Ihmeiden vuosikymmen

Eräs elokuvaharrastajakollegani pyysi, että listaisin kuluneen vuosikymmenenen omasta mielestäni parhaat leffat. Ilmeisesti jostain masokistisesta uteliaisuudesta, sillä elokuvamakuni on hänen mielestään ollut aina aika erikoinen.

Erikoisuutta säestää se, etten ole elokuvantekijäksi mikään kovin ahkera elokuvankatsoja, enkä ole nähnyt moniakaan niistä 2000-luvun elokuvista, jotka esimerkiksi IMDB:n top-listaa valaisevat. Vuosikymmenen elokuvista minulla ei olisi siis paljon sanottavaa.

Mutta! Koska olen kuluneen vuosikymmenen aikana kuitenkin nähnyt useita muita elokuvia, jotka ovat hurjan paljon vaikuttaneet siihen, miten minusta tuli minä ja miten omista elokuvistani tuli sellaisia kuin niistä tuli, on jonkinlaisen listan tekemisessä varmasti joku mieli - ainakin eräänlaisena henkilökohtaisena tuoteselosteena.

Pahoittelen jo etukäteen kaikkia ylisanoja.

Yhdeksän tärkeintä 2000-luvulla näkemääni elokuvaa jossain järjestyksessä

Magnolia, Paul Thomas Anderson (1999)

On olemassa joukko ihmisiä, joiden mielestä loppupuolen kuuluisa sadekohtaus pilasi muuten hyvän ja loogisen elokuvan. En kuulu heihin. Minusta kohtaus on fantastinen, sanan kaikissa merkityksissä, ja historiankirjoihin kelpaava esimerkki siitä, mitä juuri elokuvalla voi tehdä. Näin tämän heti vuosikymmenen alussa, eikä se ehkä kaikkien Bergmanien ja Tarkovskien jälkeen tekisi aivan samanlaista vaikutusta. Mutta silloin teki ja todennäköisesti se on osasyyllinen niiden Bergmanien ja Tarkovskien katsomiseen.

Toisen kerroksen lauluja, Roy Andersson (2000)

Tämän näin joulupäivänä vuonna 2000. Kun astuin ulos Bio Rexin takaovesta, maailma näytti peruuttamattomasti erilaiselta. Roy Anderssonin ihmeellinen elokuva selitti pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavalla, johon peruskoulu ja lukio eivät pystyneet.

Suloinen ikuisuus, Atom Egoyan (1997)

Tästä surumielisestä, monena kerroksena vaivattomasti avautuvasta elokuvasta löysin ohjaaja Atom Egoyanin, näyttelijä Sarah Polleyn sekä lumoavan eri aikatasoilla lipuvan kerrontatavan, jota itse sovelsin elokuvassani Emma.

In the Mood For Love, Wong Kar-Wai (2000)

En vieläkään muista kovin tarkkaan, mitä tässä elokuvassa tapahtuu, vaikka olen nähnyt sen useasti. Mutta muistan ne hidastetut kuvat, joissa elokuvan teemamusiikki soi, ja toisensa ohittavat katseet. Kävin katsomassa tämän uudestaan eräässä seurassa, joka sanoi, että elokuvasta olisi voinut leikata puolet pois.

Kolme väriä: Punainen, Krzysztof Kieslowski (1994)

Trilogian viimeinen osa kolahti minuun eniten ja siinäkin vasta aivan elokuvan loppu, Valentinen televisiokuvaan pysäytetyt kasvot punaisella taustalla. Yhtäällä täysin sattumanvarainen hetki tragedian keskellä ja toisaalla hallituissa studio-olosuhteissa laskelmoitu mainoskuva, "The Breath of Life". Ja yhtäkkiä ne ovat yhtä. Vaikea sanoa mitä se merkitsee, mutta jotain pysäyttävän lohdullista siinä on.

Veronikan kaksoiselämä, Krzysztof Kieslowski (1991) 

Tämä on mainittava Preisnerin vaikuttavan musiikin vuoksi. Lisäksi: Kieslowskin pyhä mutta saarnaamaton humanismi on varmasti ollut välttämätöntä maailmalle. Missä olisimme, jos meillä ei olisi eurooppalaisia elokuvia?

Fanny ja Alexander, Ingmar Bergman (1982)

Olen katsonut kahdesti joulun aikaan tämän tv-version. Muodon, tunnelman ja tematiikan kehittelyn funktionalistinen täsmällisyys yhdistettynä pinnan alla tapahtuvaan hahmottoman ja selittämättömän kuohuntaan herättää katsojassa ihmetystä ja elokuvantekijässä kunnioitusta. Tämä on tärkeällä tavalla tasapainottava elokuva siksikin, että minun on pakko uskoa, että sellainenkin elokuva, jossa on vahva tarina, voi olla hyvä.

La Dolce Vita, Federico Fellini (1960)

Fellinin rönsyilevä kerronta olisi väsyttävää, ellei se hetkittäin tiivistyisi sellaisiin täsmällisiin hetkiin kuten Mastroiannin esittämän miehen ja tytön viimeinen katse rannalla, ja kuviin kuten rannalla makaava valtava rausku. Fellinin vaivattomassa mutta suureellisessa ilmaisussa on jotain hieman kadehdittavaa. Se on hyvin elokuvallista.

Peili, Andrei Tarkovski (1975)

Kun elokuva loppui, minusta tuntui heti, että haluan katsoa sen uudestaan. En siksi, että olisin halunnut toistaa katsomiselämyksen, vaan samasta syystä kuin lehmä märehtii ruohonsa. Peili on Tarkovskinkin tuotannossa jollain tavalla ainutlaatuinen kristalli, puhtaasti elokuvallinen kokemus, jonka sisällön selostamisessa sanoin ei ole mieltä. Se avautuu vain katsomalla, mutta ei tyhjene siihen. Silti siinä ei ole mitään keinotekoista, vaikeaselkoista tai tarkoituksellisesti arvoituksellista.

Ohjaaja Peter Greenaway väitti vuosikymmenen alussa, että todellista elokuvaa ei ole vielä tehty. Jos niitä kuitenkin on tehty yksi – sanoisin, että se on Peili.

Pieni mediakasvatusportaali

Vuodenvaihteen kunniaksi päivitin Pienen mediakasvatusportaalini ulkoasun uudelle vuosikymmenelle. Portaaliin olen kerännyt niitä mediakasvatusmateriaaleja, joita olen itse ollut tekemässä. Samalta sivulta löytyvät mm. opinnäytetyö Videokamera koulutyössä, Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas, käsikirjoituskortit ja uusi Kamerakynäpakka.

Kaikki materiaali on (melko) vapaasti käytettävissä!

Sinun aktivistisi eivät ole sinun

Pohjalainen maatilan isäntä pyysi eläinaktivistia kertomaan, millaisissa oloissa kasvaneeseen sikaan hän olisi tyytyväinen - isäntä toimittaisi hänelle sellaista. Käynnissä oli suora A-talkin lähetys, aiheena eläinten huono kohtelu suomalaisilla tehotuotantotiloilla.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Anne Nieminen ei tarttunut syöttiin: hänestä eläinten kasvattaminen ruoaksi on lähtökohtaisesti väärin, eikä sitä voi oloja parantamalla korjata. Hän ei halunnut pohtia lihansyöjien puolesta, millaista olisi hyvä tuotanto - koska sellaista ei ole.

Mitä ihmettä Nieminen ajatteli, ajattelin! Hänellä oli sikamaisen hyvä tilaisuus määritellä eettisen eläintuotannon kriteerit suorassa lähetyksessä, valtakunnan ykköskanavalla, prime-time-aikaan. Hänellä oli tilaisuus astua pienen eläinaktivistien ryhmän edustajan saappaista koko lihaa syövän Suomen kansan edustajaksi, nostaa eläinaktivismin imago marginaalista kohti valtavirtaa! Mutta sitä hän ei tehnyt. Lihatuotanto ei saanut minkäänlaista myönnytystä. Eläinaktivismi vahvisti leimaansa marginaaliliikkeenä. Tilaisuus oli menetetty, ajattelin.

Minua harmitti.

Myöhemmin, kauan ohjelman jälkeen, Niemisen jääräpäisyys alkoi kuitenkin viehättää minua. Tai oikeastaan se herätti kunnioitusta. Aktivisti piti kiinni omasta periaatteestaan, vaikka varmasti tiesi, ettei se olisi parasta julkisuutta hänen edustamalleen asialle. Sellaista keskustelijaa on helpompi uskoa, etenkin aiheessa, joka on eri intresseistä tahmainen.

Silti, vasta eilen Sikatehtaat-blogia lukiessani ymmärsin, mikä minua  todellisuudessa harmitti. A-talkin eläinaktivisti ajoi jääräpäisesti eläinten asiaa - ei minun asiaani. Minä kun haluaisin jatkaa lihansyöntiäni niin kuin ennenkin! Haluaisin ostaa paremmissa olosuhteissa tuotettua lihaa, jotta voisin perustella itselleni sen syömisen. En haluaisi opetella pois vanhoista tavoistani.

Minua harmitti, ettei kukaan ole noussut yhtä määrätietoisesti puolustamaan minun oikeuksiani syödä eettistä lihaa. Tai etten minä itse ole tehnyt niin. Niin - mitä olen tehnyt? Olen ostanut silloin tällöin luomumetvurstia lähikaupasta ja pari kertaa luomujauhelihaa siitä Lauttasaaren suuremmasta K-marketista, joka on sen verran kauempana, ettei sinne aina jaksa kävellä. Se on ilmeisesti ratkaisevasti vähemmän kuin eläinaktivistien panos, sillä en ole päässyt puhumaan siitä suoraan lähetykseen.

