Elokuvakerronnan kolme perusasiaa

Viime keväänä ryhmä mediasta kiinnostuneita nuoria pyysi minua pitämään päivän mittaisen pikakurssin videokuvaamisen perusasioista. Ensin ajattelin tehtävän olevan helppo. Olenhan harrastanut ja työskennellyt elokuvan parissa toistakymmentä vuotta, saanut alan koulutuksen ja opettanutkin.

Seuraavana yönä en kuitenkaan saanut unta. Tajusin, että minulle ei ole koskaan tällaisia perusasioita opetettu, enkä tiennyt, mitä ne olisivat. Olin kyllä aina ollut kiinnostunut elokuvan teoriasta ja pohtinut paljon elokuvaamisen filosofisia kysymyksiä. Mutta perusasiat... mitä ne ovat?

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, hyppyskarvi, liikkeestä leikkaaminen ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa epävirallista sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne ovat ehkä tärkeitä, mutta eivät varmasti perusasioita.

Peruskoulun elokuvakasvatus on laadukasta. Se keskittyy kuitenkin lähinnä näytelmäelokuvaan, vaikka suurin osa liikkuvasta kuvasta on nykyään kaikkea muuta. Harvasta meistä tulee elokuvaohjaajaa, mutta melkein jokainen päätyy joskus kuvaamaan arkipäivän tilanteita, bileitä, häitä, hautajaisia tai lomamuistoja videolle. Melkein jokaisella on kännykkäkamera taskussaan. Mitä perusasioita kännykkäkuvaajan pitäisi tuntea? Mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka vaikuttavat aina, kun elokuvaa tehdään – riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, lomavideo tai videoblogi? Miten elokuva toimii?

Vastauksen löytääkseni tein tutkimusmatkan elokuvan historiaan. Otin matkakumppaneiksi muutamia minua viisaampia (ja vanhempia) miehiä: Lumièren veljekset, Vertovin, Kulesovin, Eisensteinin, Bressonin ja Tarkovskin. Matkasimme yhdessä aivan alkuun, maailman ensimmäisiin elokuviin. Ja katso, siellä ne olivat – perusasiat, siististi pinossa.

Pidin kurssin. Arvelin olevani oikeilla jäljillä, kun eräs jo paljon videokuvausta harrastanut lukiolaistyttö huudahti:

"Nyt mä vasta ymmärrän, mistä kaikessa on kysymys!"

Nyt paljastan sen myös teille. Elokuvakerronnan kolme perusasiaa ovat:

1. Elokuva ei kerro, se näyttää
2. Elokuvaaminen on ajan ja tilan rajaamista
3. Leikkaukset luovat merkityksiä
   

Tässä oppaassa kerron, mitä nämä perusasiat tarkoittavat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään ja hyödyntämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat tai itse opiskelevat. Miten ja mitä siitä jaetaan opetettavien kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Heille tämän oppaan varsinainen anti on sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kokeilemisen ja omien oivallusten kautta.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Eikä se ei ole vain viihdettä tai taidetta, vaan kulttuurimme rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan. Tai vähemmän juhlallisesti: Käytämme yhä enemmän aikaa tavallisten ihmisten tekemien videoiden katsomiseen. Mitä parempia ne ovat, sen parempi meille.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään – ja miten elokuvan tekemistä opetetaan.

Tämä opas kertoo elokuvasta niin kuin minä sen ymmärrän. Toivottavasti näistä ajatuksista on iloa sekä ihmisille että elokuville!

Media on koulussa mahdollisuus ja velvollisuus

Lastenpsykologi Riitta Martsola kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa ongelmista, joita media aiheuttaa koulussa.

"Minna-Riitta Luukan tuoreen tutkimuksen perusteella suomalaisten opettajien tiedetään olevan haluttomia käyttämään "Meseä", Facebookia tai muita mediasovelluksia oppilaiden kanssa. Onko tämä käsitettävä vanhakantaiseksi suhtautumiseksi, opettajan vaikeudeksi hahmottaa ja jakaa oppilasyhteisön kanssa muuttunutta maailmaa?

Jos koulun mediavälineet eivät palvele koulun tavoitteita, opettajat eivät niistä voi innostua. Kun nettiestot, suodattimet ja muut opettajaa tukevat tekniset ratkaisut puuttuvat, moni opettaja on neuvoton ja asiasta on vaikea puhua.

Atk-luokkaan päästyään nuoret helposti irtoavat koulumaailman säännöistä ja tavoitteista, hakeutuvat koneilla alaikäisille kielletyille sivuille tai väkivaltaisille pelisivuille ja tulevat rauhattomiksi."

Opettajien haluttomuus olla läsnä verkkoyhteisöissä kuvaa minusta koulun yleistä haluttomuutta liittyä ympäröivään yhteiskuntaan. Kuten tässäkin kirjoituksessa, usein perusteluiksi löydetään turvallisuuteen liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi: koulualueelta poistuminen koulupäivän aikana on ilman opettajan valvontaa kiellettyä, koska näin voidaan taata oppilaiden turvallisuus.

Hyvä, ymmärrän perustelut. Entä jos koko koulun toiminta nojaisi siihen, että oppilaat vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa? Ehkä silloin ongelmaa ja ratkaisua katsottaisiin aivan eri tavalla. Koska vanhoista tavoista voi olla muuten vaikeaa päästä eroon, kannattaisi media nähdä mahdollisuutena muuttaa koulun rakenteita.

Mediaa on helppoa ja mahdollista käyttää oppimisen välineenä. Esimerkiksi (video)kamerat ovat nimenomaan havainnoimisen ja tiedon rakentamisen välineitä. Wiki-tyyppiset ympäristöt sopivat yhteistyöhön monissa tapauksissa paljon paremmin kuin sakset ja kartonki. Käytetyt menetelmät ja toimintatavat siirtyvät kokemukseni mukaan myös vapaa-ajan harrastuksiin. Kysymys ei ole vain siitä mitä media voi tehdä koululle, vaan mitä koulu voi tehdä medialle.

Salattujen elämien tekijät ovat kaikki entisiä peruskoululaisia. Samoin Big Brotherin. Mediakasvatus ei tarkoita vain sitä, että oppilaista kasvatetaan mediaan kriittisesti suhtautuvia kuluttajia. Hyvässä mediakasvatuksessa oppilaista kasvaa ihmisiä, jotka suhtautuvat mediaan, sen sisältöihin ja sen parissa toimimiseen vakavasti. Se, mitä sanotaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa, pätee myös siihen osaan yhteiskunnasta, joka tapahtuu mediassa:

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa. --


Yhteiskunnan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tulevaisuuden rakentamiseksi perusopetuksen tehtävänä on siirtää kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle, kartuttaa tarvittavaa tietoa ja osaamista sekä lisätä tietoisuutta yhteiskunnan perustana olevista arvoista ja toimintatavoista. Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja."

Onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan?

Helsingin Sanomat kysyy tämän päivän lehdessään Päätoimitus-raadilta, onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan automaattisesti.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja vastaa jyrkästi ei. Korotusautomaatit eivät Sadeojan mukaan kannusta tehokkuuden lisäämiseen. Hänestä korotukset eivät olisi edes tarpeellisia, ellei Yle aggressiivisesti tunkeutuisi uusille markkinoille.

Samaa moitetta ovat kuluneen vuoden aikana esittäneet muutkin media-alan vaikuttajat, mm. Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen, jonka mukaan Yle toiminnallaan kaventaa viestinnän moniarvoisuutta ja kaupallisten toimijoiden elintilaa.

Nämä väitteet eivät ole tuntuneet istuvan arkikokemukseeni. Päinvastoin on näyttänyt siltä, että media-ala on kasvanut niin vauhdikkaasti, että Yle ei pysy perässä. Katsotaan mitä Google sanoo:

Sekä Sadeoja että Pentikäinen ovat Sanoma-konsernin leivissä. Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Sanomien liikevaihto on kasvanut 1,4 miljardista yli 3 miljardiin euroon. Samassa ajassa Ylen liikevaihto on kasvanut 361 miljoonasta nykyiseen 380 miljoonaan euroon. Ylen kasvu on ollut siis 19 miljoonaa euroa - eli noin sadasosan Sanomien kasvusta.

Sanomien kasvuun on toki vaikuttanut media-alan omistajuuden keskittyminen. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse: Suomen koko joukkoviestinnän liikevaihdon on arvioitu kasvaneen 3,5 miljardista (2000) noin 4,3 miljardiin (2007), eli noin 23 prosenttia. Ylen vastaava kasvu on ollut noin 5 prosenttia.


(Kuvaaja esittää eri media-alan toimijoiden vuosittaista liikevaihtoa miljoonissa euroissa. Luvut olen kerännyt sunnuntai-iltapäivän googlettamisella eri lähteistä ja niissä saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.)

Sadeojan spekulaatiot tehokkuudesta eivät myöskään ihan pidä vettä. Viimeisten vuosien aikana Yle on kääntänyt toimintansa tappiollisesta voitolliseksi - ja ilmeisesti samalla onnistunut laajentamaan toimintaansa.

Media-alan kaupalliset toimijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua julkisen palvelun roolista. Näinköhän sitä käydään?

Kouluruokailu ei ole julkinen asia

Viime viikolla hätkähdytti suomalaisten turkistuottajien koko sivun ilmoitus Iltasanomissa. Raflaavassa mainoksessa peloteltiin eläinoikeusaktivistien maailmanlopun tavoitteilla ja kerrottiin, että suomalaisella turkistilalla eläimillä on hyvä olla. Mainos levisi vauhdikkaasti myös netissä, esim. Facebookissa.

Tämän päivän (6.9.2009) Hesarissa Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä puolusti kampanjaa ja siinä esitettyjä faktoja.

