Näin tämän heti vuosikymmenen alussa, eikä se ehkä kaikkien Bergmanien ja Tarkovskien jälkeen tekisi aivan samanlaista vaikutusta. Mutta silloin teki ja todennäköisesti se on osasyyllinen niiden Bergmanien ja Tarkovskien katsomiseen.

Toisen kerroksen lauluja, Roy Andersson (2000)

Tämän näin joulupäivänä vuonna 2000. Kun astuin ulos Bio Rexin takaovesta, maailma näytti peruuttamattomasti erilaiselta. Roy Anderssonin ihmeellinen elokuva selitti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavalla, johon peruskoulu ja lukio eivät pystyneet.

Suloinen ikuisuus, Atom Egoyan (1997)

Tästä surumielisestä, monena kerroksena vaivattomasti avautuvasta elokuvasta löysin ohjaaja Atom Egoyanin, näyttelijä Sarah Polleyn sekä lumoavan eri aikatasoilla lipuvan kerrontatavan, jota itse sovelsin elokuvassani Emma.

In the Mood For Love, Wong Kar-Wai (2000)

En vieläkään muista kovin tarkkaan, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, vaikka olen nähnyt sen useasti. Mutta muistan ne hidastetut kuvat, joissa elokuvan teemamusiikki soi, ja toisensa ohittavat katseet. Kävin katsomassa tämän uudestaan eräässä seurassa, joka sanoi, että elokuvasta olisi voinut leikata puolet pois.

Kolme väriä: Punainen, Krzysztof Kieslowski (1994)

Trilogian viimeinen osa kolahti minuun eniten ja siinäkin vasta aivan elokuvan loppu, Valentinen televisiokuvaan pysäytetyt kasvot punaisella taustalla. Yhtäällä täysin sattumanvarainen hetki tragedian keskellä ja toisaalla hallituissa studio-olosuhteissa laskelmoitu mainoskuva, "The Breath of Life". Ja yhtäkkiä ne ovat yhtä. Vaikea sanoa mitä se merkitsee, mutta jotain pysäyttävän lohdullista siinä on.

Veronikan kaksoiselämä, Krzysztof Kieslowski (1991) 

Tämä on mainittava Preisnerin vaikuttavan musiikin vuoksi. Lisäksi: Kieslowskin pyhä mutta saarnaamaton humanismi on varmasti ollut välttämätöntä maailmalle. Missä olisimme, jos meillä ei olisi eurooppalaisia elokuvia?

Fanny ja Alexander, Ingmar Bergman (1982)

Olen katsonut kahdesti joulun aikaan tämän tv-version. Muodon, tunnelman ja tematiikan kehittelyn funktionalistinen täsmällisyys yhdistettynä pinnan alla tapahtuvaan hahmottoman ja selittämättömän kuohuntaan herättää katsojassa ihmetystä ja elokuvantekijässä kunnioitusta. Tämä on tärkeällä tavalla tasapainottava elokuva siksikin, että minun on pakko uskoa, että sellainenkin elokuva, jossa on vahva tarina, voi olla hyvä.

La Dolce Vita, Federico Fellini (1960)

Fellinin rönsyilevä kerronta olisi väsyttävää, ellei se hetkittäin tiivistyisi sellaisiin täsmällisiin hetkiin kuten Mastroiannin esittämän miehen ja tytön viimeinen katse rannalla, ja kuviin kuten rannalla makaava valtava rausku. Fellinin vaivattomassa mutta suureellisessa ilmaisussa on jotain hieman kadehdittavaa. Se on hyvin elokuvallista.

Peili, Andrei Tarkovski (1975)

Kun elokuva loppui, minusta tuntui heti, että haluan katsoa sen uudestaan. En siksi, että olisin halunnut toistaa katsomiselämyksen, vaan samasta syystä kuin lehmä märehtii ruohonsa. Peili on Tarkovskinkin tuotannossa jollain tavalla ainutlaatuinen kristalli, puhtaasti elokuvallinen kokemus, jonka sisällön selostamisessa sanoin ei ole mieltä. Se avautuu vain katsomalla, mutta ei tyhjene siihen. Silti siinä ei ole mitään keinotekoista, vaikeaselkoista tai tarkoituksellisesti arvoituksellista.

Ohjaaja Peter Greenaway väitti vuosikymmenen alussa, että todellista elokuvaa ei ole vielä tehty. Jos niitä kuitenkin on tehty yksi – sanoisin, että se on Peili.

Pieni mediakasvatusportaali

Vuodenvaihteen kunniaksi päivitin Pienen mediakasvatusportaalini ulkoasun uudelle vuosikymmenelle. Portaaliin olen kerännyt niitä mediakasvatusmateriaaleja, joita olen itse ollut tekemässä. Samalta sivulta löytyvät mm. opinnäytetyö Videokamera koulutyössä, Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas, käsikirjoituskortit ja uusi Kamerakynäpakka.

Kaikki materiaali on (melko) vapaasti käytettävissä!

