Suuri lomavideouudistus, osa 2: Baijerin metsät

Alkujuonto ja neljä ensimmäistä matkapäivää edellisessä merkinnässä.

Matkapäivä 5/20
perjantai 10.7.2009



Anne nukkuu. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:05.

Junassa oli aikaa. Nukkuvan Annen lisäksi kuvasin mm. auringonvaloa, joka liukui Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian kansilehteä pitkin. Kolmaskymmenes otto oli melko hyvä. Sitten vasta huomasin, että valotus oli automaatilla ja aloitin uudestaan.



Elokuvissa. Junassa Hampurista Würzburgiin. Klo 14:31.

Matkapäivä 6/20
lauantai 11.7.2009



Takaa-ajokohtaus. Watzlik-Hein-aarniometsä, Bayerischer Wald. Klo 13:06.

Watzlik-Heinin aarniometsässä oli kymmenittäin satumaisia ikivanhoja puita. Osa oli vielä täysissä voimissaan, osa katkenneita, kaatuneita tai lahonneita. Tällaisen ikuisuuden äärellä hetkienkin kuvaaminen tuntuu näpertelyltä! Tein kuitenkin muutamia uhkarohkeita yrityksiä. Luulen, että parhaiten onnistui kuva, jossa panoroin 180 astetta; Anne ja Martti seisovat matkan varrella aivan paikallaan, linnut laulavat. Laitoin nyt kuitenkin esille tämän, koska jokaisessa videoblogissa pitää olla ainakin yksi takaa-ajokohtaus.



Matkakertomus. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 16:17.

Falkensteinin huipulla yritin keksiä tekosyitä kuvata lumoavaa maisemaa, vaikka tiesinkin, että ei se kuvaruudulla ketään lumoa, koska suuri osa lumosta on kipeissä jaloissa, hiessä otsalla ja kaikissa kivissä, puissa ja risteyksissä, jotka ohitimme.



Kiitoslaulu Purolle. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 18:21.

Tätäkö tarkoitit,
soliseva ystäväni?
Tästäkö kertoivat
laulusi ja soittosi?
Tätäkö tarkoitit?



Tauko. Falkenstein, Bayerischer Wald. Klo 19:43.

Patikointimme Bayerische Eisensteinista Falkenstein-vuorelle, kiertoteineen, oli noin 16 kilometriä pitkä. Paluumatka, kiertoteineen, oli hieman pidempi. Tässä vaiheessa matkaa on jäljellä vielä kaksi tuntia, mutta otsalamppua ei vielä tarvita.

Varsinainen hetki muuten alkaa kohdassa 0:10.

Matkapäivä 7/20
sunnuntai 12.7.2009



Kaivoksessa. Silberberg, Bayerischer Wald. Klo 13:05.

Silberbergin rautakaivoksessa osallistuimme naurettavalle turistiretkelle, jonka luokkaretkimäiset puitteet eivät kuitenkaan onnistuneet peittämään 500 vuotta vanhan kaivoksen hienoutta. Kuvaaminen oli kiellettyä - siitä otoksen hieman salamyhkäinen ilmapiiri.

Matkapäivä 8/20
maanantai 13.7.2009



Bussissa Gotteszellistä Deggendorfiin. Klo 9:31.

Kahden Baijeri-päivän jälkeen matkasimme kohti Sveitsiä ja St. Moritzia. Ratatöiden takia jouduimme vaihtamaan välillä bussiin, monen muun kanssa.

Matkapäivä 9/20
tiistai 14.7.2009



Murmelipäivä. St. Moritz. Klo 15:36.

Well, what if there is no tomorrow? There wasn't one today.

Seuraavaksi matka jatkui aamujunalla Reinin jokilaaksoon patikoimaan.

Suuri lomavideouudistus

Millainen on hyvä lomavideo? Tuskin se, jossa isä panoroi autiota hiekkarantaa ja zoomailee edestakaisin kädettömään patsaaseen. Muutenkin loma-, hää- ja perhejuhlavideot ovat yleensä pitkiä ja aika päämäärättömiä. Kaikkea jännää on kuvattu ja sitten 32-tuumaisen ääressä selitetään, että tästä ei nyt käy ilmi se oikea vaikutelma, mutta ihan kohta tulee se yksi hauska tilanne.

Lähdimme kolmen hengen kolmen viikon Interrail-matkalle Ruotsin kautta Saksaan ja Sveitsiin. Otin tavoitteeksi uudistaa omaa lomavideoilmaisuani, joka - myönnettäköön - on sekin ollut aina hieman hakusessa. Ohjenuorakseni otin ajatuksen ajan veistämisestä: elokuva on rajaamista ajassa ja paikassa. Hetkiä, ei maisemia!

Uudistumistani helpottaakseni tein itselleni dogmin: yksi otos saa kestää noin 30-60 sekuntia ja sen pitää sisältää jokin tallentamisen arvoinen hetki. Jos hetkeä ei ole, hienokin maisema saa jäädä.

Julkaisen tässä valikoituja viipaleita sitä mukaa kun matka edistyy ja löytyy aikaa ja wlan.

Matkapäivä 1/20
maanantai 6.7.2009



Tarjoilija. Silja Europa. Klo 22:33.

Tarkoitukseni oli kuvata ravintolan pleksistä viehättävästi heijastuvaa ilta-aurinkoa ja pleksin takana ruokailevaa risteilyväkeä (ei mikään aivan erityisen ikimuistoinen hetki sinänsä). Aivan sattumalta, heti kun olin painanut rec-nappulan pohjaan, jostain ilmestyi tarjoilija ja pysähtyi pyyhkimään pöytää juuri auringon kohdalle. Fantastista, sanoisi Katainen.

Matkapäivä 2/20
tiistai 7.7.2009



Anne lukee kirjaa. Juna Tukholma-Kööpenhamina. Klo 12:12.

Näin alkuvaiheessa on ehkä syytä esitellä myös matkalaisia. Ensimmäisenä: Anne, joka tässä otoksessa lukee saksalaista satua. Annella on seurueen suurin rinkka (sekä muutama muu kapsäkki) ja Anne vastaa matkan majoitusjärjestelyistä.



Nuoripari asemalaiturilla. Malmö. Klo 12:48.

Tämä nuoripari ei kuulu matkaseurueeseen, mutta kuvauksen suhteen kävi hyvä tuuri. Laiturilla istuva pariskunta olisi ollut hyvä valokuvan aihe, mutta videokuvassa korostuisi lähinnä kuvaajan tärisevä käsi. Kun taustalla seissyt juna lähti liikkeelle, ymmärsin hetkeni tulleen. Junan poistuttua kuvasta kohtaus olisi kuivunut kokoon ilman tytön draamantajua.



The Finnish people play Jokke. Taksissa kohti Saksaa. Klo 17:37.

Juna Kööpenhaminasta Brammingiin oli 20 minuuttia myöhässä, mikä sabotoi vaihtoyhteytemme lähiliikenteen junilla Pohjois-Saksaan. Paikallinen rautatieyhtiö kuitenkin järjesti kaiken. Saimme Brammingissa allemme oman taksin, joka yritti ensin ottaa junan kiinni Tønderissa - mikä ei onnistunut - ja ajoi sitten meidät Saksan puolelle Niebülliin, jossa meillä oli tunti odotusaikaa seuraavaan junaan. Kuljettaja oli melkoinen veijari ja niin kova puhumaan, että otos venähti yli dogmin salliman rajan.

Matkapäivä 3/20
keskiviikko 8.7.2009



Kaksi lammasta. Brunsbüttel. Klo 12:40.

Ensimmäinen etappimme oli Brunsbüttelin pikkukaupunki Elben suulla, Kielin kanavan päässä. Tällaisella seudulla lomakuvaaja ei voi välttyä kuvaamasta lampaita, jotka laiduntavat vihreillä rantaniityillä. Mutta miten kuvata lampaita jotenkin kiinnostavasti? Se jäi mysteeriksi. Tässä kuitenkin kaksikko, josta tulee mieleen edellisen päivän asemalaiturin pariskunta.



On suuri sun rantas autius. Brunsbüttel. Klo 22:09.

Brunsbüttelissä vietimme kaksi päivää Herrmannin perheen luona, koska Annella on tänne suhteita vaihto-oppilasvuoden jäljiltä. Söimme paljon lihaa.



Musta kissa. Brunsbüttel. Klo 23:58.

Matkapäivä 4/20
torstai 9.7.2009



Mutakävely. Friedrichskoog. Klo 9:57.

Esiteltäköön nyt toinen matkakumppanini, Martti. Tässä Martti vaeltaa hampaat irvessä mudassa. Laskuveden aikaan Pohjanmeren (tosin tässä kohtaa vielä Elben) rantaviiva katoaa hetkessä horisonttiin ja tilalle ilmestyy silmänkantamattomiin muta-aavikkoa, johon on helppo upota ainakin sääriä myöten. Joka vuosi rannalla järjestään tietysti mutaolympialaiset. Eukonkantoa ei jostain syystä näkynyt ohjelmassa.



Verho. Brunsbüttel. Klo 18:40.

Suurin osa sateisesta päivästä kului vierailuun SAVA-nimisellä ongelmajätteenpolttolaitoksella, jossa Anne on aikanaan ollut töissä. Laitoksella ei valitettavasti saanut kuvata, vaikka melko vähän uuneihin, putkiin ja siiloihin suljetuissa prosesseissa oli kuvattavaakaan. Yksi jäi silti harmittamaan: laitoksen kuudennessa kerroksessa oli pimeä huone, jonka keskellä oli avaruusajan tuoli, jossa tiukasti keskittynyt mies kahdella joystickilla ohjasi kerroksia alempana vaijereiden varassa roikkuvaa valtavaa kauhaa, joka siirsi mustaa jauhettua jätettä kasasta toiseen.

Kun kopioin päivän videotiedostoja läppärille, sade vaihtui hetkeksi auringonpaisteeksi. Tuuli heilutti rullaverhoa. Ulkona lipputangossa liehui Suomen lippu.

Huomenna aamulla junalla Saksan halki Baijerin metsiin. Lue seuraava osa >>

Kuvaohjelmalaki pätee myös harrastajaelokuvaan - mutta ei sovi siihen

Valtion elokuvatarkastamo tarkensi pari vuotta sitten tulkintaansa kuvaohjelmalaista. Tulkinnan mukaan videoiden levittäminen netissä on aina lain tarkoittama "tilausohjelmapalvelu", johon pätee laki kuvaohjelmien tarkastamisesta. Tilausohjelmapalvelu voi siis olla satojen elokuvien kaupallinen kokoelma tai se voi olla yksityishenkilön kotisivuille liitetty video.

Tämä hämmensi suomalaisia harrastajaelokuvantekijöitä. Tulkinnan mukaan kaikki harrastajaelokuvat pitäisi siis joko tarkastuttaa (joka maksaa) tai ilmoittaa (jolloin elokuva saa automaattisesti K-18-leiman).