Olen Mononen-Mikkilän kanssa oikeastaan hyvin samaa mieltä. En toki usko sanaakaan Päivin puheista, mutta minusta on hienoa, että turkistuottajat astuvat tällä tavalla julkiseen keskusteluun oman agendansa ja totuutensa kanssa, kritiikille ja vastalauseille alttiiksi. Monestihan tehdään juuri päinvastoin: julkisuudessa ollaan hiljaa kiillotetun kuvan takana, mutta pöydän alla lobataan lainsäädäntöä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.

Huolestuttavaksi tällainen propaganda muuttuu vasta sitten, kun siitä tehdään virallista opetusmateriaalia. Tässä on onnistuttu turkistuottajien naapurissa, Finfoodissa, jossa edistetään suomalaisen elintarviketeollisuuden asioita.

Finfood on nimittäin saanut oman oppimateriaalinsa Opetushallituksen ylläpitämään Edu.fi-portaaliin. Materiaaliin sisältyy mm. videoita, joissa esitellään suomalaisen maatilan elämää varsin erikoisessa valossa. Katsokaapa itse miltä näyttää vaikkapa kanan elämä ennen ruokapöytään joutumista:


(Lisää videoita löytyy täältä.)

Kuva on, jos ei muuta, ainakin hyvin erilainen kuin pari vuotta sitten mediaan levinneissä videoissa, jotka oli kuvattu salaa suomalaisilla tiloilla:



Kuinkahan moni opettaja on näyttänyt oppitunnillaan molemmat totuudet? Opetushallituksen portaali ei siihen ainakaan kannusta.

Ruoka on muutenkin kuuma peruna kouluissa. Viime viikolla uutisoitiin, että suomalaisissa kouluissa syödään mm. puolalaisia vakuumipakattuja kuorittuja perunoita. Vaikea arvioida, kummat närkästyivät enemmän, Finfoodin edustama maaseudun ruokateollisuus vai lähiruokaa kannattavat vihreät kaupunkilaiset.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia. Sellaisen kuvan voisi saada tapahtumasarjasta, joka käynnistyi, kun Nuorten Ääni -toimituksen toimittaja, lukiolainen Rosa Kettumäki yritti viime keväänä selvittää, mistä ja millaisista oloista helsinkiläisten kouluruokien raaka-aineet tulevat. Valmistuksesta vastaava kaupungin liikelaitos Palmia kieltäytyi antamasta tietoja viivyttelyn ja harhautusten jälkeen. Miten kaikki tapahtui, selviää A-studiossa esitetystä insertistä.

Kun juttua suunniteltiin, eräs arvostamani toimittaja naurahti, että kouluissa on ollut tapana neuvoa "syömään kaikkea, mitä Valio valmistaa". Nyt kun on siirrytty kilpailuyhteiskuntaan, ja sopassa on useampi lusikka, tämä ei tietenkään enää päde. Yhtäkaikki, valta näyttäisi edelleen olevan teollisuudella. Ja koulu näyttäisi seuraavan mieluummin valtaa kuin opetussuunnitelmaa.

Totuus ei ole kenenkään hallussa. Sitä lähestyttäessä kannattaa kuitenkin käyttää apuna nuoria, eli koululaisia ja opiskelijoita. Toisin kuin teollisuus, poliitikot tai me vääjäämättä keski-ikäistyvät toimittajat ja pedagogit, nuoret eivät vielä ole sotkeutuneet omiin intresseihinsä kuin kuutti verkkoon. He ovat yhteiskunnallisesta asemasta vapaita ja siksi meitä lähempänä totuutta.

Harrastajaelokuvalle löytyi elokuvatarkastamosta vierashuone

Kesäkuussa Valtion elokuvatarkastamo lähetti tiedotteen, jonka mukaan monien suomalaisten elokuvaharrastajien pitäisi alkaa maksaa 800 euron vuosittaista valvontamaksua omien elokuviensa levittämisestä. Tiedote vahvisti myös kuvaohjelmalain tulkinnan synkkää pohjavirettä: tavallisten ihmisten netissä levittämiä kotivideoita kohdellaan lain edessä samalla tavalla kuin ammattimaista, kaupallista elokuvatuotantoa.

Nyt käsky on otettu takaisin: Harrastajaelokuva on harrastustoimintaa ja laista löytyy sille oma pykälä - ehkä sattumalta, mutta kuitenkin. Miten tarkastamon mieli muuttui?

Kun elokuvatakastamon tiedote kesällä tuli, soitin ylitarkastaja Maarit Pietiselle tehdäkseni blogiini aiheesta perusteellisen selvityksen siitä, mitä elokuvaharrastajalta jatkossa odotetaan. Odotukset naurattivat myös ylitarkastajaa. Sovimmekin vielä samassa puhelinkeskustelussa, että syksyn alussa kokoonnutaan nauramaan saman pöydän ääreen: elokuvatarkastamo, elokuvaharrastajat ja lainsäätäjät.

Pöytää ei kirjaimellisesti ollut, kun elokuvatarkastamon vanhaan elokuvasaliin oli viime maanantaina koottu tuoleista rinki, johon mahtui kymmenkunta harrastajaelokuvan asiantuntijaa. Edustettuina olivat elokuvatarkastamon lisäksi mm. Findie ry, Pixoff, DVoted, Koulukino ja lainvalmistelusta vastaava Opetusministeriö.

Neuvottelun jännittävistä käänteistä ei ole dekkariksi. Esittelykierroksesta lähtien kaikille oli selvää, että olimme yhteisellä asialla ja kaikki olivat siitä jokseenkin samaa mieltä. Ratkaisukin oli jo oikeastaan valmiina, sillä sitä oli sivuttu jo aiemmin mainitussa puhelinkeskustelussa. Kuvaohjelmalain neljäs pykälä nimittäin rajaa tarkastusvelvollisuuden ulkopuolelle mm. sivistyksellistä tarkoitusta ja harrastustoimintaa varten valmistetut elokuvat. Tähän asti tämän on ymmärretty tarkoittavan elokuvien sisältöä, esimerkiksi askarteluvideoita tai matkailuohjelmia. Nyt, kun perustelut oli lyöty (vertauskuvalliseen) pöytään, elokuvatarkastamo oli valmis tekemään rohkean mutta järkevän linjauksen: harrastajelokuva on tehty harrastustoimintaa varten.

Mitä tästä tulkinnasta sitten seuraa? Muutamia asioita:

1) Harrastajaelokuvaa ei tarvitse tarkastuttaa tai ilmoittaa K-18-elokuvaksi. Elokuva ei siis saa ikärajaa, eikä sen levittämistä vahdita elokuvatarkastamossa. Tarkastus- tai valvontamaksuja ei tarvitse maksaa.

2) Jos haluaa noudattaa lakia, harrastajaelokuva on kuitenkin ilmoitettava elokuvatarkastamon rekisteriin. Se on tietysti tekijälle pieni vaiva, mutta bonuksena pääsee Elonetin julkiseen elokuvarekisteriin. Ilmoitusohjeet löytyvät täältä.

3) Ilmoituksen perusteella tarkastamo voi pyytää elokuvan tarkastettavaksi, jos näyttää siltä, että neljäs (vapauttava) pykälä ei toteudu. Näin voisi tapahtua esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että hyvin väkivaltaista elokuvaa levitettäisiin niin, että se päätyisi lasten nähtäväksi. Millainen linja tulee olemaan, jää nähtäväksi.

4) Periaatteessa laki ja sen tulkinta koskee kaikkea netissä julkaistavaa liikkuvaa kuvaa. Lomavideotkin - esimerkiksi edellisten merkintöjeni lyhyet klipit - pitäisi ilmoittaa tarkastamoon. Käytännössä näin ei tule tapahtumaan, eikä kukaan siihen tule kannustamaan. Eikä se kannatakaan, edes protestihengessä. Laki on sellainen kuin on, huono, eikä elokuvatarkastamo voi siihen vaikuttaa. Uusi laki on tulossa.

5) Neljännen pykälän uusi tulkinta ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Jos harrastajaelokuvansa tarkastuttaa, sitä levittäessään pitää edelleen valvoa katsojien ikää, myös netissä. Jää elokuvasivustojen ylläpitäjien ja historian arvioitavaksi, onko tämä mahdollinen vaatimus. Ja edelleen, jos ilmoittaa elokuvansa ilman tarkastusta K-18-elokuvaksi, joutuu maksamaan vuosittaista 800 euron valvontamaksua. Niin ei siis kannata tehdä.

Kaikki tämä on väliaikaista.

Opetusministeriössä valmistellaan nimittäin jo kiivaasti kokonaisuudistusta, jonka tarkoitus on siirtää VHS-vuosina säädetty laki internet-aikaan. Maanantaina pidetyn tapaamisen ansiosta uutta lakia valmistelevaan asiantuntijaryhmään kutsuttiin myös harrastajelokuvan edustaja. Pidän teidät ajantasalla siitä, miten asia etenee.

Tarinan opetus siis on: Asioihin voi toisinaan vaikuttaa. Puhelin, blogi ja rakentava asenne ovat hyviä apuvälineitä.

Suuri lomavideouudistus, osa 4: Kuvausta sokkona

Tähän mennessä tapahtunutta:

1. Alkujuonto, matka Brunsbütteliin Pohjois-Saksaan
2. Baijerin metsät, St. Moritz
3. Alpit
   

Matkapäivä 15/20
maanantai 20.7.2009


Kameran näytön kuva ei koskaan tullut takaisin. Kuvaan siis loppumatkan ilman mitään perusteltua näkemystä siitä, millainen kuvan rajaus on. Erityisesti zoomaus tuottaa vaikeuksia: labradorinnoutajan sijasta osuin pensaaseen.
Tässä viimeisen patikointipäivän parhaat osumat:



Hotellihuoneessa. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 10:27.



Tekstiviesti. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 13:37.



Perhospolku. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:00.



Lakanat. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 15:26.



Pingviinivitsi. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:26.

Miten vitsi jatkuu? Se se selviää Twin Peaksin kakkoskauden jaksosta nro 18. Matka sen sijaan jatkuu Solothurniin, jossa vietämme päivän Annen ystävän luona ja jatkamme sitten junilla ja laivalla kotiin.