Sinun aktivistisi eivät ole sinun

Pohjalainen maatilan isäntä pyysi eläinaktivistia kertomaan, millaisissa oloissa kasvaneeseen sikaan hän olisi tyytyväinen - isäntä toimittaisi hänelle sellaista. Käynnissä oli suora A-talkin lähetys, aiheena eläinten huono kohtelu suomalaisilla tehotuotantotiloilla.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Anne Nieminen ei tarttunut syöttiin: hänestä eläinten kasvattaminen ruoaksi on lähtökohtaisesti väärin, eikä sitä voi oloja parantamalla korjata. Hän ei halunnut pohtia lihansyöjien puolesta, millaista olisi hyvä tuotanto - koska sellaista ei ole.

Mitä ihmettä Nieminen ajatteli, ajattelin! Hänellä oli sikamaisen hyvä tilaisuus määritellä eettisen eläintuotannon kriteerit suorassa lähetyksessä, valtakunnan ykköskanavalla, prime-time-aikaan. Hänellä oli tilaisuus astua pienen eläinaktivistien ryhmän edustajan saappaista koko lihaa syövän Suomen kansan edustajaksi, nostaa eläinaktivismin imago marginaalista kohti valtavirtaa! Mutta sitä hän ei tehnyt. Lihatuotanto ei saanut minkäänlaista myönnytystä. Eläinaktivismi vahvisti leimaansa marginaaliliikkeenä. Tilaisuus oli menetetty, ajattelin.

Minua harmitti.

Myöhemmin, kauan ohjelman jälkeen, Niemisen jääräpäisyys alkoi kuitenkin viehättää minua. Tai oikeastaan se herätti kunnioitusta. Aktivisti piti kiinni omasta periaatteestaan, vaikka varmasti tiesi, ettei se olisi parasta julkisuutta hänen edustamalleen asialle. Sellaista keskustelijaa on helpompi uskoa, etenkin aiheessa, joka on eri intresseistä tahmainen.

Silti, vasta eilen Sikatehtaat-blogia lukiessani ymmärsin, mikä minua  todellisuudessa harmitti. A-talkin eläinaktivisti ajoi jääräpäisesti eläinten asiaa - ei minun asiaani. Minä kun haluaisin jatkaa lihansyöntiäni niin kuin ennenkin! Haluaisin ostaa paremmissa olosuhteissa tuotettua lihaa, jotta voisin perustella itselleni sen syömisen. En haluaisi opetella pois vanhoista tavoistani.

Minua harmitti, ettei kukaan ole noussut yhtä määrätietoisesti puolustamaan minun oikeuksiani syödä eettistä lihaa. Tai etten minä itse ole tehnyt niin. Niin - mitä olen tehnyt? Olen ostanut silloin tällöin luomumetvurstia lähikaupasta ja pari kertaa luomujauhelihaa siitä Lauttasaaren suuremmasta K-marketista, joka on sen verran kauempana, ettei sinne aina jaksa kävellä. Se on ilmeisesti ratkaisevasti vähemmän kuin eläinaktivistien panos, sillä en ole päässyt puhumaan siitä suoraan lähetykseen.

Siis: Kun aktivisti puhui televisiossa eläinten oikeuksista, minä mietin omiani.

Silti epäilen, että kategoriset vaatimukset eläintuotannon lopettamisesta eivät koskaan tule parantamaan tuotantoeläinten hyvinvointia niin paljon kuin maltillisemmat toiveet paremmista kasvatusolosuhteista.

Mutta se taas ei ole aktivistien syy - vaan minun.

(Ylläoleva kuva on Lars von Trierin dokumenttielokuvasta Viisi Kampitusta, jossa ohjaaja Jörgen Lethin piti kuvata kuuluisa lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen uudelleen viisi kertaa eri sääntöjen mukaan. Yltäkylläinen ruokailukohtaus kuvattiin kamalimmassa Lethin tietämässä paikassa, Mumbain slummissa.)

Mitä meistä tuli

Tämä on selvästi Idols-sukupolven tuotos. Siis 1980-luvulla syntyneiden ja laman alla kasvaneiden, joiden unelmat ovat karanneet kauas todellisuudesta. Heillä on kova usko siihen, että mitä tahansa voi oppia matkimalla ammattilaisia. 

Leena Virtasen elokuvakritiikki Helsingin Sanomissa oli varmasti yksi syksyn odotetuimmista elokuvakritiikeistä. Ei ehkä maailmanlaajuisesti eikä kansallisesti, mutta luulisin, että Miika Ullakon ja muiden Misty Friday Films -harrastajaryhmän jäsenten uteliaisuus täytti isommankin tarpeen. Takana oli kolme vuotta intohimoista elokuvantekoa taskurahoilla ja edessä aika historiallinen Mitä meistä tuli -harrastajaelokuvan elokuvateatteriensi-ilta.

Sikäli on harmi, että tämä Virtasen odotettu kritiikki oli niin hölmö ja huolimattomasti ajateltu.

