Kamerakynä - avain monilukutaitoon

1.12. pidän puheenvuoron Opetushallituksen Monilukutaito koskettaa kaikkia -seminaarissa. Puolessa tunnissa pyrin osoittamaan, että kamerakynä-ajattelu on oikea tapa lähestyä elokuvaa monilukutaidon kokonaisuudessa.

Kamerakynän pedagogiikka perustuu ajatukseen videokamerasta audiovisuaalisen kulttuurin kynänä, jota voi käyttää koulussa monipuolisena työvälineenä eri oppiaineissa. Monipuolisuus perustuu elokuvakerronnan perusasioiden ymmärtämiseen: Elokuva ei ole pohjimmiltaan tarinankerronnan väline tai kuvakokojen ja muiden esteettisen sääntöjen järjestelmä. Elokuvakamera on keksimisestään lähtien ollut väline todellisuuden analysoimiseen, purkamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Juuri siksi se sopii erinomaisen hyvin kouluun.

Kamerakynä-työskentelyyn riittää mikä tahansa väline, jolla voi tallentaa kuvaa ja näyttää sen uudelleen. Esimerkiksi Vantaan kouluihinsa hankkimat 16 000 täppäriä kelpaavat hyvin, samoin oppilaiden omat älypuhelimet. Piuhoja ja editointia ei tarvita. Yksi oppitunti riittää.

Diaesitys pdf-tiedostona

Tällä konseptilla olen kouluttanut opettajia jo monena vuonna. Aikaa on yleensä ollut puolen tunnin sijasta tunteja tai jopa päiviä. Siinä on ehtinyt tehdä myös käytännön harjoituksia. Kontekstista riippumatta opettajissa herännyt oivallus on aina ollut samankaltainen: En tiennyt, että videokuvaaminen voi olla näin helppoa! Nyt tiedän, mitä teen oppilaiden kanssa ensi viikolla.

Toimittaja Ivan Puopolo testasi kolmea yksinkertaista kuvausharjoitusta Strada-ohjelmassa viime keväänä. Kohtaamisemme voi katsoa Yle Areenasta.

Koulutuksiani varten olen koostanut videon, joka havainnollistaa elokuvan käyttöä tämän päivän audiovisuaalisessa kulttuurissa. Videon tarkoitus on osoittaa, että samalla välineellä kuvataan fiktioelokuvia ja lomavideoita. Opettajan kannalta tämä on huojentavaa: elokuva on yksinkertaista eikä sen käyttämisestä ja oppimisesta tarvitse koulussa tehdä monimutkaisempaa.



Kun monilukutaito tulee uusien opetussuunnitelmien mukana osaksi koulujen arkea, on pedagogeilla paljon opittavaa kamerakynä-ajattelusta. Eri viestintävälineet ja tekstilajit on integroitava opetukseen niiden luontaisten, perimmäisten ominaisuuksien kautta. Näin ne tuovat opetukseen uusia mahdollisuuksia sen sijaan, että veisivät ylimääräistä huomiota ja aikaa. Elokuvakasvatus ei alunperin onnistunut tässä, mutta nyt silläkin on uusi mahdollisuus.

Lisää kamerakynästä ja elokuvakerronnan perusasioista täällä >>

(Tälle sivulle upotettuja materiaaleja saa vapaasti käyttää opetuksessa.)

Saako käytetyn MP3-tiedoston myydä - ja muita tyhmiä kysymyksiä tekijänoikeudesta

Vuosi sitten yritin selvittää, millä tavalla voisin käyttää suunnittelemassani opetusvideossa sitaatteja elokuvista. Elokuva-alan tekijänoikeuksia edustavan Tuotos ry:n lakimies yritti vastata kysymyksiini avuliaasti, mutta tilanne oli hankala: eri tahoilla on asiasta erilainen näkemys.

Yli tunnin keskustelusta ei irronnut selvää vastausta, mutta viesti oli lopulta yksinkertainen: laki sallii sitaatit, mutta koska käytäntö on epäselvä, ei suurten mediafirmojen kanssa kannata kokeilla onneaan. Siksi on siis syytä kysyä lupa asiaan, johon ei tarvita lupaa.

Näin toimivat monet tekijänoikeuskysymykset. Keskustelua johtavat ne, joilla on rahaa ja valtaa. Vastauksia löytyy niihin kysymyksiin, joista oikeuksien omistajille on hyötyä.

Kysymysten kysymistä pitäisi kuitenkin motivoida vilpitön uteliaisuus, ei raha! Siksi perustimme ystäväni Martti Anttilan kanssa blogin, jossa esitämme ääneen niitä tekijänoikeuskysymyksiä, joihin emme ole muuten löytäneet vastauksia. Niitä onkin tullut eteen useampia, koska olemme media- ja musiikkialojen sekatyöläisiä ja harrastajia.

Ensimmäisenä yritämme selvittää, saako käytetyn MP3-tiedoston myydä eteenpäin.

Miksi Nuorten Ääni -toimitus voitti oppilaskunnan hallituksen

"Minulla oli kokemus vaikuttamistoiminnasta, jossa ryhmän jokainen jäsen on ajatellut oman kantansa ja suunnitellut ideansa etukäteen. Sitten vain odotetaan muiden puheenvuorojen ajan, että päästään esittelemään oma pointti, ja lopuksi muita kuuntelematta takahampaat irvessä taistellaan oman ajatuksen puolesta. Kaikki ehtivät unohtaa yhteisen päämäärän, ja lopulta syntyvä kompromissi on jokaiselle vähän pettymys – siitä yksinkertaisesta syystä, että se on eri kuin oma, alkuperäinen ajatus.

Sitten liityin Nuorten Ääni -toimitukseen."

Reeta Niemonen kertoi minulle kesällä kiehtovasta havainnosta, jonka hän oli tehnyt ohjaamani Nuorten Ääni -toimituksen jäsenenä: ryhmän päätöksenteossa syntyy ratkaisuja, joita kukaan yksittäinen jäsen ei yksin pystyisi keksimään. Ryhmä ei valitse, vaan tuottaa yhteisiä päätöksiä.

"Myös pohdinnan lopputulos on usein sellainen ajatus, jossa on jokaisen alkuperäisten ajatusten hyvät puolet, mutta jota kukaan ei olisi keksinyt yksin. Vaikka ajatus ei varsinaisesti olekaan kenenkään meistä, kaikki kokevat sen omakseen ja ovat motivoituneita jatkamaan töitä sen kanssa."

Pyysin Reetaa kirjoittamaan ajatuksen ylös, koska arvelin sen kiinnostavan myös muita nuorisotyön ja demokratiakasvatuksen kanssa työskenteleviä. Erityisesti halusin kuulla, miksi kokemus Nuorten Ääni -toimituksessa erosi aiemmista vaikuttajaryhmistä. Mitä tämä nuorten ryhmä tai me sen ohjaajat teemme eri tavalla?