Siis: Kun aktivisti puhui televisiossa eläinten oikeuksista, minä mietin omiani.

Silti epäilen, että kategoriset vaatimukset eläintuotannon lopettamisesta eivät koskaan tule parantamaan tuotantoeläinten hyvinvointia niin paljon kuin maltillisemmat toiveet paremmista kasvatusolosuhteista.

Mutta se taas ei ole aktivistien syy - vaan minun.

(Ylläoleva kuva on Lars von Trierin dokumenttielokuvasta Viisi Kampitusta, jossa ohjaaja Jörgen Lethin piti kuvata kuuluisa lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen uudelleen viisi kertaa eri sääntöjen mukaan. Yltäkylläinen ruokailukohtaus kuvattiin kamalimmassa Lethin tietämässä paikassa, Mumbain slummissa.)

Mitä meistä tuli

Tämä on selvästi Idols-sukupolven tuotos. Siis 1980-luvulla syntyneiden ja laman alla kasvaneiden, joiden unelmat ovat karanneet kauas todellisuudesta. Heillä on kova usko siihen, että mitä tahansa voi oppia matkimalla ammattilaisia. 

Leena Virtasen elokuvakritiikki Helsingin Sanomissa oli varmasti yksi syksyn odotetuimmista elokuvakritiikeistä. Ei ehkä maailmanlaajuisesti eikä kansallisesti, mutta luulisin, että Miika Ullakon ja muiden Misty Friday Films -harrastajaryhmän jäsenten uteliaisuus täytti isommankin tarpeen. Takana oli kolme vuotta intohimoista elokuvantekoa taskurahoilla ja edessä aika historiallinen Mitä meistä tuli -harrastajaelokuvan elokuvateatteriensi-ilta.

Sikäli on harmi, että tämä Virtasen odotettu kritiikki oli niin hölmö ja huolimattomasti ajateltu.

Mitä meistä tuli on elokuva, josta voi perustellusti sanoa monenlaista, mutta sukupolvien yli heitetty vihjaus  että tekijät olisivat olleet liikkeellä katteettomin haavein, kuuluisuuden janossa ja vailla itsekritiikkiä, on paitsi vähän epäreilu myös epätosi. Sen näkee katsomalla elokuvaa: Mitä meistä tuli on tehty ahkerasti, kunnianhimoisesti, sydämellä - ja kokonaan ilman palkkaa. Mahdollisen esikuvien matkimisen lisäksi takana on vuosikausia kovaa työtä. Se, että elokuva lopulta päätyi Finnkinon valkokankaalle, oli ehkä alussa unelma, mutta kovin todelta se nyt näyttää.

Mitä Virtanen sitten tarkoitti? Ehkä Idols-tuomarisukupolven edustajan kädessä oli vasara - silloin kaikki näyttää nauloilta.

Itse pidin kovasti saman tekijäryhmän edellisestä pitkästä elokuvasta Graffiti meissä. Kirjoitin siitä näin:

Juuri tekijöiden ennakkoluulottomuus, into ja välinpitämättömyys totuttuja tekemisen kaavoja kohtaan tekivät tästä leffasta niin mainion. Todennäköisesti ne myös tekivät siitä ylipäänsä mahdollisen.

En olisi pannut vastaan, jos se (Graffiti meissä) olisi rohjennut kulkea hieman kauemmas tutusta tarinastaan, ollut mietiskelyiltään hieman monitasoisempi ja johtopäätökseltään uskaliaampi, mutta yhtä kaikki: elokuva on hyvä. Etenkin näyttelijätyön välittömyys ja tarinan monet omaehtoiset kohtaukset vakuuttivat. Uskon, että suuri kiitos tästä kuuluu Miika Ullakon hurjalle draiville ohjauksessa ja ideoinnissa.

Pitkälti samat huomiot pätevät tähän uuteen leffaan. Muutamia varauksia haluan kuitenkin jättää.

Mitä meistä tuli on mittakaavaltaan edeltäjäänsä isompi elokuva. Siksi siinä häiritsee edeltäjäänsä enemmän se, että tilanteiden ja henkilöiden läpi juostaan välillä hengästyttävällä tahdilla. Tässäkin elokuvassa olisin kaivannut tarkempia havaintoja, perusteellisempia pohdintoja ja tuoreempia avauksia. Mielisairaala, vankila ja järjestäytynyt rikollisuus tuntuvat monin paikoin nopeasti maalatuilta lavasteilta, joihin uskominen on pelkästään katsojan hyvän tahdon varassa. No, hyvä tahto on uusiutuva luonnonvara, mutta vastineeksi olisin halunnut enemmän kuin melko tavanomaisia tunne-elämyksiä.

Välitön ja tuore näytteleminen kulkee taas mukana elokuvan alusta loppuun. Mutta toisin kuin edeltäjässään, tässä se myös keskeytyy jatkuvasti - lähinnä venäläisten gangstereiden tarinaan liittyvissä kohtauksissa. Täältä blogin takaa voi vain arvailla syitä, mutta vaikuttaisi siltä, että Ullakon villi ohjaus on tarttunut parhaiten oman sukupolven näyttelijöihin.

Monessa kohdassa elokuva jää käsikirjoituksensa vangiksi: tuntuu kuin arkiset, hyvin näytellyt ja ohjatut roolihahmot olisivat pudonneet kaninkolosta outoon tarinaan, joka vie heitä mukanaan kohtauksesta toiseen. Lavasteet tulevat taas mieleen, jossain hyvin ei-konkreettisessa merkityksessä.

Mutta kaikkina niinä hetkinä, kun Mitä meistä tuli on vireessä, se rokkaa tavalla, jota elokuvateattereissa liian harvoin näkee. Ehkä se, että koko kuvausryhmä on uskonut elokuvansa tärkeyteen, näkyy kohtauksissa energiana, jota ei saa rahalla. Katsomoon välittyy puhdasta taiteen tekemisen iloa - kuin hyvällä keikalla.

Suurin kiitos kuulunee kuitenkin ohjaaja Ullakolle, joka on selvästi aivan poikkeuksellinen tapaus. Epävireisten kohtausten joukossa on paljon elokuvallisia kristalleja, joista hienoimpana jäi mieleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -kappaleen käyttö elokuvan pohjustamiseen introssa ja myöhemmin metafyysisenä levähdyspaikkana tarinan kiireisimmässä kohdassa. Tai liitutaululle piirretty unelma, tulevaisuuden käsikirjoitus. Näissä kristalleissa tarinankerronta muuttui elokuvakerronnaksi.

Elokuvassa on rönsynsä, epätasaisuutensa, ylipituutensa ja hölmöytensäkin, mutta luulen silti, että pahinta mitä sille olisi voinut tapahtua, olisi ollut ammattituottajan ja elokuvasäätiön kultainen kosketus.

Edellinen elokuvateatterissa näkemäni kotimainen uutuus oli Dome Karukosken Kielletty hedelmä. Sen Mitä meistä tuli pesee mennen tullen. Karukosken kiiltokuvitelma ei edes yrittänyt olla totta, eikä siksi minkäänlaista totuutta tavoittanutkaan. Kun käsikirjoittaja, tuottaja, rahoittajat ja ohjaaja ovat kukin vuorollaan karsineet kiinnostavasta teemasta kaikki kulmat, on lopputulos luontevaa jatkoa vain ennen elokuvaa esitettävälle ylipitkälle ja äärimmäisyyksiin asti laskelmoidulle mainospotpurille. Tai Katja Kallion, Neil Hardwickin ja Jarkko Hentulan Jos rakastat -trailerille, joka varmasti juuri Mitä meistä tuli -näytöksessä näytti erityisen naurettavalta.

Sellaista kohtaloa en toivoisi Ullakon visioille tulevaisuudessa. Enkä elokuvayleisölle.

Paluu tulevaisuuteen - haja-ajatuksia Tallinnasta

Haja-ajatuksia Suomen, Saksan ja Viron välisestä nuorisotyöseminaarista Tallinnasta:

1. Tallinkin asiakaspalvelijoiden koulutuksessa lienee käytetty materiaalina Speden rautakauppasketsejä.

2. Lapsille ja nuorille yhteiskunta näyttäytyy ensimmäisenä median kautta, median muodossa, mediassa. Siksi pitää ottaa huomioon kaksi asiaa: 1) Yhteiskunnan kuva ja toimintatavat mediassa ovat merkityksellisiä. 2) Osallistumisen yhteiskuntaan pitää tapahtua myös median tasolla.

3. "The market is conversation"

IT-mies Henrik Roonemaa piti tehokkaan luennon digitaalisen median uusista trendeistä ja tulevaisuudesta. Ei mitään uutta sinällään, mutta Henrik argumentoi hyvin sen, miten netti jo nyt on enemmän kuin väline - se on osa elämistä itseään, ympäristö ja osa elämäntapaa sellaisenaan. Verkko, kaikissa muodoissaan, on ennen kaikkea kommunikaatiota, keskustelua.

Meitä Facebookin ahkeria käyttäjiä ilahdutti ajatus, että esim. Facebookin kieltäminen työpaikalla saattaa heikentää työtehoa. Ei niinkään katoavien kontaktien takia, vaan siksi, että ihmisen tapa olla maailmassa häiriintyy. Miltä tuntuisi, jos meitä kiellettäisiin keskustelemasta työtovereidemme kanssa työpäivän aikana? Hetkinen - niinhän tehtiin, kun olimme koulussa...

Toimistossa on hyvä olla ikkuna. Siitä näkee ulos ja työntekijä voi kokea olevansa edelleen osa maailmaa, vaikka onkin hetkellisesti vangittuna epätilaan. Sitä paitsi, silmien kautta valo pääsee aivoihin ja se tuntuu hyvältä.