Nyt kuvaohjelmalakia on uudistettu ja tilanne on entistä mutkikkaampi. Elokuvatarkastamon lähettämässä tiedotteessa kerrotaan mm. uudesta 800 euron suuruisesta valvontamaksusta, joka pitäisi maksaa ilmoitettujen elokuvien levittämisestä. Sen myötä kaikki elokuvien levittäminen netissä muuttuisi jollain tavalla maksulliseksi.

Olen itse harrastanut elokuvantekoa pitkälle toistakymmentä vuotta. Harrastajaryhmämme Ihmiskunnan ainoa toivo on tehnyt parikymmentä elokuvaa ja levittänyt niitä alusta asti netissä. Se on tähänkin asti ollut - ilmeisesti - laitonta, mutta nyt silmukka tuntuisi kiristyvän entisestään.

Soitin Valtion elokuvatarkastamoon ja tavoitin ylitarkastajan Maarit Pietisen. Kysyin elokuvaharrastajien ja ennen kaikkea omasta puolestani, mitä pitäisi tehdä, jotta ei jatkossa rikkoisi lakia - tai ainakin selviäisi siitä ilman pahempia seurauksia. Pietinen ymmärsi hyvin elokuvaharrastajien hämmennyksen.

Kuvaohjelmalaki ei ilmeisesti tee mitään poikkeusta harrastajaelokuvan kohdalla?

"Ei", Pietinen vastaa, "periaatteessa."

Mutta monia poikkeuksia se kyllä tekee. Tarkastuksesta on kokonaan vapautettu joukko lain 4§:n mukaisia kuvaohjelmia, muun muassa sellaiset, jotka on valmistettu yksinomaan koulutusta tai muuta sivistyksellistä tarkoitusta, tieteellistä tutkimusta tai harrastustoimintaa varten. Näistä elokuvista riittää pelkkä ilmoitus, eikä valvontamaksua peritä.

Tarkoitetaanko tässä harrastustoiminnalla sitten elokuvan sisältöä vai sen tekotapaa, ei laissa tarkemmin määritellä. Pietinen arvelee, että muotoilu viittaa ensisijaisesti ohjelman sisältöön - kuten vaikka lennokkiharrastukseen. Yksiselittäistä sekään ei ole.

Kuvitellaan 15-vuotiaiden nuorten porukka, joka on kuvannut puolituntisen elokuvan. He haluaisivat levittää sitä kotisivuillaan. Miten heidän pitää toimia?

Periaatteessa elokuva on kuvaohjelmalain piirissä, koska sitä ei ole erikseen millään perusteella vapautettu. Elokuvan levittäminen kotisivuilla on aina tilaisuohjelmapalvelu, koska elokuva on yleisön saatavilla. Se pitäisi siis joko tarkastuttaa tai ilmoittaa.

"Käytännössä emme kuitenkaan katso yksittäisten ihmisten kotisivuja tilausohjelmapalveluiksi", Pietinen selventää elokuvatarkastamon tulkintaa. "Paitsi jos elokuvissa on jotain lapsille erityisen haitallista, voidaan sitten puuttua erikseen."

Viiva on veteenpiirretty. Elokuvatarkastamon näkökulmasta olisi ongelmallista ottaa yksittäisiä harrastajaelokuvia valvonnan piiriin, koska sitten pitäisi ottaa ja selvittää kaikki muutkin. Se ei olisi mahdollista.

Voivatko tällaiset porukat siis jatkaa toimintaansa kuten ennenkin?

"Jaa-a. Mitähän tohonkin nyt sanois", ylitarkastaja naurahtaa ja ehdottaa, että tavallisten, harmittomien elokuvien suhteen voi jatkaa niin kuin ennenkin. Jos elokuvissa on gore-splätteriä, sivusto voisi itse huolehtia siitä, ettei sitä pääse katsomaan kuka tahansa.

Elokuvansa voi myös ilmoittaa elokuvatarkastamolle, jolloin niihin saa K-18-leiman. Harrastajan kannalta ongelmallista on kuitenkin se, että kaikille ilmoituksen tehneille rapsahtaa automaattisesti 80o euron vuosittainen valvontamaksu. Se ei katso toiminnan laatua - sama maksu koskee harrastaja, ammattilaisia, yksityishenkilöitä ja yrityksiä.

Toinen vaihtoehto on tarkastuttaa elokuvat, mutta se tulee köyhälle harrastajalle kalliiksi. Elokuvan tarkastaminen saattaisi maksaa helposti enemmän kuin itse elokuvan tekeminen.

Ilmoituksen tai tarkastuksen lisäksi elokuvan levittäjän pitäisi huolehtia aukottomasti siitä, että annettua ikärajaa noudatetaan. Tähän ei riitä pelkkä rasti ruutuun -kysely kotisivuilla, vaan valvonnan pitää perustua järeämpään tunnistukseen - esimerkiksi pankkitunnuksiin.

Pietinen suositteleekin harrastajaelokuvantekijöille suljettuja sivustoja, koska niihin kuvaohjelmalaki ei päde. Jos elokuvia levitetään vain tietylle porukalle, kyse ei ole lain tarkoittamasta julkisesta luovuttamisesta. Tämä ei tietenkään sovi useimmille elokuvantekijöille, jotka haluaisivat levittää elokuvia yleisölle - ei vain harrastajayhteisölle. Pietinen ymmärtää tämän ja harmittelee nykylain tiukkuutta.

"Toivottavasti jatkossa tulee selkeämpi laki, joka sulkee esimerkiksi harrastajien nettisivut säätelyn ulkopuolelle. Pitäisi paremmin ottaa huomioon kentän monimuotoisuus."

Sitä odotellessa hän lupaa elokuvatarkastamon katsovan tilannetta ainakin osittain sormien läpi.

Ihmiskunnan ainoa toivo -ryhmällä on netissä kymmenen vuoden ajalta parikymmentä elokuvaa ja niiden oheismateriaaleja. Osa elokuvista on tarkastettu, osa ei.

Pietisen mielestä on ongelmallista, että osa elokuvista on tarkastettu, mutta osa ei. "Se tekee toiminnasta kuitenkin virallisempaa. Jos osa on tarkastettu, pitäisi muidenkin olla."

Tarkastettujen elokuvien kohdalta ikärajamerkinnän pitäisi olla esillä ja katsojien ikää valvoa. IAT:n leffojen ikärajat ovat kuitenkin melko matalia, joko sallittuja tai alle 7-vuotiailta kiellettyjä. Pietinen arvelee, että tällaisten elokuvien suhteen ei harrastajan tarvitse olla huolissaan. (Harva alle 7-vuotias pääsee itse katsomaan leffoja netistä.)

Jos ikäraja on korkeampi, sitä pitäisi valvoa paremmin. Monilla harrastajaryhmillä tilanne onkin toinen.

Mitä seuraamuksia harrastajalle voi tulla elokuvien laittomasta nettilevityksestä?

"En haluaisi sanoa - on the record - mutta todennäköisyys seuraamuksille on aika pieni."'

Periaatteessa joku vanhempi voisi tehdä rikosilmoituksen, jos hänen lapsensa olisi nähnyt elokuvan, joka ei ole lapsille sopiva. Siinä tapauksessa asia etenisi juridisesti normaaleja teitä. Pietinen pitää kuitenkin hyvin epätodennäköisestä, että syyttäjä nostaisi tällaisesta syytettä.

Pietisen mukaan harrastajien kannattaa tässä kantaa itse vastuunsa. Jos tekee lapsille sopimattomia elokuvia, kannattaa järjestää asiat niin, etteivät lapset pääse elokuvia katsomaan. Edelleen Pietinen muistuttaa, että elokuvatarkastamo lähtökohtaisesti ei ole kiinnostunut yksityisten henkilöiden tai harrastajaryhmien nettisivuista. Uhkana ovat siis korkeintaan huolestuneet vanhemmat.

Entä sitten isommat harrastajaelokuvasivustot, jotka tarjoavat satoja elokuvia isommalle yleisölle?

Pietinen naurahtaa: "Virkamiehenä minun pitäisi sanoa, että pitää noudattaa kuvaohjelmalakia."

Iso sivusto on yksittäistä nettisivua isompi ongelma, koska se on toimintana järjestäytyneempää. Elokuvien pitäisi olla tarkastettuja tai ilmoitettuja. Ilmoitetuista levittäjän pitäisi maksaa valvontamaksu. Levittäjä on tässä tapauksessa joko elokuvan tekijä tai sivuston ylläpitäjä, riippuen siitä, kuka elokuvan on ilmoittanut.

Johdonmukaisuuden vuoksi saman käytännön pitäisi koskea kaikkia sivuston elokuvia, joukossa ei siis saisi olla lainsuojattomia. Siitä taas seuraisi erikoisia paradokseja: 15-vuotiaan elokuvantekijän pitäisi joko tarkastuttaa tai ilmoittaa elokuvansa. Jos hän päätyisi maksuttomaan ilmoitukseen, hänen elokuvastaan tulisi kielletty alle 18-vuotiailta. Jos sivuston ylläpitäjä noudattaisi lakia, hän estäisi 15-vuotiasta katsomasta omaa elokuvaansa.

Ylitarkastajaa naurattaa. Juridiikka on vaikea laji: aina on tapauksia, joihin säädökset ei sovellu.

Mitä sitten voi tehdä?

"Ei mitään", Pietinen toteaa lakonisesti. Laki on luonut pattitilanteen. Elokuvatarkastamo ei voi valvoa kaikkea, mitä sen pitäisi, eivätkä elokuvantekijät voi käytännössä noudattaa lakia.

Yksi selvittämätön vaihtoehto kuitenkin on.

Harrastaja voisi ilmoittaa elokuvansa lain 4§:n mukaisena harrastustoimintaan tehtynä kuvaohjelmana. Tällaiset teokset olisivat automaattisesti sallittuja kaikille, eikä niistä tarvitsisi maksaa valvontamaksua.

Elokuvatarkastamolle jäisi kuitenkin mahdollisuus ottaa elokuva synopsiksen perusteella tarkastettavaksi, jos se tuntuisi kyseisen elokuvan kohdalla tarpeelliselta.

Olisiko siis mahdollista, että kaikki harrastajaelokuva - ehkä pahinta gorea lukuunottamatta - luettaisiin automaattisesti tähän tarkastuksesta vapautettujen kastiin?

Pietinen pohtii hetken. "Henkilökohtaisesti: kyllä, pitäisin sitä mahdollisena. En kuitenkaan voi antaa tässä tarkastamon virallista kantaa. Siitä pitää keskustella päällikön kanssa."

Näyttäisi siltä, että nykyinenkin laki - niin kankea kuin se onkin - mahdollistaisi harrastajaelokuvan huomioimisen, jos sitä vain tulkittaisiin suotuisasti.