Niinpä Reeta kirjoitti kokemuksistaan toimitusryhmän blogiin. Vastapalvelukseksi sain haasteen vastata esittämääni kysymykseen ihan itse. Yritän. Käytän apuna Liisa Rainan ja Rauno Haapaniemen määrittelemiä pedagogisen viihtymisen kulmakiviä: uteliaisuutta, turvallisuutta ja vuorovaikutusta (Rakenna oppiva ryhmä, PS-Kustannus 2014). Vaikka kirja käsitteleekin koulumaailmaa, se selittää hyvin kaiken ryhmätoiminnan lainalaisuuksia.

1) Vuorovaikutus: ryhmä vai tiimi?

Reetan kuvaama oppilaskunnan hallitus toimii ryhmänä, jossa sen jokainen jäsen edustaa omia intressejään. Kun jäsenet tulevat ryhmän kokoukseen, he tuovat sinne siis ensisijaisesti omat tavoitteensa: millaisen palan yhteisestä kakusta luokkamme haluaa? He antavat hallitusryhmän käyttöön oman osuutensa vallasta ja jakavat sen uudestaan. Tässä pelissä voi, kuten Reeta kuvailee, vain voittaa tai hävitä.

Hallitusryhmää ei ole ohjattu tiimiksi, jolla on yhteinen tietoisuus tavoitteesta, johon he yhdessä pyrkivät. Tiimissä jäsenet tuovat kokoukseen oman osaamisensa ja tietonsa, joiden avulla tiimi voi yhdessä tehdä mahdollisimman hyvän päätöksen esimerkiksi siitä, miten kakku kaikkien kesken jaetaan.

(Valitettavasti oppilaskunnalla on koulussa hyvin harvoin sellaista valtaa, joka voisi synnyttää mielekkään yhteisen tavoitteen.)

2) Uteliaisuus: toimituksen journalistinen tehtävä 

Nuorten Ääni -toimituksen toimintatavat on rakennettu journalistisen tehtävän ympärille. Toimitus ei etsi vastausta siihen, minkä väriset sohvat oppilaskunnan huoneeseen pitäisi valita, minne skeittiramppi pitäisi rakentaa tai kenen pitäisi esiintyä paikkakunnan nuorisotapahtumassa. Se ei etsi vastausta ylipäätään – vaan kysymystä. Se on journalistin tehtävässä ensimmäinen, tärkein vaihe.

Toimintaa motivoi uteliaisuus. Mikä on oikea kysymys? Miten se muotoillaan? Mitä tapahtuu, kun kysymys esitetään? Lopputulokseen liittyy niin suuri epävarmuus, että uteliaisuus oikeaa kysymystä kohtaan yhdistää jäseniä enemmän kuin haettu vastaus.

3) Turvallisuus: vallan ja riskin jakaminen

Nuorten Ääni -toimituksessa useimmat lehti- ja tv-jutut tehdään yhdessä, joko pareittain tai suuremmissa tiimeissä. Äärimmäisiä esimerkkejä ovat parin vuoden välein toistuvat projektit, joissa koko toimituksen voimin toteutetaan suora keskusteluohjelma. Reeta itse oli tällaisen ohjelman toisena juontajana keväällä 2013.

Iso projekti vaatii hienostunutta työnjakoa. Keskusteluohjelmaa on tekemässä juontajien lisäksi iso joukko muita: toimittajia ja taustatoimittajia, tuottajia, kuvaajia, leikkaajia, tiedottajia ja graafikoita. Tämä ryhmä valitsee yhdessä sen kysymyksen, johon heidän yhteinen projektinsa, keskusteluohjelma, etsii vastausta.

Keväällä 2013 nuoret päätyivät pitkien pitkien pohdintojen jälkeen valitsemaan ohjelmansa pääkysymykseksi "millaisia ihmisiä kasvaa koulussa, jossa oppilaat eivät uskalla ottaa riskejä?"

Reetalla ja Hetalla, jotka ryhmä valitsi koe-esiintymisen perusteella ohjelmansa vetäjiksi, oli ohjelman teossa suurin valta. He rakensivat muiden tekemän taustatyön perustalle käsikirjoituksen, jonka varassa he suorassa lähetyksessä improvisoivat. Juontajat aivan käytännössä saivat päättää, mitä ryhmän yhteisessä ohjelmassa tapahtuu. Tällaisen valtaan liittyy tietysti valtava epäonnistumisen riski.

Kun lukioikäisenä vetää elämänsä ensimmäisen suoran lähetyksen YLE TV1:ssä primetime-aikaan, on syytä olla suuri luottamus siihen, että suunnitelma on hyvä. Siksi juontajat hyötyivät siitä, että ohjelman aihe oli valittu yhdessä perusteellisen keskustelun jälkeen. Yksin valittu, vain omasta kiinnostuksesta kummunnut aihe olisi ollut paljon suurempi riski kannettavaksi.

Koska kysymystä valitessa ei voi olla kovin varma siitä, miten vastauksen kanssa käy, etsitään kysymys, johon yhdessä luotetaan eniten. Aidosti yhteisellä päätöksellä riski jaetaan kaikkien kesken. Valta ja kunnianhimo saavat vastapainokseen riippuvuuden muista. Samalla muut hyötyvät yksittäisen jäsenen ryhmään tuomasta riskinottohalusta ja ovat motivoituneita tukemaan sitä.

Mekanismi luo ryhmään turvallisen ilmapiirin, jossa yhteinen tavoite on välttämätön ja kaikki hyötyvät toisten onnistumisista.

Kuuntele, tässä elokuvassa ei ole ääniä

Helsingissä 31.5.2014

Hei parhaat soittajat ja muut kanssaelokuvantekijät,

ajattelin sanoa teille muutaman sanan ennen elokuvan kuvauksia. 

Vuonna 2003 asuin hetken Otaniemessä. Yhden seinän huoneessani peitti rivi vaatekomeroita, joissa oli isot valkoiset ovet. Jokaiseen oveen olin kiinnittänyt sinitarralla kuvia menneistä, keskeneräisistä ja tulevista elokuvaprojekteista. Yhdessä ovessa oli mustavalkoisia kuvia orkesterista ja kapellimestarista. 

Olin kaapannut ja tulostanut kuvat Nits-yhtyeen Mask-musiikkivideosta. Nits on hollantilainen avantgarde-pop-yhtye, johon tutustuin sattumalta 90-luvun lopussa, kun Anttilan ALE-laari oli vielä paras tapa tutustua uuteen musiikkiin. Eräältä hassulta poppikokoelmalta löysin kiinnostavan kappaleen ja pian ostin nettikaupasta bändin kaikki levyt. Musiikkivideokokoelman löysin kirjastosta VHS-nauhalla. Tänä vuonna Nits, joka edelleen tekee uutta musiikkia, täyttää 40 vuotta ja vierailee Suomessakin.

Mutta se sivupolusta. Mask-musiikkivideon kuvat tulostin, koska olin tehnyt videota katsoessani mielestäni viehättävän huomion: soittajien lähikuvissa musiikin voi jollain tavalla kuulla, vaikka äänen kääntäisi pois päältä. Soittajien ilmeet, eleet, soitinten ja niiden osien liike ja rytmi, kaikki herättävät jotain katsojan muistissa. Me olemme kuulleet musiikkia ennenkin. Tiedämme miltä se näyttää. Samalla tavalla ymmärrämme näyttelijöiden ilmeitä ja eleitä, vaikka emme kuulisi tai ymmärtäisi puhetta. Mielikuvituksemme täyttää aukot. Mykkäelokuvan aikakaudella ei ollut muuta vaihtoehtoa. Voisikohan tällä idealla tehdä kokonaisen musiikkivideon?