Henrik muistutti myös netinkäyttäjien jatkuvasti lyhenevästä keskittymiskyvystä, attention spanista, joka perstuntumatilaston perusteella on nykyään noin pari minuuttia. Sen verran youtube-klippi voi kestää ennen kuin käyttäjä hyppää seuraavalle sivulle. Ilmiö on perinteisesti huolestuttanut setiä, tätejä ja opettajia: nuoriso ei enää jaksa keskittyä mihinkään syvälliseen! Sivistys tuhoutuu!

Tämä näyttää tietysti kammottavalta, jos vertaamme netin sisältöjä kirjoihin ja elokuviin. Verkkoa on kuitenkin mielekkäämpää arvioida vertaamalla sitä toriin tai keskusteluun. Kumpikaan näistä ei ole ympäristö, jossa olisimme vapaaehtoisesti hiljaa paikallamme paria minuuttia kauempaa. Haluamme katsoa ympärillemme, koskea, kokeilla, kommentoida, keskustella ja vuorovaikuttaa. Parissa minuutissa illuusio vuorovaikutuksesta katoaa, muutumme osallistujasta katsojaksi.

Tätä voi pitää nettiviestinnässä haasteena, mutta ennen kaikkea vuorovaikutteisuus on netin vahvuus. Ovathan juuri torit ja keskustelut länsimaisen demokratiamme perusta!

Nuoriso lukee edelleen kirjoja ja katsoo elokuvia, vaikka ne vaativat keskittymistä. Siksi torin laidalle tarvitaan edelleen kirjastoja ja elokuvateattereita, joissa voi irtautua ajan virrasta ja pysähtyä jonkin ääreen. Jos asiaa katsoo arkkitehtuurin kannalta: molemmat ovat välttämättömiä - toria ei ole ilman sitä ympäröiviä tiloja ja tilat muodostavat keskelleen torin.

4. Netti ilmiöineen muistuttaa vanhaa kyläyhteisöä. Kaikki on julkista, tiedämme toisistamme kaiken. Sekin mitä emme tiedä, liikkuu huhuina. Kuten vanhassa maailmassa, ihmiset vuorovaikuttavat toistensa kanssa suoraan, eivät keskitettyjen medioiden tai auktoriteettien kautta. Samaan aikaan netissä on kaikki modernin maailman hienoudet: moniarvoisuus, sananvapaus ja kansalaisuus (erotuksena alamaisuuteen).

Verkon muodostama maailmankylä noudattaa yhtä aikaa sekä teollisen että esiteollisen yhteiskunnan sääntöjä, hyvine ja huonoine puolineen. Netti on paluu tulevaisuuteen.

Elokuvakerronnan kolme perusasiaa

Viime keväänä ryhmä mediasta kiinnostuneita nuoria pyysi minua pitämään päivän mittaisen pikakurssin videokuvaamisen perusasioista. Ensin ajattelin tehtävän olevan helppo. Olenhan harrastanut ja työskennellyt elokuvan parissa toistakymmentä vuotta, saanut alan koulutuksen ja opettanutkin.

Seuraavana yönä en kuitenkaan saanut unta. Tajusin, että minulle ei ole koskaan tällaisia perusasioita opetettu, enkä tiennyt, mitä ne olisivat. Olin kyllä aina ollut kiinnostunut elokuvan teoriasta ja pohtinut paljon elokuvaamisen filosofisia kysymyksiä. Mutta perusasiat... mitä ne ovat?

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, hyppyskarvi, liikkeestä leikkaaminen ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa epävirallista sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne ovat ehkä tärkeitä, mutta eivät varmasti perusasioita.

Peruskoulun elokuvakasvatus on laadukasta. Se keskittyy kuitenkin lähinnä näytelmäelokuvaan, vaikka suurin osa liikkuvasta kuvasta on nykyään kaikkea muuta. Harvasta meistä tulee elokuvaohjaajaa, mutta melkein jokainen päätyy joskus kuvaamaan arkipäivän tilanteita, bileitä, häitä, hautajaisia tai lomamuistoja videolle. Melkein jokaisella on kännykkäkamera taskussaan. Mitä perusasioita kännykkäkuvaajan pitäisi tuntea? Mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka vaikuttavat aina, kun elokuvaa tehdään – riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, lomavideo tai videoblogi? Miten elokuva toimii?

Vastauksen löytääkseni tein tutkimusmatkan elokuvan historiaan. Otin matkakumppaneiksi muutamia minua viisaampia (ja vanhempia) miehiä: Lumièren veljekset, Vertovin, Kulesovin, Eisensteinin, Bressonin ja Tarkovskin. Matkasimme yhdessä aivan alkuun, maailman ensimmäisiin elokuviin. Ja katso, siellä ne olivat – perusasiat, siististi pinossa.

Pidin kurssin. Arvelin olevani oikeilla jäljillä, kun eräs jo paljon videokuvausta harrastanut lukiolaistyttö huudahti:

"Nyt mä vasta ymmärrän, mistä kaikessa on kysymys!"

Nyt paljastan sen myös teille. Elokuvakerronnan kolme perusasiaa ovat:

1. Elokuva ei kerro, se näyttää
2. Elokuvaaminen on ajan ja tilan rajaamista
3. Leikkaukset luovat merkityksiä
   

Tässä oppaassa kerron, mitä nämä perusasiat tarkoittavat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään ja hyödyntämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat tai itse opiskelevat. Miten ja mitä siitä jaetaan opetettavien kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Heille tämän oppaan varsinainen anti on sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kokeilemisen ja omien oivallusten kautta.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Eikä se ei ole vain viihdettä tai taidetta, vaan kulttuurimme rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan. Tai vähemmän juhlallisesti: Käytämme yhä enemmän aikaa tavallisten ihmisten tekemien videoiden katsomiseen. Mitä parempia ne ovat, sen parempi meille.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään – ja miten elokuvan tekemistä opetetaan.

Tämä opas kertoo elokuvasta niin kuin minä sen ymmärrän. Toivottavasti näistä ajatuksista on iloa sekä ihmisille että elokuville!

Media on koulussa mahdollisuus ja velvollisuus

Lastenpsykologi Riitta Martsola kirjoitti tänään Helsingin Sanomissa ongelmista, joita media aiheuttaa koulussa.

"Minna-Riitta Luukan tuoreen tutkimuksen perusteella suomalaisten opettajien tiedetään olevan haluttomia käyttämään "Meseä", Facebookia tai muita mediasovelluksia oppilaiden kanssa. Onko tämä käsitettävä vanhakantaiseksi suhtautumiseksi, opettajan vaikeudeksi hahmottaa ja jakaa oppilasyhteisön kanssa muuttunutta maailmaa?

Jos koulun mediavälineet eivät palvele koulun tavoitteita, opettajat eivät niistä voi innostua. Kun nettiestot, suodattimet ja muut opettajaa tukevat tekniset ratkaisut puuttuvat, moni opettaja on neuvoton ja asiasta on vaikea puhua.

Atk-luokkaan päästyään nuoret helposti irtoavat koulumaailman säännöistä ja tavoitteista, hakeutuvat koneilla alaikäisille kielletyille sivuille tai väkivaltaisille pelisivuille ja tulevat rauhattomiksi."

Opettajien haluttomuus olla läsnä verkkoyhteisöissä kuvaa minusta koulun yleistä haluttomuutta liittyä ympäröivään yhteiskuntaan. Kuten tässäkin kirjoituksessa, usein perusteluiksi löydetään turvallisuuteen liittyviä tekijöitä. Esimerkiksi: koulualueelta poistuminen koulupäivän aikana on ilman opettajan valvontaa kiellettyä, koska näin voidaan taata oppilaiden turvallisuus.

Hyvä, ymmärrän perustelut. Entä jos koko koulun toiminta nojaisi siihen, että oppilaat vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa? Ehkä silloin ongelmaa ja ratkaisua katsottaisiin aivan eri tavalla. Koska vanhoista tavoista voi olla muuten vaikeaa päästä eroon, kannattaisi media nähdä mahdollisuutena muuttaa koulun rakenteita.

Mediaa on helppoa ja mahdollista käyttää oppimisen välineenä. Esimerkiksi (video)kamerat ovat nimenomaan havainnoimisen ja tiedon rakentamisen välineitä. Wiki-tyyppiset ympäristöt sopivat yhteistyöhön monissa tapauksissa paljon paremmin kuin sakset ja kartonki. Käytetyt menetelmät ja toimintatavat siirtyvät kokemukseni mukaan myös vapaa-ajan harrastuksiin. Kysymys ei ole vain siitä mitä media voi tehdä koululle, vaan mitä koulu voi tehdä medialle.

Salattujen elämien tekijät ovat kaikki entisiä peruskoululaisia. Samoin Big Brotherin. Mediakasvatus ei tarkoita vain sitä, että oppilaista kasvatetaan mediaan kriittisesti suhtautuvia kuluttajia. Hyvässä mediakasvatuksessa oppilaista kasvaa ihmisiä, jotka suhtautuvat mediaan, sen sisältöihin ja sen parissa toimimiseen vakavasti. Se, mitä sanotaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa, pätee myös siihen osaan yhteiskunnasta, joka tapahtuu mediassa:

"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa. --


Yhteiskunnan jatkuvuuden varmistamiseksi ja tulevaisuuden rakentamiseksi perusopetuksen tehtävänä on siirtää kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle, kartuttaa tarvittavaa tietoa ja osaamista sekä lisätä tietoisuutta yhteiskunnan perustana olevista arvoista ja toimintatavoista. Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja."

Onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan?

Helsingin Sanomat kysyy tämän päivän lehdessään Päätoimitus-raadilta, onko oikein, että Ylen maksuja korotetaan automaattisesti.