Suuri lomavideouudistus, osa 3: Alpit

Tähän mennessä tapahtunutta:

1. Alkujuonto, matka Brunsbütteliin Pohjois-Saksaan
2. Baijerin metsät, St. Moritz
   

Matkapäivä 10/20
keskiviikko 15.7.2009



Sateella (Voisko joku astua mun kenkiin?) Trin, Sveitsi. Klo 10:56.

St. Moritzista lähdimme junalla kohti seuraavaa etappia Grimselpassin solaa keskellä Sveitsiä. Koska juna kulki Reinin yläjuoksun viehättävää jokilaaksoa pitkin, päätimme tehdä pienen vaihtoyhteyden kävellen. Siihen, mihin juna käyttää 7 minuuttia, ihminen käyttää 4 tuntia. Aluksi satoi.



"Sori! Nyt on vähän kiire..." Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 14:17.

Facebookissa on ryhmä "Sori! Nyt on vähän kiire...", johon lähetetyissä kuvissa ihmiset makaavat mahallaan erilaisissa ympäristöissä. Matkan varrella olemme pohtineet mahdollisuuksia laajentaa projektia elokuvataiteen puolelle. Tässä ensimmäinen harjoitus.

Harrastuksesta kertoo myös Aamulehti: Miksi he makaavat kadulla?



Etana. Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:13.

Olen koko matkan pohtinut paljon maisemien kuvaamista. Toisaalta se tuntuu tällaisella matkalla jollain tavalla välttämättömyydeltä, toisaalta siitä tulee aina vähän likainen olo. Olen yrittänyt keksiä monenlaisia jekkuja piilottaa maisemia kuviin, joissa etualalla tapahtuu jotain aivan muuta. Etanaidean sain alunperin jo Baijerissa, mutta siellä se jäi toteuttamatta. Toimiakseen tämä konsepti tosin vaatisi monta minuuttia pitkän kuvan ja jalustan.



Sano jotain! Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:42.

Matkapäivä 11/20
torstai 16.7.2009

Seuraavat kaksi yötä vietimme Grimselpassin solassa parintuhannen metrin korkeudessa. Sola on tärkeä liikenneväylä Alppien yli - kesäisin. Talvisin lunta sataa parhaimmillaan 16 metriä lunta ja tie on suljettu.



Anne juo vuoristopurosta. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 16:20.

Torstaina kävimme Annen kanssa retkeilemässä Oberaarsee-patojärvellä, johon laskee vesi pienestä jäätiköstä. Takaisin hotellille patikoimme noin seitsemän kilometrin reitin 2764-metriä korkean Sidelhorn-huipun kautta. Vastustamaton himoni kuvata maisemia purkautui tässä vain hieman järjestetyssä otoksessa.



Sammakkovideo. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 15:39.



Elossa. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 17:15.

Matkapäivä 12/20
perjantai 17.7.2009



Sumussa. Grimselpass, Sveitsi. Klo 10:56.

Grimselpassista lähdimme kohti Lauterbrunnentalia, aluksi kävellen. Olimme katsoneet etukäteen Google Earthista varsinaisen maisemareitin suurten patojärvien rantoja läpi jyrkkäreunaisen laakson. Sumu, tuuli ja jääkylmä sade kuitenkin muuttivat hieman suunnitelmia. Tunnin patikoinnin jälkeen hyppäsimme bussiin.



Hu-hu-hu. Staubbach, Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 16:48.

Lauterbrunnentalissa on 72 vesiputousta. Lauterbrunnenin kylän vieressä kohiseva Staubbach on hieman muita suurempi. Sen taakse on rakennettu näköalapaikka, jonne pääsee tunnelia pitkin. Itse putoustakin yritin kuvata, mutta ei se välity. Sen sijaan sain äänitettyä vesiputousta, kirkonkelloja ja ukkosta, sekä yhdessä että erikseen. Luulen, että yritän koostaa niistä jonkinlaisen kiehtovan äänimaiseman kun pääsen kotiin.

Seuraava äänimaisemavideo muuten kannattaa katsoa koko ruudun kokoisena ja vaikka kuulokkeet päässä:



Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 20:34.

Matkapäivä 13/20
lauantai 18.7.2009



Vesiputous. Trümmelbachfälle, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 12:10.

Lauantaina satoi vettä, joten missä muualla kannattikaan vierailla kuin vesiputouksilla! Trümmelbach-puron putoukset ovat kaivertaneet itsensä syvälle kallioon. Jytinä oli melkoinen, samoin sadetakkeihin sonnustautuneen yleisön määrä.

On hienoa, että niin moni ihminen osaa ilahtua nähdessään, kun vesi putoaa. Voiko sellainen ihminen olla paha? Yritin kuvata tätä ajatusta videolle, mutta valitettavasti ihmiset, joiden haltioitumista yritin kuvata, keskittyivät itsekin kuvaamiseen.

Aiheeseen liittyy tuore Viivi ja Wagner.

Matkapäivä 14/20
sunnuntai 19.7.2009



Kaksi päivää sateessa ja vesiputouksissa ei ilmeisesti ollut ihan sitä, mitä kamerani tilasi. Kun aamulla laitoin kameran päälle, näkyi ruudulla omituinen muotoaan hitaasti muuttava läiskä ja vaihtuvia juovia kirkkaalla taustalla.

Onneksi - kävi ilmi - itse kuvaus kuitenkin toimii! Kuvasin koko päivän siis sokkona. Lähinnä lehmiä.



Lehmä. Männlichen-vuori, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 15:49.

Seikkailu Alpeilla jatkuu seuraavassa merkinnässä.

Suuri lomavideouudistus, osa 2: Baijerin metsät

Alkujuonto ja neljä ensimmäistä matkapäivää edellisessä merkinnässä.

Matkapäivä 5/20
perjantai 10.7.2009



Anne nukkuu. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:05.

Junassa oli aikaa. Nukkuvan Annen lisäksi kuvasin mm. auringonvaloa, joka liukui Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian kansilehteä pitkin. Kolmaskymmenes otto oli melko hyvä. Sitten vasta huomasin, että valotus oli automaatilla ja aloitin uudestaan.



Elokuvissa. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:31.

Matkapäivä 6/20
lauantai 11.7.2009



Takaa-ajokohtaus. Watzlik-Hein-aarniometsä, Bayerischer Wald. Klo 13:06.

Watzlik-Heinin aarniometsässä oli kymmenittäin satumaisia ikivanhoja puita. Osa oli vielä täysissä voimissaan, osa katkenneita, kaatuneita tai lahonneita. Tällaisen ikuisuuden äärellä hetkienkin kuvaaminen tuntuu näpertelyltä! Tein kuitenkin muutamia uhkarohkeita yrityksiä. Luulen, että parhaiten onnistui kuva, jossa panoroin 180 astetta; Anne ja Martti seisovat matkan varrella aivan paikallaan, linnut laulavat. Laitoin nyt kuitenkin esille tämän, koska jokaisessa videoblogissa pitää olla ainakin yksi takaa-ajokohtaus.



Matkakertomus. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 16:17.

Falkensteinin huipulla yritin keksiä tekosyitä kuvata lumoavaa maisemaa, vaikka tiesinkin, että ei se kuvaruudulla ketään lumoa, koska suuri osa lumosta on kipeissä jaloissa, hiessä otsalla ja kaikissa kivissä, puissa ja risteyksissä, jotka ohitimme.



Kiitoslaulu Purolle. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 18:21.

Tätäkö tarkoitit,
soliseva ystäväni?
Tästäkö kertoivat
laulusi ja soittosi?
Tätäkö tarkoitit?



Tauko. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 19:43.

Patikointimme Bayerische Eisensteinista Falkenstein-vuorelle, kiertoteineen, oli noin 16 kilometriä pitkä. Paluumatka, kiertoteineen, oli hieman pidempi. Tässä vaiheessa matkaa on jäljellä vielä kaksi tuntia, mutta otsalamppua ei vielä tarvita.

Varsinainen hetki muuten alkaa kohdassa 0:10.

Matkapäivä 7/20
sunnuntai 12.7.2009



Kaivoksessa. Silberberg, Bayerischer Wald. Klo 13:05.

Silberbergin rautakaivoksessa osallistuimme naurettavalle turistiretkelle, jonka luokkaretkimäiset puitteet eivät kuitenkaan onnistuneet peittämään 500 vuotta vanhan kaivoksen hienoutta. Kuvaaminen oli kiellettyä - siitä otoksen hieman salamyhkäinen ilmapiiri.

Matkapäivä 8/20
maanantai 13.7.2009



Bussissa Gotteszellistä Deggendorfiin. Klo 9:31.

Kahden Baijeri-päivän jälkeen matkasimme kohti Sveitsiä ja St. Moritzia. Ratatöiden takia jouduimme vaihtamaan välillä bussiin, monen muun kanssa.

Matkapäivä 9/20
tiistai 14.7.2009



Murmelipäivä. St. Moritz. Klo 15:36.

Well, what if there is no tomorrow? There wasn't one today.

Seuraavaksi matka jatkui aamujunalla Reinin jokilaaksoon patikoimaan.

Suuri lomavideouudistus

Millainen on hyvä lomavideo? Tuskin se, jossa isä panoroi autiota hiekkarantaa ja zoomailee edestakaisin kädettömään patsaaseen. Muutenkin loma-, hää- ja perhejuhlavideot ovat yleensä pitkiä ja aika päämäärättömiä. Kaikkea jännää on kuvattu ja sitten 32-tuumaisen ääressä selitetään, että tästä ei nyt käy ilmi se oikea vaikutelma, mutta ihan kohta tulee se yksi hauska tilanne.

Lähdimme kolmen hengen kolmen viikon Interrail-matkalle Ruotsin kautta Saksaan ja Sveitsiin. Otin tavoitteeksi uudistaa omaa lomavideoilmaisuani, joka - myönnettäköön - on sekin ollut aina hieman hakusessa. Ohjenuorakseni otin ajatuksen ajan veistämisestä: elokuva on rajaamista ajassa ja paikassa. Hetkiä, ei maisemia!