Mitä meistä tuli on elokuva, josta voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta sukupolvien yli heitetty vihjaus  että tekijät olisivat olleet liikkeellä katteettomin haavein, kuuluisuuden janossa ja vailla itsekritiikkiä, on paitsi vähän epäreilu myös epätosi. Sen näkee katsomalla elokuvaa: Mitä meistä tuli on tehty ahkerasti, kunnianhimoisesti, sydämellä - ja kokonaan ilman palkkaa. Mahdollisen esikuvien matkimisen lisäksi takana on vuosikausia kovaa työtä. Se, että elokuva lopulta päätyi Finnkinon valkokankaalle, oli ehkä alussa unelma, mutta kovin todelta se nyt näyttää.

Mitä Virtanen sitten tarkoitti? Ehkä Idols-tuomarisukupolven edustajan kädessä oli vasara - silloin kaikki näyttää nauloilta.

Itse pidin kovasti saman tekijäryhmän edellisestä pitkästä elokuvasta Graffiti meissä. Kirjoitin siitä näin:

Juuri tekijöiden ennakkoluulottomuus, into ja välinpitämättömyys totuttuja tekemisen kaavoja kohtaan tekivät tästä leffasta niin mainion. Todennäköisesti ne myös tekivät siitä ylipäänsä mahdollisen.

En olisi pannut vastaan, jos se (Graffiti meissä) olisi rohjennut kulkea hieman kauemmas tutusta tarinastaan, ollut mietiskelyiltään hieman monitasoisempi ja johtopäätökseltään uskaliaampi, mutta yhtä kaikki: elokuva on hyvä. Etenkin näyttelijätyön välittömyys ja tarinan monet omaehtoiset kohtaukset vakuuttivat. Uskon, että suuri kiitos tästä kuuluu Miika Ullakon hurjalle draiville ohjauksessa ja ideoinnissa.

Pitkälti samat huomiot pätevät tähän uuteen leffaan. Muutamia varauksia haluan kuitenkin jättää.

Mitä meistä tuli on mittakaavaltaan edeltäjäänsä isompi elokuva. Siksi siinä häiritsee edeltäjäänsä enemmän se, että tilanteiden ja henkilöiden läpi juostaan välillä hengästyttävällä tahdilla. Tässäkin elokuvassa olisin kaivannut tarkempia havaintoja, perusteellisempia pohdintoja ja tuoreempia avauksia. Mielisairaala, vankila ja järjestäytynyt rikollisuus tuntuvat monin paikoin nopeasti maalatuilta lavasteilta, joihin uskominen on pelkästään katsojan hyvän tahdon varassa. No, hyvä tahto on uusiutuva luonnonvara, mutta vastineeksi olisin halunnut enemmän kuin melko tavanomaisia tunne-elämyksiä.

Välitön ja tuore näytteleminen kulkee taas mukana elokuvan alusta loppuun. Mutta toisin kuin edeltäjässään, tässä se myös keskeytyy jatkuvasti - lähinnä venäläisten gangstereiden tarinaan liittyvissä kohtauksissa. Täältä blogin takaa voi vain arvailla syitä, mutta vaikuttaisi siltä, että Ullakon villi ohjaus on tarttunut parhaiten oman sukupolven näyttelijöihin.

Monessa kohdassa elokuva jää käsikirjoituksensa vangiksi: tuntuu kuin arkiset, hyvin näytellyt ja ohjatut roolihahmot olisivat pudonneet kaninkolosta outoon tarinaan, joka vie heitä mukanaan kohtauksesta toiseen. Lavasteet tulevat taas mieleen, jossain hyvin ei-konkreettisessa merkityksessä.

Mutta kaikkina niinä hetkinä, kun Mitä meistä tuli on vireessä, se rokkaa tavalla, jota elokuvateattereissa liian harvoin näkee. Ehkä se, että koko kuvausryhmä on uskonut elokuvansa tärkeyteen, näkyy kohtauksissa energiana, jota ei saa rahalla. Katsomoon välittyy puhdasta taiteen tekemisen iloa - kuin hyvällä keikalla.

Suurin kiitos kuulunee kuitenkin ohjaaja Ullakolle, joka on selvästi aivan poikkeuksellinen tapaus. Epävireisten kohtausten joukossa on paljon elokuvallisia kristalleja, joista hienoimpana jäi mieleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -kappaleen käyttö elokuvan pohjustamiseen introssa ja myöhemmin metafyysisenä levähdyspaikkana tarinan kiireisimmässä kohdassa. Tai liitutaululle piirretty unelma, tulevaisuuden käsikirjoitus. Näissä kristalleissa tarinankerronta muuttui elokuvakerronnaksi.

Elokuvassa on rönsynsä, epätasaisuutensa, ylipituutensa ja hölmöytensäkin, mutta luulen silti, että pahinta mitä sille olisi voinut tapahtua, olisi ollut ammattituottajan ja elokuvasäätiön kultainen kosketus.