Sovimme Pietisen kanssa, että heti lomien jälkeen järjestetään elokuvatarkastamon ja elokuvaharrastajien tapaaminen, jossa pelisääntöjä pohditaan yhdessä - ettei lain tulkinta tuo yllätyksiä kummallekaan osapuolelle. Pietinen innostuu ajatuksesta, että elokuvaharrastajia voisi tapaamisessa olla edustamassa esimerkiksi Findie ry. Näin elokuvatarkastamokin saisi ajantasaista tietoa siitä, mitä harrastajelokuvan kentällä tapahtuu.

Siihen asti, Pietinen lupaa, elokuvaharrastajat voivat jatkaa toimintaansa kuten ennenkin.

Elokuvien ilmoittaminen K-18-leimalla ei kuitenkaan kannata, sillä 800 euron valvontamaksu tulee automaattisesti - tulkinnasta riippumatta.

EDIT: Muistin väärin elokuvatarkastamon edellisen ulostulon ajankohdan tässä asiassa. Se tapahtuikin jo vuonna 2007. Linkitin silloisen tiedotteen tuonne alkuun. Tein muutamia muitakin pieniäkin viilauksia.

Antichrist on totuus Avarasta luonnosta

Lars von Trierin Antichrist. Ajatuksia sekalaisessa järjestyksessä. Kannattaa lukea vain, jos on jo nähnyt tai ei aio katsoa, mutta tietää taustoista riittävästi.

- On vaikea ymmärtää elokuvatoimittajia, jotka näkevät elokuvassa mainitsemisen arvoiseksi vain väkivallan ja seksuaalisen kuvaston. Molempia on lopulta aika vähän. Tavallisessa viihteellisessä toimintaelokuvassa väkivaltaa on moninverroin. Toki se on tässä realistisempaa ja lihallisempaa, mutta eikö se nyt juuri ole inhimillisempää? Kaipaavatko elokuvakriitikot väkivaltaa, joka etäännytetään viihteeksi?

- Elokuvaa on tulkittu kuvaukseksi naisen ja miehen välisestä suhteesta. Voi olla, mutta jos sellaista kaipaa, siitä on paljon kiinnostavampiakin kuvauksia, esimerkiksi Kohtauksia eräästä avioliitosta. Antichristissa käsitellään paljon enemmän ihmisen suhdetta luontoon. En tiedä onko sekään koko ajan niin terävää analyysiä, mutta ainakin vähemmän romantisoitua kuin esimerkiksi Malickin elokuvissa.

- Elokuva on rakenteeltaan erikoinen: ikään kuin siinä olisi vain keskikohta ilman alkua ja loppua. Lars von Trier ei esittele henkilöhahmoja, ei odota, että katsoja samastuu, eikä myöskään anna lopussa aikaa tottua asioiden uuteen järjestykseen. Se tekee elokuvasta jonkin verran etäisen: Antichristissa ei ole sellaista melodramaattista viritystä kuin esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Idiooteissa ja Dancer in the Darkissa. Siinä suhteessa tämä on ehkä luontevaa jatkoa von Trierin pyrkimyksille kohti puhtaampaa elokuvaa. Dogma-julistuksessa luovuttiin valaistuksesta ja kamerajalustasta, Dogvillessä ja Manderlayssa luovuttiin lavasteista, nyt luovutaan katsojan manipuloinnista.

- Elokuvan kohtauksista puuttuu muutenkin von Trierin melodraamojen herkkyys. Tämä on ollut minusta määrätietoinen trendi, joka alkoi Dogvillestä. Lars von Trier vie katsojia koko ajan etäämmälle, mutta samaan aikaan pitää kuvat lähellä. Tämä on ehkä jonkinlainen vertigo-efekti, jossa samaan aikaan ajetaan kauemmas ja zoomataan lähemmäs. Tai toisin päin, en ole varma. Joka tapauksessa, näkymä on jollain tavalla enemmän lääketieteellinen kuin inhimillinen. Tämä heijastanee ohjaajan tämänhetkistä mielentilaa.


- Elokuva alkaa lapsen kuolemalla, joka on estetisoitu äärimmilleen. (Kuoleman estetisointi on jotain, mitä vain ihminen voi tehdä.) Sen jälkeen sukelletaan metsään, jossa kuolema ja kärsimys ovat vallitseva olotila. Kuolleen pojan äiti pui omaa syyllisyyttään, luonnossa taas syyllisyyttä ei ole. Kun pariskunta palaa luontoon, se tavallaan omaksuu luonnon pelikentän (jossa ei ole sääntöjä, ei oikeaa eikä väärää), mutta ei voi olla pelaamatta peliä ihmisen säännöillä. Tämä antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa ihmisiä eläiminä ja eläimiä ihmisinä. Ja tästä narusta von Trier vetääkin: elokuvan eläimet tuntuvat paljon inhimillisemmiltä kuin ihmiset. Ihmisten toiminta näyttää järjettömältä, eläinten suunnitelmalliselta. Muistuttaa luontodokumenttia, eikö?

- Pariskunnan metsämökkiä kutsutaan Eedeniksi. Raamatun paratiisissa ihminen eli alkutilassa, jossa hän ei kyennyt syntiin. Antichrist ehdottaa tavallaan samaa. Luonnossa ei ole hyvää eikä pahaa, ne syntyvät vasta ihmisen myötä. Ihmisen kosketus muuttaa kaiken joko hyväksi tai pahaksi. Tai - jos luonto onkin paha, onko pahuutta juuri se, että ei ole kykyä tehdä (tarkoituksellisesti) hyvää? Siis: taistelevatko maailmassa hyvä ja paha vai ihmisyys ja kaaos?

- Talouspuheessa yleensä vedotaan luonnonjärjestykseen, siihen että liiketoiminnassa ei ole oikeaa eikä väärää - parhaiten sopeutuva pärjää ja niin on hyvä. Irtisanomiset, lomautukset, optiot. Leikitään, että ihminen voi irtisanoutua kokonaan moraalista jollain elämän osa-alueella, mutta säilyä silti ihmisenä. Jos voisi, silloin nainen poraamassa reikää miehen jalkaan Eedenin puutarhassa ei tuntuisi meistä väärältä. Mutta se tuntuu. En silti väitä, että Antichrist olisi mikään tarkoituksellinen allegoria tästä. En, koska talousmiehet keksivät tämän allegoriansa ihan itse.

- Ehkä pahinta, pelottavinta tai ahdistavinta onkin se, kun ihminen ja luonto yhdistyvät: kun luonnon kaaos valjastetaan inhimillisen mielen käyttöön. Ehkä päähenkilönainen ympärileikkaa itsensä - ei vain päästäkseen irti seksuaalisuudestaan, vaan päästäkseen irti luonnosta. Tällainen ajatteluhan on vahvasti kristillisessä perinteessä.

- Elokuvan vaikuttavin kohtaus on minusta lopussa, kaiken jälkeen, kun miespäähenkilö raahautuu uupuneena, rampana ja todennäköisesti hyvin nälkäisenä läpi metsän kohti sivistystä. Hän löytää maasta marjoja. Ne ovat elokuvan valonpilkahdus: luonto ottaa ja luonto antaa. Inhimillistä on nähdä hyvyyttä siinä, missä ei luonnostaan (sic) ole merkityksiä. Toisaalta minulle jäi hieman epäselväksi mitä sen jälkeen tapahtuu. Yhtäkkiä Eeden täyttyy ihmisistä. Kumpi voittaa, ihminen vai luonto? En ole varma.

EDIT: Tuukka Tomperi kirjoittaa samoista ja muista asioista paremmin.

Yhteisöllisyyden hinta

Nuorten Ääni -toimituksen yleiskokous 23.3.2009

Esityslistan kohta 3. Tiedotus- ja kokousasiat.

Osa yhteistyökumppaneista haluaisi maksaa toimitukselle rahaa jutuista. Mitä rahoille tehdään?

Nuorten Ääni -toimituksen nuoret toimittajat ovat kohta kolme vuotta tehneet lehtijuttua ja tv-ohjelmia, joita ovat julkaisseet mm. Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Rahaa yhteistyössä ei ole liikkunut. Nuoret ovat saaneet äänensä kuuluville ja mediat ovat saaneet uutisia ja näkökulmia, joihin aikuisten toimittajien mieli ei enää taivu. Symbioosi on ollut hedelmällinen.

Tänä keväänä paine kävi kuitenkin sietämättömän suureksi. Yhteistyökumppanit kukin vuorollaan kyselivät, mille tilille juttupalkkiot voisi maksaa.

Asia otettiin esille toimituksen yleiskokouksessa. Puheenjohtaja Nelli kehotti läsnäolijoita pohtimaan parinsa kanssa, mitä asialle pitäisi tehdä. Otetaanko juttupalkkiot vastaan? Maksetaanko ne jutun toimittajalle, työryhmälle vai koko toimitukselle?

Muutaman minuutin parikeskustelun jälkeen ajatukset purettiin yhdessä. Päätös oli yksimielinen:

Juttupalkkioita voidaan ottaa vastaan jos

1) rahat käytetään toimituksen yhteiseen hyvään ja
2) palkkoiden maksaminen ei vähennä julkaistujen juttujen määrää

Osasin odottaa tällaista päätöstä, mutta silti nuorten yksimielisyys lämmitti nuorisotyöntekijän mieltä. Sekä toimituksen ahkerimmat työmyyrät että hieman kauempaa sivusta seuraavat halusivat kaikki, että rahat käytetään yhdessä. Kukaan ei toivonut, että jutun tekijä saisi palkkion itselleen. Ei, vaikka samat nuoret etsivät kuumeisesti kesä- ja iltatöitä saadakseen rahaa omaan käyttöön. Ja tämäkin siinä tapauksessa, että rahaa satuttaisiin saamaan. Tärkeämpää on saada tehdä juttuja.

Nuorten Ääni -toimitus on yhteisö, jossa kullakin jäsenellä on oma roolinsa. Mukana voi olla toimittamassa, kuvaamassa, johtamassa, seuraamassa, olla tuettavana tai tukemassa - tai vain hengaamassa. Nuorilla on omat tavoitteensa: yksi haluaa työkokemusta, toinen vaikuttaa, kolmas vain keskustella tärkeistä asioista.

Ilman ryhmää yksittäiset nuoret eivät voisi saavuttaa omia tavoitteitaan. Toisaalta - ilman yksittäisiä nuoria ryhmä ei voisi saavuttaa yhteisiä tavoitteitaan: saada nuorten ääntä kuulumaan mediassa, muuttaa mediaa, muuttaa maailmaa.

Sellainen pitää yhdessä.

Esityslistan kohta 6. Fiiliskierros.
Jokainen saa kertoa, miltä nyt tuntuu.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 5: Montaasi

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 3 - leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Perusasia 3
Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Montaasi

Kuvittele otos pienistä linnunpoikasista, jotka kirkuvat pesässään nokka auki. Ne ovat nälissään - kuten linnunpoikasten kuuluukin olla. Kuva saa aivan erilaisen merkityksen, jos sen jälkeen leikataan otokseen, jossa petolintu kaartelee pesäpuun yläpuolella. Nyt poikaset tuntuvat olevan hädissään.