Pian muutin pois Otaniemestä, keräsin kuvat ovista ja pakkasin ne johonkin laatikkoon. Maskin kuvat taisivat jäädä pohjalle, sillä jatkoin muiden projektien parissa. Seuraavana vuona teimme elokuvaryhmämme Ihmiskunnan ainoan toivon kanssa lyhytelokuvan Emma, joka taisi olla tuotoksistamme ensimmäinen, joka sai yleisempää hyväksyntää harrastajapiireissä. Eräs skenen auktoriteetti kiitti elokuvaa siitä, ettei siinä ollut yhtään "tekotaiteellista paskuutta". Jatkoimme sillä tiellä.

Mykät valokuvat soittajista palasivat mieleeni pari vuotta sitten, kun Martin kanssa pohdimme pitkäaikaista haavettamme tehdä "erilainen musiikkitaltiointi". Martti oli tehnyt musiikkia ryhmämme elokuviin jo vuodesta 1999 asti, mutta yhtään elokuvaa ei oltu vielä tehty musiikin ehdoilla. Minua ajatus kiehtoi, koska en Nitsin tuotantoa lukuunottamatta ole kovin sivistynyt musiikillisesti. Melkein kaiken muun, mitä musiikista ymmärrän, olen oppinut yhteisissä projekteissa Martin kanssa. Musiikki elokuvan lähtökohtana pakottaisi minut ymmärtämään enemmän.

Kaikki ne 15 vuotta, jotka olen aktiivisesti harrastanut elokuvantekoa, olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut siitä, mitä elokuva todella on. Kun siitä riisutaan kaikki aksidentaaliset ominaisuudet, kuten tarina, näyttelijät, genret, kuvaamisen säännöt ja leikkaamisen konventiot, mitä jää jäljelle? Mikä on elokuvan substanssi? Erityisen viehtynyt olen ollut edesmenneen venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin ajatukseen elokuvaamisesta havaintojen tekemisenä:

"Elokuvallinen kuva perustuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Tämän filosofisen totuuden muuntaminen käytännön elokuvanteoksi on kuitenkin aina törmännyt konventioiden muuriin. Osaan tehdä fiktioelokuvia, olen siinä hyvä. Mutta kun osaa tehdä jotain, alkaa taito ohjata sitä, mitä voi tehdä. Musiikkielokuvaa en osaisi. Pakottaisiko se miettimään myös elokuvaa uudestaan?

Yhtäkkiä vanha ajatus äänettömästä musiikkitaltioinnista tuntui taas hyvin ajankohtaiselta. Ehdotin, että Martti säveltäisi kappaleen, jonka esittäisimme yleisölle pelkästään näyttämällä kuvaa sen soittamisesta. Monen pitkän keskustelun, joiden referoiminen tässä ei ole mahdollista, jälkeen päädyimme kuitenkin kaivamaan musiikin historiasta valmiin teoksen, Dmitri Šostakovitšin ensimmäisen pianotrion. Se olisi paras mahdollinen, myös ilman ääntä. Olen nyt kuunnellut sitä paljon, kuuntelen tälläkin hetkellä kirjoittaessani.

Viikon päästä kokoonnumme Espoon Ruukinrantaan kauniiseen vanhaan huvilaan, jossa on kaunis vanha flyygeli. Perhe antaa sen meille kuvauskäyttöön pelkästä ystävällisyydestä, uteliaisuudesta ja ylisukupolvisesta rakkaudesta musiikkiin.

Meillä on kaksi päivää aikaa tehdä elokuva, joka on lajissaan kenties maailmanhistorian ensimmäinen! En vielä tiedä, miten se tarkalleen ottaen tehdään, koska en halua tuoda fiktioelokuvantekijän työkalupakkia mukanani. Mutta perusidea on selvä: te, jotka osaatte soittaa, soitatte. Me, jotka osaamme tehdä havaintoja ja kuvata, havainnoimme ja kuvaamme. Läheltä ja kaukaa. Todennäköisesti uudestaan – ja uudestaan. Sitten, joskus loppuvuoden aikana, varsinainen elokuva syntyy leikkauspöydällä.

Teille soittajat, osaan etukäteen antaa vain yhden ohjeen: älkää tulko esiintymään! Samasta asiasta muistutan aina niitä näyttelijöitä, jotka ovat tottuneet esiintymään teatterin lavalla. Elokuvakameran edessä riittää, että on ja elää. Muu näyttää ylimääräiseltä. Riittää siis, että otatte musiikin mukaanne ja uppoudutte siihen. Se näkyy.

Suuri kiitos jo etukäteen, että lähdette mukaan tällaiseen jännittävään leikkiin!

terveisin,
ohjaajanne Ismo 

P.S. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, elokuva on valmis. 20.9.2014 alkaen sen voi katsoa ilmaiseksi täällä.

(Kuvat: Ina Mikkola)

Saalistajat verkossa ovat hirviöitä, jotka loimme itse – silminnäkijän kertomus

Yleisradion toimittaja Kirsi Skön otti yhteyttä Nuorten Ääni -toimitukseen ja pyysi apua. Hän oli suunnittelemassa MOT-ohjelmaan jaksoa, joka käsittelisi lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä verkossa. Ohjelmassa luotaisiin nettiyhteisöihin kuvitteellisia käyttäjäprofiileja ja seurattaisiin, millaisia yhteydenottoja ne saavat. Voisivatko Nuorten Ääni -toimituksen nuoret auttaa näiden profiilien suunnittelussa ja pyörittämisessä?

Viisi toimituksen täysi-ikäistä nuorta päätti lähteä mukaan. Minä kartoitin projektin nuorisotyölliset haasteet, jotka eivät olleet aivan vähäisiä. Aihe oli tärkeä ja halusimme olla siinä mukana – nuoret toimittajina ja minä heidän tukenaan.

Olimme silti aluksi skeptisiä. Kokeen suorittamiseen olisi aikaa kuukausi. Suomalaisissa nettiyhteisöissä on kymmeniätuhansia teini-ikäisiä tyttöjä. Miten pari keksittyä, mahdollisimman tavallista hahmoa ehtisivät erottua joukosta niin, että juuri heidät huomattaisiin? Kokeen uskottavuuden kannalta oli tarpeellista, että emme itse ottaisi yhteyttä miehiin emmekä provosoisi paljastavilla kuvilla.

Arvelin, että minulla some-veteraanina olisi jonkinlainen käsitys siitä, miten verkossa erotutaan. Ehdotin esimerkiksi, että tytöt voisivat liittyä yhteisöihin, joita normaalisti seuraavat aikuiset. Yö-yhtyeen fanit, geokätköily? Tässä joukossa 13-vuotiaan tytön ei ehkä tarvitsisi itse tehdä mitään erityistä tullakseen huomatuksi. Jos aikuinen haluaisi ottaa kontaktin, hän voisi käyttää yhteistä harrastusta tekosyynä.