Edellinen elokuvateatterissa näkemäni kotimainen uutuus oli Dome Karukosken Kielletty hedelmä. Sen Mitä meistä tuli pesee mennen tullen. Karukosken kiiltokuvitelma ei edes yrittänyt olla totta, eikä siksi minkäänlaista totuutta tavoittanutkaan. Kun käsikirjoittaja, tuottaja, rahoittajat ja ohjaaja ovat kukin vuorollaan karsineet kiinnostavasta teemasta kaikki kulmat, on lopputulos luontevaa jatkoa vain ennen elokuvaa esitettävälle ylipitkälle ja äärimmäisyyksiin asti laskelmoidulle mainospotpurille. Tai Katja Kallion, Neil Hardwickin ja Jarkko Hentulan Jos rakastat -trailerille, joka varmasti juuri Mitä meistä tuli -näytöksessä näytti erityisen naurettavalta.

Sellaista kohtaloa en toivoisi Ullakon visioille tulevaisuudessa. Enkä elokuvayleisölle.

Paluu tulevaisuuteen - haja-ajatuksia Tallinnasta

Haja-ajatuksia Suomen, Saksan ja Viron välisestä nuorisotyöseminaarista Tallinnasta:

1. Tallinkin asiakaspalvelijoiden koulutuksessa lienee käytetty materiaalina Speden rautakauppasketsejä.

2. Lapsille ja nuorille yhteiskunta näyttäytyy ensimmäisenä median kautta, median muodossa, mediassa. Siksi pitää ottaa huomioon kaksi asiaa: 1) Yhteiskunnan kuva ja toimintatavat mediassa ovat merkityksellisiä. 2) Osallistumisen yhteiskuntaan pitää tapahtua myös median tasolla.

3. "The market is conversation"

IT-mies Henrik Roonemaa piti tehokkaan luennon digitaalisen median uusista trendeistä ja tulevaisuudesta. Ei mitään uutta sinällään, mutta Henrik argumentoi hyvin sen, miten netti jo nyt on enemmän kuin väline - se on osa elämistä itseään, ympäristö ja osa elämäntapaa sellaisenaan. Verkko, kaikissa muodoissaan, on ennen kaikkea kommunikaatiota, keskustelua.

Meitä Facebookin ahkeria käyttäjiä ilahdutti ajatus, että esim. Facebookin kieltäminen työpaikalla saattaa heikentää työtehoa. Ei niinkään katoavien kontaktien takia, vaan siksi, että ihmisen tapa olla maailmassa häiriintyy. Miltä tuntuisi, jos meitä kiellettäisiin keskustelemasta työtovereidemme kanssa työpäivän aikana? Hetkinen - niinhän tehtiin, kun olimme koulussa...

Toimistossa on hyvä olla ikkuna. Siitä näkee ulos ja työntekijä voi kokea olevansa edelleen osa maailmaa, vaikka onkin hetkellisesti vangittuna epätilaan. Sitä paitsi, silmien kautta valo pääsee aivoihin ja se tuntuu hyvältä.

Henrik muistutti myös netinkäyttäjien jatkuvasti lyhenevästä keskittymiskyvystä, attention spanista, joka perstuntumatilaston perusteella on nykyään noin pari minuuttia. Sen verran youtube-klippi voi kestää ennen kuin käyttäjä hyppää seuraavalle sivulle. Ilmiö on perinteisesti huolestuttanut setiä, tätejä ja opettajia: nuoriso ei enää jaksa keskittyä mihinkään syvälliseen! Sivistys tuhoutuu!

Tämä näyttää tietysti kammottavalta, jos vertaamme netin sisältöjä kirjoihin ja elokuviin. Verkkoa on kuitenkin mielekkäämpää arvioida vertaamalla sitä toriin tai keskusteluun. Kumpikaan näistä ei ole ympäristö, jossa olisimme vapaaehtoisesti hiljaa paikallamme paria minuuttia kauempaa. Haluamme katsoa ympärillemme, koskea, kokeilla, kommentoida, keskustella ja vuorovaikuttaa. Parissa minuutissa illuusio vuorovaikutuksesta katoaa, muutumme osallistujasta katsojaksi.

Tätä voi pitää nettiviestinnässä haasteena, mutta ennen kaikkea vuorovaikutteisuus on netin vahvuus. Ovathan juuri torit ja keskustelut länsimaisen demokratiamme perusta!

Nuoriso lukee edelleen kirjoja ja katsoo elokuvia, vaikka ne vaativat keskittymistä. Siksi torin laidalle tarvitaan edelleen kirjastoja ja elokuvateattereita, joissa voi irtautua ajan virrasta ja pysähtyä jonkin ääreen. Jos asiaa katsoo arkkitehtuurin kannalta: molemmat ovat välttämättömiä - toria ei ole ilman sitä ympäröiviä tiloja ja tilat muodostavat keskelleen torin.

