Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 3: Rajaus

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Perusasia 2
Elokuvaaminen on rajaamista

Kuvataiteilijalta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taiteilija vastasi: otan vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Elokuvan kuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kerran kameran rec-nappulaa. Se, mikä näkyy kameran ruudulla, tallentuu. Kun nappulaa painetaan uudestaan, tallennus loppuu. On veistetty pala aikaa. Ei kuitenkaan kaikkea, mitä tuona hetkenä maailmankaikkeudessa tapahtui, vaan marginaalisen pieni rajaus siitä.

Elokuvan kuvaaminen on siis rajaamista kahdessa suhteessa: tilassa ja ajassa. Mistään muotoseikasta ei ole kysymys, koska aikaa ja tilaa on äärettömästi. Kuvaaja valitsee sen pienen olennaisen näkymän siihen olennaiseen hetkeen, joka hänestä on merkityksellinen.

Samalla tavalla kuin kuvanveistäjä etsii kivestä hevosta, havainnoi kuvaaja todellisuutta ja rajaa pois sen, mikä ei ole hänen elokuvaansa.

2.1 Rajaus tilassa

”Kaukaa katsoen kaupunki, maaseutu ovat kaupunki ja maaseutu; mutta mitä lähempää katsoo ne ovat taloja, puita, kattotiiliä, lehtiä, ruohoa, muurahaisia, muurahaisen jalkoja, loppumattomiin.”

Claude Pascal

Kun asetamme kameran asemalaiturille kuvaamaan saapuvaa junaa, teemme päätöksen siitä, mitä haluamme katsojalle näyttää. Näytämmekö junan? Vain osan siitä? Näytämmekö aseman? Entä junaa odottavan väkijoukon? Näytämmekö kerjäläisen, joka istuu asemalaiturin reunalla? Kuten "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"-harjoitus osoittaa, minkä tahansa rajauksen sisällä on valtavasti informaatiota. Kuvan rajaus ja sommittelu vaikuttavat olennaisesti siihen, mikä kuvan kohteista kiinnittää katsojan huomion.

Ihmisen katse tulkitsee. Kun naputtelemme tietokoneen ruudulle yksinkertaisen hymiön :-) näemme itse asiassa iloiset kasvot. Kun menemme huonekalukauppaan, näemme satoja huonekaluja, jotka ovat kaikki hyvin erinäköisiä. Silti sekunnin murto-osassa pystymme erottelemaan ne tuoleihin, pöytiin, sohviin, hyllyihin ja kaappeihin. Hyvin pienikin vihje riittää informaation välittämiseen. Kuva muurahaiskeosta puun juurella riittää kertomaan, että ollaan metsässä. (Kuvassa siis on metsä, vaikka se ei näy!) Jos kokonaista metsää yritettäisiin kuvata ilmasta käsin, saattaisi katsoja nähdä kuvassa maan, vaikkei ruudulla muuta olisikaan kuin puita.

Kamera ei tee tällaista tulkintaa, vaan kuvaa sen, mitä linssin edessä näkyy. Siksi kuvaajan pitääkin olla tarkkana ja tulkita omia havaintojaan jatkuvasti. Miten kuvaan sen mitä näen? "Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Ajattele kuvanveistäjää ja hevosta. Kymmenestä mielenosoittajasta voidaan saada iso joukko, jos kuva rajataan niin, ettei siihen jää tyhjää tilaa. Katsoja näkee mielenosoituksen ja tulkitsee ehkä, että se jatkuu kuvan reunojen ulkopuolella. Toisaalta suurikin mielenosoitus saattaa näyttää pieneltä, kun se kuvataan suuren eduskuntatalon rappusilla. Elokuvassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Pää kamerana

• Tämä sopii erityisesti nuoremmille oppilaille, mutta sopii lämmittelyharjoitukseksi myös vanhemmille.
• Oppilaat jakautuvat pareihin, joista toinen on vuorollaan kuvaaja ja toinen kamera.
• Kamera sulkee silmänsä. Kuvaaja rajaa näkymän viemällä parinsa haluamaansa paikkaan tilassa ja asettaa kameran (eli parinsa pään) sopivalle korkeudelle ja asentoon.
• Kun kamera on paikallaan, kuvaaja antaa parilleen merkin esimerkiksi napauttamalla sormellaan kameran ohimoa.
• Kamera ottaa kuvan avaamalla silmänsä hetkeksi, räpäyttäen. Sen jälkeen hän kertoo kuvaajalle, mitä näki.
• Ennen tehtävää voidaan tehdä yhdessä pieni kokeilu: kukin sulkee silmänsä, asettaa oman nyrkkinsä silmiensä eteen ja ottaa kuvan. Pelottavaa!

Google earth

• Tehtävässä yritetään tunnistaa maantieteellisiä paikkoja Google Earth -ohjelman ilmakuvista. Samalla opitaan tekemään havaintoja ja ymmärtämään kuvan rajaamista.
• Opettaja tai joku oppilaista on tehtävänantaja, joka valitsee Google Earth -ohjelmasta näkymän johonkin paikkaan maapallolla. Paikka voi olla kotikaupungin kaupunginosa, Euroopan suurkaupunki, Suomen vesistö... mahdollisuudet ovat rajattomat! Sopikaa kuitenkin yhdessä, minkätyyppisestä kohteesta on kyse.
  
• Näkymä zoomataan oikein lähelle, pieneen yksityiskohtaan. Asetuksista otetaan pois päältä kaikki tekstit ja grafiikat. Sen jälkeen kuva heijastetaan videotykillä luokan seinälle.
  