Aloitin sosiaalisen median käytön Mikrobitti-lehden purkissa MBnetissä vuonna 1994. Olin silloin 14-vuotias. Nörttilehden yhteisössä tytöt olivat harvinaisia – ja erottuivat jo siksi. Suosituimpien kanssa keskusteluvuoroa sai jonottaa. Erääseen itseäni pari vuotta nuorempaan tutustuin paremmin. Olisimme tavanneetkin, jos tyttö olisi saanut vanhemmiltaan (ja isoveljeltään) luvan. Lähettelimme sen sijaan kirjeitä ja niiden mukana luokkakuvamme.

Irkkaajana olin myös yksi IRC-Gallerian varhaisista käyttäjistä 2000-luvun alussa. Kun nuorison valtavirta löysi galtsun, heräsi myös lastensuojelujärjestöjen huomio. Ensimmäisten hyväksikäyttöuutisten myötä mediassa tuli tutuksi uusi hahmo: nettipedofiili, joka ruudun takaa vaanii lapsia.

Pääsin hetkeksi mukaan lastensuojelun etujoukkoihin. Vuonna 2006 käsikirjoitin ja ohjasin sarjan valistusvideoita, joiden tavoitteena oli kiinnittää nuorten huomio siihen, miten netissä kannattaa toimia säästyäkseen harmeilta.

Videoista suurimman suosion sai Sokkotreffit, jossa teinipoika ja -tyttö paljastuvat yllättävällä tavalla keski-ikäisiksi saalistajiksi. Miian yleisössä katsojalle valkenee, että tytön profiilikuvia tuijottaa kavereiden lisäksi myös parrakas setä, jonka punchlinesta "Mä tykkään sun kuvista" tuli nuorison keskuudessa kuuluisa.

Samana syksynä aloitin työni Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa. Tein itseni tunnetuksi julistamalla henkilökunnan yhteisessä seminaarissa, että kaikkien nuorisotyöntekijöiden pitäisi olla läsnä IRC-Galleriassa. Yleisö nauroi ja kauhistui. Vuonna 2006 nuorisotyö ei vielä kuulunut verkkoon. Esimieheni kanta oli tiukka: nuorisotyöntekijä IRC-Galleriassa antaisi nuorille väärän signaalin siitä, että ympäristö on turvallinen. Yritin selittää, että myös Kontulan pahamaineisella ostarilla on nuorisotalo. Rinnastus ei heti purrut, mutta jatkoin sitkeästi yrittämistä.

Vertasin IRC-Galleriaa saareen, jolle englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat romaanissa Kärpästen herra. Arvelin, että ilman aikuisten läsnäoloa nettiyhteisölle käy samalla tavalla kuin kirjan poikien rakentamalle yhteiskunnalle: kun tradition läsnäolo ja sosiaalinen kontrolli puuttuvat, yhteisön kulttuuri ja valtasuhteet kasvavat nopeasti vinoon. Siksi kaikkien aikuisten, ei vain nuorisotyöntekijöiden, pitäisi olla läsnä verkossa. Viestini oli niin provosoiva, että minut kutsuttiin sanomaan se myös Ajankohtaisen kakkosen Kasvatusillan suoraan lähetykseen.

Pian aika kuitenkin ajoi nuorisotyöntekijät kiinni. Helsinkiläisestä verkkonuorisotyöstä tuli arvostettua pioneerityötä, jota esiteltiin Suomessa ja maailmalla. Vanhemmat sen sijaan eivät koskaan löytäneet IRC-Galleriaa, vaan uusi Facebook täytti paremmin heidän tarpeensa. Juuri se oli joillekin nuorille syy jäädä galtsuun.

Palataan takaisin tähän vuoteen. Maaliskuun lopussa loimme kaksi hahmoa, 13-vuotiaan Jennan ja 14-vuotiaan Emman, ja perustimme heille profiilit muun muassa IRC-Galleriaan ja Kuvake.netiin. Heti ensimmäisenä iltana huomasimme, että olimme huolehtineet tyttöjen näkyvyydestä turhaan. Yhteydenottoja alkoi tulla välittömästi – ja nimenomaan aikuisilta. Osa kaipasi juttuseuraa, osa halusi tavata. Moni halusi puhua seksistä tai harrastaa sitä. Mitä pidemmälle huhtikuuta pääsimme, sitä likaisemmiksi keskustelut muuttuivat.

Tiesin hyvin, että suuri osa teinitytöistä kohtaa jonkinlaista seksuaalista ahdistelua verkossa, mutta kokeessamme sen määrä yllätti minut täysin. Nuoret, jotka pyörittivät peiteprofiileja, eivät saaneet olla verkossa hetkeäkään rauhassa. Kuukauden aikana yhteydenottoja tuli yli sadalta eri aikuiselta.

Yksityisviestien lisäksi tytöt saivat myös julkista huomiota: tykkäyksiä, kehuja, flirttailua, kaveripyyntöjä. Monilla Jennaa ja Emmaa lähestyneillä miehillä olikin jo "kavereina" paljon samanikäisiä tyttöjä. Kuvagallerioiden kulttuurissa kaikki tämä tapahtuu aivan julkisesti, omalla naamalla.

Miehet, jotka testimme tyttöjä ahdistelivat, olivat pääosin 20–30 vuotiaita. Se yllätti, koska myytti keski-ikäisen perheenisän kaksoiselämästä oli myös meidän kuvamme netin seksirikollisesta. Oikeustapausten läpikäynti kuitenkin varmisti, että seksuaalinen hyväksikäyttö verkossa on nimenomaan nuorten miesten rikos. Useimmat heistä eivät vaikuttaneet ymmärtävän, että seksuaalinen viestittely alaikäiselle on rikollista ja voi vakavasti vahingoittaa lasta. Kiinnijäämisestä saattaa seurata pysyvä rikosrekisterimerkintä seksuaalirikollisena.

Jos vertaus Kontulan ostoskeskukseen oli vielä kahdeksan vuotta aiemmin ollut aivan pätevä, se ei ollut sitä enää. Millään suomalaisella ostarilla tavallisesti pukeutunut 13-vuotias ei kerää ympärilleen himokasta aikuisten miesten rinkiä. Lähimmän vertailukohdan työkaverini löysi nuoruutensa pikkukaupungin kylänraitilta, jossa kortin saaneet nuoret miehet kyydittivät yläasteikäisiä tyttöjä käytetyillä autoillaan. Nyt volyymi vain oli moninkertainen.

Mediakasvatuksessa tapahtui viime vuosikymmenellä merkittävä paradigman muutos suojelusta osallistamiseen. Lapset ja nuoret alettiin nähdä aktiivisina toimijoina, jotka vastaanottamisen lisäksi myös tuottavat ja muuttavat mediaa. Median käyttöä piti siksi ennemmin mahdollistaa kuin rajoittaa.