Ilta-Sanomien päätoimittaja Tapio Sadeoja vastaa jyrkästi ei. Korotusautomaatit eivät Sadeojan mukaan kannusta tehokkuuden lisäämiseen. Hänestä korotukset eivät olisi edes tarpeellisia, ellei Yle aggressiivisesti tunkeutuisi uusille markkinoille.

Samaa moitetta ovat kuluneen vuoden aikana esittäneet muutkin media-alan vaikuttajat, mm. Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen, jonka mukaan Yle toiminnallaan kaventaa viestinnän moniarvoisuutta ja kaupallisten toimijoiden elintilaa.

Nämä väitteet eivät ole tuntuneet istuvan arkikokemukseeni. Päinvastoin on näyttänyt siltä, että media-ala on kasvanut niin vauhdikkaasti, että Yle ei pysy perässä. Katsotaan mitä Google sanoo:

Sekä Sadeoja että Pentikäinen ovat Sanoma-konsernin leivissä. Vuodesta 2000 vuoteen 2008 Sanomien liikevaihto on kasvanut 1,4 miljardista yli 3 miljardiin euroon. Samassa ajassa Ylen liikevaihto on kasvanut 361 miljoonasta nykyiseen 380 miljoonaan euroon. Ylen kasvu on ollut siis 19 miljoonaa euroa - eli noin sadasosan Sanomien kasvusta.

Sanomien kasvuun on toki vaikuttanut media-alan omistajuuden keskittyminen. Pelkästään siitä ei kuitenkaan ole kyse: Suomen koko joukkoviestinnän liikevaihdon on arvioitu kasvaneen 3,5 miljardista (2000) noin 4,3 miljardiin (2007), eli noin 23 prosenttia. Ylen vastaava kasvu on ollut noin 5 prosenttia.


(Kuvaaja esittää eri media-alan toimijoiden vuosittaista liikevaihtoa miljoonissa euroissa. Luvut olen kerännyt sunnuntai-iltapäivän googlettamisella eri lähteistä ja niissä saattaa olla pieniä epätarkkuuksia.)

Sadeojan spekulaatiot tehokkuudesta eivät myöskään ihan pidä vettä. Viimeisten vuosien aikana Yle on kääntänyt toimintansa tappiollisesta voitolliseksi - ja ilmeisesti samalla onnistunut laajentamaan toimintaansa.

Media-alan kaupalliset toimijat ovat peräänkuuluttaneet keskustelua julkisen palvelun roolista. Näinköhän sitä käydään?

Kouluruokailu ei ole julkinen asia

Viime viikolla hätkähdytti suomalaisten turkistuottajien koko sivun ilmoitus Iltasanomissa. Raflaavassa mainoksessa peloteltiin eläinoikeusaktivistien maailmanlopun tavoitteilla ja kerrottiin, että suomalaisella turkistilalla eläimillä on hyvä olla. Mainos levisi vauhdikkaasti myös netissä, esim. Facebookissa.

Tämän päivän (6.9.2009) Hesarissa Turkistuottajien viestintäjohtaja Päivi Mononen-Mikkilä puolusti kampanjaa ja siinä esitettyjä faktoja.

Olen Mononen-Mikkilän kanssa oikeastaan hyvin samaa mieltä. En toki usko sanaakaan Päivin puheista, mutta minusta on hienoa, että turkistuottajat astuvat tällä tavalla julkiseen keskusteluun oman agendansa ja totuutensa kanssa, kritiikille ja vastalauseille alttiiksi. Monestihan tehdään juuri päinvastoin: julkisuudessa ollaan hiljaa kiillotetun kuvan takana, mutta pöydän alla lobataan lainsäädäntöä tavalla, joka ei kestä päivänvaloa.

Huolestuttavaksi tällainen propaganda muuttuu vasta sitten, kun siitä tehdään virallista opetusmateriaalia. Tässä on onnistuttu turkistuottajien naapurissa, Finfoodissa, jossa edistetään suomalaisen elintarviketeollisuuden asioita.

Finfood on nimittäin saanut oman oppimateriaalinsa Opetushallituksen ylläpitämään Edu.fi-portaaliin. Materiaaliin sisältyy mm. videoita, joissa esitellään suomalaisen maatilan elämää varsin erikoisessa valossa. Katsokaapa itse miltä näyttää vaikkapa kanan elämä ennen ruokapöytään joutumista:


(Lisää videoita löytyy täältä.)

Kuva on, jos ei muuta, ainakin hyvin erilainen kuin pari vuotta sitten mediaan levinneissä videoissa, jotka oli kuvattu salaa suomalaisilla tiloilla:



Kuinkahan moni opettaja on näyttänyt oppitunnillaan molemmat totuudet? Opetushallituksen portaali ei siihen ainakaan kannusta.

Ruoka on muutenkin kuuma peruna kouluissa. Viime viikolla uutisoitiin, että suomalaisissa kouluissa syödään mm. puolalaisia vakuumipakattuja kuorittuja perunoita. Vaikea arvioida, kummat närkästyivät enemmän, Finfoodin edustama maaseudun ruokateollisuus vai lähiruokaa kannattavat vihreät kaupunkilaiset.

Kouluruokailu ei ole julkinen asia. Sellaisen kuvan voisi saada tapahtumasarjasta, joka käynnistyi, kun Nuorten Ääni -toimituksen toimittaja, lukiolainen Rosa Kettumäki yritti viime keväänä selvittää, mistä ja millaisista oloista helsinkiläisten kouluruokien raaka-aineet tulevat. Valmistuksesta vastaava kaupungin liikelaitos Palmia kieltäytyi antamasta tietoja viivyttelyn ja harhautusten jälkeen. Miten kaikki tapahtui, selviää A-studiossa esitetystä insertistä.

Kun juttua suunniteltiin, eräs arvostamani toimittaja naurahti, että kouluissa on ollut tapana neuvoa "syömään kaikkea, mitä Valio valmistaa". Nyt kun on siirrytty kilpailuyhteiskuntaan, ja sopassa on useampi lusikka, tämä ei tietenkään enää päde. Yhtäkaikki, valta näyttäisi edelleen olevan teollisuudella. Ja koulu näyttäisi seuraavan mieluummin valtaa kuin opetussuunnitelmaa.

Totuus ei ole kenenkään hallussa. Sitä lähestyttäessä kannattaa kuitenkin käyttää apuna nuoria, eli koululaisia ja opiskelijoita. Toisin kuin teollisuus, poliitikot tai me vääjäämättä keski-ikäistyvät toimittajat ja pedagogit, nuoret eivät vielä ole sotkeutuneet omiin intresseihinsä kuin kuutti verkkoon. He ovat yhteiskunnallisesta asemasta vapaita ja siksi meitä lähempänä totuutta.

Harrastajaelokuvalle löytyi elokuvatarkastamosta vierashuone

Kesäkuussa Valtion elokuvatarkastamo lähetti tiedotteen, jonka mukaan monien suomalaisten elokuvaharrastajien pitäisi alkaa maksaa 800 euron vuosittaista valvontamaksua omien elokuviensa levittämisestä. Tiedote vahvisti myös kuvaohjelmalain tulkinnan synkkää pohjavirettä: tavallisten ihmisten netissä levittämiä kotivideoita kohdellaan lain edessä samalla tavalla kuin ammattimaista, kaupallista elokuvatuotantoa.

Nyt käsky on otettu takaisin: Harrastajaelokuva on harrastustoimintaa ja laista löytyy sille oma pykälä - ehkä sattumalta, mutta kuitenkin. Miten tarkastamon mieli muuttui?

Kun elokuvatakastamon tiedote kesällä tuli, soitin ylitarkastaja Maarit Pietiselle tehdäkseni blogiini aiheesta perusteellisen selvityksen siitä, mitä elokuvaharrastajalta jatkossa odotetaan. Odotukset naurattivat myös ylitarkastajaa. Sovimmekin vielä samassa puhelinkeskustelussa, että syksyn alussa kokoonnutaan nauramaan saman pöydän ääreen: elokuvatarkastamo, elokuvaharrastajat ja lainsäätäjät.

Pöytää ei kirjaimellisesti ollut, kun elokuvatarkastamon vanhaan elokuvasaliin oli viime maanantaina koottu tuoleista rinki, johon mahtui kymmenkunta harrastajaelokuvan asiantuntijaa. Edustettuina olivat elokuvatarkastamon lisäksi mm. Findie ry, Pixoff, DVoted, Koulukino ja lainvalmistelusta vastaava Opetusministeriö.

Neuvottelun jännittävistä käänteistä ei ole dekkariksi. Esittelykierroksesta lähtien kaikille oli selvää, että olimme yhteisellä asialla ja kaikki olivat siitä jokseenkin samaa mieltä. Ratkaisukin oli jo oikeastaan valmiina, sillä sitä oli sivuttu jo aiemmin mainitussa puhelinkeskustelussa. Kuvaohjelmalain neljäs pykälä nimittäin rajaa tarkastusvelvollisuuden ulkopuolelle mm. sivistyksellistä tarkoitusta ja harrastustoimintaa varten valmistetut elokuvat. Tähän asti tämän on ymmärretty tarkoittavan elokuvien sisältöä, esimerkiksi askarteluvideoita tai matkailuohjelmia. Nyt, kun perustelut oli lyöty (vertauskuvalliseen) pöytään, elokuvatarkastamo oli valmis tekemään rohkean mutta järkevän linjauksen: harrastajelokuva on tehty harrastustoimintaa varten.