Uudistumistani helpottaakseni tein itselleni dogmin: yksi otos saa kestää noin 30-60 sekuntia ja sen pitää sisältää jokin tallentamisen arvoinen hetki. Jos hetkeä ei ole, hienokin maisema saa jäädä.

Julkaisen tässä valikoituja viipaleita sitä mukaa kun matka edistyy ja löytyy aikaa ja wlan.

Matkapäivä 1/20
maanantai 6.7.2009



Tarjoilija. Silja Europa. Klo 22:33.

Tarkoitukseni oli kuvata ravintolan pleksistä viehättävästi heijastuvaa ilta-aurinkoa ja pleksin takana ruokailevaa risteilyväkeä (ei mikään aivan erityisen ikimuistoinen hetki sinänsä). Aivan sattumalta, heti kun olin painanut rec-nappulan pohjaan, jostain ilmestyi tarjoilija ja pysähtyi pyyhkimään pöytää juuri auringon kohdalle. Fantastista, sanoisi Katainen.

Matkapäivä 2/20
tiistai 7.7.2009



Anne lukee kirjaa. Juna Tukholma-Kööpenhamina. Klo 12:12.

Näin alkuvaiheessa on ehkä syytä esitellä myös matkalaisia. Ensimmäisenä: Anne, joka tässä otoksessa lukee saksalaista satua. Annella on seurueen suurin rinkka (sekä muutama muu kapsäkki) ja Anne vastaa matkan majoitusjärjestelyistä.



Nuoripari asemalaiturilla. Malmö. Klo 12:48.

Tämä nuoripari ei kuulu matkaseurueeseen, mutta kuvauksen suhteen kävi hyvä tuuri. Laiturilla istuva pariskunta olisi ollut hyvä valokuvan aihe, mutta videokuvassa korostuisi lähinnä kuvaajan tärisevä käsi. Kun taustalla seissyt juna lähti liikkeelle, ymmärsin hetkeni tulleen. Junan poistuttua kuvasta kohtaus olisi kuivunut kokoon ilman tytön draamantajua.



The Finnish people play Jokke. Taksissa kohti Saksaa. Klo 17:37.

Juna Kööpenhaminasta Brammingiin oli 20 minuuttia myöhässä, mikä sabotoi vaihtoyhteytemme lähiliikenteen junilla Pohjois-Saksaan. Paikallinen rautatieyhtiö kuitenkin järjesti kaiken. Saimme Brammingissa allemme oman taksin, joka yritti ensin ottaa junan kiinni Tønderissa - mikä ei onnistunut - ja ajoi sitten meidät Saksan puolelle Niebülliin, jossa meillä oli tunti odotusaikaa seuraavaan junaan. Kuljettaja oli melkoinen veijari ja niin kova puhumaan, että otos venähti yli dogmin salliman rajan.

Matkapäivä 3/20
keskiviikko 8.7.2009



Kaksi lammasta. Brunsbüttel. Klo 12:40.

Ensimmäinen etappimme oli Brunsbüttelin pikkukaupunki Elben suulla, Kielin kanavan päässä. Tällaisella seudulla lomakuvaaja ei voi välttyä kuvaamasta lampaita, jotka laiduntavat vihreillä rantaniityillä. Mutta miten kuvata lampaita jotenkin kiinnostavasti? Se jäi mysteeriksi. Tässä kuitenkin kaksikko, josta tulee mieleen edellisen päivän asemalaiturin pariskunta.



On suuri sun rantas autius. Brunsbüttel. Klo 22:09.

Brunsbüttelissä vietimme kaksi päivää Herrmannin perheen luona, koska Annella on tänne suhteita vaihto-oppilasvuoden jäljiltä. Söimme paljon lihaa.



Musta kissa. Brunsbüttel. Klo 23:58.

Matkapäivä 4/20
torstai 9.7.2009



Mutakävely. Friedrichskoog. Klo 9:57.

Esiteltäköön nyt toinen matkakumppanini, Martti. Tässä Martti vaeltaa hampaat irvessä mudassa. Laskuveden aikaan Pohjanmeren (tosin tässä kohtaa vielä Elben) rantaviiva katoaa hetkessä horisonttiin ja tilalle ilmestyy silmänkantamattomiin muta-aavikkoa, johon on helppo upota ainakin sääriä myöten. Joka vuosi rannalla järjestään tietysti mutaolympialaiset. Eukonkantoa ei jostain syystä näkynyt ohjelmassa.



Verho. Brunsbüttel. Klo 18:40.

Suurin osa sateisesta päivästä kului vierailuun SAVA-nimisellä ongelmajätteenpolttolaitoksella, jossa Anne on aikanaan ollut töissä. Laitoksella ei valitettavasti saanut kuvata, vaikka melko vähän uuneihin, putkiin ja siiloihin suljetuissa prosesseissa oli kuvattavaakaan. Yksi jäi silti harmittamaan: laitoksen kuudennessa kerroksessa oli pimeä huone, jonka keskellä oli avaruusajan tuoli, jossa tiukasti keskittynyt mies kahdella joystickilla ohjasi kerroksia alempana vaijereiden varassa roikkuvaa valtavaa kauhaa, joka siirsi mustaa jauhettua jätettä kasasta toiseen.

Kun kopioin päivän videotiedostoja läppärille, sade vaihtui hetkeksi auringonpaisteeksi. Tuuli heilutti rullaverhoa. Ulkona lipputangossa liehui Suomen lippu.

Huomenna aamulla junalla Saksan halki Baijerin metsiin. Lue seuraava osa >>

Kuvaohjelmalaki pätee myös harrastajaelokuvaan - mutta ei sovi siihen

Valtion elokuvatarkastamo tarkensi pari vuotta sitten tulkintaansa kuvaohjelmalaista. Tulkinnan mukaan videoiden levittäminen netissä on aina lain tarkoittama "tilausohjelmapalvelu", johon pätee laki kuvaohjelmien tarkastamisesta. Tilausohjelmapalvelu voi siis olla satojen elokuvien kaupallinen kokoelma tai se voi olla yksityishenkilön kotisivuille liitetty video.

Tämä hämmensi suomalaisia harrastajaelokuvantekijöitä. Tulkinnan mukaan kaikki harrastajaelokuvat pitäisi siis joko tarkastuttaa (joka maksaa) tai ilmoittaa (jolloin elokuva saa automaattisesti K-18-leiman).

Nyt kuvaohjelmalakia on uudistettu ja tilanne on entistä mutkikkaampi. Elokuvatarkastamon lähettämässä tiedotteessa kerrotaan mm. uudesta 800 euron suuruisesta valvontamaksusta, joka pitäisi maksaa ilmoitettujen elokuvien levittämisestä. Sen myötä kaikki elokuvien levittäminen netissä muuttuisi jollain tavalla maksulliseksi.

Olen itse harrastanut elokuvantekoa pitkälle toistakymmentä vuotta. Harrastajaryhmämme Ihmiskunnan ainoa toivo on tehnyt parikymmentä elokuvaa ja levittänyt niitä alusta asti netissä. Se on tähänkin asti ollut - ilmeisesti - laitonta, mutta nyt silmukka tuntuisi kiristyvän entisestään.

Soitin Valtion elokuvatarkastamoon ja tavoitin ylitarkastajan Maarit Pietisen. Kysyin elokuvaharrastajien ja ennen kaikkea omasta puolestani, mitä pitäisi tehdä, jotta ei jatkossa rikkoisi lakia - tai ainakin selviäisi siitä ilman pahempia seurauksia. Pietinen ymmärsi hyvin elokuvaharrastajien hämmennyksen.

Kuvaohjelmalaki ei ilmeisesti tee mitään poikkeusta harrastajaelokuvan kohdalla?

"Ei", Pietinen vastaa, "periaatteessa."

Mutta monia poikkeuksia se kyllä tekee. Tarkastuksesta on kokonaan vapautettu joukko lain 4§:n mukaisia kuvaohjelmia, muun muassa sellaiset, jotka on valmistettu yksinomaan koulutusta tai muuta sivistyksellistä tarkoitusta, tieteellistä tutkimusta tai harrastustoimintaa varten. Näistä elokuvista riittää pelkkä ilmoitus, eikä valvontamaksua peritä.

Tarkoitetaanko tässä harrastustoiminnalla sitten elokuvan sisältöä vai sen tekotapaa, ei laissa tarkemmin määritellä. Pietinen arvelee, että muotoilu viittaa ensisijaisesti ohjelman sisältöön - kuten vaikka lennokkiharrastukseen. Yksiselittäistä sekään ei ole.

Kuvitellaan 15-vuotiaiden nuorten porukka, joka on kuvannut puolituntisen elokuvan. He haluaisivat levittää sitä kotisivuillaan. Miten heidän pitää toimia?

Periaatteessa elokuva on kuvaohjelmalain piirissä, koska sitä ei ole erikseen millään perusteella vapautettu. Elokuvan levittäminen kotisivuilla on aina tilaisuohjelmapalvelu, koska elokuva on yleisön saatavilla. Se pitäisi siis joko tarkastuttaa tai ilmoittaa.

"Käytännössä emme kuitenkaan katso yksittäisten ihmisten kotisivuja tilausohjelmapalveluiksi", Pietinen selventää elokuvatarkastamon tulkintaa. "Paitsi jos elokuvissa on jotain lapsille erityisen haitallista, voidaan sitten puuttua erikseen."

Viiva on veteenpiirretty. Elokuvatarkastamon näkökulmasta olisi ongelmallista ottaa yksittäisiä harrastajaelokuvia valvonnan piiriin, koska sitten pitäisi ottaa ja selvittää kaikki muutkin. Se ei olisi mahdollista.

Voivatko tällaiset porukat siis jatkaa toimintaansa kuten ennenkin?