• Samalla kun näkymää pikkuhiljaa laajennetaan, oppilaiden tehtävänä on ratkaista kuva-arvoitus: mistä paikasta on kysymys?
• Tehtävä sopii hyvin vaikkapa eri vesistöjen opetteluun maantiedon tunnilla. Miettikää myös, voisiko samankaltaisen tehtävän tehdä jotenkin videokameralla?

Havainnointi on kuin urheiluselostus

• Urheiluselostajan pitää tehdä jatkuvasti havaintoja ja kertoa niistä yleisölle. Kuvaaminen on usein samanlaista!
• Valitkaa yhdessä jokin paikka esimerkiksi koulusta tai koulun pihalta. Kukin oppilas saa vuorollaan tehtäväksi seisoa tuossa paikassa minuutin (tai muun sovitun ajan), tehdä havaintoja ympäristöstään ja kuvata ne videokameralla - samalla selostaen, mitä kuvassa tapahtuu tai näkyy.
• Esimerkiksi: "lintu lentää taivaalla", "rehtorin auto on pölyinen", "täällä tuulee" tai "kello on kohta kolme".
• Tehtävä ei ole helppo! Kuvaajan pitää samaan aikaan tehdä havaintoja, kuvata ja selostaa. Ja aika kuluu...
• Kun videot on kuvattu, ne katsotaan ilman ääntä. Muut oppilaat yrittävät arvata, mitä havaintoja kameralla on pyritty esittämään. Oikeasta arvauksesta saa pisteen sekä kuvaaja että arvaaja.
• Harjoituksessa huomataan, että useimmat havainnot eivät välity katsojalle sellaisenaan. Katsojat saattavat tehdä kiinnittää kuvassa huomion aivan eri asioihin kuin kuvaaja ja tehdä niistä aivan omia tulkintojaan.

2.2 Rajaus ajassa

Kun kerromme tarinaa, voimme vaihtaa aikamuotoa preesensin, imperefektin, perferktin ja pluskvamperfektin välillä: juna saapuu asemalle, juna saapui asemalle, juna on saapunut asemalle, juna oli saapunut asemalle. Elokuva tapahtuu aina preesensissä: juna saapuu juuri nyt, ikuisesti.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ajatteli, että elokuva on ainoa taidemuoto, joka tallentaa aikaa. Tarkovskille elokuva oli ajan veistämistä. Kun painamme rec-nappulaa, emme tallenna vain sitä näkymää, joka on kameran ruudulla, vaan sen ajan, joka jää nappulan painallusten väliin. Kun katsomme elokuvaa, katsomme siis aikaa.

Elokuvantekijän kannalta olennainen kysymys on siis: miksi tämä hetki on merkityksellinen? Samalla tavalla kuin hän rajaa kuvan reunojen ulkopuolelle asioita, jotka eivät kuulu elokuvaan, hän rajaa asioita kuvan ajan ulkopuolelle. Hetki, jolloin rec-nappula painuu pohjaan ja alkaa tallentaa aikaa, on yhtä merkityksellinen kuin kivestä veistetyn hevosen ääriviiva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

Lumière-elokuva

• Ajan ja tilan rajaamista voi harjoitella tekemällä oman Lumière-elokuvan. Harjoitusta voidaan pohjustaa katsomalla esim. YouTubesta aitoja Lumière-veljesten elokuvia 1800-1900 -lukujen vaihteesta.
• Elokuva tehdään asettamalla kamera jalustalla yhteen paikkaan. Kun näkymä on rajattu sopivaksi, kuvataan noin minuutin mittainen otos.
• Elokuva on dokumentaarinen - kuvattua tilannetta ei siis lavasteta eikä näytellä.
• Kuvaajan tehtävä on tallentaa sellainen hetki ja näkymä, joka sellaisenaan on kiinnostava ja merkityksellinen. Kuvaajan kannattaa etsiä tapahtumia, koska niissä näkyy ajan kuluminen. Tapahtumat voivat olla myös hyvin pieniä: esimerkiksi tuulessa heiluvia lehtiä tai bussia odottavia ihmisiä.
  

2.3 Elliptinen rajaus

Sulje hetkeksi silmäsi ja kuvittele oma elämäsi vilisemään filminauhana silmiesi edessä. Mitä näit? Todennäköisesti et nähnyt pikakelausta koko elämästäsi vaan yksittäisiä hetkiä, joiden välistä saattoi puuttua vuosia. Tämä on elliptistä kerrontaa.

Ellipsi on toinen nimi kolmen pisteen merkille "...", jolla merkitään lauseessa pois jätettyjä sanoja. Elokuvassa elliptisyys tarkoittaa sitä, että jotain kerrontaan kuuluvaa on rajattu pois näkyvistä. Toisin kuin se kivi, joka on veistetty irti hevospatsaasta, elliptisen rajauksen ulkopuolelle jäävä ei kuitenkaan katoa, vaan katsoja täydentää puuttuvat kohdat: Kun päähenkilö poistuu hetkeksi kuvasta, hän ei lakkaa olemasta. Uutistenlukijalla on myös vartalo, vaikka kuvaan olisi rajattu vain pää. Asemalle saapuu kokonainen juna, vaikka kuvattaisiin vain junan pyöriä. Elokuvan kohtaus loppuu siihen, että mies laittaa hatun päähänsä ja vetää takin harteilleen. Seuraavassa kohtauksessa hän kävelee jo kadulla. Tiedämme, että mies astui ulos talosta, vaikka sitä ei näytetty.