4. Netti ilmiöineen muistuttaa vanhaa kyläyhteisöä. Kaikki on julkista, tiedämme toisistamme kaiken. Sekin mitä emme tiedä, liikkuu huhuina. Kuten vanhassa maailmassa, ihmiset vuorovaikuttavat toistensa kanssa suoraan, eivät keskitettyjen medioiden tai auktoriteettien kautta. Samaan aikaan netissä on kaikki modernin maailman hienoudet: moniarvoisuus, sananvapaus ja kansalaisuus (erotuksena alamaisuuteen).

Verkon muodostama maailmankylä noudattaa yhtä aikaa sekä teollisen että esiteollisen yhteiskunnan sääntöjä, hyvine ja huonoine puolineen. Netti on paluu tulevaisuuteen.

Elokuvakerronnan kolme perusasiaa

Viime keväänä ryhmä mediasta kiinnostuneita nuoria pyysi minua pitämään päivän mittaisen pikakurssin videokuvaamisen perusasioista. Ensin ajattelin tehtävän olevan helppo. Olenhan harrastanut ja työskennellyt elokuvan parissa toistakymmentä vuotta, saanut alan koulutuksen ja opettanutkin.

Seuraavana yönä en kuitenkaan saanut unta. Tajusin, että minulle ei ole koskaan tällaisia perusasioita opetettu, enkä tiennyt, mitä ne olisivat. Olin kyllä aina ollut kiinnostunut elokuvan teoriasta ja pohtinut paljon elokuvaamisen filosofisia kysymyksiä. Mutta perusasiat... mitä ne ovat?

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, hyppyskarvi, liikkeestä leikkaaminen ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa epävirallista sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne ovat ehkä tärkeitä, mutta eivät varmasti perusasioita.

Peruskoulun elokuvakasvatus on laadukasta. Se keskittyy kuitenkin lähinnä näytelmäelokuvaan, vaikka suurin osa liikkuvasta kuvasta on nykyään kaikkea muuta. Harvasta meistä tulee elokuvaohjaajaa, mutta melkein jokainen päätyy joskus kuvaamaan arkipäivän tilanteita, bileitä, häitä, hautajaisia tai lomamuistoja videolle. Melkein jokaisella on kännykkäkamera taskussaan. Mitä perusasioita kännykkäkuvaajan pitäisi tuntea? Mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka vaikuttavat aina, kun elokuvaa tehdään – riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, lomavideo tai videoblogi? Miten elokuva toimii?

Vastauksen löytääkseni tein tutkimusmatkan elokuvan historiaan. Otin matkakumppaneiksi muutamia minua viisaampia (ja vanhempia) miehiä: Lumièren veljekset, Vertovin, Kulesovin, Eisensteinin, Bressonin ja Tarkovskin. Matkasimme yhdessä aivan alkuun, maailman ensimmäisiin elokuviin. Ja katso, siellä ne olivat – perusasiat, siististi pinossa.

Pidin kurssin. Arvelin olevani oikeilla jäljillä, kun eräs jo paljon videokuvausta harrastanut lukiolaistyttö huudahti:

"Nyt mä vasta ymmärrän, mistä kaikessa on kysymys!"

Nyt paljastan sen myös teille. Elokuvakerronnan kolme perusasiaa ovat:

1. Elokuva ei kerro, se näyttää
2. Elokuvaaminen on ajan ja tilan rajaamista
3. Leikkaukset luovat merkityksiä
   

Tässä oppaassa kerron, mitä nämä perusasiat tarkoittavat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään ja hyödyntämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat tai itse opiskelevat. Miten ja mitä siitä jaetaan opetettavien kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Heille tämän oppaan varsinainen anti on sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kokeilemisen ja omien oivallusten kautta.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Eikä se ei ole vain viihdettä tai taidetta, vaan kulttuurimme rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan. Tai vähemmän juhlallisesti: Käytämme yhä enemmän aikaa tavallisten ihmisten tekemien videoiden katsomiseen. Mitä parempia ne ovat, sen parempi meille.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään – ja miten elokuvan tekemistä opetetaan.

Tämä opas kertoo elokuvasta niin kuin minä sen ymmärrän. Toivottavasti näistä ajatuksista on iloa sekä ihmisille että elokuville!

Media on koulussa mahdollisuus ja velvollisuus

Lastenpsykologi Riitta Martsola kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa ongelmista, joita media aiheuttaa koulussa.

"Minna-Riitta Luukan tuoreen tutkimuksen perusteella suomalaisten opettajien tiedetään olevan haluttomia käyttämään "Meseä", Facebookia tai muita mediasovelluksia oppilaiden kanssa. Onko tämä käsitettävä vanhakantaiseksi suhtautumiseksi, opettajan vaikeudeksi hahmottaa ja jakaa oppilasyhteisön kanssa muuttunutta maailmaa?

Jos koulun mediavälineet eivät palvele koulun tavoitteita, opettajat eivät niistä voi innostua. Kun nettiestot, suodattimet ja muut opettajaa tukevat tekniset ratkaisut puuttuvat, moni opettaja on neuvoton ja asiasta on vaikea puhua.