Koska elokuva ei ole kovin tarkka kerronnan väline, on elokuvantekijän usein vaikeaa kiinnittää katsojan huomio juuri oikeaan asiaan. Katsoja katsoo mihin haluaa ja näkee mitä haluaa. Aineellisten asioiden lisäksi pitäisi vielä pystyä käsittelemään myös aineetonta: käsitteitä, ajatuksia, tunteita. Ne syntyvät katsojan omassa päässä. Pelkkä tilassa ja ajassa rajaaminen ei siksi riitä. Tarvitaan rajaamista myös katsojan pään sisällä.

Yhdessä kuvassa on lähes rajattomasti tulkinnan mahdollisuuksia. Kun siihen yhdistetään toinen otos, rajaus tiivistyy huimasti: merkitykset ovat jossain näiden kuvien yhteisellä alueella. Elokuvaa katsoessaan katsoja täyttää koko ajan kuva-arvoitusta: mitä nyt tapahtuu, mitä se merkitsee, miten nämä kuvat liittyvät toisiinsa? Elokuva, jonka katsoja itse asiassa kokee, on sarja näitä johtopäätöksiä ja arvauksia.

Venäläinen elokuvantekijä ja -teoreetikko Leo Kulesov esitteli 1900-luvun alussa kuuluisaksi tulleen "Kulesovin efektin". Se oli sarja toisiinsa yhdistettyjä otoksia, joissa vuorottelivat miehen ilmeettömät kasvot sekä ruokalautanen, lapsi ja arkku. Kulesovin mukaan yleisö näki miehen kuvassa eri tunnetiloja riippuen siitä, mihin kuvaan kasvot oli leikkaamalla yhdistetty.

Kulesovin mukaan elokuva koostuu irrallisista palasista ja niiden yhdistelmistä. Oleellisinta ei ole, mitä nuo palaset sisältävät vaan se, miten ne on toisiinsa yhdistetty. Ajattelutapa oli ominainen varhaiselle neuvostoelokuvalle. Kulesovin aikalainen Dziga Vertov kutsui elokuvaa kinosilmäksi (kinoglaz), joka on ihmisen silmää täydellisempi. Se liikkuu vapaasti tilassa ja ajassa ja yhdistää näkemäänsä uudeksi todellisuudeksi.

Leikkausta mietittiin 1900-luvun alun Venäjällä ylipäätään aika paljon - paljon enemmän kuin nykyelokuvassa. Jälkipolville tunnetuksi jäi erityisesti elokuvaohjaaja Sergei Eisensteinin kehittämä montaasiteoria, joka eritteli leikkauksen lainalaisuuksia aina rytmistä tonaalisuuteen ja harmonioihin. Elokuvan perusasioiden näkökulmasta yksi lainalaisuus on kuitenkin ylitse muiden: Kulesovin efektin havainnollistama intellektuaalinen montaasi.

Yksinkertaisimmillaan älyllinen montaasi tarkoittaa sitä, että kahdesta peräkkäin leikatusta kuvasta syntyy kolmas merkitys, jota ei sellaisenaan ole kummassakaan kuvassa. Kun auton kuvasta leikataan kuvaan, jossa on mustaa lunta, näkee katsoja kuvasarjan ympäristön saastumisesta. Jos auto ja lumi olisi näytetty samassa laajemmassa kuvassa, katsoja tuskin olisi huomioinut niiden välistä yhteyttä.

Leikkaus ei siis ole vain kahden ajanviipaleen liitos - se on kohta, jossa ajatukset törmäävät ja synnyttävät uusia ajatuksia.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Montaasi

• Tehtävänä on esitellä jokin asia tai ilmiö hyvässä ja huonossa valossa montaasin avulla.
• Aihe voi olla esimerkiksi "Suomi", "autoilu" tai "oma koulu".
• Valitusta aiheesta tehdään kaksi videota. Ensimmäisessä aihe esitellään positiivisessa valossa, jälkimmäisessä negatiivisessa. Apuna käytetään älyllistä montaasia: kuvataan peräkkäin otoksia, jotka yhdessä luovat halutun vaikutelman.
• Videot kuvataan suoraan kameralle, eikä niitä tarvitse leikata.

Tämä on sarjan viimeinen osa. Palaan asiaan, kun kirjoitustyö etenee. Sillä välin - kommentoikaa!

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 4: Leikkaaminen

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 2 - Elokuvaaminen on rajaamista

Perusasia 3
Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Elokuvassa on aina vähintään kaksi leikkausta: alussa ja lopussa. Valvontakameran kuvassa ei ole leikkauksia, siksi se ei ole elokuvaa - se on vain toisenlainen versio kaukoputkesta. Leikkaus ei ole kuitenkaan vain kuvaa ja aikaa rajaava ääriviiva, se on myös liitos. Kun kaksi kuvaa yhdistyy, syntyy aina jotain uutta.

"Kun tapahtuma on mielenkiintoinen ja näet todella mitä tapahtuu, voit käyttää pitkiä kuvia. Usein hyvin pitkä otos samasta kuvakulmasta voi kuitenkin olla tylsä. Suosi siis useampia lyhyitä otoksia." (JVC:n videokuvausopas)

Huonolla videokurssilla opetetaan, että kohtausta kuvatessa kuvakulmia kannattaa välillä vaihtaa, jotta elokuva ei kävisi katsojalle pitkäveteiseksi. Neuvo kuitenkin johtaa ojasta allikkoon. Kameran paikan vaihtaminen leikkaamalla ei nimittäin vaihda vain kuvakulmaa, vaan luo väistämättä myös uuden hetken ja uusia merkityksiä. Siksi leikkauksen kanssa pitää olla tarkkana.

Ajan veistäminen

Leikkaamista voi ajatella yksinkertaistettuna näin: Yksi otos rajaa yhden hetken, jonka katsoja tulkitsee yhdeksi tapahtumaksi. Esimerkiksi, kun näytämme otoksen, jossa mies astuu huoneeseen, ja kysymme katsojalta, mitä kuvassa tapahtui, hän todennäköisesti vastaa, että kuvassa mies astui huoneeseen. Hän ei vastaa, että mies käänsi kahvaa, avasi oven, astui kynnyksen yli ja sulki oven perässään. Ja tosiaan, että siinä sivussa mies vilkuili epävarmana ympärilleen, puri alahuultaan ja sulki hetkeksi silmänsä.

Entä jos jokainen näistä tapahtumista olisi näytetty omana kuvanaan?

Kaikki elokuvan tapahtumat ovat katsojan tulkintoja siitä, mitä kuvassa näytetään. Leikkaukset rytmittävät näitä tulkintoja. Koska jokainen kuva näyttää katsojalle jonkin rajatun hetken, on katsojalla oikeus olettaa, että juuri tällä hetkellä on merkitystä - ja niin katsoja myös tekee: hän tulkitsee hetken ensin tapahtumaksi, sitten merkitykseksi.

Jos kuvakulmaa vaihdetaan videokurssin ohjeiden mukaan vain kuvakulman vaihtamisen ilosta, katsojaa johdetaan jatkuvasti harhaan. Mielenkiinto kyllä herää aina hetkittäin, koska elokuva viestii: tässä on uusi merkitys. Ja tässä. Ja tässä. Jos leikkaukset kuitenkin ovat sattumanvaraisia, myös katsojan luomat merkitykset ovat sitä. Jos kohtauksessa ei tosiasiassa ole merkityksiä useamman kuvan tarpeisiin, pitäisikö kuvia vähentää? Entä jos se tekeekin kohtauksesta tylsän? Pitäisikö merkityksiä lisätä?

Ajan manipulointi

Kun aikaa halutaan tiivistää, voidaan hyödyntää elliptistä kerrontaa ja jättää näyttämättä ne hetket, jotka eivät ole olennaisia. Toisin sanoen: kohtaus rakennetaan useammasta eri hetkestä.

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen ja puree alahuultaan. Mies astuu avonaisen ikkunan eteen. Mies avaa laatikon ja ottaa sieltä aseen ja poistuu kuvasta. Kellon viisari osoittaa kahtatoista, kuuluu sulkeutuvan oven ääni.

Tällä tavalla leikattuna pidempikin tapahtuma voidaan esittää hyvinkin lyhyesti. Samalla tavalla voisimme venyttää lyhyttä tapahtumasarjaa pidemmäksi piirtämällä ajan ääriviivat hieman eri tavalla:

Mies avaa oven ja astuu huoneeseen. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä. Mies vilkuilee epävarmana ympärilleen, puree alahuultaan, ja astuu peremmälle huoneeseen, kuvaan jää miehen perässä sulkeutuva ovi. Varjo liikkuu seinällä, kun mies kävelee huoneen poikki. Verhot heiluvat avonaisen ikkunan edessä, mies astuu kuvaan. Kadulla on ihmisiä. Mies katsoo ulos.

Ja niin edelleen. Ajan manipuloiminen leikkaamalla on käytännöllistä, mutta luo aina myös uusia merkityksiä.

Jatkuvuusleikkaus

Jatkuvuusleikkaus tarkoittaa tyyliä, jossa leikkauskohdat pyritään häivyttämään katsojalta. Mekanismi pyrkii esittämään ajan katkeamattomana hetkenä, jossa vain kuvan rajaukset muuttuvat. Tyyliä käytetään erityisesti elokuvissa, joissa katsojan huomio halutaan kiinnittää nimenomaan näyttelijöiden vuorovaikutuksen synnyttämiin merkityksiin, ei kuvalliseen kerrontaan. Tyyli ei elokuvakerronnan perusasioiden valossa ole oikea tai väärä - se vain ei ole kovin elokuvallinen, koska se häivyttää kuvan ajallisen rajauksen merkityksen.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Harjoitus: Kolme kuvaa

• Valitaan tapahtuma, esimerkiksi: Tyttö lähtee ulos.
• Kuvataan ensin tapahtuma yhdellä kuvalla.
• Jaetaan tapahtuma kolmeen pienempään tapahtumaan, esimerkiksi: tyttö laittaa kengät jalkaan, tyttö poistuu ovesta, ovi sulkeutuu.
  
• Kuvataan jokainen tapahtuma omalla kuvallaan.
  
• Katsotaan elokuvat ja pohditaan, miten kerronnan luomat merkitykset muuttuivat.

Ellipsi

• Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
• Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
• Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 2)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 3: Rajaus

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Perusasia 2
Elokuvaaminen on rajaamista

Kuvataiteilijalta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taiteilija vastasi: otan vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Elokuvan kuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kerran kameran rec-nappulaa. Se, mikä näkyy kameran ruudulla, tallentuu. Kun nappulaa painetaan uudestaan, tallennus loppuu. On veistetty pala aikaa. Ei kuitenkaan kaikkea, mitä tuona hetkenä maailmankaikkeudessa tapahtui, vaan marginaalisen pieni rajaus siitä.

Elokuvan kuvaaminen on siis rajaamista kahdessa suhteessa: tilassa ja ajassa. Mistään muotoseikasta ei ole kysymys, koska aikaa ja tilaa on äärettömästi. Kuvaaja valitsee sen pienen olennaisen näkymän siihen olennaiseen hetkeen, joka hänestä on merkityksellinen.