Mitä tästä tulkinnasta sitten seuraa? Muutamia asioita:

1) Harrastajaelokuvaa ei tarvitse tarkastuttaa tai ilmoittaa K-18-elokuvaksi. Elokuva ei siis saa ikärajaa, eikä sen levittämistä vahdita elokuvatarkastamossa. Tarkastus- tai valvontamaksuja ei tarvitse maksaa.

2) Jos haluaa noudattaa lakia, harrastajaelokuva on kuitenkin ilmoitettava elokuvatarkastamon rekisteriin. Se on tietysti tekijälle pieni vaiva, mutta bonuksena pääsee Elonetin julkiseen elokuvarekisteriin. Ilmoitusohjeet löytyvät täältä.

3) Ilmoituksen perusteella tarkastamo voi pyytää elokuvan tarkastettavaksi, jos näyttää siltä, että neljäs (vapauttava) pykälä ei toteudu. Näin voisi tapahtua esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, että hyvin väkivaltaista elokuvaa levitettäisiin niin, että se päätyisi lasten nähtäväksi. Millainen linja tulee olemaan, jää nähtäväksi.

4) Periaatteessa laki ja sen tulkinta koskee kaikkea netissä julkaistavaa liikkuvaa kuvaa. Lomavideotkin - esimerkiksi edellisten merkintöjeni lyhyet klipit - pitäisi ilmoittaa tarkastamoon. Käytännössä näin ei tule tapahtumaan, eikä kukaan siihen tule kannustamaan. Eikä se kannatakaan, edes protestihengessä. Laki on sellainen kuin on, huono, eikä elokuvatarkastamo voi siihen vaikuttaa. Uusi laki on tulossa.

5) Neljännen pykälän uusi tulkinta ei kuitenkaan ratkaise kaikkia ongelmia. Jos harrastajaelokuvansa tarkastuttaa, sitä levittäessään pitää edelleen valvoa katsojien ikää, myös netissä. Jää elokuvasivustojen ylläpitäjien ja historian arvioitavaksi, onko tämä mahdollinen vaatimus. Ja edelleen, jos ilmoittaa elokuvansa ilman tarkastusta K-18-elokuvaksi, joutuu maksamaan vuosittaista 800 euron valvontamaksua. Niin ei siis kannata tehdä.

Kaikki tämä on väliaikaista.

Opetusministeriössä valmistellaan nimittäin jo kiivaasti kokonaisuudistusta, jonka tarkoitus on siirtää VHS-vuosina säädetty laki internet-aikaan. Maanantaina pidetyn tapaamisen ansiosta uutta lakia valmistelevaan asiantuntijaryhmään kutsuttiin myös harrastajelokuvan edustaja. Pidän teidät ajantasalla siitä, miten asia etenee.

Tarinan opetus siis on: Asioihin voi toisinaan vaikuttaa. Puhelin, blogi ja rakentava asenne ovat hyviä apuvälineitä.

Suuri lomavideouudistus, osa 4: Kuvausta sokkona

Tähän mennessä tapahtunutta:

1. Alkujuonto, matka Brunsbütteliin Pohjois-Saksaan
2. Baijerin metsät, St. Moritz
3. Alpit
   

Matkapäivä 15/20
maanantai 20.7.2009


Kameran näytön kuva ei koskaan tullut takaisin. Kuvaan siis loppumatkan ilman mitään perusteltua näkemystä siitä, millainen kuvan rajaus on. Erityisesti zoomaus tuottaa vaikeuksia: labradorinnoutajan sijasta osuin pensaaseen.
Tässä viimeisen patikointipäivän parhaat osumat:



Hotellihuoneessa. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 10:27.



Tekstiviesti. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 13:37.



Perhospolku. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:00.



Lakanat. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 15:26.



Pingviinivitsi. Hinteres Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 14:26.

Miten vitsi jatkuu? Se se selviää Twin Peaksin kakkoskauden jaksosta nro 18. Matka sen sijaan jatkuu Solothurniin, jossa vietämme päivän Annen ystävän luona ja jatkamme sitten junilla ja laivalla kotiin.

Suuri lomavideouudistus, osa 3: Alpit

Tähän mennessä tapahtunutta:

1. Alkujuonto, matka Brunsbütteliin Pohjois-Saksaan
2. Baijerin metsät, St. Moritz
   

Matkapäivä 10/20
keskiviikko 15.7.2009



Sateella (Voisko joku astua mun kenkiin?) Trin, Sveitsi. Klo 10:56.

St. Moritzista lähdimme junalla kohti seuraavaa etappia Grimselpassin solaa keskellä Sveitsiä. Koska juna kulki Reinin yläjuoksun viehättävää jokilaaksoa pitkin, päätimme tehdä pienen vaihtoyhteyden kävellen. Siihen, mihin juna käyttää 7 minuuttia, ihminen käyttää 4 tuntia. Aluksi satoi.



"Sori! Nyt on vähän kiire..." Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 14:17.

Facebookissa on ryhmä "Sori! Nyt on vähän kiire...", johon lähetetyissä kuvissa ihmiset makaavat mahallaan erilaisissa ympäristöissä. Matkan varrella olemme pohtineet mahdollisuuksia laajentaa projektia elokuvataiteen puolelle. Tässä ensimmäinen harjoitus.

Harrastuksesta kertoo myös Aamulehti: Miksi he makaavat kadulla?



Etana. Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:13.

Olen koko matkan pohtinut paljon maisemien kuvaamista. Toisaalta se tuntuu tällaisella matkalla jollain tavalla välttämättömyydeltä, toisaalta siitä tulee aina vähän likainen olo. Olen yrittänyt keksiä monenlaisia jekkuja piilottaa maisemia kuviin, joissa etualalla tapahtuu jotain aivan muuta. Etanaidean sain alunperin jo Baijerissa, mutta siellä se jäi toteuttamatta. Toimiakseen tämä konsepti tosin vaatisi monta minuuttia pitkän kuvan ja jalustan.



Sano jotain! Versam, Reinin jokilaakso, Sveitsi. Klo 16:42.

Matkapäivä 11/20
torstai 16.7.2009

Seuraavat kaksi yötä vietimme Grimselpassin solassa parintuhannen metrin korkeudessa. Sola on tärkeä liikenneväylä Alppien yli - kesäisin. Talvisin lunta sataa parhaimmillaan 16 metriä lunta ja tie on suljettu.



Anne juo vuoristopurosta. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 16:20.

Torstaina kävimme Annen kanssa retkeilemässä Oberaarsee-patojärvellä, johon laskee vesi pienestä jäätiköstä. Takaisin hotellille patikoimme noin seitsemän kilometrin reitin 2764-metriä korkean Sidelhorn-huipun kautta. Vastustamaton himoni kuvata maisemia purkautui tässä vain hieman järjestetyssä otoksessa.



Sammakkovideo. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 15:39.



Elossa. Sidelhorn, Sveitsi. Klo 17:15.

Matkapäivä 12/20
perjantai 17.7.2009



Sumussa. Grimselpass, Sveitsi. Klo 10:56.

Grimselpassista lähdimme kohti Lauterbrunnentalia, aluksi kävellen. Olimme katsoneet etukäteen Google Earthista varsinaisen maisemareitin suurten patojärvien rantoja läpi jyrkkäreunaisen laakson. Sumu, tuuli ja jääkylmä sade kuitenkin muuttivat hieman suunnitelmia. Tunnin patikoinnin jälkeen hyppäsimme bussiin.



Hu-hu-hu. Staubbach, Lauterbrunnental, Sveitsi. Klo 16:48.

Lauterbrunnentalissa on 72 vesiputousta. Lauterbrunnenin kylän vieressä kohiseva Staubbach on hieman muita suurempi. Sen taakse on rakennettu näköalapaikka, jonne pääsee tunnelia pitkin. Itse putoustakin yritin kuvata, mutta ei se välity. Sen sijaan sain äänitettyä vesiputousta, kirkonkelloja ja ukkosta, sekä yhdessä että erikseen. Luulen, että yritän koostaa niistä jonkinlaisen kiehtovan äänimaiseman kun pääsen kotiin.

Seuraava äänimaisemavideo muuten kannattaa katsoa koko ruudun kokoisena ja vaikka kuulokkeet päässä:



Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta. Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 20:34.

Matkapäivä 13/20
lauantai 18.7.2009



Vesiputous. Trümmelbachfälle, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 12:10.

Lauantaina satoi vettä, joten missä muualla kannattikaan vierailla kuin vesiputouksilla! Trümmelbach-puron putoukset ovat kaivertaneet itsensä syvälle kallioon. Jytinä oli melkoinen, samoin sadetakkeihin sonnustautuneen yleisön määrä.

On hienoa, että niin moni ihminen osaa ilahtua nähdessään, kun vesi putoaa. Voiko sellainen ihminen olla paha? Yritin kuvata tätä ajatusta videolle, mutta valitettavasti ihmiset, joiden haltioitumista yritin kuvata, keskittyivät itsekin kuvaamiseen.

Aiheeseen liittyy tuore Viivi ja Wagner.

Matkapäivä 14/20
sunnuntai 19.7.2009



Kaksi päivää sateessa ja vesiputouksissa ei ilmeisesti ollut ihan sitä, mitä kamerani tilasi. Kun aamulla laitoin kameran päälle, näkyi ruudulla omituinen muotoaan hitaasti muuttava läiskä ja vaihtuvia juovia kirkkaalla taustalla.

Onneksi - kävi ilmi - itse kuvaus kuitenkin toimii! Kuvasin koko päivän siis sokkona. Lähinnä lehmiä.



Lehmä. Männlichen-vuori, Lauterbrunnen, Sveitsi. Klo 15:49.

Seikkailu Alpeilla jatkuu seuraavassa merkinnässä.