Jostain syystä tämä valaistuminen ei yltänyt valistukseen verkossa. Vuoden 2006 videoista lähtien nuoria on opastettu käyttämään verkkoa turvallisesti samanlaisilla ohjeilla: mieti millaisia kuvia itsestäsi jaat, älä kerro itsestäsi liikaa, keskustelukumppanisi ei välttämättä ole se, joksi itseään väittää, älä tapaa vieraita, älä luota liikaa. Älä tee virheitä.

Kun MOT: Saalistajat verkossa valmistui ja esitettiin TV1:ssä 19.5., nämä samat teesit nousivat pintaan. Monet verkkokeskustelijat toivoivat, että kaikki vanhemmat näkisivät ohjelman, opettaisivat lapsilleen, miten verkossa pitää käyttäytyä, tarkkailisivat, mitä lapset sosiaalisessa mediassa tekevät ja parhaassa tapauksessa eivät edes päästäisi lapsiaan nettiin.

Verkkokeskustelijat vaativat holhoamista nimenomaan teinityttöjen vanhemmilta, vaikka enemmän tarkkailua tarvitsisivat ne kymmenen vuotta vanhemmat miehet, jotka rikoksiin syyllistyvät. Ajatusvirhe on vaarallinen, koska se johtaa vääriin ratkaisuihin. MOT-ohjelman koe nimittäin osoittaa, ettei seksuaalinen hyväksikäyttö ole seurausta nuoren virheellisestä käyttäytymisestä, pukeutumisesta tai kuvista. Kymmenien ahdistelijoiden kohteeksi pääsee vain sillä, että on sopivan ikäinen tyttö.

Vuonna 2007, kun kirjoitin Kärpästen herrasta, nämä parikymppiset miehet olivat itse teini-ikäisiä netinkäyttäjiä. Vuosien myötä he kasvoivat verkossa aikuisiksi ja loivat itse yhteisönsä ja pelisääntönsä ilman vanhempien häiritsevää vaikutusta. Seksuaalisia hyväksikäyttäjiä tuli tietysti vain pienestä vähemmistöstä, mutta koko kulttuuri heidän ympärillään kasvoi vinoon. Siksi IRC-Gallerian ostarilla kukaan ei puutu, kun aikuiset miehet piirittävät teinityttöä.

Mikä sitten meni pieleen? Mediakasvatuksen lastensuojelunäkökulma tuotti ohjeita, rajoituksia, sääntöjä ja kieltoja, jotka mahdollisesti auttoivat suojautumaan verkkoyhteisön vaaroilta, mutta eivät poistamaan niitä. Myytti teinipojaksi tekeytyneestä keski-ikäisestä pedofiilisedästä – jota itsekin olin videoillani rakentamassa – johti myös harhaan. Se vei huomion pois aikuistuvista nuorista ja heidän kulttuuristaan. Me loimme hirviöt katsomalla muualle.

Toimitustyössä mukana olleet Reeta Niemonen ja Vilma Mannermaa kirjoittivat avoimen kirjeen eräälle 23-vuotiaalle miehelle, joka oli lähettänyt heille kuvan peniksestään. Sanoma kolahti myös suurempaan yleisöön. Viidessä päivässä kirje sai 135 kommenttia ja sitä suositeltiin Facebookissa lähes 20 000 kertaa.

"Syyllistyt rikokseen ja vahingoitat lasta vakavasti, vaikka itse vain istuskelisit kotona viihdyttämässä itseäsi. Taidat olla itsekin vielä aika nuori, ja kenties jonkinlaisen avun tarpeessa sinäkin. Uhrejasi ja heidän vanhempiaan valistetaan kovasti netin vaaroista, mutta olisikohan kenties tehokkaampaa valistaa suoraan sinua, rikoksen tekijää? Olisiko esimerkiksi koulujen tai lastensuojelujärjestöjen aika puuttua tilanteeseen, jossa nuoret miehet vahingoittavat sekä itseään että lukuisia tyttölapsia, kenties ajattelematta asiaa itse lainkaan?"

Vilma esitti saman toiveen Helsingin nuorisoasiainkeskuksen järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa olivat läsnä myös IRC-Gallerian ja Pelastakaa Lapset ry:n edustajat. Tässäkin seurassa viesti näytti menevän hyvin perille.

Keskustelun jälkeen nuorisotyön, lastensuojelun ja yritystoiminnan johtopäätös oli yhteinen: Ongelmaa ei ole riittävästi tai ollenkaan lähestytty tästä näkökulmasta, mutta nyt on sen aika. On löydettävä parhaat keinot tavoittaa riskiryhmässä olevat nuoret miehet ja auttaa heitä ymmärtämään, mitä heidän toimintansa voi aiheuttaa – sekä tytöille että miehille itselleen.

Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan

Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

2. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset

Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

3. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan

Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

4. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti

Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

5. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria

Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

6. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta

Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.

Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.

Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Nuorten Ääni -toimituksen työmenetelmät kutsuvat muuttamaan maailmaa

Maailma on täynnä epäkohtia, ilonaiheita ja ihmeitä, joista pitäisi kertoa muille. Mutta miten pienen äänen saisi kuulumaan suuressa mediassa?

Uteliaammin, rohkeammin, hauskemmin! on kokoelma työmenetelmiä, jotka kutsuvat muuttamaan mediaa ja maailmaa. Harjoituksissa opitaan toimittajan työtä: ajattelemista, havainnointia, haastattelemista, kirjoittamista ja kuvaamista. Samalla tutustutaan ryhmän jäseniin ja tehdään päätöksiä yhdessä.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen julkaisema opas on tarkoitettu nuorten ryhmille ja niiden ohjaajille. Se sopii media- ja demokratiakasvatuksen tueksi opetukseen ja nuorisotyöhön. Harjoitukset on kehitetty pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa yhdessä nuorten kanssa vuosina 2006–2013.

Tutustu oppaaseen ja opasvideoihin Nuorten Ääni -toimituksen sivuilla...

Onko mielenosoitusten aika ohi?

"Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi – eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta."

Vuonna 2006 kirjoitin mielenosoitusten ja mellakoiden suhteesta mediaan. Prekariaatin mielenosoitus oli sekoittunut makasiinien mellakkaan ja Ranskassa poltettiin autoja. Miksi mielenosoitusten aika on ehkä ohi? 

Sen jälkeen media on hieman muuttunut. Sosiaalinen media löi Facebookin ja Twitterin avulla itsensä läpi oltuaan kymmenkunta vuotta vain nörttien etupiiriä. Valtamediassa on kuitenkin tapahtunut varsin vähän. Siltä osin kirjoitukseni on edelleen ajankohtainen nyt, kun Tampereen Kiakkovierasjuhlista uutisoidaan.

Lue lisää: Mielenosoituksen kuolema

Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla

Palaan vielä edellisen kirjoitukseni teemaan, koska haluan täydentää sitä vastauksella kiistanalaiseen kysymykseen: miksi tieto- ja viestintätekniikkaa ylipäätään pitää koulussa käyttää?

Luokanopettaja Kai-Ari Lundell kirjoittaa blogissaan, että koulu ei voi kilpailla "koukuttavan audiovisuaalisen soman" kanssa. Somalla hän viittaa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -tieteisromaanin hallusinogeenihuumeeseen, jolla kansalaisia hallittiin tuudittamalla heidät valheellisen onnellisuuteen. Lundellin mielestä koulun pitäisi olla paikka, jossa oppilas saa olla rauhassa tältä huumeelta – "naurettavilta mobiilipeleiltä, korvanappimusiikilta ja youtubetulvalta".