Samalla tavalla kuin kuvanveistäjä etsii kivestä hevosta, havainnoi kuvaaja todellisuutta ja rajaa pois sen, mikä ei ole hänen elokuvaansa.

2.1 Rajaus tilassa

”Kaukaa katsoen kaupunki, maaseutu ovat kaupunki ja maaseutu; mutta mitä lähempää katsoo ne ovat taloja, puita, kattotiiliä, lehtiä, ruohoa, muurahaisia, muurahaisen jalkoja, loppumattomiin.”

Claude Pascal

Kun asetamme kameran asemalaiturille kuvaamaan saapuvaa junaa, teemme päätöksen siitä, mitä haluamme katsojalle näyttää. Näytämmekö junan? Vain osan siitä? Näytämmekö aseman? Entä junaa odottavan väkijoukon? Näytämmekö kerjäläisen, joka istuu asemalaiturin reunalla? Kuten "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"-harjoitus osoittaa, minkä tahansa rajauksen sisällä on valtavasti informaatiota. Kuvan rajaus ja sommittelu vaikuttavat olennaisesti siihen, mikä kuvan kohteista kiinnittää katsojan huomion.

Ihmisen katse tulkitsee. Kun naputtelemme tietokoneen ruudulle yksinkertaisen hymiön :-) näemme itse asiassa iloiset kasvot. Kun menemme huonekalukauppaan, näemme satoja huonekaluja, jotka ovat kaikki hyvin erinäköisiä. Silti sekunnin murto-osassa pystymme erottelemaan ne tuoleihin, pöytiin, sohviin, hyllyihin ja kaappeihin. Hyvin pienikin vihje riittää informaation välittämiseen. Kuva muurahaiskeosta puun juurella riittää kertomaan, että ollaan metsässä. (Kuvassa siis on metsä, vaikka se ei näy!) Jos kokonaista metsää yritettäisiin kuvata ilmasta käsin, saattaisi katsoja nähdä kuvassa maan, vaikkei ruudulla muuta olisikaan kuin puita.

Kamera ei tee tällaista tulkintaa, vaan kuvaa sen, mitä linssin edessä näkyy. Siksi kuvaajan pitääkin olla tarkkana ja tulkita omia havaintojaan jatkuvasti. Miten kuvaan sen mitä näen? "Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Ajattele kuvanveistäjää ja hevosta. Kymmenestä mielenosoittajasta voidaan saada iso joukko, jos kuva rajataan niin, ettei siihen jää tyhjää tilaa. Katsoja näkee mielenosoituksen ja tulkitsee ehkä, että se jatkuu kuvan reunojen ulkopuolella. Toisaalta suurikin mielenosoitus saattaa näyttää pieneltä, kun se kuvataan suuren eduskuntatalon rappusilla. Elokuvassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Pää kamerana

• Tämä sopii erityisesti nuoremmille oppilaille, mutta sopii lämmittelyharjoitukseksi myös vanhemmille.
• Oppilaat jakautuvat pareihin, joista toinen on vuorollaan kuvaaja ja toinen kamera.
• Kamera sulkee silmänsä. Kuvaaja rajaa näkymän viemällä parinsa haluamaansa paikkaan tilassa ja asettaa kameran (eli parinsa pään) sopivalle korkeudelle ja asentoon.
• Kun kamera on paikallaan, kuvaaja antaa parilleen merkin esimerkiksi napauttamalla sormellaan kameran ohimoa.
• Kamera ottaa kuvan avaamalla silmänsä hetkeksi, räpäyttäen. Sen jälkeen hän kertoo kuvaajalle, mitä näki.
• Ennen tehtävää voidaan tehdä yhdessä pieni kokeilu: kukin sulkee silmänsä, asettaa oman nyrkkinsä silmiensä eteen ja ottaa kuvan. Pelottavaa!

Google earth

• Tehtävässä yritetään tunnistaa maantieteellisiä paikkoja Google Earth -ohjelman ilmakuvista. Samalla opitaan tekemään havaintoja ja ymmärtämään kuvan rajaamista.
• Opettaja tai joku oppilaista on tehtävänantaja, joka valitsee Google Earth -ohjelmasta näkymän johonkin paikkaan maapallolla. Paikka voi olla kotikaupungin kaupunginosa, Euroopan suurkaupunki, Suomen vesistö... mahdollisuudet ovat rajattomat! Sopikaa kuitenkin yhdessä, minkätyyppisestä kohteesta on kyse.
  
• Näkymä zoomataan oikein lähelle, pieneen yksityiskohtaan. Asetuksista otetaan pois päältä kaikki tekstit ja grafiikat. Sen jälkeen kuva heijastetaan videotykillä luokan seinälle.
  
• Samalla kun näkymää pikkuhiljaa laajennetaan, oppilaiden tehtävänä on ratkaista kuva-arvoitus: mistä paikasta on kysymys?
• Tehtävä sopii hyvin vaikkapa eri vesistöjen opetteluun maantiedon tunnilla. Miettikää myös, voisiko samankaltaisen tehtävän tehdä jotenkin videokameralla?

Havainnointi on kuin urheiluselostus

• Urheiluselostajan pitää tehdä jatkuvasti havaintoja ja kertoa niistä yleisölle. Kuvaaminen on usein samanlaista!
• Valitkaa yhdessä jokin paikka esimerkiksi koulusta tai koulun pihalta. Kukin oppilas saa vuorollaan tehtäväksi seisoa tuossa paikassa minuutin (tai muun sovitun ajan), tehdä havaintoja ympäristöstään ja kuvata ne videokameralla - samalla selostaen, mitä kuvassa tapahtuu tai näkyy.
• Esimerkiksi: "lintu lentää taivaalla", "rehtorin auto on pölyinen", "täällä tuulee" tai "kello on kohta kolme".
• Tehtävä ei ole helppo! Kuvaajan pitää samaan aikaan tehdä havaintoja, kuvata ja selostaa. Ja aika kuluu...
• Kun videot on kuvattu, ne katsotaan ilman ääntä. Muut oppilaat yrittävät arvata, mitä havaintoja kameralla on pyritty esittämään. Oikeasta arvauksesta saa pisteen sekä kuvaaja että arvaaja.
• Harjoituksessa huomataan, että useimmat havainnot eivät välity katsojalle sellaisenaan. Katsojat saattavat tehdä kiinnittää kuvassa huomion aivan eri asioihin kuin kuvaaja ja tehdä niistä aivan omia tulkintojaan.

2.2 Rajaus ajassa

Kun kerromme tarinaa, voimme vaihtaa aikamuotoa preesensin, imperefektin, perferktin ja pluskvamperfektin välillä: juna saapuu asemalle, juna saapui asemalle, juna on saapunut asemalle, juna oli saapunut asemalle. Elokuva tapahtuu aina preesensissä: juna saapuu juuri nyt, ikuisesti.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ajatteli, että elokuva on ainoa taidemuoto, joka tallentaa aikaa. Tarkovskille elokuva oli ajan veistämistä. Kun painamme rec-nappulaa, emme tallenna vain sitä näkymää, joka on kameran ruudulla, vaan sen ajan, joka jää nappulan painallusten väliin. Kun katsomme elokuvaa, katsomme siis aikaa.

Elokuvantekijän kannalta olennainen kysymys on siis: miksi tämä hetki on merkityksellinen? Samalla tavalla kuin hän rajaa kuvan reunojen ulkopuolelle asioita, jotka eivät kuulu elokuvaan, hän rajaa asioita kuvan ajan ulkopuolelle. Hetki, jolloin rec-nappula painuu pohjaan ja alkaa tallentaa aikaa, on yhtä merkityksellinen kuin kivestä veistetyn hevosen ääriviiva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

Lumière-elokuva

• Ajan ja tilan rajaamista voi harjoitella tekemällä oman Lumière-elokuvan. Harjoitusta voidaan pohjustaa katsomalla esim. YouTubesta aitoja Lumière-veljesten elokuvia 1800-1900 -lukujen vaihteesta.
• Elokuva tehdään asettamalla kamera jalustalla yhteen paikkaan. Kun näkymä on rajattu sopivaksi, kuvataan noin minuutin mittainen otos.
• Elokuva on dokumentaarinen - kuvattua tilannetta ei siis lavasteta eikä näytellä.
• Kuvaajan tehtävä on tallentaa sellainen hetki ja näkymä, joka sellaisenaan on kiinnostava ja merkityksellinen. Kuvaajan kannattaa etsiä tapahtumia, koska niissä näkyy ajan kuluminen. Tapahtumat voivat olla myös hyvin pieniä: esimerkiksi tuulessa heiluvia lehtiä tai bussia odottavia ihmisiä.
  

2.3 Elliptinen rajaus

Sulje hetkeksi silmäsi ja kuvittele oma elämäsi vilisemään filminauhana silmiesi edessä. Mitä näit? Todennäköisesti et nähnyt pikakelausta koko elämästäsi vaan yksittäisiä hetkiä, joiden välistä saattoi puuttua vuosia. Tämä on elliptistä kerrontaa.

Ellipsi on toinen nimi kolmen pisteen merkille "...", jolla merkitään lauseessa pois jätettyjä sanoja. Elokuvassa elliptisyys tarkoittaa sitä, että jotain kerrontaan kuuluvaa on rajattu pois näkyvistä. Toisin kuin se kivi, joka on veistetty irti hevospatsaasta, elliptisen rajauksen ulkopuolelle jäävä ei kuitenkaan katoa, vaan katsoja täydentää puuttuvat kohdat: Kun päähenkilö poistuu hetkeksi kuvasta, hän ei lakkaa olemasta. Uutistenlukijalla on myös vartalo, vaikka kuvaan olisi rajattu vain pää. Asemalle saapuu kokonainen juna, vaikka kuvattaisiin vain junan pyöriä. Elokuvan kohtaus loppuu siihen, että mies laittaa hatun päähänsä ja vetää takin harteilleen. Seuraavassa kohtauksessa hän kävelee jo kadulla. Tiedämme, että mies astui ulos talosta, vaikka sitä ei näytetty.

Elokuva ei kerro mitä tapahtuu vaan näyttää sen. Tapahtuma on aina katsojan tulkinta. Siksi on myös mahdollista tehdä elokuva jostain tapahtumasta ilman, että sitä näytetään - katsojan tulkinta riittää. Esimerkiksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö astuu huoneeseen, voidaan kuvata niin, että näytetään vain muiden huoneessa olevien reaktiota. Elliptiset ratkaisut kutittavat katsojan mielikuvitusta: tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta joudumme itse kuvittelemaan sen.

Aiheeseen liittyviä harjoituksia:

Ellipsi

• Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
• Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
• Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 2: Kuva ei kerro se näyttää

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Vuorossa ensimmäinen teoriaosuus.