Elokuva ei kerro mitä tapahtuu vaan näyttää sen. Tapahtuma on aina katsojan tulkinta. Siksi on myös mahdollista tehdä elokuva jostain tapahtumasta ilman, että sitä näytetään - katsojan tulkinta riittää. Esimerkiksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö astuu huoneeseen, voidaan kuvata niin, että näytetään vain muiden huoneessa olevien reaktiota. Elliptiset ratkaisut kutittavat katsojan mielikuvitusta: tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta joudumme itse kuvittelemaan sen.

Aiheeseen liittyviä harjoituksia:

Ellipsi

• Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
• Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
• Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

... Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 3 - Leikkaukset luovat merkityksiä (osa 1)

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 2: Kuva ei kerro se näyttää

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Vuorossa ensimmäinen teoriaosuus.

... Edellisessä merkinnässä: Johdanto

Perusasia 1
Kuva ei kerro, se näyttää

Monet hienot elokuvat kertovat suuria tarinoita. Yleensä ajatellaankin, että elokuvassa on aina viime kädessä kysymys tarinankerronnasta. Näin ei kuitenkaan ole: ei filosofisesti eikä historiallisesti. Elokuvan runsaan satavuotisen historian aikana on vain huomattu, että elokuva on kohtuullisen hyvä tapa esittää tarinoita suurelle yleisölle - ei suinkaan paras, mutta viihdeteollisuuden näkökulmasta oikein toimiva. Nykyään useimmat elokuvat sisältävät tarinan, mutta välttämätöntä se ei ole. Todisteeksi kelvannee kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva.

Elokuvan historia alkaa Lumieren veljesten yksinkertaisesta elokuvasta Juna saapuu asemalle, joka näyttää, miten höyryjuna saapuu asemalle. Ensimmäisenä elokuvana siitä on perusteltua lukea ensimmäinen elokuvan perusasioista: elokuva ei kerro, se näyttää.

Tutkitaanpa hieman tarinan ja elokuvan eroa. Tarina - joko puhuttuna tai kirjoitettuna - kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei näytä sitä. Kun luemme tai kuuntelemme tarinaa, kuvittelemme, miten kaikki meille kerrottu tapahtuu. Kerrottu tarina yhdistää mielikuvamme loogiseksi kokonaisuudeksi. Jokainen on kuullut saman tarinan, mutta jokaisen mielikuvat ovat erilaisia.

Elokuva puolestaan ei sanallakaan kerro mitä tapahtuu - se vain näyttää. Elokuva ei varsinaisesti kerro, että juna saapuu asemalle, mutta päättelemme sen siitä, mitä näemme. Päätelmämme eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Yhtä hyvin voisimme ajatella, että elokuvassa kerrotaan ihmisistä, jotka odottavat junaa. Tai rautatieaseman päivästä, jossa yksittäiset junat ovat vain laivoja, jotka vierailevat satamassa. Jokainen katsoja on nähnyt samat kuvat, mutta ei välttämättä samoja tapahtumia tai niiden muodostamaa tarinaa.

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway (Kokki, varas, vaimo ja rakastaja; Pillow book) väittää, että kirjallisuuden tapa kertoa tarinaa kutittaa yleisön mielikuvitusta paljon enemmän kuin saman asian kertominen elokuvassa. Greenawayn viesti onkin: jos haluat olla tarinankertoja, ryhdy kirjailijaksi, älä elokuvantekijäksi.

"Because we all know that literature is superior to cinema as a form of storytelling. It empowers the imagination like no other. If you want to be a storyteller, be an author, be a novelist, be a writer, don't be a film director. Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only."

"The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story."

Peter Greenaway: 105 Years of illustrated Text

Kirjallisuus siis kertoo sen, mitä tapahtuu - elokuva näyttää, miten se tapahtuu. Kääntäen: kirjallisuus jättää näyttämättä sen, miten jokin tapahtuu - elokuva jättää kertomatta se, mitä tapahtuu. Yksinkertaista, eikö?

Mitä elokuvakerronta sitten on, jos se ei varsinaisesti ole kerrontaa? Teknisesti ottaen elokuva on kameran tekemiä havaintoja kohteesta. Elokuvantekijä pyrkii esittämään kameran avulla yleisölle sellaisia havaintoja, jotka joko yksinään tai yhdessä ovat merkityksellisiä. Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin (Stalker, Peili) mukaan "elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Palataan taas asemalle, jonne höyryjuna on saapumassa. Kuvittele itsesi sinne. Jos haluat kertoa tapauksesta sellaiselle, joka ei ollut paikalla, joudut kirjoittamaan monta yksityiskohtaista kuvailevaa lausetta (joissa todennäköisesti pyrit kuvailemaan sitä, mitä näit). Tai - voit tehdä sen parilla hyvin rajatulla kuvalla, jotka näyttävät, miten kaikki tapahtui.