Atk-luokkaan päästyään nuoret helposti irtoavat koulumaailman säännöistä ja tavoitteista, hakeutuvat koneilla alaikäisille kielletyille sivuille tai väkivaltaisille pelisivuille ja tulevat rauhattomiksi."

Opettajien haluttomuus olla läsnä verkkoyhteisöissä kuvaa minusta koulun yleistä haluttomuutta liittyä ympäröivään yhteiskuntaan. Kuten tässäkin kirjoituksessa, usein perusteluiksi löydetään turvallisuuteen liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi: koulualueelta poistuminen koulupäivän aikana on ilman opettajan valvontaa kiellettyä, koska näin voidaan taata oppilaiden turvallisuus.

Hyvä, ymmärrän perustelut. Entä jos koko koulun toiminta nojaisi siihen, että oppilaat vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa? Ehkä silloin ongelmaa ja ratkaisua katsottaisiin aivan eri tavalla. Koska vanhoista tavoista voi olla muuten vaikeaa päästä eroon, kannattaisi media nähdä mahdollisuutena muuttaa koulun rakenteita.

Mediaa on helppoa ja mahdollista käyttää oppimisen välineenä. Esimerkiksi (video)kamerat ovat nimenomaan havainnoimisen ja tiedon rakentamisen välineitä. Wiki-tyyppiset ympäristöt sopivat yhteistyöhön monissa tapauksissa paljon paremmin kuin sakset ja kartonki. Käytetyt menetelmät ja toimintatavat siirtyvät kokemukseni mukaan myös vapaa-ajan harrastuksiin. Kysymys ei ole vain siitä mitä media voi tehdä koululle, vaan mitä koulu voi tehdä medialle.

Salattujen elämien tekijät ovat kaikki entisiä peruskoululaisia. Samoin Big Brotherin. Mediakasvatus ei tarkoita vain sitä, että oppilaista kasvatetaan mediaan kriittisesti suhtautuvia kuluttajia. Hyvässä mediakasvatuksessa oppilaista kasvaa ihmisiä, jotka suhtautuvat mediaan, sen sisältöihin ja sen parissa toimimiseen vakavasti. Se, mitä sanotaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa, pätee myös siihen osaan yhteiskunnasta, joka tapahtuu mediassa:

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa. --


Yhteiskunnan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tulevaisuuden rakentamiseksi perusopetuksen tehtävänä on siirtää kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle, kartuttaa tarvittavaa tietoa ja osaamista sekä lisätä tietoisuutta yhteiskunnan perustana olevista arvoista ja toimintatavoista. Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja."

Onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan?

Helsingin Sanomat kysyy tämän päivän lehdessään Päätoimitus-raadilta, onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan automaattisesti.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja vastaa jyrkästi ei. Korotusautomaatit eivät Sadeojan mukaan kannusta tehokkuuden lisäämiseen. Hänestä korotukset eivät olisi edes tarpeellisia, ellei Yle aggressiivisesti tunkeutuisi uusille markkinoille.

Samaa moitetta ovat kuluneen vuoden aikana esittäneet muutkin media-alan vaikuttajat, mm. Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen, jonka mukaan Yle toiminnallaan kaventaa viestinnän moniarvoisuutta ja kaupallisten toimijoiden elintilaa.

Nämä väitteet eivät ole tuntuneet istuvan arkikokemukseeni. Päinvastoin on näyttänyt siltä, että media-ala on kasvanut niin vauhdikkaasti, että Yle ei pysy perässä. Katsotaan mitä Google sanoo:

Sekä Sadeoja että Pentikäinen ovat Sanoma-konsernin leivissä. Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Sanomien liikevaihto on kasvanut 1,4 miljardista yli 3 miljardiin euroon. Samassa ajassa Ylen liikevaihto on kasvanut 361 miljoonasta nykyiseen 380 miljoonaan euroon. Ylen kasvu on ollut siis 19 miljoonaa euroa - eli noin sadasosan Sanomien kasvusta.

Sanomien kasvuun on toki vaikuttanut media-alan omistajuuden keskittyminen. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse: Suomen koko joukkoviestinnän liikevaihdon on arvioitu kasvaneen 3,5 miljardista (2000) noin 4,3 miljardiin (2007), eli noin 23 prosenttia. Ylen vastaava kasvu on ollut noin 5 prosenttia.


(Kuvaaja esittää eri media-alan toimijoiden vuosittaista liikevaihtoa miljoonissa euroissa. Luvut olen kerännyt sunnuntai-iltapäivän googlettamisella eri lähteistä ja niissä saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.)

Sadeojan spekulaatiot tehokkuudesta eivät myöskään ihan pidä vettä. Viimeisten vuosien aikana Yle on kääntänyt toimintansa tappiollisesta voitolliseksi - ja ilmeisesti samalla onnistunut laajentamaan toimintaansa.