Suuri lomavideouudistus, osa 2: Baijerin metsät

Alkujuonto ja neljä ensimmäistä matkapäivää edellisessä merkinnässä.

Matkapäivä 5/20
perjantai 10.7.2009



Anne nukkuu. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:05.

Junassa oli aikaa. Nukkuvan Annen lisäksi kuvasin mm. auringonvaloa, joka liukui Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian kansilehteä pitkin. Kolmaskymmenes otto oli melko hyvä. Sitten vasta huomasin, että valotus oli automaatilla ja aloitin uudestaan.



Elokuvissa. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:31.

Matkapäivä 6/20
lauantai 11.7.2009



Takaa-ajokohtaus. Watzlik-Hein-aarniometsä, Bayerischer Wald. Klo 13:06.

Watzlik-Heinin aarniometsässä oli kymmenittäin satumaisia ikivanhoja puita. Osa oli vielä täysissä voimissaan, osa katkenneita, kaatuneita tai lahonneita. Tällaisen ikuisuuden äärellä hetkienkin kuvaaminen tuntuu näpertelyltä! Tein kuitenkin muutamia uhkarohkeita yrityksiä. Luulen, että parhaiten onnistui kuva, jossa panoroin 180 astetta; Anne ja Martti seisovat matkan varrella aivan paikallaan, linnut laulavat. Laitoin nyt kuitenkin esille tämän, koska jokaisessa videoblogissa pitää olla ainakin yksi takaa-ajokohtaus.



Matkakertomus. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 16:17.

Falkensteinin huipulla yritin keksiä tekosyitä kuvata lumoavaa maisemaa, vaikka tiesinkin, että ei se kuvaruudulla ketään lumoa, koska suuri osa lumosta on kipeissä jaloissa, hiessä otsalla ja kaikissa kivissä, puissa ja risteyksissä, jotka ohitimme.



Kiitoslaulu Purolle. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 18:21.

Tätäkö tarkoitit,
soliseva ystäväni?
Tästäkö kertoivat
laulusi ja soittosi?
Tätäkö tarkoitit?



Tauko. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 19:43.

Patikointimme Bayerische Eisensteinista Falkenstein-vuorelle, kiertoteineen, oli noin 16 kilometriä pitkä. Paluumatka, kiertoteineen, oli hieman pidempi. Tässä vaiheessa matkaa on jäljellä vielä kaksi tuntia, mutta otsalamppua ei vielä tarvita.

Varsinainen hetki muuten alkaa kohdassa 0:10.

Matkapäivä 7/20
sunnuntai 12.7.2009



Kaivoksessa. Silberberg, Bayerischer Wald. Klo 13:05.

Silberbergin rautakaivoksessa osallistuimme naurettavalle turistiretkelle, jonka luokkaretkimäiset puitteet eivät kuitenkaan onnistuneet peittämään 500 vuotta vanhan kaivoksen hienoutta. Kuvaaminen oli kiellettyä - siitä otoksen hieman salamyhkäinen ilmapiiri.

Matkapäivä 8/20
maanantai 13.7.2009



Bussissa Gotteszellistä Deggendorfiin. Klo 9:31.

Kahden Baijeri-päivän jälkeen matkasimme kohti Sveitsiä ja St. Moritzia. Ratatöiden takia jouduimme vaihtamaan välillä bussiin, monen muun kanssa.

Matkapäivä 9/20
tiistai 14.7.2009



Murmelipäivä. St. Moritz. Klo 15:36.

Well, what if there is no tomorrow? There wasn't one today.

Seuraavaksi matka jatkui aamujunalla Reinin jokilaaksoon patikoimaan.

Suuri lomavideouudistus

Millainen on hyvä lomavideo? Tuskin se, jossa isä panoroi autiota hiekkarantaa ja zoomailee edestakaisin kädettömään patsaaseen. Muutenkin loma-, hää- ja perhejuhlavideot ovat yleensä pitkiä ja aika päämäärättömiä. Kaikkea jännää on kuvattu ja sitten 32-tuumaisen ääressä selitetään, että tästä ei nyt käy ilmi se oikea vaikutelma, mutta ihan kohta tulee se yksi hauska tilanne.

Lähdimme kolmen hengen kolmen viikon Interrail-matkalle Ruotsin kautta Saksaan ja Sveitsiin. Otin tavoitteeksi uudistaa omaa lomavideoilmaisuani, joka - myönnettäköön - on sekin ollut aina hieman hakusessa. Ohjenuorakseni otin ajatuksen ajan veistämisestä: elokuva on rajaamista ajassa ja paikassa. Hetkiä, ei maisemia!

Uudistumistani helpottaakseni tein itselleni dogmin: yksi otos saa kestää noin 30-60 sekuntia ja sen pitää sisältää jokin tallentamisen arvoinen hetki. Jos hetkeä ei ole, hienokin maisema saa jäädä.

Julkaisen tässä valikoituja viipaleita sitä mukaa kun matka edistyy ja löytyy aikaa ja wlan.

Matkapäivä 1/20
maanantai 6.7.2009



Tarjoilija. Silja Europa. Klo 22:33.

Tarkoitukseni oli kuvata ravintolan pleksistä viehättävästi heijastuvaa ilta-aurinkoa ja pleksin takana ruokailevaa risteilyväkeä (ei mikään aivan erityisen ikimuistoinen hetki sinänsä). Aivan sattumalta, heti kun olin painanut rec-nappulan pohjaan, jostain ilmestyi tarjoilija ja pysähtyi pyyhkimään pöytää juuri auringon kohdalle. Fantastista, sanoisi Katainen.

Matkapäivä 2/20
tiistai 7.7.2009



Anne lukee kirjaa. Juna Tukholma-Kööpenhamina. Klo 12:12.

Näin alkuvaiheessa on ehkä syytä esitellä myös matkalaisia. Ensimmäisenä: Anne, joka tässä otoksessa lukee saksalaista satua. Annella on seurueen suurin rinkka (sekä muutama muu kapsäkki) ja Anne vastaa matkan majoitusjärjestelyistä.



Nuoripari asemalaiturilla. Malmö. Klo 12:48.

Tämä nuoripari ei kuulu matkaseurueeseen, mutta kuvauksen suhteen kävi hyvä tuuri. Laiturilla istuva pariskunta olisi ollut hyvä valokuvan aihe, mutta videokuvassa korostuisi lähinnä kuvaajan tärisevä käsi. Kun taustalla seissyt juna lähti liikkeelle, ymmärsin hetkeni tulleen. Junan poistuttua kuvasta kohtaus olisi kuivunut kokoon ilman tytön draamantajua.



The Finnish people play Jokke. Taksissa kohti Saksaa. Klo 17:37.

Juna Kööpenhaminasta Brammingiin oli 20 minuuttia myöhässä, mikä sabotoi vaihtoyhteytemme lähiliikenteen junilla Pohjois-Saksaan. Paikallinen rautatieyhtiö kuitenkin järjesti kaiken. Saimme Brammingissa allemme oman taksin, joka yritti ensin ottaa junan kiinni Tønderissa - mikä ei onnistunut - ja ajoi sitten meidät Saksan puolelle Niebülliin, jossa meillä oli tunti odotusaikaa seuraavaan junaan. Kuljettaja oli melkoinen veijari ja niin kova puhumaan, että otos venähti yli dogmin salliman rajan.

Matkapäivä 3/20
keskiviikko 8.7.2009



Kaksi lammasta. Brunsbüttel. Klo 12:40.

Ensimmäinen etappimme oli Brunsbüttelin pikkukaupunki Elben suulla, Kielin kanavan päässä. Tällaisella seudulla lomakuvaaja ei voi välttyä kuvaamasta lampaita, jotka laiduntavat vihreillä rantaniityillä. Mutta miten kuvata lampaita jotenkin kiinnostavasti? Se jäi mysteeriksi. Tässä kuitenkin kaksikko, josta tulee mieleen edellisen päivän asemalaiturin pariskunta.



On suuri sun rantas autius. Brunsbüttel. Klo 22:09.

Brunsbüttelissä vietimme kaksi päivää Herrmannin perheen luona, koska Annella on tänne suhteita vaihto-oppilasvuoden jäljiltä. Söimme paljon lihaa.



Musta kissa. Brunsbüttel. Klo 23:58.

Matkapäivä 4/20
torstai 9.7.2009



Mutakävely. Friedrichskoog. Klo 9:57.

Esiteltäköön nyt toinen matkakumppanini, Martti. Tässä Martti vaeltaa hampaat irvessä mudassa. Laskuveden aikaan Pohjanmeren (tosin tässä kohtaa vielä Elben) rantaviiva katoaa hetkessä horisonttiin ja tilalle ilmestyy silmänkantamattomiin muta-aavikkoa, johon on helppo upota ainakin sääriä myöten. Joka vuosi rannalla järjestään tietysti mutaolympialaiset. Eukonkantoa ei jostain syystä näkynyt ohjelmassa.



Verho. Brunsbüttel. Klo 18:40.

Suurin osa sateisesta päivästä kului vierailuun SAVA-nimisellä ongelmajätteenpolttolaitoksella, jossa Anne on aikanaan ollut töissä. Laitoksella ei valitettavasti saanut kuvata, vaikka melko vähän uuneihin, putkiin ja siiloihin suljetuissa prosesseissa oli kuvattavaakaan. Yksi jäi silti harmittamaan: laitoksen kuudennessa kerroksessa oli pimeä huone, jonka keskellä oli avaruusajan tuoli, jossa tiukasti keskittynyt mies kahdella joystickilla ohjasi kerroksia alempana vaijereiden varassa roikkuvaa valtavaa kauhaa, joka siirsi mustaa jauhettua jätettä kasasta toiseen.