"Jaa-a. Mitähän tohonkin nyt sanois", ylitarkastaja naurahtaa ja ehdottaa, että tavallisten, harmittomien elokuvien suhteen voi jatkaa niin kuin ennenkin. Jos elokuvissa on gore-splätteriä, sivusto voisi itse huolehtia siitä, ettei sitä pääse katsomaan kuka tahansa.

Elokuvansa voi myös ilmoittaa elokuvatarkastamolle, jolloin niihin saa K-18-leiman. Harrastajan kannalta ongelmallista on kuitenkin se, että kaikille ilmoituksen tehneille rapsahtaa automaattisesti 80o euron vuosittainen valvontamaksu. Se ei katso toiminnan laatua - sama maksu koskee harrastaja, ammattilaisia, yksityishenkilöitä ja yrityksiä.

Toinen vaihtoehto on tarkastuttaa elokuvat, mutta se tulee köyhälle harrastajalle kalliiksi. Elokuvan tarkastaminen saattaisi maksaa helposti enemmän kuin itse elokuvan tekeminen.

Ilmoituksen tai tarkastuksen lisäksi elokuvan levittäjän pitäisi huolehtia aukottomasti siitä, että annettua ikärajaa noudatetaan. Tähän ei riitä pelkkä rasti ruutuun -kysely kotisivuilla, vaan valvonnan pitää perustua järeämpään tunnistukseen - esimerkiksi pankkitunnuksiin.

Pietinen suositteleekin harrastajaelokuvantekijöille suljettuja sivustoja, koska niihin kuvaohjelmalaki ei päde. Jos elokuvia levitetään vain tietylle porukalle, kyse ei ole lain tarkoittamasta julkisesta luovuttamisesta. Tämä ei tietenkään sovi useimmille elokuvantekijöille, jotka haluaisivat levittää elokuvia yleisölle - ei vain harrastajayhteisölle. Pietinen ymmärtää tämän ja harmittelee nykylain tiukkuutta.

"Toivottavasti jatkossa tulee selkeämpi laki, joka sulkee esimerkiksi harrastajien nettisivut säätelyn ulkopuolelle. Pitäisi paremmin ottaa huomioon kentän monimuotoisuus."

Sitä odotellessa hän lupaa elokuvatarkastamon katsovan tilannetta ainakin osittain sormien läpi.

Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmällä on netissä kymmenen vuoden ajalta parikymmentä elokuvaa ja niiden oheismateriaaleja. Osa elokuvista on tarkastettu, osa ei.

Pietisen mielestä on ongelmallista, että osa elokuvista on tarkastettu, mutta osa ei. "Se tekee toiminnasta kuitenkin virallisempaa. Jos osa on tarkastettu, pitäisi muidenkin olla."

Tarkastettujen elokuvien kohdalta ikärajamerkinnän pitäisi olla esillä ja katsojien ikää valvoa. IAT:n leffojen ikärajat ovat kuitenkin melko matalia, joko sallittuja tai alle 7-vuotiailta kiellettyjä. Pietinen arvelee, että tällaisten elokuvien suhteen ei harrastajan tarvitse olla huolissaan. (Harva alle 7-vuotias pääsee itse katsomaan leffoja netistä.)

Jos ikäraja on korkeampi, sitä pitäisi valvoa paremmin. Monilla harrastajaryhmillä tilanne onkin toinen.

Mitä seuraamuksia harrastajalle voi tulla elokuvien laittomasta nettilevityksestä?

"En haluaisi sanoa - on the record - mutta todennäköisyys seuraamuksille on aika pieni."'

Periaatteessa joku vanhempi voisi tehdä rikosilmoituksen, jos hänen lapsensa olisi nähnyt elokuvan, joka ei ole lapsille sopiva. Siinä tapauksessa asia etenisi juridisesti normaaleja teitä. Pietinen pitää kuitenkin hyvin epätodennäköisestä, että syyttäjä nostaisi tällaisesta syytettä.

Pietisen mukaan harrastajien kannattaa tässä kantaa itse vastuunsa. Jos tekee lapsille sopimattomia elokuvia, kannattaa järjestää asiat niin, etteivät lapset pääse elokuvia katsomaan. Edelleen Pietinen muistuttaa, että elokuvatarkastamo lähtökohtaisesti ei ole kiinnostunut yksityisten henkilöiden tai harrastajaryhmien nettisivuista. Uhkana ovat siis korkeintaan huolestuneet vanhemmat.

Entä sitten isommat harrastajaelokuvasivustot, jotka tarjoavat satoja elokuvia isommalle yleisölle?

Pietinen naurahtaa: "Virkamiehenä minun pitäisi sanoa, että pitää noudattaa kuvaohjelmalakia."

Iso sivusto on yksittäistä nettisivua isompi ongelma, koska se on toimintana järjestäytyneempää. Elokuvien pitäisi olla tarkastettuja tai ilmoitettuja. Ilmoitetuista levittäjän pitäisi maksaa valvontamaksu. Levittäjä on tässä tapauksessa joko elokuvan tekijä tai sivuston ylläpitäjä, riippuen siitä, kuka elokuvan on ilmoittanut.

Johdonmukaisuuden vuoksi saman käytännön pitäisi koskea kaikkia sivuston elokuvia, joukossa ei siis saisi olla lainsuojattomia. Siitä taas seuraisi erikoisia paradokseja: 15-vuotiaan elokuvantekijän pitäisi joko tarkastuttaa tai ilmoittaa elokuvansa. Jos hän päätyisi maksuttomaan ilmoitukseen, hänen elokuvastaan tulisi kielletty alle 18-vuotiailta. Jos sivuston ylläpitäjä noudattaisi lakia, hän estäisi 15-vuotiasta katsomasta omaa elokuvaansa.

Ylitarkastajaa naurattaa. Juridiikka on vaikea laji: aina on tapauksia, joihin säädökset ei sovellu.

Mitä sitten voi tehdä?

"Ei mitään", Pietinen toteaa lakonisesti. Laki on luonut pattitilanteen. Elokuvatarkastamo ei voi valvoa kaikkea, mitä sen pitäisi, eivätkä elokuvantekijät voi käytännössä noudattaa lakia.

Yksi selvittämätön vaihtoehto kuitenkin on.

Harrastaja voisi ilmoittaa elokuvansa lain 4§:n mukaisena harrastustoimintaan tehtynä kuvaohjelmana. Tällaiset teokset olisivat automaattisesti sallittuja kaikille, eikä niistä tarvitsisi maksaa valvontamaksua.

Elokuvatarkastamolle jäisi kuitenkin mahdollisuus ottaa elokuva synopsiksen perusteella tarkastettavaksi, jos se tuntuisi kyseisen elokuvan kohdalla tarpeelliselta.

Olisiko siis mahdollista, että kaikki harrastajaelokuva - ehkä pahinta gorea lukuunottamatta - luettaisiin automaattisesti tähän tarkastuksesta vapautettujen kastiin?

Pietinen pohtii hetken. "Henkilökohtaisesti: kyllä, pitäisin sitä mahdollisena. En kuitenkaan voi antaa tässä tarkastamon virallista kantaa. Siitä pitää keskustella päällikön kanssa."

Näyttäisi siltä, että nykyinenkin laki - niin kankea kuin se onkin - mahdollistaisi harrastajaelokuvan huomioimisen, jos sitä vain tulkittaisiin suotuisasti.

Sovimme Pietisen kanssa, että heti lomien jälkeen järjestetään elokuvatarkastamon ja elokuvaharrastajien tapaaminen, jossa pelisääntöjä pohditaan yhdessä - ettei lain tulkinta tuo yllätyksiä kummallekaan osapuolelle. Pietinen innostuu ajatuksesta, että elokuvaharrastajia voisi tapaamisessa olla edustamassa esimerkiksi Findie ry. Näin elokuvatarkastamokin saisi ajantasaista tietoa siitä, mitä harrastajelokuvan kentällä tapahtuu.

Siihen asti, Pietinen lupaa, elokuvaharrastajat voivat jatkaa toimintaansa kuten ennenkin.

Elokuvien ilmoittaminen K-18-leimalla ei kuitenkaan kannata, sillä 800 euron valvontamaksu tulee automaattisesti - tulkinnasta riippumatta.

EDIT: Muistin väärin elokuvatarkastamon edellisen ulostulon ajankohdan tässä asiassa. Se tapahtuikin jo vuonna 2007. Linkitin silloisen tiedotteen tuonne alkuun. Tein muutamia muitakin pieniäkin viilauksia.

Antichrist on totuus Avarasta luonnosta

Lars von Trierin Antichrist. Ajatuksia sekalaisessa järjestyksessä. Kannattaa lukea vain, jos on jo nähnyt tai ei aio katsoa, mutta tietää taustoista riittävästi.

- On vaikea ymmärtää elokuvatoimittajia, jotka näkevät elokuvassa mainitsemisen arvoiseksi vain väkivallan ja seksuaalisen kuvaston. Molempia on lopulta aika vähän. Tavallisessa viihteellisessä toimintaelokuvassa väkivaltaa on moninverroin. Toki se on tässä realistisempaa ja lihallisempaa, mutta eikö se nyt juuri ole inhimillisempää? Kaipaavatko elokuvakriitikot väkivaltaa, joka etäännytetään viihteeksi?

- Elokuvaa on tulkittu kuvaukseksi naisen ja miehen välisestä suhteesta. Voi olla, mutta jos sellaista kaipaa, siitä on paljon kiinnostavampiakin kuvauksia, esimerkiksi Kohtauksia eräästä avioliitosta. Antichristissa käsitellään paljon enemmän ihmisen suhdetta luontoon. En tiedä onko sekään koko ajan niin terävää analyysiä, mutta ainakin vähemmän romantisoitua kuin esimerkiksi Malickin elokuvissa.