Media-alan kaupalliset toimijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua julkisen palvelun roolista. Näinköhän sitä käydään?

Kouluruokailu ei ole julkinen asia

Viime viikolla hätkähdytti suomalaisten turkistuottajien koko sivun ilmoitus Iltasanomissa. Raflaavassa mainoksessa peloteltiin eläinoikeusaktivistien maailmanlopun tavoitteilla ja kerrottiin, että suomalaisella turkistilalla eläimillä on hyvä olla. Mainos levisi vauhdikkaasti myös netissä, esim. Facebookissa.

Tämän päivän (6.9.2009) Hesarissa Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä puolusti kampanjaa ja siinä esitettyjä faktoja.

Olen Mononen-Mikkilän kanssa oikeastaan hyvin samaa mieltä. En toki usko sanaakaan Päivin puheista, mutta minusta on hienoa, että turkistuottajat astuvat tällä tavalla julkiseen keskusteluun oman agendansa ja totuutensa kanssa, kritiikille ja vastalauseille alttiiksi. Monestihan tehdään juuri päinvastoin: julkisuudessa ollaan hiljaa kiillotetun kuvan takana, mutta pöydän alla lobataan lainsäädäntöä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.

Huolestuttavaksi tällainen propaganda muuttuu vasta sitten, kun siitä tehdään virallista opetusmateriaalia. Tässä on onnistuttu turkistuottajien naapurissa, Finfoodissa, jossa edistetään suomalaisen elintarviketeollisuuden asioita.

Finfood on nimittäin saanut oman oppimateriaalinsa Opetushallituksen ylläpitämään Edu.fi-portaaliin. Materiaaliin sisältyy mm. videoita, joissa esitellään suomalaisen maatilan elämää varsin erikoisessa valossa. Katsokaapa itse miltä näyttää vaikkapa kanan elämä ennen ruokapöytään joutumista:


(Lisää videoita löytyy täältä.)

Kuva on, jos ei muuta, ainakin hyvin erilainen kuin pari vuotta sitten mediaan levinneissä videoissa, jotka oli kuvattu salaa suomalaisilla tiloilla:



Kuinkahan moni opettaja on näyttänyt oppitunnillaan molemmat totuudet? Opetushallituksen portaali ei siihen ainakaan kannusta.

Ruoka on muutenkin kuuma peruna kouluissa. Viime viikolla uutisoitiin, että suomalaisissa kouluissa syödään mm. puolalaisia vakuumipakattuja kuorittuja perunoita. Vaikea arvioida, kummat närkästyivät enemmän, Finfoodin edustama maaseudun ruokateollisuus vai lähiruokaa kannattavat vihreät kaupunkilaiset.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia. Sellaisen kuvan voisi saada tapahtumasarjasta, joka käynnistyi, kun Nuorten Ääni -toimituksen toimittaja, lukiolainen Rosa Kettumäki yritti viime keväänä selvittää, mistä ja millaisista oloista helsinkiläisten kouluruokien raaka-aineet tulevat. Valmistuksesta vastaava kaupungin liikelaitos Palmia kieltäytyi antamasta tietoja viivyttelyn ja harhautusten jälkeen. Miten kaikki tapahtui, selviää A-studiossa esitetystä insertistä.

Kun juttua suunniteltiin, eräs arvostamani toimittaja naurahti, että kouluissa on ollut tapana neuvoa "syömään kaikkea, mitä Valio valmistaa". Nyt kun on siirrytty kilpailuyhteiskuntaan, ja sopassa on useampi lusikka, tämä ei tietenkään enää päde. Yhtäkaikki, valta näyttäisi edelleen olevan teollisuudella. Ja koulu näyttäisi seuraavan mieluummin valtaa kuin opetussuunnitelmaa.

Totuus ei ole kenenkään hallussa. Sitä lähestyttäessä kannattaa kuitenkin käyttää apuna nuoria, eli koululaisia ja opiskelijoita. Toisin kuin teollisuus, poliitikot tai me vääjäämättä keski-ikäistyvät toimittajat ja pedagogit, nuoret eivät vielä ole sotkeutuneet omiin intresseihinsä kuin kuutti verkkoon. He ovat yhteiskunnallisesta asemasta vapaita ja siksi meitä lähempänä totuutta.

Harrastajaelokuvalle löytyi elokuvatarkastamosta vierashuone

Kesäkuussa Valtion elokuvatarkastamo lähetti tiedotteen, jonka mukaan monien suomalaisten elokuvaharrastajien pitäisi alkaa maksaa 800 euron vuosittaista valvontamaksua omien elokuviensa levittämisestä. Tiedote vahvisti myös kuvaohjelmalain tulkinnan synkkää pohjavirettä: tavallisten ihmisten netissä levittämiä kotivideoita kohdellaan lain edessä samalla tavalla kuin ammattimaista, kaupallista elokuvatuotantoa.