Jos siis haluat esittää yleisölle mielikuviasi ja havaintojasi, älä ryhdy kirjailijaksi - tee elokuva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"

• Pohditaan mitä sanonta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" tarkoittaa.
• Kirjoitetaan taululle: Hän tulee huoneeseen. Jokainen kuvittelee tapahtuman mielessään.
• Piirretään samasta tilanteesta kuva. Kuvitellaan, että se pysäytetty hetki elokuvasta. Kuka astuu huoneeseen? Onko hän mies vain nainen? Minkä ikäinen hän on? Miten hän kävelee? Miten hän avaa oven? Miksi hän astuu huoneeseen? Keitä muita huoneessa on? Mitä he tekevät? Mihin kellonaikaan kuva on otettu? Mikä vuodenaika on? Sitä mukaa, kun yksityiskohtia keksitään, kuvaa täydennetään piirtämällä.
• Tämän jälkeen pohditaan uudestaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Nyt vaihtoehtoja on lukuisia: nainen pakenee gangstereita, huoneessa on juhlat, kello lyö kaksitoista, ovi narahtaa, seinä on punainen, naisen silmä on musta.

Mitä kuva kertoo?

• Tämä on variaatio harjoituksesta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"
• Päätetään jokin aihe ja haetaan netistä siihen liittyvä kuva. Pohditaan, mitä kaikkea informaatiota kuva sisältää.

Miltä maailma näyttää?

• Tehkää video, joka esittää, miltä kotikaupunkinne teidän mielestänne näyttää. Videossa ei siis puhuta ja esitellä vaan näytetään. Otsikkona voi olla esimerkiksi "Miltä Kerava näyttää?"
• Jokainen ryhmä saa videokameran ja tehtävän: kuvatkaa 3 minuutin mittainen video, joka vastaa kysymykseen "Miltä kotikaupunkini näyttää?" Videon alkuun voi kuvata otsikon, jossa kysymyksessä on paikkakunnan nimi. Videon ei tarvitse sisältää ollenkaan puhetta.
• Kun katsotte videoita, kirjoittakaa ylös adjektiiveja videon pohjalta. Kotikaupunki voi näyttää esimerkiksi likaiselta, suurelta, vilkkaalta, tyhjältä... Pohtikaa havaintoja yhdessä. Miksi tässä videoissa kylä näytti tyhjältä, mutta toisen ryhmän videossa vilkkaalta?

...Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 2 - Rajaus.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 1: Johdanto

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Aloitetaan johdannosta.

1. Johdanto

Mitä eroa on tekstillä ja kuvalla? Siinä missä teksti kertoo, kuva näyttää. Tämä on yksi elokuvan kolmesta perusasiasta, lainalaisuudesta, joiden varassa kaikki audiovisuaalinen kerronta lepää. Silti juuri nämä kolme perusasiaa ovat elokuvaopetuksen tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, liikkeestä leikkaaminen, hyppyskarvi , teleobjektiivi ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne eivät kuitenkaan auta ymmärtämään sitä, miten elokuvakerronta toimii, mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka ovat läsnä aina, kun elokuvaa tehdään - riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, musiikkivideo tai Youtubessa julkaistu videoblogi.

Tässä oppaassa kerrotaan, mitä nuo perusasiat ovat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat. Mitä siitä jaetaan oppilaiden kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Tämän oppaan varsinainen anti on kuitenkin sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kautta. Tällaisia harjoituksia ei ole juurikaan ollut ennen olemassa - ehkä siksi itse asiakin on jäänyt käsittelemättä.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Elokuvaa tai sen lähisukulaisia on kaikkialla: elokuvateattereissa, tv-uutisissa, Youtubessa, kännyköissä ja mainostauluissa. Se ei ole vain viihdettä tai taidetta - se on kulttuurin ja identiteetin rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää niin vähän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään. Tässä valta ja vastuu on niillä, jotka opettavat.

Olin taannoin puhumassa opettajille mediasta. Luennon lopuksi esitin kysymyksen. "Otetaan joku yleisesti huonona televisiona pidetty ohjelma. Vaikka Big Brother. Ketkä sitä tekevät?" Kuulijat odottivat vastausta uteliaina. Jatkoin: "Entiset suomalaiset peruskoululaiset."

Moni naama vakavoitui.

...Seuraavassa osassa: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Tyhmä ei ole se, joka on tyhmä

Mikkosten maailma on Nelosen uusi viihdeohjelma, jossa seikkailee Timo T.A. Mikkosen mediaperhe. Ensimmäisen jakson jälkeen katsojat saavat äänestää, tehdäänkö Mikkosten arjesta pidempi sarja.

Kirjoitin tammikuussa Yleisradiosta ja sen julkisen palvelun tehtävästä. Tässä siihen vielä yksi näkökulma: Yleisradion tehtävä on mahdollistaa sellainen ohjelmanteko, jossa tekijät itse vastaavat ohjelman sisällöstä ja sen merkityksellisyydestä. Kaupallisten kanavien aggressiivisella esimerkillä ollaan menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Katsojat äänestävät ohjelman esiintyjistä (Idols, BB, Tanssii tähtien kanssa) ja näyttelijöistä (Haluatko filmitähdeksi & Levottomat 3), sisällöstä (chat-ohjelmat) ja nyt tekevät siis myös tuotantopäätöksiä.

Kaupallisen kanavan ohjenuorana on markkinatalouden kansanhokema: tyhmä ei ole se, joka tyhmää ohjelmaa tekee, vaan se, joka sitä katsoo. Tai: ohjelma ei ole huono, katsoja on. Tällainen ajattelu siirtää vastuun tuottajalta katsojalle, jonka taakse voi mennä piiloon kritiikkiä ja yhteiskunnallista keskustelua.