... Edellisessä merkinnässä: Johdanto

Perusasia 1
Kuva ei kerro, se näyttää

Monet hienot elokuvat kertovat suuria tarinoita. Yleensä ajatellaankin, että elokuvassa on aina viime kädessä kysymys tarinankerronnasta. Näin ei kuitenkaan ole: ei filosofisesti eikä historiallisesti. Elokuvan runsaan satavuotisen historian aikana on vain huomattu, että elokuva on kohtuullisen hyvä tapa esittää tarinoita suurelle yleisölle - ei suinkaan paras, mutta viihdeteollisuuden näkökulmasta oikein toimiva. Nykyään useimmat elokuvat sisältävät tarinan, mutta välttämätöntä se ei ole. Todisteeksi kelvannee kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva.

Elokuvan historia alkaa Lumieren veljesten yksinkertaisesta elokuvasta Juna saapuu asemalle, joka näyttää, miten höyryjuna saapuu asemalle. Ensimmäisenä elokuvana siitä on perusteltua lukea ensimmäinen elokuvan perusasioista: elokuva ei kerro, se näyttää.

Tutkitaanpa hieman tarinan ja elokuvan eroa. Tarina - joko puhuttuna tai kirjoitettuna - kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei näytä sitä. Kun luemme tai kuuntelemme tarinaa, kuvittelemme, miten kaikki meille kerrottu tapahtuu. Kerrottu tarina yhdistää mielikuvamme loogiseksi kokonaisuudeksi. Jokainen on kuullut saman tarinan, mutta jokaisen mielikuvat ovat erilaisia.

Elokuva puolestaan ei sanallakaan kerro mitä tapahtuu - se vain näyttää. Elokuva ei varsinaisesti kerro, että juna saapuu asemalle, mutta päättelemme sen siitä, mitä näemme. Päätelmämme eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Yhtä hyvin voisimme ajatella, että elokuvassa kerrotaan ihmisistä, jotka odottavat junaa. Tai rautatieaseman päivästä, jossa yksittäiset junat ovat vain laivoja, jotka vierailevat satamassa. Jokainen katsoja on nähnyt samat kuvat, mutta ei välttämättä samoja tapahtumia tai niiden muodostamaa tarinaa.

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway (Kokki, varas, vaimo ja rakastaja; Pillow book) väittää, että kirjallisuuden tapa kertoa tarinaa kutittaa yleisön mielikuvitusta paljon enemmän kuin saman asian kertominen elokuvassa. Greenawayn viesti onkin: jos haluat olla tarinankertoja, ryhdy kirjailijaksi, älä elokuvantekijäksi.

"Because we all know that literature is superior to cinema as a form of storytelling. It empowers the imagination like no other. If you want to be a storyteller, be an author, be a novelist, be a writer, don't be a film director. Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only."

"The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story."

Peter Greenaway: 105 Years of illustrated Text

Kirjallisuus siis kertoo sen, mitä tapahtuu - elokuva näyttää, miten se tapahtuu. Kääntäen: kirjallisuus jättää näyttämättä sen, miten jokin tapahtuu - elokuva jättää kertomatta se, mitä tapahtuu. Yksinkertaista, eikö?

Mitä elokuvakerronta sitten on, jos se ei varsinaisesti ole kerrontaa? Teknisesti ottaen elokuva on kameran tekemiä havaintoja kohteesta. Elokuvantekijä pyrkii esittämään kameran avulla yleisölle sellaisia havaintoja, jotka joko yksinään tai yhdessä ovat merkityksellisiä. Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin (Stalker, Peili) mukaan "elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Palataan taas asemalle, jonne höyryjuna on saapumassa. Kuvittele itsesi sinne. Jos haluat kertoa tapauksesta sellaiselle, joka ei ollut paikalla, joudut kirjoittamaan monta yksityiskohtaista kuvailevaa lausetta (joissa todennäköisesti pyrit kuvailemaan sitä, mitä näit). Tai - voit tehdä sen parilla hyvin rajatulla kuvalla, jotka näyttävät, miten kaikki tapahtui.

Jos siis haluat esittää yleisölle mielikuviasi ja havaintojasi, älä ryhdy kirjailijaksi - tee elokuva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"

• Pohditaan mitä sanonta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" tarkoittaa.
• Kirjoitetaan taululle: Hän tulee huoneeseen. Jokainen kuvittelee tapahtuman mielessään.
• Piirretään samasta tilanteesta kuva. Kuvitellaan, että se pysäytetty hetki elokuvasta. Kuka astuu huoneeseen? Onko hän mies vain nainen? Minkä ikäinen hän on? Miten hän kävelee? Miten hän avaa oven? Miksi hän astuu huoneeseen? Keitä muita huoneessa on? Mitä he tekevät? Mihin kellonaikaan kuva on otettu? Mikä vuodenaika on? Sitä mukaa, kun yksityiskohtia keksitään, kuvaa täydennetään piirtämällä.
• Tämän jälkeen pohditaan uudestaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Nyt vaihtoehtoja on lukuisia: nainen pakenee gangstereita, huoneessa on juhlat, kello lyö kaksitoista, ovi narahtaa, seinä on punainen, naisen silmä on musta.

Mitä kuva kertoo?

• Tämä on variaatio harjoituksesta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"
• Päätetään jokin aihe ja haetaan netistä siihen liittyvä kuva. Pohditaan, mitä kaikkea informaatiota kuva sisältää.

Miltä maailma näyttää?

• Tehkää video, joka esittää, miltä kotikaupunkinne teidän mielestänne näyttää. Videossa ei siis puhuta ja esitellä vaan näytetään. Otsikkona voi olla esimerkiksi "Miltä Kerava näyttää?"
• Jokainen ryhmä saa videokameran ja tehtävän: kuvatkaa 3 minuutin mittainen video, joka vastaa kysymykseen "Miltä kotikaupunkini näyttää?" Videon alkuun voi kuvata otsikon, jossa kysymyksessä on paikkakunnan nimi. Videon ei tarvitse sisältää ollenkaan puhetta.
• Kun katsotte videoita, kirjoittakaa ylös adjektiiveja videon pohjalta. Kotikaupunki voi näyttää esimerkiksi likaiselta, suurelta, vilkkaalta, tyhjältä... Pohtikaa havaintoja yhdessä. Miksi tässä videoissa kylä näytti tyhjältä, mutta toisen ryhmän videossa vilkkaalta?

...Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 2 - Rajaus.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 1: Johdanto

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Aloitetaan johdannosta.

1. Johdanto

Mitä eroa on tekstillä ja kuvalla? Siinä missä teksti kertoo, kuva näyttää. Tämä on yksi elokuvan kolmesta perusasiasta, lainalaisuudesta, joiden varassa kaikki audiovisuaalinen kerronta lepää. Silti juuri nämä kolme perusasiaa ovat elokuvaopetuksen tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, liikkeestä leikkaaminen, hyppyskarvi , teleobjektiivi ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne eivät kuitenkaan auta ymmärtämään sitä, miten elokuvakerronta toimii, mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka ovat läsnä aina, kun elokuvaa tehdään - riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, musiikkivideo tai Youtubessa julkaistu videoblogi.

Tässä oppaassa kerrotaan, mitä nuo perusasiat ovat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat. Mitä siitä jaetaan oppilaiden kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Tämän oppaan varsinainen anti on kuitenkin sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kautta. Tällaisia harjoituksia ei ole juurikaan ollut ennen olemassa - ehkä siksi itse asiakin on jäänyt käsittelemättä.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Elokuvaa tai sen lähisukulaisia on kaikkialla: elokuvateattereissa, tv-uutisissa, Youtubessa, kännyköissä ja mainostauluissa. Se ei ole vain viihdettä tai taidetta - se on kulttuurin ja identiteetin rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää niin vähän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään. Tässä valta ja vastuu on niillä, jotka opettavat.

Olin taannoin puhumassa opettajille mediasta. Luennon lopuksi esitin kysymyksen. "Otetaan joku yleisesti huonona televisiona pidetty ohjelma. Vaikka Big Brother. Ketkä sitä tekevät?" Kuulijat odottivat vastausta uteliaina. Jatkoin: "Entiset suomalaiset peruskoululaiset."

Moni naama vakavoitui.

...Seuraavassa osassa: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Tyhmä ei ole se, joka on tyhmä

Mikkosten maailma on Nelosen uusi viihdeohjelma, jossa seikkailee Timo T.A. Mikkosen mediaperhe. Ensimmäisen jakson jälkeen katsojat saavat äänestää, tehdäänkö Mikkosten arjesta pidempi sarja.

Kirjoitin tammikuussa Yleisradiosta ja sen julkisen palvelun tehtävästä. Tässä siihen vielä yksi näkökulma: Yleisradion tehtävä on mahdollistaa sellainen ohjelmanteko, jossa tekijät itse vastaavat ohjelman sisällöstä ja sen merkityksellisyydestä. Kaupallisten kanavien aggressiivisella esimerkillä ollaan menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Katsojat äänestävät ohjelman esiintyjistä (Idols, BB, Tanssii tähtien kanssa) ja näyttelijöistä (Haluatko filmitähdeksi & Levottomat 3), sisällöstä (chat-ohjelmat) ja nyt tekevät siis myös tuotantopäätöksiä.

Kaupallisen kanavan ohjenuorana on markkinatalouden kansanhokema: tyhmä ei ole se, joka tyhmää ohjelmaa tekee, vaan se, joka sitä katsoo. Tai: ohjelma ei ole huono, katsoja on. Tällainen ajattelu siirtää vastuun tuottajalta katsojalle, jonka taakse voi mennä piiloon kritiikkiä ja yhteiskunnallista keskustelua.

Toisaalta, Nelosen ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoisella näyttäisikin olevan paljon enemmän luottoa katsojiin kuin ohjelmiensa tekijöihin:

"Katsojan ei tarvitse olla Mikkosten kanssa samaa mieltä, sillä kiinnostavin keskustelu käydään ohjelman esittämisen jälkeen kotisohvilla ja keskustelupalstoilla."

(Lähde: HS.fi)

Mediakasvatus - mikä ihana tekosyy

Eräänä tammikuun iltana Nuorten Ääni -toimituksen kokoukseen tuli uusi jäsen, lukiolaistyttö Espoosta. Paikalla oli lehtiryhmä, joten kokous alkoi havaintokierroksella, jossa jokainen saa kertoa yhden havainnon viikon varrelta: jonkun asian, joka on kiinnittänyt huomion, saanut ajattelemaan tai on muuten vain sillä hetkellä jakamisen arvoinen. Havainnoista keskustellaan yhdessä, joskus pitkäänkin, ja toisinaan niistä syntyy ideoita lehtijuttuihin.

Istuimme ringissä matalan pöydän ympärillä, tyynyillä. Puhuttiin pojasta, joka oli ampunut itsensä armeijassa, Gazasta, kaupungilla vastaantulleesta huumemiehestä, koulujen kierrätysroskiksista, Vantaankosken koulun kalapuikkojupakasta, äkäisistä bussia odottavista mummoista, hammaslääkäreihin kiintymisestä, vartijasta, joka potkaisi laitapuolen kulkijaa. Siitä, että aika on loppunut matkakortista.