Nyt käsky on otettu takaisin: Harrastajaelokuva on harrastustoimintaa ja laista löytyy sille oma pykälä - ehkä sattumalta, mutta kuitenkin. Miten tarkastamon mieli muuttui?

Kun elokuvatakastamon tiedote kesällä tuli, soitin ylitarkastaja Maarit Pietiselle tehdäkseni blogiini aiheesta perusteellisen selvityksen siitä, mitä elokuvaharrastajalta jatkossa odotetaan. Odotukset naurattivat myös ylitarkastajaa. Sovimmekin vielä samassa puhelinkeskustelussa, että syksyn alussa kokoonnutaan nauramaan saman pöydän ääreen: elokuvatarkastamo, elokuvaharrastajat ja lainsäätäjät.

Pöytää ei kirjaimellisesti ollut, kun elokuvatarkastamon vanhaan elokuvasaliin oli viime maanantaina koottu tuoleista rinki, johon mahtui kymmenkunta harrastajaelokuvan asiantuntijaa. Edustettuina olivat elokuvatarkastamon lisäksi mm. Findie ry, Pixoff, DVoted, Koulukino ja lainvalmistelusta vastaava Opetusministeriö.

Neuvottelun jännittävistä käänteistä ei ole dekkariksi. Esittelykierroksesta lähtien kaikille oli selvää, että olimme yhteisellä asialla ja kaikki olivat siitä jokseenkin samaa mieltä. Ratkaisukin oli jo oikeastaan valmiina, sillä sitä oli sivuttu jo aiemmin mainitussa puhelinkeskustelussa. Kuvaohjelmalain neljäs pykälä nimittäin rajaa tarkastusvelvollisuuden ulkopuolelle mm. sivistyksellistä tarkoitusta ja harrastustoimintaa varten valmistetut elokuvat. Tähän asti tämän on ymmärretty tarkoittavan elokuvien sisältöä, esimerkiksi askarteluvideoita tai matkailuohjelmia. Nyt, kun perustelut oli lyöty (vertauskuvalliseen) pöytään, elokuvatarkastamo oli valmis tekemään rohkean mutta järkevän linjauksen: harrastajelokuva on tehty harrastustoimintaa varten.

Mitä tästä tulkinnasta sitten seuraa? Muutamia asioita:

1) Harrastajaelokuvaa ei tarvitse tarkastuttaa tai ilmoittaa K-18-elokuvaksi. Elokuva ei siis saa ikärajaa, eikä sen levittämistä vahdita elokuvatarkastamossa. Tarkastus- tai valvontamaksuja ei tarvitse maksaa.

2) Jos haluaa noudattaa lakia, harrastajaelokuva on kuitenkin ilmoitettava elokuvatarkastamon rekisteriin. Se on tietysti tekijälle pieni vaiva, mutta bonuksena pääsee Elonetin julkiseen elokuvarekisteriin. Ilmoitusohjeet löytyvät täältä.

3) Ilmoituksen perusteella tarkastamo voi pyytää elokuvan tarkastettavaksi, jos näyttää siltä, että neljäs (vapauttava) pykälä ei toteudu. Näin voisi tapahtua esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että hyvin väkivaltaista elokuvaa levitettäisiin niin, että se päätyisi lasten nähtäväksi. Millainen linja tulee olemaan, jää nähtäväksi.

4) Periaatteessa laki ja sen tulkinta koskee kaikkea netissä julkaistavaa liikkuvaa kuvaa. Lomavideotkin - esimerkiksi edellisten merkintöjeni lyhyet klipit - pitäisi ilmoittaa tarkastamoon. Käytännössä näin ei tule tapahtumaan, eikä kukaan siihen tule kannustamaan. Eikä se kannatakaan, edes protestihengessä. Laki on sellainen kuin on, huono, eikä elokuvatarkastamo voi siihen vaikuttaa. Uusi laki on tulossa.

5) Neljännen pykälän uusi tulkinta ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Jos harrastajaelokuvansa tarkastuttaa, sitä levittäessään pitää edelleen valvoa katsojien ikää, myös netissä. Jää elokuvasivustojen ylläpitäjien ja historian arvioitavaksi, onko tämä mahdollinen vaatimus. Ja edelleen, jos ilmoittaa elokuvansa ilman tarkastusta K-18-elokuvaksi, joutuu maksamaan vuosittaista 800 euron valvontamaksua. Niin ei siis kannata tehdä.

Kaikki tämä on väliaikaista.

Opetusministeriössä valmistellaan nimittäin jo kiivaasti kokonaisuudistusta, jonka tarkoitus on siirtää VHS-vuosina säädetty laki internet-aikaan. Maanantaina pidetyn tapaamisen ansiosta uutta lakia valmistelevaan asiantuntijaryhmään kutsuttiin myös harrastajelokuvan edustaja. Pidän teidät ajantasalla siitä, miten asia etenee.

Tarinan opetus siis on: Asioihin voi toisinaan vaikuttaa. Puhelin, blogi ja rakentava asenne ovat hyviä apuvälineitä.