Toisaalta, Nelosen ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoisella näyttäisikin olevan paljon enemmän luottoa katsojiin kuin ohjelmiensa tekijöihin:

"Katsojan ei tarvitse olla Mikkosten kanssa samaa mieltä, sillä kiinnostavin keskustelu käydään ohjelman esittämisen jälkeen kotisohvilla ja keskustelupalstoilla."

(Lähde: HS.fi)

Mediakasvatus - mikä ihana tekosyy

Eräänä tammikuun iltana Nuorten Ääni -toimituksen kokoukseen tuli uusi jäsen, lukiolaistyttö Espoosta. Paikalla oli lehtiryhmä, joten kokous alkoi havaintokierroksella, jossa jokainen saa kertoa yhden havainnon viikon varrelta: jonkun asian, joka on kiinnittänyt huomion, saanut ajattelemaan tai on muuten vain sillä hetkellä jakamisen arvoinen. Havainnoista keskustellaan yhdessä, joskus pitkäänkin, ja toisinaan niistä syntyy ideoita lehtijuttuihin.

Istuimme ringissä matalan pöydän ympärillä, tyynyillä. Puhuttiin pojasta, joka oli ampunut itsensä armeijassa, Gazasta, kaupungilla vastaantulleesta huumemiehestä, koulujen kierrätysroskiksista, Vantaankosken koulun kalapuikkojupakasta, äkäisistä bussia odottavista mummoista, hammaslääkäreihin kiintymisestä, vartijasta, joka potkaisi laitapuolen kulkijaa. Siitä, että aika on loppunut matkakortista.

Uusi jäsen ei vielä osallistunut keskusteluun vaan seurasi sivusta. Mietin, niin kuin työhöni kai kuuluu, miten hän mahtaa päästä mukaan puheliaaseen ryhmään. Viihtyykö hän? Ottaako ryhmä uuden jäsenen huomioon?

Kun tytön vuoro tuli, hän pahoitteli, ettei hänellä vielä ollut havaintoa - uusi kun oli. Hän halusi kuitenkin sanoa jotain. Se meni suunnilleen näin: "Tämän viidentoista minuutin aikana olen kuullut enemmän järkevää keskustelua kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä!"

Helsingin kaupunki järjestää kerran vuodessa Avoimet foorumit, joissa nuoret ja päättäjät kohtaavat. Viime marraskuussa pohdittiin, miten nuorten hyvinvointia voisi Helsingissä edistää. Paikalla oli kolmattasataa nuorta eri kouluista. Yksi nuorten päättäjille esittämistä toiveista oli, että koulussa olisi viikottainen keskustelutunti tai että kaikilta oppitunneilta varattaisiin aikaa keskustelulle.

Saman toiveen olen kuullut nuorten suusta monta kertaa, viimeksi Ajankohtaisen Kakkosen kasvatusillassa viime vuoden lopulla. Ja sitä ennen, monta kertaa. Monet Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet ovat iloinneet ääneen siitä, että toimituksen kokouksissa saa keskustella vakavasti, oikeista asioista.

En tiedä, saadaanko kouluihin koskaan oppituntia, joka olisi varattu pelkästään sille, että oppilaat saavat kertoa heille itselleen tärkeitä asioita ja keskustella niistä. Ehkä ne eivät mahdu opetussuunnitelmaan, tuntikehyksiin? Jos sellaisia kuitenkin halutaan, annan vinkin: pistetään ne vaikka viestintä- ja mediataitojen aihekokonaisuuden piikkiin. Toimittajan työhön kuuluva maailman havainnointi on hyvä tekosyy pysähtyä keskustelemaan, vaikka tunniksi. Eikä maksa mitään.

Oodi Yleisradiolle

Viime viikolla mediateollisuuden etujärjestö Viestinnän keskusliitto vaati tiukempien rajojen piirtämistä julkisen palvelun yleisradiotoiminnan ympärille. Liiton tiedotteessa vaaditaan, että julkinen palvelu rajataan sisältöihin, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin, demokraattisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Muut ohjelmasisällöt ja palvelut kuuluvat liiton mukaan kaupallisten yhtiöiden hoidettaviksi. Erityisesti verkossa tapahtuvaan toimintaan tulee kiinnittää kriittistä huomiota, jottei vapaata kilpailua vaaranneta.

Retorinen kysymys: mitkä ohjelmasisällöt eivät liity yhteiskuntaan, demokratiaan tai kulttuuriin? Arvelisin, että Viestinnän keskusliiton tulkinta on omaani merkittävästi tiukempi. Muuten pitäisin avausta suorastaan raivokkaana julkisen palvelun puolustuspuheenvuorona.

Mutta ehkä pidänkin sen puheenvuoron itse? Näin se menee.

Yleisradion julkisen palvelun tehtävä on täyttää audiovisuaalisen kulttuurin yhteiskunnalliset, demokraattiset ja ennen kaikkea kulttuuriset tarpeet! Myös verkossa tapahtuvaan toimintaan on panostettava ja pidettävä huolta, että julkisen palvelun tehtävä toteutuu myös ympäristössä, jonka mediamaisemaa toistaiseksi ovat hallinneet suuret kaupalliset yritykset.

Docpoint-festivaaleilla järjestettiin tänään Clip Kino -seminaari, jossa esitettiin nuorten valitsemia esimerkkejä nettivideoista. Väljänä kehyksenä oli koulusurmien jälkeinen Suomi, mutta video-jockeyt olivat tulkinneet teemaa melko vapaasti. Nuoret korostivat, että halusivat alakuloisen demonisoinnin sijasta tuoda esille sosiaalisen median oleellisia puolia: taidetta, kantaaottavuutta, iloisuutta ja vapautta. Silti valituissa videoissa oli vakava, yhteiskunnallinen pohjavire.