Uusi jäsen ei vielä osallistunut keskusteluun vaan seurasi sivusta. Mietin, niin kuin työhöni kai kuuluu, miten hän mahtaa päästä mukaan puheliaaseen ryhmään. Viihtyykö hän? Ottaako ryhmä uuden jäsenen huomioon?

Kun tytön vuoro tuli, hän pahoitteli, ettei hänellä vielä ollut havaintoa - uusi kun oli. Hän halusi kuitenkin sanoa jotain. Se meni suunnilleen näin: "Tämän viidentoista minuutin aikana olen kuullut enemmän järkevää keskustelua kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä!"

Helsingin kaupunki järjestää kerran vuodessa Avoimet foorumit, joissa nuoret ja päättäjät kohtaavat. Viime marraskuussa pohdittiin, miten nuorten hyvinvointia voisi Helsingissä edistää. Paikalla oli kolmattasataa nuorta eri kouluista. Yksi nuorten päättäjille esittämistä toiveista oli, että koulussa olisi viikottainen keskustelutunti tai että kaikilta oppitunneilta varattaisiin aikaa keskustelulle.

Saman toiveen olen kuullut nuorten suusta monta kertaa, viimeksi Ajankohtaisen Kakkosen kasvatusillassa viime vuoden lopulla. Ja sitä ennen, monta kertaa. Monet Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet ovat iloinneet ääneen siitä, että toimituksen kokouksissa saa keskustella vakavasti, oikeista asioista.

En tiedä, saadaanko kouluihin koskaan oppituntia, joka olisi varattu pelkästään sille, että oppilaat saavat kertoa heille itselleen tärkeitä asioita ja keskustella niistä. Ehkä ne eivät mahdu opetussuunnitelmaan, tuntikehyksiin? Jos sellaisia kuitenkin halutaan, annan vinkin: pistetään ne vaikka viestintä- ja mediataitojen aihekokonaisuuden piikkiin. Toimittajan työhön kuuluva maailman havainnointi on hyvä tekosyy pysähtyä keskustelemaan, vaikka tunniksi. Eikä maksa mitään.

Oodi Yleisradiolle

Viime viikolla mediateollisuuden etujärjestö Viestinnän keskusliitto vaati tiukempien rajojen piirtämistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ympärille. Liiton tiedotteessa vaaditaan, että julkinen palvelu rajataan sisältöihin, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin, demokraattisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Muut ohjelmasisällöt ja palvelut kuuluvat liiton mukaan kaupallisten yhtiöiden hoidettaviksi. Erityisesti verkossa tapahtuvaan toimintaan tulee kiinnittää kriittistä huomiota, jottei vapaata kilpailua vaaranneta.

Retorinen kysymys: mitkä ohjelmasisällöt eivät liity yhteiskuntaan, demokratiaan tai kulttuuriin? Arvelisin, että Viestinnän keskusliiton tulkinta on omaani merkittävästi tiukempi. Muuten pitäisin avausta suorastaan raivokkaana julkisen palvelun puolustuspuheenvuorona.

Mutta ehkä pidänkin sen puheenvuoron itse? Näin se menee.

Yleisradion julkisen palvelun tehtävä on täyttää audiovisuaalisen kulttuurin yhteiskunnalliset, demokraattiset ja ennen kaikkea kulttuuriset tarpeet! Myös verkossa tapahtuvaan toimintaan on panostettava ja pidettävä huolta, että julkisen palvelun tehtävä toteutuu myös ympäristössä, jonka mediamaisemaa toistaiseksi ovat hallinneet suuret kaupalliset yritykset.

Docpoint-festivaaleilla järjestettiin tänään Clip Kino -seminaari, jossa esitettiin nuorten valitsemia esimerkkejä nettivideoista. Väljänä kehyksenä oli koulusurmien jälkeinen Suomi, mutta video-jockeyt olivat tulkinneet teemaa melko vapaasti. Nuoret korostivat, että halusivat alakuloisen demonisoinnin sijasta tuoda esille sosiaalisen median oleellisia puolia: taidetta, kantaaottavuutta, iloisuutta ja vapautta. Silti valituissa videoissa oli vakava, yhteiskunnallinen pohjavire.

Seminaarikeskusteluissa nostettiin esille nettivideoiden luonne prosessina, diskurssina. Sosiaalisessa mediassa pyörivät videot eivät ole samalla tavalla julkaistuja itsenäisiä teoksia kuin joukkoviestinnän aikakaudella on totuttu ajattelemaan. Videot ovat kontekstisidonnaisia, viittaavia, keskustelevia, joskus kertakäyttöisiä, ilmaan heitettyjä huomioita, fraktioita. Jopa näytöksessä esitetyt perinteiset lyhytelokuvat näyttäytyivät vain osana suurempaa kokonaisuutta, pointteina.

Lyhyesti: Netissä puhe on multimediaa. Se on kieli, jota tulevaisuudessa puhumme.

Youtube-valtavirtaa edustavat videot, joissa tavalla tai toisella kommentoidaan tai remixataan joukkotiedottavan median tuotantoa. Suomessa oma taiteenlajinsa on Salatut elämät -sarjan väkivaltaisen humoristinen uudelleenkäsittely, jossa kohtauksia yhdistellään ja jälkiäänitetään. Esimerkkejä löytyy Youtubesta satoja. Netin audiovisuaaliselle kulttuurille onkin leimallista, että se jatkuvasti viittaa vanhaan mediaan ja rakentaa sen päälle.

No - sitähän kulttuuri on. Ongelma on siinä, että pohja, jolle uutta audiovisuaalista kansankulttuuria rakennetaan, on todella ohut. Tähän asti mediamaisemaa ovat rakentaneet etunenässä suuret kansainväliset mediayhtiöt omien intressiensä johdattamina. Yleisradiolla on ollut Suomessa perinteisesti suuri rooli, mutta se muuri alkoi murtua heti seuraavaksi Berliinin jälkeen. Uuteen mediaan Ylellä ei ole ollut paljon sanottavaa. Eikä tulisi ollakaan, korostaa Viestinnän keskusliitto.

Mediakasvatuksen projekti on suurelta osin tuhraantunut pahojen asioiden vastustamiseen ja parempien tv-katsojien kasvattamiseen. Koululaitos ei ole vielä ottanut audiovisuaalista kulttuuria vakavasti, puhumattakaan siitä, että se olisi alkanut puolustaa sitä samalla tavalla kuin kirjallista kulttuuria on vuosikymmenet puolustettu. Toki sekin päivä vielä koittaa, mutta voi isä, onko vielä pitkä matka?

Nyt, netin myötä, audiovisuaalinen kulttuuri joka tapauksessa siirtyy jollain tavalla kansan käsiin. Kysymys onkin, kuka pilliä soittaa? Tyydymmekö siihen, että Big Brother on totuus televisiosta? Haluammeko sitä?

Jokaisessa maassa on kulttuuri - joko oma tai vieras. Jos haluamme oman, se on tehtävä itse. Siihen tarvitaan kansalaisia, joilla on siihen valmiudet. Siihen tarvitaan koulua. Projektin tueksi tarvitaan lisäksi vahva julkisen palvelun laitos, joka kohtelee kulttuuria päämääränä, ei välineenä.

Siksi tv-maksuista on siirryttävä mahdollisimman pian budjettirahoitukseen, jotta yleisradiotoiminnalle taataan paitsi kestävä rahoituspohja myös samanlainen yhteiskunnallinen legitimiteetti kuin toisillekin keskeisille kulttuuria uusintaville ja uudistaville laitoksille - koululle ja kirjastolle.

Kapinallisuus kuuluu kaikille

Ajankohtaisessa kakkosessa vietettiin viime tiistaina Kasvatusiltaa. Parituntisessa keskustelussa selviteltiin, kuka on luistanut kasvatusvastuusta. Onko vika koulussa, netissä vai kotona? Nuorten, päättäjien ja asiantuntijoiden keskustelu kävi välillä kuumana ja herätti paljon huomiota myös muualla mediassa.

Olin itse yksi keskustelijoista ja olen saanut keskustella aiheesta paljon ohjelman jälkeenkin. Paljon palautetta on tullut myös Ina Mikkolalle, vantaalaiselle lukiolaiselle, jonka tiukat mielipiteet ja ehdotukset saivat keskustelussa paljon tilaa – joidenkin mielestä liian paljon.

Juttelimme Inan kanssa sunnuntaiaamun ratoksi IRC-Galleriassa ohjelmasta ja sen jälkeisestä keskustelusta. Juttutuokion loppupuolella mukaan liittyvät yllättäen myös mm. Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ja viestintäministeri Suvi Lindén!

Klo 11:17 - Ina pelkää saavansa elämänkokemusta

Ismo: Ina, Kasvatusillan jälkeen täytit 18, näyttääkö maailma nyt ihan erilaiselta?

Ina: Ei :D Nuorihan sitä silti on ja vaikka jotkut asiat ei suoranaisesti enää koskisikaan minua, niin kyllä ne on silti tärkeitä. Muutenkin kaikki asiathan koskevat kaikkia tietyllä tasolla.

Ismo: Mitä asioita ne on, jotka ei enää nyt koske sinua suoranaisesti?

Ina: No just nimenomaan kaikki (nuorten ja) alaikäisten asiat. Tyyliin, mitä mua jaksais kiinnostaa enää onks syysloma viikon vai ei. Mut kun tarkemmin ajattelee, niin kyllä se kavereitani koskee ja sitä kautta muakin ja sit jos oisin vanhempi niin taas.

Ismo: Tämähän on sellainen kysymys nimittäin mitä kaikki aina kysyy, että miltä nyt tuntuu, kun on täysi-ikäinen. Mitä luulet, minkä takia sitä pitää aina kysyä?

Ina: Haha jep. No varmaan just sen takia, että heti jotenkin tulee niin aikuiseksi, kun tulee niin paljon uusia oikeuksia ja myös velvollisuuksia ja elämä olevinaan niin radikaalisti muuttuu :D Itse en nyt ole vielä kovin sisäistänyt koko asiaa ja toivottavasti en sisäistäkään :D

Ismo: Putoat kohta kärryiltä kaikesta.

Ina: Niinpä nimenomaan ja se jos jokin on pelottavaa. Tulee vaan ihminen, joka on sairaan konservatiivinen ja elämänkokemuksen omaava ja sen vuoksi kaikkitietävä "vanhus" :D

Ismo: Mutta hei, puhutaan Kasvatusillasta. Se on herättänyt aika paljon huomiota. Tänään viimeksi Hesarissa kolumnisti kommentoi sitä. Millaisia kommentteja sinulle on tullut?