Kun kopioin päivän videotiedostoja läppärille, sade vaihtui hetkeksi auringonpaisteeksi. Tuuli heilutti rullaverhoa. Ulkona lipputangossa liehui Suomen lippu.

Huomenna aamulla junalla Saksan halki Baijerin metsiin. Lue seuraava osa >>

Kuvaohjelmalaki pätee myös harrastajaelokuvaan - mutta ei sovi siihen

Valtion elokuvatarkastamo tarkensi pari vuotta sitten tulkintaansa kuvaohjelmalaista. Tulkinnan mukaan videoiden levittäminen netissä on aina lain tarkoittama "tilausohjelmapalvelu", johon pätee laki kuvaohjelmien tarkastamisesta. Tilausohjelmapalvelu voi siis olla satojen elokuvien kaupallinen kokoelma tai se voi olla yksityishenkilön kotisivuille liitetty video.

Tämä hämmensi suomalaisia harrastajaelokuvantekijöitä. Tulkinnan mukaan kaikki harrastajaelokuvat pitäisi siis joko tarkastuttaa (joka maksaa) tai ilmoittaa (jolloin elokuva saa automaattisesti K-18-leiman).

Nyt kuvaohjelmalakia on uudistettu ja tilanne on entistä mutkikkaampi. Elokuvatarkastamon lähettämässä tiedotteessa kerrotaan mm. uudesta 800 euron suuruisesta valvontamaksusta, joka pitäisi maksaa ilmoitettujen elokuvien levittämisestä. Sen myötä kaikki elokuvien levittäminen netissä muuttuisi jollain tavalla maksulliseksi.

Olen itse harrastanut elokuvantekoa pitkälle toistakymmentä vuotta. Harrastajaryhmämme Ihmiskunnan ainoa toivo on tehnyt parikymmentä elokuvaa ja levittänyt niitä alusta asti netissä. Se on tähänkin asti ollut - ilmeisesti - laitonta, mutta nyt silmukka tuntuisi kiristyvän entisestään.

Soitin Valtion elokuvatarkastamoon ja tavoitin ylitarkastajan Maarit Pietisen. Kysyin elokuvaharrastajien ja ennen kaikkea omasta puolestani, mitä pitäisi tehdä, jotta ei jatkossa rikkoisi lakia - tai ainakin selviäisi siitä ilman pahempia seurauksia. Pietinen ymmärsi hyvin elokuvaharrastajien hämmennyksen.

Kuvaohjelmalaki ei ilmeisesti tee mitään poikkeusta harrastajaelokuvan kohdalla?

"Ei", Pietinen vastaa, "periaatteessa."

Mutta monia poikkeuksia se kyllä tekee. Tarkastuksesta on kokonaan vapautettu joukko lain 4§:n mukaisia kuvaohjelmia, muun muassa sellaiset, jotka on valmistettu yksinomaan koulutusta tai muuta sivistyksellistä tarkoitusta, tieteellistä tutkimusta tai harrastustoimintaa varten. Näistä elokuvista riittää pelkkä ilmoitus, eikä valvontamaksua peritä.

Tarkoitetaanko tässä harrastustoiminnalla sitten elokuvan sisältöä vai sen tekotapaa, ei laissa tarkemmin määritellä. Pietinen arvelee, että muotoilu viittaa ensisijaisesti ohjelman sisältöön - kuten vaikka lennokkiharrastukseen. Yksiselittäistä sekään ei ole.

Kuvitellaan 15-vuotiaiden nuorten porukka, joka on kuvannut puolituntisen elokuvan. He haluaisivat levittää sitä kotisivuillaan. Miten heidän pitää toimia?

Periaatteessa elokuva on kuvaohjelmalain piirissä, koska sitä ei ole erikseen millään perusteella vapautettu. Elokuvan levittäminen kotisivuilla on aina tilaisuohjelmapalvelu, koska elokuva on yleisön saatavilla. Se pitäisi siis joko tarkastuttaa tai ilmoittaa.

"Käytännössä emme kuitenkaan katso yksittäisten ihmisten kotisivuja tilausohjelmapalveluiksi", Pietinen selventää elokuvatarkastamon tulkintaa. "Paitsi jos elokuvissa on jotain lapsille erityisen haitallista, voidaan sitten puuttua erikseen."

Viiva on veteenpiirretty. Elokuvatarkastamon näkökulmasta olisi ongelmallista ottaa yksittäisiä harrastajaelokuvia valvonnan piiriin, koska sitten pitäisi ottaa ja selvittää kaikki muutkin. Se ei olisi mahdollista.

Voivatko tällaiset porukat siis jatkaa toimintaansa kuten ennenkin?

"Jaa-a. Mitähän tohonkin nyt sanois", ylitarkastaja naurahtaa ja ehdottaa, että tavallisten, harmittomien elokuvien suhteen voi jatkaa niin kuin ennenkin. Jos elokuvissa on gore-splätteriä, sivusto voisi itse huolehtia siitä, ettei sitä pääse katsomaan kuka tahansa.

Elokuvansa voi myös ilmoittaa elokuvatarkastamolle, jolloin niihin saa K-18-leiman. Harrastajan kannalta ongelmallista on kuitenkin se, että kaikille ilmoituksen tehneille rapsahtaa automaattisesti 80o euron vuosittainen valvontamaksu. Se ei katso toiminnan laatua - sama maksu koskee harrastaja, ammattilaisia, yksityishenkilöitä ja yrityksiä.

Toinen vaihtoehto on tarkastuttaa elokuvat, mutta se tulee köyhälle harrastajalle kalliiksi. Elokuvan tarkastaminen saattaisi maksaa helposti enemmän kuin itse elokuvan tekeminen.

Ilmoituksen tai tarkastuksen lisäksi elokuvan levittäjän pitäisi huolehtia aukottomasti siitä, että annettua ikärajaa noudatetaan. Tähän ei riitä pelkkä rasti ruutuun -kysely kotisivuilla, vaan valvonnan pitää perustua järeämpään tunnistukseen - esimerkiksi pankkitunnuksiin.

Pietinen suositteleekin harrastajaelokuvantekijöille suljettuja sivustoja, koska niihin kuvaohjelmalaki ei päde. Jos elokuvia levitetään vain tietylle porukalle, kyse ei ole lain tarkoittamasta julkisesta luovuttamisesta. Tämä ei tietenkään sovi useimmille elokuvantekijöille, jotka haluaisivat levittää elokuvia yleisölle - ei vain harrastajayhteisölle. Pietinen ymmärtää tämän ja harmittelee nykylain tiukkuutta.

"Toivottavasti jatkossa tulee selkeämpi laki, joka sulkee esimerkiksi harrastajien nettisivut säätelyn ulkopuolelle. Pitäisi paremmin ottaa huomioon kentän monimuotoisuus."

Sitä odotellessa hän lupaa elokuvatarkastamon katsovan tilannetta ainakin osittain sormien läpi.

Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmällä on netissä kymmenen vuoden ajalta parikymmentä elokuvaa ja niiden oheismateriaaleja. Osa elokuvista on tarkastettu, osa ei.

Pietisen mielestä on ongelmallista, että osa elokuvista on tarkastettu, mutta osa ei. "Se tekee toiminnasta kuitenkin virallisempaa. Jos osa on tarkastettu, pitäisi muidenkin olla."

Tarkastettujen elokuvien kohdalta ikärajamerkinnän pitäisi olla esillä ja katsojien ikää valvoa. IAT:n leffojen ikärajat ovat kuitenkin melko matalia, joko sallittuja tai alle 7-vuotiailta kiellettyjä. Pietinen arvelee, että tällaisten elokuvien suhteen ei harrastajan tarvitse olla huolissaan. (Harva alle 7-vuotias pääsee itse katsomaan leffoja netistä.)

Jos ikäraja on korkeampi, sitä pitäisi valvoa paremmin. Monilla harrastajaryhmillä tilanne onkin toinen.

Mitä seuraamuksia harrastajalle voi tulla elokuvien laittomasta nettilevityksestä?

"En haluaisi sanoa - on the record - mutta todennäköisyys seuraamuksille on aika pieni."'

Periaatteessa joku vanhempi voisi tehdä rikosilmoituksen, jos hänen lapsensa olisi nähnyt elokuvan, joka ei ole lapsille sopiva. Siinä tapauksessa asia etenisi juridisesti normaaleja teitä. Pietinen pitää kuitenkin hyvin epätodennäköisestä, että syyttäjä nostaisi tällaisesta syytettä.

Pietisen mukaan harrastajien kannattaa tässä kantaa itse vastuunsa. Jos tekee lapsille sopimattomia elokuvia, kannattaa järjestää asiat niin, etteivät lapset pääse elokuvia katsomaan. Edelleen Pietinen muistuttaa, että elokuvatarkastamo lähtökohtaisesti ei ole kiinnostunut yksityisten henkilöiden tai harrastajaryhmien nettisivuista. Uhkana ovat siis korkeintaan huolestuneet vanhemmat.

Entä sitten isommat harrastajaelokuvasivustot, jotka tarjoavat satoja elokuvia isommalle yleisölle?

Pietinen naurahtaa: "Virkamiehenä minun pitäisi sanoa, että pitää noudattaa kuvaohjelmalakia."

Iso sivusto on yksittäistä nettisivua isompi ongelma, koska se on toimintana järjestäytyneempää. Elokuvien pitäisi olla tarkastettuja tai ilmoitettuja. Ilmoitetuista levittäjän pitäisi maksaa valvontamaksu. Levittäjä on tässä tapauksessa joko elokuvan tekijä tai sivuston ylläpitäjä, riippuen siitä, kuka elokuvan on ilmoittanut.