Seminaarikeskusteluissa nostettiin esille nettivideoiden luonne prosessina, diskurssina. Sosiaalisessa mediassa pyörivät videot eivät ole samalla tavalla julkaistuja itsenäisiä teoksia kuin joukkoviestinnän aikakaudella on totuttu ajattelemaan. Videot ovat kontekstisidonnaisia, viittaavia, keskustelevia, joskus kertakäyttöisiä, ilmaan heitettyjä huomioita, fraktioita. Jopa näytöksessä esitetyt perinteiset lyhytelokuvat näyttäytyivät vain osana suurempaa kokonaisuutta, pointteina.

Lyhyesti: Netissä puhe on multimediaa. Se on kieli, jota tulevaisuudessa puhumme.

Youtube-valtavirtaa edustavat videot, joissa tavalla tai toisella kommentoidaan tai remixataan joukkotiedottavan median tuotantoa. Suomessa oma taiteenlajinsa on Salatut elämät -sarjan väkivaltaisen humoristinen uudelleenkäsittely, jossa kohtauksia yhdistellään ja jälkiäänitetään. Esimerkkejä löytyy Youtubesta satoja. Netin audiovisuaaliselle kulttuurille onkin leimallista, että se jatkuvasti viittaa vanhaan mediaan ja rakentaa sen päälle.

No - sitähän kulttuuri on. Ongelma on siinä, että pohja, jolle uutta audiovisuaalista kansankulttuuria rakennetaan, on todella ohut. Tähän asti mediamaisemaa ovat rakentaneet etunenässä suuret kansainväliset mediayhtiöt omien intressiensä johdattamina. Yleisradiolla on ollut Suomessa perinteisesti suuri rooli, mutta se muuri alkoi murtua heti seuraavaksi Berliinin jälkeen. Uuteen mediaan Ylellä ei ole ollut paljon sanottavaa. Eikä tulisi ollakaan, korostaa Viestinnän keskusliitto.

Mediakasvatuksen projekti on suurelta osin tuhraantunut pahojen asioiden vastustamiseen ja parempien tv-katsojien kasvattamiseen. Koululaitos ei ole vielä ottanut audiovisuaalista kulttuuria vakavasti, puhumattakaan siitä, että se olisi alkanut puolustaa sitä samalla tavalla kuin kirjallista kulttuuria on vuosikymmenet puolustettu. Toki sekin päivä vielä koittaa, mutta voi isä, onko vielä pitkä matka?

Nyt, netin myötä, audiovisuaalinen kulttuuri joka tapauksessa siirtyy jollain tavalla kansan käsiin. Kysymys onkin, kuka pilliä soittaa? Tyydymmekö siihen, että Big Brother on totuus televisiosta? Haluammeko sitä?

Jokaisessa maassa on kulttuuri - joko oma tai vieras. Jos haluamme oman, se on tehtävä itse. Siihen tarvitaan kansalaisia, joilla on siihen valmiudet. Siihen tarvitaan koulua. Projektin tueksi tarvitaan lisäksi vahva julkisen palvelun laitos, joka kohtelee kulttuuria päämääränä, ei välineenä.

Siksi tv-maksuista on siirryttävä mahdollisimman pian budjettirahoitukseen, jotta yleisradiotoiminnalle taataan paitsi kestävä rahoituspohja myös samanlainen yhteiskunnallinen legitimiteetti kuin toisillekin keskeisille kulttuuria uusintaville ja uudistaville laitoksille - koululle ja kirjastolle.

Kapinallisuus kuuluu kaikille

Ajankohtaisessa kakkosessa vietettiin viime tiistaina Kasvatusiltaa. Parituntisessa keskustelussa selviteltiin, kuka on luistanut kasvatusvastuusta. Onko vika koulussa, netissä vai kotona? Nuorten, päättäjien ja asiantuntijoiden keskustelu kävi välillä kuumana ja herätti paljon huomiota myös muualla mediassa.

Olin itse yksi keskustelijoista ja olen saanut keskustella aiheesta paljon ohjelman jälkeenkin. Paljon palautetta on tullut myös Ina Mikkolalle, vantaalaiselle lukiolaiselle, jonka tiukat mielipiteet ja ehdotukset saivat keskustelussa paljon tilaa – joidenkin mielestä liian paljon.

Juttelimme Inan kanssa sunnuntaiaamun ratoksi IRC-Galleriassa ohjelmasta ja sen jälkeisestä keskustelusta. Juttutuokion loppupuolella mukaan liittyvät yllättäen myös mm. Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ja viestintäministeri Suvi Lindén!

Klo 11:17 - Ina pelkää saavansa elämänkokemusta

Ismo: Ina, Kasvatusillan jälkeen täytit 18, näyttääkö maailma nyt ihan erilaiselta?

Ina: Ei :D Nuorihan sitä silti on ja vaikka jotkut asiat ei suoranaisesti enää koskisikaan minua, niin kyllä ne on silti tärkeitä. Muutenkin kaikki asiathan koskevat kaikkia tietyllä tasolla.

Ismo: Mitä asioita ne on, jotka ei enää nyt koske sinua suoranaisesti?