- Elokuva on rakenteeltaan erikoinen: ikään kuin siinä olisi vain keskikohta ilman alkua ja loppua. Lars von Trier ei esittele henkilöhahmoja, ei odota, että katsoja samastuu, eikä myöskään anna lopussa aikaa tottua asioiden uuteen järjestykseen. Se tekee elokuvasta jonkin verran etäisen: Antichristissa ei ole sellaista melodramaattista viritystä kuin esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Idiooteissa ja Dancer in the Darkissa. Siinä suhteessa tämä on ehkä luontevaa jatkoa von Trierin pyrkimyksille kohti puhtaampaa elokuvaa. Dogma-julistuksessa luovuttiin valaistuksesta ja kamerajalustasta, Dogvillessä ja Manderlayssa luovuttiin lavasteista, nyt luovutaan katsojan manipuloinnista.

- Elokuvan kohtauksista puuttuu muutenkin von Trierin melodraamojen herkkyys. Tämä on ollut minusta määrätietoinen trendi, joka alkoi Dogvillestä. Lars von Trier vie katsojia koko ajan etäämmälle, mutta samaan aikaan pitää kuvat lähellä. Tämä on ehkä jonkinlainen vertigo-efekti, jossa samaan aikaan ajetaan kauemmas ja zoomataan lähemmäs. Tai toisin päin, en ole varma. Joka tapauksessa, näkymä on jollain tavalla enemmän lääketieteellinen kuin inhimillinen. Tämä heijastanee ohjaajan tämänhetkistä mielentilaa.


- Elokuva alkaa lapsen kuolemalla, joka on estetisoitu äärimmilleen. (Kuoleman estetisointi on jotain, mitä vain ihminen voi tehdä.) Sen jälkeen sukelletaan metsään, jossa kuolema ja kärsimys ovat vallitseva olotila. Kuolleen pojan äiti pui omaa syyllisyyttään, luonnossa taas syyllisyyttä ei ole. Kun pariskunta palaa luontoon, se tavallaan omaksuu luonnon pelikentän (jossa ei ole sääntöjä, ei oikeaa eikä väärää), mutta ei voi olla pelaamatta peliä ihmisen säännöillä. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa ihmisiä eläiminä ja eläimiä ihmisinä. Ja tästä narusta von Trier vetääkin: elokuvan eläimet tuntuvat paljon inhimillisemmiltä kuin ihmiset. Ihmisten toiminta näyttää järjettömältä, eläinten suunnitelmalliselta. Muistuttaa luontodokumenttia, eikö?

- Pariskunnan metsämökkiä kutsutaan Eedeniksi. Raamatun paratiisissa ihminen eli alkutilassa, jossa hän ei kyennyt syntiin. Antichrist ehdottaa tavallaan samaa. Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, ne syntyvät vasta ihmisen myötä. Ihmisen kosketus muuttaa kaiken joko hyväksi tai pahaksi. Tai - jos luonto onkin paha, onko pahuutta juuri se, että ei ole kykyä tehdä (tarkoituksellisesti) hyvää? Siis: taistelevatko maailmassa hyvä ja paha vai ihmisyys ja kaaos?

- Talouspuheessa yleensä vedotaan luonnonjärjestykseen, siihen että liiketoiminnassa ei ole oikeaa eikä väärää - parhaiten sopeutuva pärjää ja niin on hyvä. Irtisanomiset, lomautukset, optiot. Leikitään, että ihminen voi irtisanoutua kokonaan moraalista jollain elämän osa-alueella, mutta säilyä silti ihmisenä. Jos voisi, silloin nainen poraamassa reikää miehen jalkaan Eedenin puutarhassa ei tuntuisi meistä väärältä. Mutta se tuntuu. En silti väitä, että Antichrist olisi mikään tarkoituksellinen allegoria tästä. En, koska talousmiehet keksivät tämän allegoriansa ihan itse.

- Ehkä pahinta, pelottavinta tai ahdistavinta onkin se, kun ihminen ja luonto yhdistyvät: kun luonnon kaaos valjastetaan inhimillisen mielen käyttöön. Ehkä päähenkilönainen ympärileikkaa itsensä - ei vain päästäkseen irti seksuaalisuudestaan, vaan päästäkseen irti luonnosta. Tällainen ajatteluhan on vahvasti kristillisessä perinteessä.

- Elokuvan vaikuttavin kohtaus on minusta lopussa, kaiken jälkeen, kun miespäähenkilö raahautuu uupuneena, rampana ja todennäköisesti hyvin nälkäisenä läpi metsän kohti sivistystä. Hän löytää maasta marjoja. Ne ovat elokuvan valonpilkahdus: luonto ottaa ja luonto antaa. Inhimillistä on nähdä hyvyyttä siinä, missä ei luonnostaan (sic) ole merkityksiä. Toisaalta minulle jäi hieman epäselväksi mitä sen jälkeen tapahtuu. Yhtäkkiä Eeden täyttyy ihmisistä. Kumpi voittaa, ihminen vai luonto? En ole varma.

EDIT: Tuukka Tomperi kirjoittaa samoista ja muista asioista paremmin.

Yhteisöllisyyden hinta

Nuorten Ääni -toimituksen yleiskokous 23.3.2009

Esityslistan kohta 3. Tiedotus- ja kokousasiat.

Osa yhteistyökumppaneista haluaisi maksaa toimitukselle rahaa jutuista. Mitä rahoille tehdään?

Nuorten Ääni -toimituksen nuoret toimittajat ovat kohta kolme vuotta tehneet lehtijuttua ja tv-ohjelmia, joita ovat julkaisseet mm. Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Rahaa yhteistyössä ei ole liikkunut. Nuoret ovat saaneet äänensä kuuluville ja mediat ovat saaneet uutisia ja näkökulmia, joihin aikuisten toimittajien mieli ei enää taivu. Symbioosi on ollut hedelmällinen.

Tänä keväänä paine kävi kuitenkin sietämättömän suureksi. Yhteistyökumppanit kukin vuorollaan kyselivät, mille tilille juttupalkkiot voisi maksaa.

Asia otettiin esille toimituksen yleiskokouksessa. Puheenjohtaja Nelli kehotti läsnäolijoita pohtimaan parinsa kanssa, mitä asialle pitäisi tehdä. Otetaanko juttupalkkiot vastaan? Maksetaanko ne jutun toimittajalle, työryhmälle vai koko toimitukselle?

Muutaman minuutin parikeskustelun jälkeen ajatukset purettiin yhdessä. Päätös oli yksimielinen:

Juttupalkkioita voidaan ottaa vastaan jos

1) rahat käytetään toimituksen yhteiseen hyvään ja
2) palkkoiden maksaminen ei vähennä julkaistujen juttujen määrää

Osasin odottaa tällaista päätöstä, mutta silti nuorten yksimielisyys lämmitti nuorisotyöntekijän mieltä. Sekä toimituksen ahkerimmat työmyyrät että hieman kauempaa sivusta seuraavat halusivat kaikki, että rahat käytetään yhdessä. Kukaan ei toivonut, että jutun tekijä saisi palkkion itselleen. Ei, vaikka samat nuoret etsivät kuumeisesti kesä- ja iltatöitä saadakseen rahaa omaan käyttöön. Ja tämäkin siinä tapauksessa, että rahaa satuttaisiin saamaan. Tärkeämpää on saada tehdä juttuja.

Nuorten Ääni -toimitus on yhteisö, jossa kullakin jäsenellä on oma roolinsa. Mukana voi olla toimittamassa, kuvaamassa, johtamassa, seuraamassa, olla tuettavana tai tukemassa - tai vain hengaamassa. Nuorilla on omat tavoitteensa: yksi haluaa työkokemusta, toinen vaikuttaa, kolmas vain keskustella tärkeistä asioista.

Ilman ryhmää yksittäiset nuoret eivät voisi saavuttaa omia tavoitteitaan. Toisaalta - ilman yksittäisiä nuoria ryhmä ei voisi saavuttaa yhteisiä tavoitteitaan: saada nuorten ääntä kuulumaan mediassa, muuttaa mediaa, muuttaa maailmaa.

Sellainen pitää yhdessä.

Esityslistan kohta 6. Fiiliskierros.
Jokainen saa kertoa, miltä nyt tuntuu.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 5: Montaasi

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 3 - leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Perusasia 3
Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Montaasi

Kuvittele otos pienistä linnunpoikasista, jotka kirkuvat pesässään nokka auki. Ne ovat nälissään - kuten linnunpoikasten kuuluukin olla. Kuva saa aivan erilaisen merkityksen, jos sen jälkeen leikataan otokseen, jossa petolintu kaartelee pesäpuun yläpuolella. Nyt poikaset tuntuvat olevan hädissään.

Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Katsoja katsoo mihin haluaa ja näkee mitä haluaa. Aineellisten asioiden lisäksi pitäisi vielä pystyä käsittelemään myös aineetonta: käsitteitä, ajatuksia, tunteita. Ne syntyvät katsojan omassa päässä. Pelkkä tilassa ja ajassa rajaaminen ei siksi riitä. Tarvitaan rajaamista myös katsojan pään sisällä.

Yhdessä kuvassa on lähes rajattomasti tulkinnan mahdollisuuksia. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy huimasti: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. Elokuvaa katsoessaan katsoja täyttää koko ajan kuva-arvoitusta: mitä nyt tapahtuu, mitä se merkitsee, miten nämä kuvat liittyvät toisiinsa? Elokuva, jonka katsoja itse asiassa kokee, on sarja näitä johtopäätöksiä ja arvauksia.

Venäläinen elokuvantekijä ja -teoreetikko Leo Kulesov esitteli 1900-luvun alussa kuuluisaksi tulleen "Kulesovin efektin". Se oli sarja toisiinsa yhdistettyjä otoksia, joissa vuorottelivat miehen ilmeettömät kasvot sekä ruokalautanen, lapsi ja arkku. Kulesovin mukaan yleisö näki miehen kuvassa eri tunnetiloja riippuen siitä, mihin kuvaan kasvot oli leikkaamalla yhdistetty.