Johdonmukaisuuden vuoksi saman käytännön pitäisi koskea kaikkia sivuston elokuvia, joukossa ei siis saisi olla lainsuojattomia. Siitä taas seuraisi erikoisia paradokseja: 15-vuotiaan elokuvantekijän pitäisi joko tarkastuttaa tai ilmoittaa elokuvansa. Jos hän päätyisi maksuttomaan ilmoitukseen, hänen elokuvastaan tulisi kielletty alle 18-vuotiailta. Jos sivuston ylläpitäjä noudattaisi lakia, hän estäisi 15-vuotiasta katsomasta omaa elokuvaansa.

Ylitarkastajaa naurattaa. Juridiikka on vaikea laji: aina on tapauksia, joihin säädökset ei sovellu.

Mitä sitten voi tehdä?

"Ei mitään", Pietinen toteaa lakonisesti. Laki on luonut pattitilanteen. Elokuvatarkastamo ei voi valvoa kaikkea, mitä sen pitäisi, eivätkä elokuvantekijät voi käytännössä noudattaa lakia.

Yksi selvittämätön vaihtoehto kuitenkin on.

Harrastaja voisi ilmoittaa elokuvansa lain 4§:n mukaisena harrastustoimintaan tehtynä kuvaohjelmana. Tällaiset teokset olisivat automaattisesti sallittuja kaikille, eikä niistä tarvitsisi maksaa valvontamaksua.

Elokuvatarkastamolle jäisi kuitenkin mahdollisuus ottaa elokuva synopsiksen perusteella tarkastettavaksi, jos se tuntuisi kyseisen elokuvan kohdalla tarpeelliselta.

Olisiko siis mahdollista, että kaikki harrastajaelokuva - ehkä pahinta gorea lukuunottamatta - luettaisiin automaattisesti tähän tarkastuksesta vapautettujen kastiin?

Pietinen pohtii hetken. "Henkilökohtaisesti: kyllä, pitäisin sitä mahdollisena. En kuitenkaan voi antaa tässä tarkastamon virallista kantaa. Siitä pitää keskustella päällikön kanssa."

Näyttäisi siltä, että nykyinenkin laki - niin kankea kuin se onkin - mahdollistaisi harrastajaelokuvan huomioimisen, jos sitä vain tulkittaisiin suotuisasti.

Sovimme Pietisen kanssa, että heti lomien jälkeen järjestetään elokuvatarkastamon ja elokuvaharrastajien tapaaminen, jossa pelisääntöjä pohditaan yhdessä - ettei lain tulkinta tuo yllätyksiä kummallekaan osapuolelle. Pietinen innostuu ajatuksesta, että elokuvaharrastajia voisi tapaamisessa olla edustamassa esimerkiksi Findie ry. Näin elokuvatarkastamokin saisi ajantasaista tietoa siitä, mitä harrastajelokuvan kentällä tapahtuu.

Siihen asti, Pietinen lupaa, elokuvaharrastajat voivat jatkaa toimintaansa kuten ennenkin.

Elokuvien ilmoittaminen K-18-leimalla ei kuitenkaan kannata, sillä 800 euron valvontamaksu tulee automaattisesti - tulkinnasta riippumatta.

EDIT: Muistin väärin elokuvatarkastamon edellisen ulostulon ajankohdan tässä asiassa. Se tapahtuikin jo vuonna 2007. Linkitin silloisen tiedotteen tuonne alkuun. Tein muutamia muitakin pieniäkin viilauksia.

Antichrist on totuus Avarasta luonnosta

Lars von Trierin Antichrist. Ajatuksia sekalaisessa järjestyksessä. Kannattaa lukea vain, jos on jo nähnyt tai ei aio katsoa, mutta tietää taustoista riittävästi.

- On vaikea ymmärtää elokuvatoimittajia, jotka näkevät elokuvassa mainitsemisen arvoiseksi vain väkivallan ja seksuaalisen kuvaston. Molempia on lopulta aika vähän. Tavallisessa viihteellisessä toimintaelokuvassa väkivaltaa on moninverroin. Toki se on tässä realistisempaa ja lihallisempaa, mutta eikö se nyt juuri ole inhimillisempää? Kaipaavatko elokuvakriitikot väkivaltaa, joka etäännytetään viihteeksi?

- Elokuvaa on tulkittu kuvaukseksi naisen ja miehen välisestä suhteesta. Voi olla, mutta jos sellaista kaipaa, siitä on paljon kiinnostavampiakin kuvauksia, esimerkiksi Kohtauksia eräästä avioliitosta. Antichristissa käsitellään paljon enemmän ihmisen suhdetta luontoon. En tiedä onko sekään koko ajan niin terävää analyysiä, mutta ainakin vähemmän romantisoitua kuin esimerkiksi Malickin elokuvissa.

- Elokuva on rakenteeltaan erikoinen: ikään kuin siinä olisi vain keskikohta ilman alkua ja loppua. Lars von Trier ei esittele henkilöhahmoja, ei odota, että katsoja samastuu, eikä myöskään anna lopussa aikaa tottua asioiden uuteen järjestykseen. Se tekee elokuvasta jonkin verran etäisen: Antichristissa ei ole sellaista melodramaattista viritystä kuin esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Idiooteissa ja Dancer in the Darkissa. Siinä suhteessa tämä on ehkä luontevaa jatkoa von Trierin pyrkimyksille kohti puhtaampaa elokuvaa. Dogma-julistuksessa luovuttiin valaistuksesta ja kamerajalustasta, Dogvillessä ja Manderlayssa luovuttiin lavasteista, nyt luovutaan katsojan manipuloinnista.

- Elokuvan kohtauksista puuttuu muutenkin von Trierin melodraamojen herkkyys. Tämä on ollut minusta määrätietoinen trendi, joka alkoi Dogvillestä. Lars von Trier vie katsojia koko ajan etäämmälle, mutta samaan aikaan pitää kuvat lähellä. Tämä on ehkä jonkinlainen vertigo-efekti, jossa samaan aikaan ajetaan kauemmas ja zoomataan lähemmäs. Tai toisin päin, en ole varma. Joka tapauksessa, näkymä on jollain tavalla enemmän lääketieteellinen kuin inhimillinen. Tämä heijastanee ohjaajan tämänhetkistä mielentilaa.


- Elokuva alkaa lapsen kuolemalla, joka on estetisoitu äärimmilleen. (Kuoleman estetisointi on jotain, mitä vain ihminen voi tehdä.) Sen jälkeen sukelletaan metsään, jossa kuolema ja kärsimys ovat vallitseva olotila. Kuolleen pojan äiti pui omaa syyllisyyttään, luonnossa taas syyllisyyttä ei ole. Kun pariskunta palaa luontoon, se tavallaan omaksuu luonnon pelikentän (jossa ei ole sääntöjä, ei oikeaa eikä väärää), mutta ei voi olla pelaamatta peliä ihmisen säännöillä. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa ihmisiä eläiminä ja eläimiä ihmisinä. Ja tästä narusta von Trier vetääkin: elokuvan eläimet tuntuvat paljon inhimillisemmiltä kuin ihmiset. Ihmisten toiminta näyttää järjettömältä, eläinten suunnitelmalliselta. Muistuttaa luontodokumenttia, eikö?

- Pariskunnan metsämökkiä kutsutaan Eedeniksi. Raamatun paratiisissa ihminen eli alkutilassa, jossa hän ei kyennyt syntiin. Antichrist ehdottaa tavallaan samaa. Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, ne syntyvät vasta ihmisen myötä. Ihmisen kosketus muuttaa kaiken joko hyväksi tai pahaksi. Tai - jos luonto onkin paha, onko pahuutta juuri se, että ei ole kykyä tehdä (tarkoituksellisesti) hyvää? Siis: taistelevatko maailmassa hyvä ja paha vai ihmisyys ja kaaos?

- Talouspuheessa yleensä vedotaan luonnonjärjestykseen, siihen että liiketoiminnassa ei ole oikeaa eikä väärää - parhaiten sopeutuva pärjää ja niin on hyvä. Irtisanomiset, lomautukset, optiot. Leikitään, että ihminen voi irtisanoutua kokonaan moraalista jollain elämän osa-alueella, mutta säilyä silti ihmisenä. Jos voisi, silloin nainen poraamassa reikää miehen jalkaan Eedenin puutarhassa ei tuntuisi meistä väärältä. Mutta se tuntuu. En silti väitä, että Antichrist olisi mikään tarkoituksellinen allegoria tästä. En, koska talousmiehet keksivät tämän allegoriansa ihan itse.

- Ehkä pahinta, pelottavinta tai ahdistavinta onkin se, kun ihminen ja luonto yhdistyvät: kun luonnon kaaos valjastetaan inhimillisen mielen käyttöön. Ehkä päähenkilönainen ympärileikkaa itsensä - ei vain päästäkseen irti seksuaalisuudestaan, vaan päästäkseen irti luonnosta. Tällainen ajatteluhan on vahvasti kristillisessä perinteessä.

- Elokuvan vaikuttavin kohtaus on minusta lopussa, kaiken jälkeen, kun miespäähenkilö raahautuu uupuneena, rampana ja todennäköisesti hyvin nälkäisenä läpi metsän kohti sivistystä. Hän löytää maasta marjoja. Ne ovat elokuvan valonpilkahdus: luonto ottaa ja luonto antaa. Inhimillistä on nähdä hyvyyttä siinä, missä ei luonnostaan (sic) ole merkityksiä. Toisaalta minulle jäi hieman epäselväksi mitä sen jälkeen tapahtuu. Yhtäkkiä Eeden täyttyy ihmisistä. Kumpi voittaa, ihminen vai luonto? En ole varma.

EDIT: Tuukka Tomperi kirjoittaa samoista ja muista asioista paremmin.