Ina: No just nimenomaan kaikki (nuorten ja) alaikäisten asiat. Tyyliin, mitä mua jaksais kiinnostaa enää onks syysloma viikon vai ei. Mut kun tarkemmin ajattelee, niin kyllä se kavereitani koskee ja sitä kautta muakin ja sit jos oisin vanhempi niin taas.

Ismo: Tämähän on sellainen kysymys nimittäin mitä kaikki aina kysyy, että miltä nyt tuntuu, kun on täysi-ikäinen. Mitä luulet, minkä takia sitä pitää aina kysyä?

Ina: Haha jep. No varmaan just sen takia, että heti jotenkin tulee niin aikuiseksi, kun tulee niin paljon uusia oikeuksia ja myös velvollisuuksia ja elämä olevinaan niin radikaalisti muuttuu :D Itse en nyt ole vielä kovin sisäistänyt koko asiaa ja toivottavasti en sisäistäkään :D

Ismo: Putoat kohta kärryiltä kaikesta.

Ina: Niinpä nimenomaan ja se jos jokin on pelottavaa. Tulee vaan ihminen, joka on sairaan konservatiivinen ja elämänkokemuksen omaava ja sen vuoksi kaikkitietävä "vanhus" :D

Ismo: Mutta hei, puhutaan Kasvatusillasta. Se on herättänyt aika paljon huomiota. Tänään viimeksi Hesarissa kolumnisti kommentoi sitä. Millaisia kommentteja sinulle on tullut?

Ina: No hyviä, että huonoja... Ei saa puhua ministereiden päälle, (vaikka ne puhuu shittiä) mut siis pääosin positiivista just liittyen tohon samaan. Et hyvä kun joku osaa sanoa suoraan. Mut äitinikin just hyvin sano, et suomalaisessa kulttuurissa just ollaan niin hemputin korrekteja, et ei ees keskustella ja jos päästään siihen pisteeseen niin ei ainakaan päällepuhuta ja kyseenalaisteta. Ja tätä mieltä on erityisesti ne "elämänkokemuksen omaavat".

Koko ohjelmahan oli niin sanottu depaattimuotoinen, eli väittelymäinen, joka tarkoittaa että semmoinen on ihan ookoo. Mutta syvemmälllä tasolla juuri sen takia, että miksi pitäisi kestää sitä, että joku puhuu täysin (mielestäni) mitäänsanomattomasti tai ei asiaa ollenkaan.

Ismo: Toivoitko, että joku lähtisi tosissaan mukaan väittelyyn?

Ina: No jep, koska siinä oltaisiin varmaan edetty johonkin suuntaan nopeammin ja ylipäätään. Nyt suurin osa oli vaan niin jäässä et huhu.

Ismo: Toisaalta, voihan keskustelussa olla sellaisiakin, joilla olisi paljon sanottavaa, mutta eivät ole niin rohkeita, että uskaltaisivat ottaa puheenvuoron noin vain, kun keskustelu käy kuumana.

Ina: On on, mutta kuitenkin pidetäänhän siitä huoli ja pidettiinkin juontajan osalta, että sellaisetkin saivat puhua. Mut jos kerta on niin asiaa sanottavaa, niin pitäisi olla valmis se sitten sanomaan.

Ismo: Joo, tiedätkö mikä minua otti eniten päähän, kun mietin keskustelua jälkikäteen. Se, että me puhuttiin tunti koulun keskeisistä ongelmista ja Opetushallituksen pääjohtaja istuu siellä eikä sano mitään. Ei pyydä puheenvuoroja ja vastaa vasta sitten kun kysytään ja silloinkin ympäripyöreästi. Ja sama pätee minusta viestintäministeriin ja MLL:n johtajaan. Miksi näyttää siltä, ettei niillä ole mitään intohimoa tällaiseen aiheeseen?

Ina: Aivan. Ja se jos jokin on huolestuttavaa.

Ismo: Kun A-tuubissakin osa kommentoijista vaati, että saa puhua vaan, jos on "asiantuntemusta", niin nyt ei ainakaan nämä asiantuntijat loistaneet. Enemmän tuntui siltä, että etenkin Timo Lankinen asettui jotenkin keskustelun ulkopuolelle. Sinä haastoit siinä Lindéniä esittämään konkreettisia ratkaisuja. Mitä olisit odottanut siltä?

Ina: No eivät kyllä loistaneet ja toisaalta, eivät edes ole kovin asiantuntijoita, jos ovat noin pihalla niin kui ovatkin. Olisin odottanut konkreettisempaa vastausta ja esim. lupausta, että jep noin voisi tehdä tai TEHDÄÄN tai edes jotain. Toimintatavan ehdotuksista ei ole mitään hyötyä, jos niistä päättävät eivat niitä ota huomioon saatika tajua.

Ismo: Sanos vähän tarkemmin, mitä tarkoitat että ne olivat pihalla. Ja miksi se sinua niin ärsyttää, koska toisaalta tuolla nettikeskusteluissa oli monia, joita juuri se EI ärsyttänyt.

Ina: No (OPH:n) pääjohtajakin sanoo ihan suoraan, että kaikkihan meillä on hyvin, ei meidän nuorilla ole vaikeaa. Varmaan hän sen tietääkin, kun siellä koulussa joka päivä on. NOT. Ja viestintäministeri: No meillä on hyvinkoulutetut opettajat ja rehtorit, et kyl ne hoitaa, ja hehe ei kaikkea opetussuunnitelmassa tarvii lukee. Aina ei koulutus auta ja opetussuunnnitelman seuraaminen on erittäin tarkkaa, joten nimenomaan siellä ne pitäisi lukea.