Kulesovin mukaan elokuva koostuu irrallisista palasista ja niiden yhdistelmistä. Oleellisinta ei ole, mitä nuo palaset sisältävät vaan se, miten ne on toisiinsa yhdistetty. Ajattelutapa oli ominainen varhaiselle neuvostoelokuvalle. Kulesovin aikalainen Dziga Vertov kutsui elokuvaa kinosilmäksi (kinoglaz), joka on ihmisen silmää täydellisempi. Se liikkuu vapaasti tilassa ja ajassa ja yhdistää näkemäänsä uudeksi todellisuudeksi.

Leikkausta mietittiin 1900-luvun alun Venäjällä ylipäätään aika paljon - paljon enemmän kuin nykyelokuvassa. Jälkipolville tunnetuksi jäi erityisesti elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kehittämä montaasiteoria, joka eritteli leikkauksen lainalaisuuksia aina rytmistä tonaalisuuteen ja harmonioihin. Elokuvan perusasioiden näkökulmasta yksi lainalaisuus on kuitenkin ylitse muiden: Kulesovin efektin havainnollistama intellektuaalinen montaasi.

Yksinkertaisimmillaan älyllinen montaasi tarkoittaa sitä, että kahdesta peräkkäin leikatusta kuvasta syntyy kolmas merkitys, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa. Kun auton kuvasta leikataan kuvaan, jossa on mustaa lunta, näkee katsoja kuvasarjan ympäristön saastumisesta. Jos auto ja lumi olisi näytetty samassa laajemmassa kuvassa, katsoja tuskin olisi huomioinut niiden välistä yhteyttä.

Leikkaus ei siis ole vain kahden ajanviipaleen liitos - se on kohta, jossa ajatukset törmäävät ja synnyttävät uusia ajatuksia.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Montaasi

• Tehtävänä on esitellä jokin asia tai ilmiö hyvässä ja huonossa valossa montaasin avulla.
• Aihe voi olla esimerkiksi "Suomi", "autoilu" tai "oma koulu".
• Valitusta aiheesta tehdään kaksi videota. Ensimmäisessä aihe esitellään positiivisessa valossa, jälkimmäisessä negatiivisessa. Apuna käytetään älyllistä montaasia: kuvataan peräkkäin otoksia, jotka yhdessä luovat halutun vaikutelman.
• Videot kuvataan suoraan kameralle, eikä niitä tarvitse leikata.

Tämä on sarjan viimeinen osa. Palaan asiaan, kun kirjoitustyö etenee. Sillä välin - kommentoikaa!

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 4: Leikkaaminen

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 2 - Elokuvaaminen on rajaamista

Perusasia 3
Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Elokuvassa on aina vähintään kaksi leikkausta: alussa ja lopussa. Valvontakameran kuvassa ei ole leikkauksia, siksi se ei ole elokuvaa - se on vain toisenlainen versio kaukoputkesta. Leikkaus ei ole kuitenkaan vain kuvaa ja aikaa rajaava ääriviiva, se on myös liitos. Kun kaksi kuvaa yhdistyy, syntyy aina jotain uutta.

"Kun tapahtuma on mielenkiintoinen ja näet todella mitä tapahtuu, voit käyttää pitkiä kuvia. Usein hyvin pitkä otos samasta kuvakulmasta voi kuitenkin olla tylsä. Suosi siis useampia lyhyitä otoksia." (JVC:n videokuvausopas)

Huonolla videokurssilla opetetaan, että kohtausta kuvatessa kuvakulmia kannattaa välillä vaihtaa, jotta elokuva ei kävisi katsojalle pitkäveteiseksi. Neuvo kuitenkin johtaa ojasta allikkoon. Kameran paikan vaihtaminen leikkaamalla ei nimittäin vaihda vain kuvakulmaa, vaan luo väistämättä myös uuden hetken ja uusia merkityksiä. Siksi leikkauksen kanssa pitää olla tarkkana.

Ajan veistäminen

Leikkaamista voi ajatella yksinkertaistettuna näin: Yksi otos rajaa yhden hetken, jonka katsoja tulkitsee yhdeksi tapahtumaksi. Esimerkiksi, kun näytämme otoksen, jossa mies astuu huoneeseen, ja kysymme katsojalta, mitä kuvassa tapahtui, hän todennäköisesti vastaa, että kuvassa mies astui huoneeseen. Hän ei vastaa, että mies käänsi kahvaa, avasi oven, astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään. Ja tosiaan, että siinä sivussa mies vilkuili epävarmana ympärilleen, puri alahuultaan ja sulki hetkeksi silmänsä.

Entä jos jokainen näistä tapahtumista olisi näytetty omana kuvanaan?

Kaikki elokuvan tapahtumat ovat katsojan tulkintoja siitä, mitä kuvassa näytetään. Leikkaukset rytmittävät näitä tulkintoja. Koska jokainen kuva näyttää katsojalle jonkin rajatun hetken, on katsojalla oikeus olettaa, että juuri tällä hetkellä on merkitystä - ja niin katsoja myös tekee: hän tulkitsee hetken ensin tapahtumaksi, sitten merkitykseksi.

Jos kuvakulmaa vaihdetaan videokurssin ohjeiden mukaan vain kuvakulman vaihtamisen ilosta, katsojaa johdetaan jatkuvasti harhaan. Mielenkiinto kyllä herää aina hetkittäin, koska elokuva viestii: tässä on uusi merkitys. Ja tässä. Ja tässä. Jos leikkaukset kuitenkin ovat sattumanvaraisia, myös katsojan luomat merkitykset ovat sitä. Jos kohtauksessa ei tosiasiassa ole merkityksiä useamman kuvan tarpeisiin, pitäisikö kuvia vähentää? Entä jos se tekeekin kohtauksesta tylsän? Pitäisikö merkityksiä lisätä?

Ajan manipulointi

Kun aikaa halutaan tiivistää, voidaan hyödyntää elliptistä kerrontaa ja jättää näyttämättä ne hetket, jotka eivät ole olennaisia. Toisin sanoen: kohtaus rakennetaan useammasta eri hetkestä.

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen ja puree alahuultaan. Mies astuu avonaisen ikkunan eteen. Mies avaa laatikon ja ottaa sieltä aseen ja poistuu kuvasta. Kellon viisari osoittaa kahtatoista, kuuluu sulkeutuvan oven ääni.

Tällä tavalla leikattuna pidempikin tapahtuma voidaan esittää hyvinkin lyhyesti. Samalla tavalla voisimme venyttää lyhyttä tapahtumasarjaa pidemmäksi piirtämällä ajan ääriviivat hieman eri tavalla:

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen, puree alahuultaan, ja astuu peremmälle huoneeseen, kuvaan jää miehen perässä sulkeutuva ovi. Varjo liikkuu seinällä, kun mies kävelee huoneen poikki. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä, mies astuu kuvaan. Kadulla on ihmisiä. Mies katsoo ulos.

Ja niin edelleen. Ajan manipuloiminen leikkaamalla on käytännöllistä, mutta luo aina myös uusia merkityksiä.

Jatkuvuusleikkaus

Jatkuvuusleikkaus tarkoittaa tyyliä, jossa leikkauskohdat pyritään häivyttämään katsojalta. Mekanismi pyrkii esittämään ajan katkeamattomana hetkenä, jossa vain kuvan rajaukset muuttuvat. Tyyliä käytetään erityisesti elokuvissa, joissa katsojan huomio halutaan kiinnittää nimenomaan näyttelijöiden vuorovaikutuksen synnyttämiin merkityksiin, ei kuvalliseen kerrontaan. Tyyli ei elokuvakerronnan perusasioiden valossa ole oikea tai väärä - se vain ei ole kovin elokuvallinen, koska se häivyttää kuvan ajallisen rajauksen merkityksen.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Harjoitus: Kolme kuvaa

• Valitaan tapahtuma, esimerkiksi: Tyttö lähtee ulos.
• Kuvataan ensin tapahtuma yhdellä kuvalla.
• Jaetaan tapahtuma kolmeen pienempään tapahtumaan, esimerkiksi: tyttö laittaa kengät jalkaan, tyttö poistuu ovesta, ovi sulkeutuu.
  
• Kuvataan jokainen tapahtuma omalla kuvallaan.
  
• Katsotaan elokuvat ja pohditaan, miten kerronnan luomat merkitykset muuttuivat.

Ellipsi

• Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
• Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
• Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 3: Rajaus

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Perusasia 2
Elokuvaaminen on rajaamista

Kuvataiteilijalta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taiteilija vastasi: otan vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Elokuvan kuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kerran kameran rec-nappulaa. Se, mikä näkyy kameran ruudulla, tallentuu. Kun nappulaa painetaan uudestaan, tallennus loppuu. On veistetty pala aikaa. Ei kuitenkaan kaikkea, mitä tuona hetkenä maailmankaikkeudessa tapahtui, vaan marginaalisen pieni rajaus siitä.

Elokuvan kuvaaminen on siis rajaamista kahdessa suhteessa: tilassa ja ajassa. Mistään muotoseikasta ei ole kysymys, koska aikaa ja tilaa on äärettömästi. Kuvaaja valitsee sen pienen olennaisen näkymän siihen olennaiseen hetkeen, joka hänestä on merkityksellinen.

Samalla tavalla kuin kuvanveistäjä etsii kivestä hevosta, havainnoi kuvaaja todellisuutta ja rajaa pois sen, mikä ei ole hänen elokuvaansa.

2.1 Rajaus tilassa

”Kaukaa katsoen kaupunki, maaseutu ovat kaupunki ja maaseutu; mutta mitä lähempää katsoo ne ovat taloja, puita, kattotiiliä, lehtiä, ruohoa, muurahaisia, muurahaisen jalkoja, loppumattomiin.”