Ina: No hyviä, että huonoja... Ei saa puhua ministereiden päälle, (vaikka ne puhuu shittiä) mut siis pääosin positiivista just liittyen tohon samaan. Et hyvä kun joku osaa sanoa suoraan. Mut äitinikin just hyvin sano, et suomalaisessa kulttuurissa just ollaan niin hemputin korrekteja, et ei ees keskustella ja jos päästään siihen pisteeseen niin ei ainakaan päällepuhuta ja kyseenalaisteta. Ja tätä mieltä on erityisesti ne "elämänkokemuksen omaavat".

Koko ohjelmahan oli niin sanottu depaattimuotoinen, eli väittelymäinen, joka tarkoittaa että semmoinen on ihan ookoo. Mutta syvemmälllä tasolla juuri sen takia, että miksi pitäisi kestää sitä, että joku puhuu täysin (mielestäni) mitäänsanomattomasti tai ei asiaa ollenkaan.

Ismo: Toivoitko, että joku lähtisi tosissaan mukaan väittelyyn?

Ina: No jep, koska siinä oltaisiin varmaan edetty johonkin suuntaan nopeammin ja ylipäätään. Nyt suurin osa oli vaan niin jäässä et huhu.

Ismo: Toisaalta, voihan keskustelussa olla sellaisiakin, joilla olisi paljon sanottavaa, mutta eivät ole niin rohkeita, että uskaltaisivat ottaa puheenvuoron noin vain, kun keskustelu käy kuumana.

Ina: On on, mutta kuitenkin pidetäänhän siitä huoli ja pidettiinkin juontajan osalta, että sellaisetkin saivat puhua. Mut jos kerta on niin asiaa sanottavaa, niin pitäisi olla valmis se sitten sanomaan.

Ismo: Joo, tiedätkö mikä minua otti eniten päähän, kun mietin keskustelua jälkikäteen. Se, että me puhuttiin tunti koulun keskeisistä ongelmista ja Opetushallituksen pääjohtaja istuu siellä eikä sano mitään. Ei pyydä puheenvuoroja ja vastaa vasta sitten kun kysytään ja silloinkin ympäripyöreästi. Ja sama pätee minusta viestintäministeriin ja MLL:n johtajaan. Miksi näyttää siltä, ettei niillä ole mitään intohimoa tällaiseen aiheeseen?

Ina: Aivan. Ja se jos jokin on huolestuttavaa.

Ismo: Kun A-tuubissakin osa kommentoijista vaati, että saa puhua vaan, jos on "asiantuntemusta", niin nyt ei ainakaan nämä asiantuntijat loistaneet. Enemmän tuntui siltä, että etenkin Timo Lankinen asettui jotenkin keskustelun ulkopuolelle. Sinä haastoit siinä Lindéniä esittämään konkreettisia ratkaisuja. Mitä olisit odottanut siltä?

Ina: No eivät kyllä loistaneet ja toisaalta, eivät edes ole kovin asiantuntijoita, jos ovat noin pihalla niin kui ovatkin. Olisin odottanut konkreettisempaa vastausta ja esim. lupausta, että jep noin voisi tehdä tai TEHDÄÄN tai edes jotain. Toimintatavan ehdotuksista ei ole mitään hyötyä, jos niistä päättävät eivat niitä ota huomioon saatika tajua.

Ismo: Sanos vähän tarkemmin, mitä tarkoitat että ne olivat pihalla. Ja miksi se sinua niin ärsyttää, koska toisaalta tuolla nettikeskusteluissa oli monia, joita juuri se EI ärsyttänyt.

Ina: No (OPH:n) pääjohtajakin sanoo ihan suoraan, että kaikkihan meillä on hyvin, ei meidän nuorilla ole vaikeaa. Varmaan hän sen tietääkin, kun siellä koulussa joka päivä on. NOT. Ja viestintäministeri: No meillä on hyvinkoulutetut opettajat ja rehtorit, et kyl ne hoitaa, ja hehe ei kaikkea opetussuunnitelmassa tarvii lukee. Aina ei koulutus auta ja opetussuunnnitelman seuraaminen on erittäin tarkkaa, joten nimenomaan siellä ne pitäisi lukea.

Klo 11:58 - Keskusteluun liittyy arvovaltaisia vieraita

Ismo: Mutta hei, minulle tuli tällainen idea. Kun me nyt molemmat olemme tyytymättömiä siihen, mitä päättäjät sanoivat, niin voitaisko me keksiä kuvitteelliset sitaatit näille muutamalle virkamiehelle? Että mitä me oltais haluttu, että ne sanovat. Jos sitten eivät ole tyytyväisiä siihen, mitä me laitettiin ne sanomaan, voivat tulla kommentoimaan blogiin ja sanoa JOTAIN sen sijaan. Aloitetaanko viestintäministeri Suvi Lindénistä.

Ina: Suvi Lindén: "Kyllä huomattavissa ovat juuri nämä ongelmat ja niille on tehtävä välittömästi jotain. Kuulemani ehdotukset keskustelun lisäämisesta ja jatkuvasta yhteisöllisyydestä kuulostavat aivan toimivilta ratkaisuilta. Ne pitää ehdottomasti saada kirjattua tulevaan opetussuunnitelmaan.”

Ismo: Suvi Lindén: "Ei riitä, että täällä asiantuntijat sanovat, että vanhempien pitää olla kiinnostuneita, vaan vanhempien pitää ihan oikeasti olla kiinnostuneita. Pitää luopua siitä omasta ylpeydestä, että tietää kaiken nykymaailmasta ja KAIKKIEN Suomen vanhempien pitää mennä mukaan nettiyhteisöihin. Jos ei osaa, voi kysyä lapsilta apua. Tämä on ministerin käsky."

Ismo: Okei, nyt viestintäministeri on vaatinut opetussuunnitelmaan keskustelun lisäämistä. Mitä tähän vastaa Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen?

Ina: Timo Lankinen: "Olen samoilla linjoilla ministerin kanssa. Tästä tullaan keskustelemaan paljon uutta opetussuunnitelmaa tehtäessä ja aion itse henkilökohtaisesti ajaa asiaa. Toivottavasti muutos saadaan jo seuraavaan opsiin."

Ismo: Timo Lankinen: "Minua harmittaa ja vähän nolottaa, että en ottanut keskusteluun enempää osaa. Tämä on kuitenkin nimenomaan minun vastuualuettani. Mutta se muuttuu nyt. Me tehdään nyt niin, että otetaan Opetushallituksessa nuoret mukaan tekemään opetussuunnitelmaa. Sillä tavalla saadaan mukaan asioita, joita me vanhemmat ei osata ajatella. Sitä paitsi me ollaan helposti kangistuneita niihin kaavoihin, että mitä opetussuunnitelmassa muka voi olla."

Ina: JEEEAP, just piti vielä lisätä toi nuoret kanssa. NIMENOMAAN

Ismo: Nyt sitten ainakin Mannerheimin lastensuojeluliiton Mirjam Kalland. Mitä sen olisi pitänyt tässä keskustelussa sanoa?

Ina: Mirjam Kalland: "Nyt itsekin tosiaan tajuan, ettei yksittäiset tapahtumat auta ryhmäytymiseen. Jatkuvuutta tarvitaan. Ja mitä tuohon nettiinkin tulee, niin etenkin meidän pitää muiden kanssa lisätä aikuisten määrää siellä."

Ismo: Mirjam Kalland: "Minä olen kyllä vähän järkyttynyt siitä, että tässä päättäjät sanovat minun vieressäni, ettei meillä suomalaisessa koulussa ole mitään ongelmaa, että kaikki sujuu hyvin. Nuoret ei kuitenkaan viihdy koulussa ja täälläkin on tullut esille ihan konkreettisia ehdotuksia, miten asiaa pitäisi parantaa. En ole tyytyväinen tällaisiin vastauksiin."

Ismo: Mahtavaa! Heitäpä joku vielä, kenelle haluaisit laittaa sanat suuhun?

Ina: Hmmm Eero Lehti vai oliks se sen nimi :D

Ismo: Eero Lehti, kokoomuksen kansanedustaja ja Suomen yrittäjien puheenjohtaja sanoo seuraavaa:

Ina: Eero Lehti: "Minusta tuntuu, että keskustelua kuunnellessani olen aivan tietämätön monesta asiasta. Näinkö asiat todella ovat ja minä kansanedustajana en niistä tiedä. Kyllä vuorovaikutusta nuorten ja aikuisten, siis aivan kaikkien kanssa tarvitaan lisää."

Klo 12:21 - Aikuiset sysäävät kapinallisen roolin nuorille

Ismo: Keskusteluhan aina tehdään yhdessä. Ei voi vain vaatia toisilta muuttumista, vaan pitää miettiä, miten itse voi toimia toisella tavalla, että se kokonaisuus muuttuisi. Sanopa Ina, mitä me olisimme voineet tehdä keskustelussa toisella tavalla, että olisimme saaneet päättäjät puhumaan näin?

Ina: No vaatimaan enemmän niin kauan, että oltais päästy tollaseen tilanteeseen. Sit olis pitänyt tuoda esille se, että puolustelut ei nyt auta ja ketään eivät ne kiinnosta. Kaikki haluavat että edistytään ja jotain tapahtuu!

Ismo: Niin. Olisi pitänyt jotenkin tuoda esille, sitä mikä tässä on yhteisenä tavoitteena, ehkä? Nyt tuntui, että päättäjät edustivat vain itseään eikä yhteistä asiaa.

Ina: Aivan! En henkilökohtaisesti halua olla heitä vastaan, vaan sitä että asiat eivät edisty, no mikä nyt osittain heistä johtuu. Mutta just että puolustelu ei johda mihinkään.

Ismo: Tässä pitäisi kyllä muidenkin aikuisten, mukaan lukien minä tietysti, tehdä niin kuin vaadin, että netissä toimitaan: ei katsota sivusta, vaan mennään rohkeasti tilanteeseen mukaan.

Ina: Totta. Se keskustelussa välillä vähän häiritsikin, että yksin minä olin se "kapinallinen" .

Ismo: Totta! Se rooli on aika helppo ulkoistaa muille, sitten ei itse tartte ottaa vastuuta. Olisi siistiä nähdä joku johtavassa asemassa oleva kapinallisen roolissa.

Ina: Niinpä ja sellaisia pitäisi ollakin. Olettaisi, että kaikki päättäjät nimeomaan olisivat ns. kapinallisia, kun tuollaiseen asemaan ovat ajautuneet, mutta näköjään ei sitten :/ Ihmiset vaan pelkää liikaa muita ihmisiä. Kaikkia ei voi miellyttää, mut just sillon kun yrittää kaikkia miellyttää, niin on vaan niin pahasti pielessä yhteisen hyvän kannalta.

Linkkejä:

Ajankohtaisen kakkosen kasvatusilta löytyyy Ylen Areenasta:
http://areena.yle.fi/toista?id=1663508 (1/2)
http://areena.yle.fi/toista?id=1663638 (2/2)

Koko keskustelun Inan kanssa löydät IRC-Gallerian Kasvatusilta-yhteisöstä. Lukemiseen tarvitset käyttäjätunnuksen.
http://irc-galleria.net/channel.php?channel_id=2985205