Tällaisille puheenvuoroille on selvästi tilaus ja ne saavat tyytyväistä vastakaikua. Tietotekniikka ei tosiaan ole ollut koululle helppo nakki. Se maksaa, se ei aina toimi, opettajilla ei ole taitoja tai kiinnostusta, oppilailla kiinnostusta on liikaa. Miksi sitä sitten pitäisi sitä käyttää? Miksi koulun pitäisi kilpailla audiovisuaalisen soman kanssa?

Koska opetussuunnitelma niin sanoo:
(jos peruskoulun opetussuunnitelma on tuttu, voit hypätä suoraan sitaattien yli)

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa.-- Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 2.2 Opetuksen tehtävä)

"Oppimisympäristön varustuksen tulee tukea myös oppilaan kehittymistä nykyaikaisen tietoyhteiskunnan jäseneksi ja antaa tilaisuuksia tietokoneiden ja muun mediatekniikan sekä mahdollisuuksien mukaan tietoverkkojen käyttämiseen." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 3.2 Oppimisympäristö)

"Oppilas oppii: -- tuottamaan ja välittämään viestejä ja käyttämään mediaa tarkoituksenmukaisesti, käyttämään viestinnän ja median välineitä tiedonhankinnassa, -välittämisessä sekä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)

"Ihminen ja teknologia -aihekokonaisuuden päämääränä on auttaa oppilasta ymmärtämään ihmisen suhdetta teknologiaan ja auttaa näkemään teknologian merkitys arkielämässämme. Perusopetuksen tulee tarjota perustietoa teknologiasta, sen kehittämisestä ja vaikutuksista, opastaa järkeviin valintoihin ja johdattaa pohtimaan teknologiaan liittyviä eettisiä, moraalisia ja tasa-arvokysymyksiä. Opetuksessa tulee kehittää välineiden, laitteiden ja koneiden toimintaperiaatteiden ymmärtämistä ja opettaa niiden käyttöä." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)

Tieto- ja viestintätekniikan käyttö ei siis ole yksittäisen opettajan, koulun tai kunnan valinta, vaan valtakunnallisella tasolla tehty kaikkia koskeva velvoittava linjaus, joka on jo olemassa. Se ei voi olla kiinni omista uskomuksista, mieltymyksistä – tai edes osaamisesta, kuten luokanopettaja Rauno Haapaniemi Facebookin Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä huomauttaa. TVT siis kuuluu kouluun riippumatta siitä ratkaiseeko vai aiheuttaako se ongelmia.

Valtakunnallisista linjauksista tietysti voi ja pitää keskustella. Sellaisena puheenvuorona voi Kai-Ari Lundellinkin avausta lukea. Opetussuunnitelmiahan ollaan nyt juuri uudistamassa. Pitäisikö tietotekniikan jatkossakin olla yksi oppimisen sisällöistä ja välineistä?

Pitäisi. Lundellin mainitsema audiovisuaalinen soma on tärkein syy. Jos kerran on niin kuin on, että kulttuuri oppilaiden ympärillä koostuu jopa ylenpalttisesta audiovisuaalisesta viestinnästä, eikö juuri sen kulttuurin aktiiviseksi osallistujaksi kasvattaminen ole koulun tärkein tehtävä?

Huxleyn kirjassa soma on vallanpitäjien väline kansalaisten orjuuttamiseen, ja tähän Lundellkin nähdäkseni viittaa. Koulun tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka eivät vain vastaanota vaan myös luovat uutta kulttuuria. Siksi ruudun sulkeminen ei riitä.

Kirjalliseen kulttuuriin ei ole paluuta. Tulevaisuuden kulttuuri on tavalla tai toisella audiovisuaalinen ja sen tekevät ne, jotka nyt istuvat koulussa. Niillä valmiuksilla, joita he tänään oppivat. Jos lopputulos ei miellytä, palautetta voi lähettää osoitteeseen peruskouluvuonna2013@suomi.fi.

Kuva on Nuorten Ääni -toimituksen tekemän A-studio: Stream -lähetyksen harjoituksista. Koulua käsittelevän ohjelman voi katsoa Elävästä arkistosta.

(Kirjoitin samasta aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin vuonna 2006: Media on otettava kouluun työkaluksi.)

Tietotekniikka on opetukselle uhka – koska sitä ei ymmärretä

PISA-tulokset virittivät uudella tavalla keskustelun tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Toisten mielestä koulun kehittäminen edellyttää TVT:n käytön lisäämistä opetuksessa. He uskovat, että oppimistulosten heikkeneminen johtuu vanhanaikaisista opetusvälineistä, jotka eivät vastaa koulun ulkopuolista todellisuutta. Toisten mielestä tietotekniikka on oikeaa oppimista häiritsevä uhka, joka pitää torjua. Vain toiset voivat olla oikeassa.

Vuoden luokanopettaja Kai-Ari Lundell arvelee, että audiovisuaaliset ärsykkeet ovat syynä PISA-tulosten heikkenemiseen. Tekniikka on opetukselle uhka:

"Olisi hyvä, että edes koulussa oppilaat saisivat kokea rauhaa ilman, että päätä sotketaan naurettavilla mobiilipeleillä ja jatkuvalla korvanappimusiikilla tai youtubetulvalla."

Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomissa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Jyrki Reinilä antaa Lundellille taustatukea:

"Mie­le­käs­kin op­pi­mi­nen vaa­tii ai­na jon­kin ver­ran pon­nis­te­lua ja työ­tä. Jos op­pi­las ja opet­ta­ja eris­te­tään omien tek­nis­ten här­ve­lei­den­sä ää­reen, nuo­ri löy­tää ai­van liian hel­pos­ti vie­lä haus­kem­pia si­säl­tö­jä, jot­ka ei­vät kui­ten­kaan edis­tä op­pi­mis­ta."

"Jo nyt mo­net opet­ta­jat tus­kai­le­vat si­tä, et­tä jou­tu­vat ot­ta­maan käyt­töön tek­no­lo­giaa, jon­ka ei­vät koe tuo­van li­sä­ar­voa ope­tuk­seen­sa."

Samaan aikaan monet opettajat eri puolilla Suomea ovat oma-aloitteisesti kehittäneet opetusmenetelmiä, joissa tieto- ja viestintätekniikalla on tärkeä rooli. Kokemukset ovat hyviä ja niitä jaetaan avoimesti. Ovatko nämä opettajat väärässä? Ovatko heidän oppilaansa erilaisia?

Kerron varmuuden vuoksi esimerkin, jonka todenperäisyyden voin itse taata.

Vuonna 2005 juttelin erään seminaarin tauolla median monitoimimiehen Pasi Yliriskun kanssa. Päädyimme erään lempiaiheemme äärelle: miksi koulussa hyödynnetään niin vähän videokameraa? Olihan se meille molemmille tuttu, monipuolinen työväline. 