Claude Pascal

Kun asetamme kameran asemalaiturille kuvaamaan saapuvaa junaa, teemme päätöksen siitä, mitä haluamme katsojalle näyttää. Näytämmekö junan? Vain osan siitä? Näytämmekö aseman? Entä junaa odottavan väkijoukon? Näytämmekö kerjäläisen, joka istuu asemalaiturin reunalla? Kuten "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"-harjoitus osoittaa, minkä tahansa rajauksen sisällä on valtavasti informaatiota. Kuvan rajaus ja sommittelu vaikuttavat olennaisesti siihen, mikä kuvan kohteista kiinnittää katsojan huomion.

Ihmisen katse tulkitsee. Kun naputtelemme tietokoneen ruudulle yksinkertaisen hymiön :-) näemme itse asiassa iloiset kasvot. Kun menemme huonekalukauppaan, näemme satoja huonekaluja, jotka ovat kaikki hyvin erinäköisiä. Silti sekunnin murto-osassa pystymme erottelemaan ne tuoleihin, pöytiin, sohviin, hyllyihin ja kaappeihin. Hyvin pienikin vihje riittää informaation välittämiseen. Kuva muurahaiskeosta puun juurella riittää kertomaan, että ollaan metsässä. (Kuvassa siis on metsä, vaikka se ei näy!) Jos kokonaista metsää yritettäisiin kuvata ilmasta käsin, saattaisi katsoja nähdä kuvassa maan, vaikkei ruudulla muuta olisikaan kuin puita.

Kamera ei tee tällaista tulkintaa, vaan kuvaa sen, mitä linssin edessä näkyy. Siksi kuvaajan pitääkin olla tarkkana ja tulkita omia havaintojaan jatkuvasti. Miten kuvaan sen mitä näen? "Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Ajattele kuvanveistäjää ja hevosta. Kymmenestä mielenosoittajasta voidaan saada iso joukko, jos kuva rajataan niin, ettei siihen jää tyhjää tilaa. Katsoja näkee mielenosoituksen ja tulkitsee ehkä, että se jatkuu kuvan reunojen ulkopuolella. Toisaalta suurikin mielenosoitus saattaa näyttää pieneltä, kun se kuvataan suuren eduskuntatalon rappusilla. Elokuvassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Pää kamerana

• Tämä sopii erityisesti nuoremmille oppilaille, mutta sopii lämmittelyharjoitukseksi myös vanhemmille.
• Oppilaat jakautuvat pareihin, joista toinen on vuorollaan kuvaaja ja toinen kamera.
• Kamera sulkee silmänsä. Kuvaaja rajaa näkymän viemällä parinsa haluamaansa paikkaan tilassa ja asettaa kameran (eli parinsa pään) sopivalle korkeudelle ja asentoon.
• Kun kamera on paikallaan, kuvaaja antaa parilleen merkin esimerkiksi napauttamalla sormellaan kameran ohimoa.
• Kamera ottaa kuvan avaamalla silmänsä hetkeksi, räpäyttäen. Sen jälkeen hän kertoo kuvaajalle, mitä näki.
• Ennen tehtävää voidaan tehdä yhdessä pieni kokeilu: kukin sulkee silmänsä, asettaa oman nyrkkinsä silmiensä eteen ja ottaa kuvan. Pelottavaa!

Google earth

• Tehtävässä yritetään tunnistaa maantieteellisiä paikkoja Google Earth -ohjelman ilmakuvista. Samalla opitaan tekemään havaintoja ja ymmärtämään kuvan rajaamista.
• Opettaja tai joku oppilaista on tehtävänantaja, joka valitsee Google Earth -ohjelmasta näkymän johonkin paikkaan maapallolla. Paikka voi olla kotikaupungin kaupunginosa, Euroopan suurkaupunki, Suomen vesistö... mahdollisuudet ovat rajattomat! Sopikaa kuitenkin yhdessä, minkätyyppisestä kohteesta on kyse.
  
• Näkymä zoomataan oikein lähelle, pieneen yksityiskohtaan. Asetuksista otetaan pois päältä kaikki tekstit ja grafiikat. Sen jälkeen kuva heijastetaan videotykillä luokan seinälle.
  
• Samalla kun näkymää pikkuhiljaa laajennetaan, oppilaiden tehtävänä on ratkaista kuva-arvoitus: mistä paikasta on kysymys?
• Tehtävä sopii hyvin vaikkapa eri vesistöjen opetteluun maantiedon tunnilla. Miettikää myös, voisiko samankaltaisen tehtävän tehdä jotenkin videokameralla?

Havainnointi on kuin urheiluselostus

• Urheiluselostajan pitää tehdä jatkuvasti havaintoja ja kertoa niistä yleisölle. Kuvaaminen on usein samanlaista!
• Valitkaa yhdessä jokin paikka esimerkiksi koulusta tai koulun pihalta. Kukin oppilas saa vuorollaan tehtäväksi seisoa tuossa paikassa minuutin (tai muun sovitun ajan), tehdä havaintoja ympäristöstään ja kuvata ne videokameralla - samalla selostaen, mitä kuvassa tapahtuu tai näkyy.
• Esimerkiksi: "lintu lentää taivaalla", "rehtorin auto on pölyinen", "täällä tuulee" tai "kello on kohta kolme".
• Tehtävä ei ole helppo! Kuvaajan pitää samaan aikaan tehdä havaintoja, kuvata ja selostaa. Ja aika kuluu...
• Kun videot on kuvattu, ne katsotaan ilman ääntä. Muut oppilaat yrittävät arvata, mitä havaintoja kameralla on pyritty esittämään. Oikeasta arvauksesta saa pisteen sekä kuvaaja että arvaaja.
• Harjoituksessa huomataan, että useimmat havainnot eivät välity katsojalle sellaisenaan. Katsojat saattavat tehdä kiinnittää kuvassa huomion aivan eri asioihin kuin kuvaaja ja tehdä niistä aivan omia tulkintojaan.

2.2 Rajaus ajassa

Kun kerromme tarinaa, voimme vaihtaa aikamuotoa preesensin, imperefektin, perferktin ja pluskvamperfektin välillä: juna saapuu asemalle, juna saapui asemalle, juna on saapunut asemalle, juna oli saapunut asemalle. Elokuva tapahtuu aina preesensissä: juna saapuu juuri nyt, ikuisesti.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ajatteli, että elokuva on ainoa taidemuoto, joka tallentaa aikaa. Tarkovskille elokuva oli ajan veistämistä. Kun painamme rec-nappulaa, emme tallenna vain sitä näkymää, joka on kameran ruudulla, vaan sen ajan, joka jää nappulan painallusten väliin. Kun katsomme elokuvaa, katsomme siis aikaa.

Elokuvantekijän kannalta olennainen kysymys on siis: miksi tämä hetki on merkityksellinen? Samalla tavalla kuin hän rajaa kuvan reunojen ulkopuolelle asioita, jotka eivät kuulu elokuvaan, hän rajaa asioita kuvan ajan ulkopuolelle. Hetki, jolloin rec-nappula painuu pohjaan ja alkaa tallentaa aikaa, on yhtä merkityksellinen kuin kivestä veistetyn hevosen ääriviiva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

Lumière-elokuva

• Ajan ja tilan rajaamista voi harjoitella tekemällä oman Lumière-elokuvan. Harjoitusta voidaan pohjustaa katsomalla esim. YouTubesta aitoja Lumière-veljesten elokuvia 1800-1900 -lukujen vaihteesta.
• Elokuva tehdään asettamalla kamera jalustalla yhteen paikkaan. Kun näkymä on rajattu sopivaksi, kuvataan noin minuutin mittainen otos.
• Elokuva on dokumentaarinen - kuvattua tilannetta ei siis lavasteta eikä näytellä.
• Kuvaajan tehtävä on tallentaa sellainen hetki ja näkymä, joka sellaisenaan on kiinnostava ja merkityksellinen. Kuvaajan kannattaa etsiä tapahtumia, koska niissä näkyy ajan kuluminen. Tapahtumat voivat olla myös hyvin pieniä: esimerkiksi tuulessa heiluvia lehtiä tai bussia odottavia ihmisiä.
  

2.3 Elliptinen rajaus

Sulje hetkeksi silmäsi ja kuvittele oma elämäsi vilisemään filminauhana silmiesi edessä. Mitä näit? Todennäköisesti et nähnyt pikakelausta koko elämästäsi vaan yksittäisiä hetkiä, joiden välistä saattoi puuttua vuosia. Tämä on elliptistä kerrontaa.

Ellipsi on toinen nimi kolmen pisteen merkille "...", jolla merkitään lauseessa pois jätettyjä sanoja. Elokuvassa elliptisyys tarkoittaa sitä, että jotain kerrontaan kuuluvaa on rajattu pois näkyvistä. Toisin kuin se kivi, joka on veistetty irti hevospatsaasta, elliptisen rajauksen ulkopuolelle jäävä ei kuitenkaan katoa, vaan katsoja täydentää puuttuvat kohdat: Kun päähenkilö poistuu hetkeksi kuvasta, hän ei lakkaa olemasta. Uutistenlukijalla on myös vartalo, vaikka kuvaan olisi rajattu vain pää. Asemalle saapuu kokonainen juna, vaikka kuvattaisiin vain junan pyöriä. Elokuvan kohtaus loppuu siihen, että mies laittaa hatun päähänsä ja vetää takin harteilleen. Seuraavassa kohtauksessa hän kävelee jo kadulla. Tiedämme, että mies astui ulos talosta, vaikka sitä ei näytetty.

Elokuva ei kerro mitä tapahtuu vaan näyttää sen. Tapahtuma on aina katsojan tulkinta. Siksi on myös mahdollista tehdä elokuva jostain tapahtumasta ilman, että sitä näytetään - katsojan tulkinta riittää. Esimerkiksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö astuu huoneeseen, voidaan kuvata niin, että näytetään vain muiden huoneessa olevien reaktiota. Elliptiset ratkaisut kutittavat katsojan mielikuvitusta: tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta joudumme itse kuvittelemaan sen.

Aiheeseen liittyviä harjoituksia:

Ellipsi

• Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
• Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
• Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)