Opiskelin silloin Stadiassa ja valmistelin opinnäytetyötäni aivan muusta aiheesta. Tein täyskäännöksen ja päätin tutkia tätä: miten videokamera sopisi oppimisen välineeksi mahdollisimman moneen eri oppiaineeseen? Otin pohjaksi valikoituja paloja elokuvan ja oppimisen teoriasta, ohjaajiksi pari näiden alojen gurua ja testiympäristöksi neljännen luokan Etelä-Sipoon koulussa.

Tulos lyhyesti: Videokamera on luonteeltaan todellisuuden tutkimisen ja tiedon rakentamisen väline. Kun sitä käytetään sellaisena, kamerakynänä, se sopii täydellisesti nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen ja moniin opetussuunnitelman sisältöihin. Videokameran käyttö ei sekoita oppimistilannetta eikä estä oppilaiden keskittymistä. Päinvastoin – usein se motivoi oppilaita näkemään ylimääräistä vaivaa.

(Tarkemmin prosessista ja tuloksista: Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä?)

Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen olen kehittänyt kamerakynä-ajattelua pidemmälle ja kouluttanut opettajia eri puolilla Suomea. Kaikkialla vastaanotto on ollut sama: "En tiennyt, että tämä voi olla näin helppoa. Voin ottaa uuden työvälineen käyttöön heti."

Pelko on muuttunut innostukseksi.

Tekniikan tuomisessa kouluihin on vuosien varrella tehty lukuisia virheitä. Suurin on ollut pedagogisen ajattelun puute, joka on estänyt mielekkäiden tekniikkaa hyödyntävien työtapojen syntymisen. Olennaista oman menetelmäni kehittämisessä oli tieto- ja viestintäteknisen välineen, tässä tapauksessa videokameran, luontaisten ominaisuuksien yhdistäminen oppimisen tavoitteisiin. Siihen tarvittiin ymmärrystä sekä välineestä että oppimisesta. Sen jälkeen menetelmä on ollut kenen tahansa tavallisen opettajan käytettävissä.

Suomen Lukiolaisten Liitto teki vastikään kyselyn, johon osallistui 3416 lukiolaista. Vastaajien mukaan tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä koulussa päivittäin eikä se ei ole luonteva osa lukion opetusta. Vain murto-osa luottaa opettajien kykyyn ohjata opiskelijoita tekniikan käytössä. Lukiolaiset itse kuitenkin uskovat, että siitä olisi oppimiselle hyötyä. Kummat ovat oikeassa?

Jyrki Reinilän pelko siitä, että teknologia ei tuo opetukseen lisäarvoa, paljastaa, että (mainituilla) opettajilla ei ole ymmärrystä tieto- ja viestintätekniikan luonteesta. Jos todella uskoo, että tekniikka on ponnistelun ja vaivannäön este, ei ymmärrä ollenkaan sitä maailmaa, jossa oppilaat koulun ulkopuolella elävät. Monelle nimittäin juuri tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa luontevia ponnistelun välineitä.

Esimerkiksi valokuvauksesta on digitaalisten järjestelmäkameroiden myötä tullut harrastus, jossa monet nuoret haluavat tulla – ja tulevatkin – sitkeän harjoittelun avulla taitaviksi. Monet menestyneet blogit ovat muuttuneet harrastuksesta jopa työksi, kun niiden kirjoittaja – jonkun opettajan oppilas – on omistanut bloggaamiselle elämänsä. Nykyiset tietokonepelit ovat harrastuksia, joissa menestyminen edellyttää intohimoista paneutumista, yrittämistä ja erehtymistä. Pelien tekemisestä on tullut teollisuutta, koska 90-luvun demoscenen nuoret nörtit kehittivät aivan uusia tapoja venyttää teknologian rajoja. Vapaa-ajalla, tuntikausia ponnistellen tietokoneen ääressä. Ajatelkaa sitä oppimisen määrää!

"Naurettavat mobiilipelit,  jatkuva korvanappimusiikki ja youtubetulva" ei ole totuus tieto- ja viestintätekniikasta. Se on opettajan teknologiaan ja oppilaisiin kohdistama omien asenteiden projektio. Jos koulun seinien sisällä ei tunneta ja tunnusteta oppilaiden oikeasti elämää todellisuutta, miten oppilaat voisivat uskoa koulun mahdollisuuksiin kasvattaa heistä osaavia ja aktiivisia kansalaisia ulkomaailmaan?

Jotta kehityksen kulku voidaan kääntää, pitää opettajien myöntää, että vika ei ole ollut teknologiassa vaan koululaitoksen kyvyssä hyödyntää sitä. Se on taito, jonka koulu voi oppia – jos se vain vähän ponnistelee.

(Kirjoitus jatkuu seuraavassa merkinnässä: Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla.)

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Vastaväitteitä.

Onko Youtube-video elokuvaa? Väheksynkö klassikkoelokuvien näyttämistä lapsille? Pitäisikö elokuvakasvatus jättää rauhaan?

Kirjoitukseni Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle synnytti Facebookissa vilkkaan ja rönsyilevän keskustelun. Tiivistän tähän ajatukseni siinä esille nousseista kysymyksistä. Niille, jotka ovat lukeneet elokuva-aiheisia kirjoituksiani, osa saattaa tuntua toistolta. Halusin kuitenkin koota aiemminkin esittämäni teesit elokuvakasvatuksen kontekstiin.

Vastaan neljään kirjoitukseeni esitettyyn vastaväitteeseen, jotka olen tiivistänyt ja muotoillut uudestaan omin sanoin. Osittain ne ovat yhdistelmiä eri henkilöiden kommenteista.

1) "Elokuvalla on totuttu tarkoittamaan pitkiä elokuvia, joita mennään katsomaan elokuvateatteriin. Vain ammattilaiset ajattelevat, että elokuva tarkoittaa muutakin. Miksi sotkea käsitteitä?"

Elokuvakasvatuksen kaanoniin kuuluu Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895), yksi niistä elokuvista, jotka esitettiin yleisölle historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä. Sitä näytetään nykyään lapsille, kun halutaan kertoa, mistä kaikki alkoi. Se on siis määritelmällisesti elokuva. Seuraavien vuosikymmenien aikana elokuvalle löytyi ja kehittyi lukemattomia erilaisia käyttötapoja. Näytelmäelokuvan perinne syntyi, kun elokuvaan yhdistettiin teatterin tapa kertoa tarinoita.

Heti 1900-luvun alkupuolella alkoivat tietysti kiistat siitä, mitä elokuvalla oikeastaan pitäisi tehdä. Jotkut pitivät fiktioelokuvaa lähinnä sirkushuvina, toiset näkivät siinä bisneksen. Eräät tekivät sillä suurta ja kestävää taidetta.

Samaan aikaan elokuvantekijät ja -teoreetikot pohtivat, mitä elokuva on välineenä. Dziga Vertov ajatteli sen olevan kinosilmä, joka kulkee vapaasti ajassa ja tilassa keräämässä havaintoja. Robert Bresson pohti hieman samalla tavalla, että elokuva on väline, joka rakentaa todellisuuden uudestaan fragmenteista. Hän puhui kinematografiasta (cinématographique, liikkeellä kirjoittaminen), josta elokuvan tutumpi käsite cinéma on peräisin. Alexandre Astruc uskoi, että elokuvasta kehittyy kamerakynä, jolla voi tarinoiden kertomisen lisäksi ilmaista mitä tahansa ajatuksia - niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään.

Myöhemmin Andrei Tarkovski ajatteli elokuvaa ajan veistämisenä. Elokuvaajan taito on esittää omia mielikuviaan havaintoina, jotka vangitaan elokuvakameralla.

Elokuvasta on sanottu toki myös paljon muuta, mutta tämä kehys - elokuva todellisuuden havainnoinnin välineenä - on ollut minulle paras tapa ymmärtää sitä, mikä yhdistää kaikkia elokuvan eri muotoja aina asemalle saapuvasta junasta Avatar-elokuvan kolmiulotteiseen fantasiamaailmaan ja skeittivideoihin. Paremmin kuin Aristoteleen runousoppi, leikkaussäännöt tai kuvakokojärjestelmä.

Mitään uutta määritelmää elokuvalle en siis etsi, päinvastoin: katson elokuvan historiaan.

(Elokuvatradition kehittymisestä olen kirjoittanut enemmän neliosaisessa kirjoitussarjassa Jeesus ja uusi aalto. Elokuvan toimintaperiaatteista pamfletissa Elokuvakerronnan kolme perusasiaa.)

2) "Yliopiston vessanseinäkirjoituksetkaan eivät ole kirjallisuutta. Miksi Youtube-video olisi elokuvaa?"

Suomen kielen elokuva-sanalla on useampia päällekkäisiä merkityksiä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan yksittäisiä teoksia (vrt. kirja), joita mennään katsomaan esimerkiksi elokuvateatteriin. Toisaalta se tarkoittaa koko taiteenlajia (vrt. kirjallisuus), jolla on teoriansa, genrensä ja perinteensä. Kolmanneksi se merkitsee itse välinettä: kinematografiaa, kinosilmää ja kamerakynää (vrt. kieli), tapaa käsitellä todellisuutta ja ilmaista ajatuksia. Siten lomamatkalla kuvattu videoklippi ei välttämättä ole elokuva, mutta se on väistämättä elokuvaa.

Koulussa opiskelemme oppiainetta "äidinkieli ja kirjallisuus", jossa vastaava jako on selkeämmin näkyvillä. Jokainen peruskoulun käynyt on opetellut käyttämään kieltä tavaamisesta ja ensimmäisten kirjainten raapustamisesta alkaen. Lisäksi hän on tutustunut kirjallisuuteen ja sen klassikoihin: yhteen kulttuurimme merkittävistä tavoista käyttää kieltä.

Elokuvan läpäisemässä kulttuurissa elokuvakasvatuksen pitäisi olla näitä molempia. Muuten ymmärrys kulttuurista jää laihaksi ja kyky käyttää elokuvaa omana ilmaisuvälineenä kapeaksi.

(Periaatteessa äidinkielen opetus edellyttää opetussuunnitelman perusteiden mukaan "laajaa tekstikäsitystä", johon kuuluu myös kuva, mutta käytännössä tämä ei toteudu. Ajan lisäksi puuttuu valmiuksia ja menetelmiä. Äidinkielenopettajiksi hakeutuvat ne, joiden intohimo kohdistuu kieleen ja siihen heidät koulutetaan. Hyvä niinkin.)

3) "Fiktio on paras elokuvakasvatuksen väline, koska se on lapsille tutuin."

@IsmoKiesilainen @osulop Elokuvapolku opettaa lapsille elokuvakerrontaa. Fiktio on niille tutuinta.
— Leena Virtanen (@LeenaVirtanen) October 26, 2013

Toimittaja Leena Virtanen on twiitissään osittain oikeassa: lapset tuntevat fiktion muodon ja ovat tottuneet katsomaan fiktioelokuvia. Kasvattaja voi käyttää katsomiskokemusta apuna erilaisten teemojen käsittelyssä, kuten Koulukinon Elokuvakasvatuksen opas hyvin havainnollistaa. Kasvattaja voi avata maailmaa myös tuomalla tuttuun katsomistapahtumaan jotain, mitä lapsi ei ole tottunut näkemään.

Muilta osin Virtanen on minusta väärässä. Lapset suhtautuvat esimerkiksi videokameran käyttöön hyvin ennakkoluulottomasti, eivätkä kuvatessaan ryhdy automaattisesti matkimaan näytelmäelokuvia. Tutkin tätä opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? Oppilaat tekivät kuukauden ajan erilaisia koulutyöhön liittyvä tehtäviä kynän sijasta videokameralla. He käyttivät kamerakynää intuitiivisesti juuri niin kuin elokuvateoreetikot olivat edellisellä vuosisadalla määritelleet.

Kulttuuritalo Valveen elokuvakoulun Tommi Nevala on kehittänyt pienemmille lapsille Videopensseli-menetelmän, jossa elokuvan avulla havainnoidaan ja tutkitaan ympäristöä. Näitä ja muita lähestymistapoja käsitellään tarkemmin mm. kirjassa Liikkuva kuva - muuttuva opetus ja oppiminen.

Kun elokuvakasvatuksessa tutustutaan fiktioon, tutustutaan yleensä pääasiassa teatterin ja tarinankerronnan traditioon, koska ne ovat fiktiokerronnan valtavirran ydintä. Elokuvalle itselleen ominaiset mekanismit (ks. kohta 1) jäävät vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan.

Monipuolisemmat menetelmät eivät vielä ole elokuvakasvatuksen valtavirtaa, mutta ne voisivat olla.

4) "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

Elokuvakasvatus voisi hyvinkin ottaa mallia muusta taidekasvatuksesta. Katsokaa mitä esimerkiksi varhaisiän musiikkikasvatuksesta sanotaan:

Varhaisiän musiikkikasvatuksen tavoitteena on tarjota lapsille musiikillisia elämyksiä, valmiuksia ja taitoja. Lisäksi tavoitteena on antaa virikkeitä jatkuvan musiikin harrastuksen syntymiseen. Varhaisiän musiikkikasvatus tukee lapsen luovuuden ja itseilmaisun kehittymistä. Tavoitteena on myös lapsen kaikkien kehitysalueiden, niin emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kuin motorisenkin kehityksen tukeminen.

Samanlainen henki jatkuu perusopetuksen opetussuunnitelmassa:

Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisen ilmaisun välineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. 

Neljänteen vuosiluokkaan mennessä oppilaan pitäisi oppia mm. käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään musiikin avulla, havainnoimaan aktiivisesti ääniympäristöä ja käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa!

Koulukino ja Mediakasvatusseura suunnittelevat kutsuvansa koolle seminaarin, jossa nyt alkanutta keskustelua elokuvakasvatuksesta jatketaan. Toivon, että  tämä kirjoitus avasi minun lähestymistapaani elokuvakasvatukseen. Olisi hauskaa, jos muut alalla askartelevat esittelisivät omia ajatuskehikoitaan jo ennen yhteistä tapaamistamme. Vaikka heti tähän perään kommentteina.