Klo 11:58 - Keskusteluun liittyy arvovaltaisia vieraita

Ismo: Mutta hei, minulle tuli tällainen idea. Kun me nyt molemmat olemme tyytymättömiä siihen, mitä päättäjät sanoivat, niin voitaisko me keksiä kuvitteelliset sitaatit näille muutamalle virkamiehelle? Että mitä me oltais haluttu, että ne sanovat. Jos sitten eivät ole tyytyväisiä siihen, mitä me laitettiin ne sanomaan, voivat tulla kommentoimaan blogiin ja sanoa JOTAIN sen sijaan. Aloitetaanko viestintäministeri Suvi Lindénistä.

Ina: Suvi Lindén: "Kyllä huomattavissa ovat juuri nämä ongelmat ja niille on tehtävä välittömästi jotain. Kuulemani ehdotukset keskustelun lisäämisesta ja jatkuvasta yhteisöllisyydestä kuulostavat aivan toimivilta ratkaisuilta. Ne pitää ehdottomasti saada kirjattua tulevaan opetussuunnitelmaan.”

Ismo: Suvi Lindén: "Ei riitä, että täällä asiantuntijat sanovat, että vanhempien pitää olla kiinnostuneita, vaan vanhempien pitää ihan oikeasti olla kiinnostuneita. Pitää luopua siitä omasta ylpeydestä, että tietää kaiken nykymaailmasta ja KAIKKIEN Suomen vanhempien pitää mennä mukaan nettiyhteisöihin. Jos ei osaa, voi kysyä lapsilta apua. Tämä on ministerin käsky."

Ismo: Okei, nyt viestintäministeri on vaatinut opetussuunnitelmaan keskustelun lisäämistä. Mitä tähän vastaa Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen?

Ina: Timo Lankinen: "Olen samoilla linjoilla ministerin kanssa. Tästä tullaan keskustelemaan paljon uutta opetussuunnitelmaa tehtäessä ja aion itse henkilökohtaisesti ajaa asiaa. Toivottavasti muutos saadaan jo seuraavaan opsiin."

Ismo: Timo Lankinen: "Minua harmittaa ja vähän nolottaa, että en ottanut keskusteluun enempää osaa. Tämä on kuitenkin nimenomaan minun vastuualuettani. Mutta se muuttuu nyt. Me tehdään nyt niin, että otetaan Opetushallituksessa nuoret mukaan tekemään opetussuunnitelmaa. Sillä tavalla saadaan mukaan asioita, joita me vanhemmat ei osata ajatella. Sitä paitsi me ollaan helposti kangistuneita niihin kaavoihin, että mitä opetussuunnitelmassa muka voi olla."

Ina: JEEEAP, just piti vielä lisätä toi nuoret kanssa. NIMENOMAAN

Ismo: Nyt sitten ainakin Mannerheimin lastensuojeluliiton Mirjam Kalland. Mitä sen olisi pitänyt tässä keskustelussa sanoa?

Ina: Mirjam Kalland: "Nyt itsekin tosiaan tajuan, ettei yksittäiset tapahtumat auta ryhmäytymiseen. Jatkuvuutta tarvitaan. Ja mitä tuohon nettiinkin tulee, niin etenkin meidän pitää muiden kanssa lisätä aikuisten määrää siellä."

Ismo: Mirjam Kalland: "Minä olen kyllä vähän järkyttynyt siitä, että tässä päättäjät sanovat minun vieressäni, ettei meillä suomalaisessa koulussa ole mitään ongelmaa, että kaikki sujuu hyvin. Nuoret ei kuitenkaan viihdy koulussa ja täälläkin on tullut esille ihan konkreettisia ehdotuksia, miten asiaa pitäisi parantaa. En ole tyytyväinen tällaisiin vastauksiin."

Ismo: Mahtavaa! Heitäpä joku vielä, kenelle haluaisit laittaa sanat suuhun?

Ina: Hmmm Eero Lehti vai oliks se sen nimi :D

Ismo: Eero Lehti, kokoomuksen kansanedustaja ja Suomen yrittäjien puheenjohtaja sanoo seuraavaa:

Ina: Eero Lehti: "Minusta tuntuu, että keskustelua kuunnellessani olen aivan tietämätön monesta asiasta. Näinkö asiat todella ovat ja minä kansanedustajana en niistä tiedä. Kyllä vuorovaikutusta nuorten ja aikuisten, siis aivan kaikkien kanssa tarvitaan lisää."

Klo 12:21 - Aikuiset sysäävät kapinallisen roolin nuorille

Ismo: Keskusteluhan aina tehdään yhdessä. Ei voi vain vaatia toisilta muuttumista, vaan pitää miettiä, miten itse voi toimia toisella tavalla, että se kokonaisuus muuttuisi. Sanopa Ina, mitä me olisimme voineet tehdä keskustelussa toisella tavalla, että olisimme saaneet päättäjät puhumaan näin?

Ina: No vaatimaan enemmän niin kauan, että oltais päästy tollaseen tilanteeseen. Sit olis pitänyt tuoda esille se, että puolustelut ei nyt auta ja ketään eivät ne kiinnosta. Kaikki haluavat että edistytään ja jotain tapahtuu!

Ismo: Niin. Olisi pitänyt jotenkin tuoda esille, sitä mikä tässä on yhteisenä tavoitteena, ehkä? Nyt tuntui, että päättäjät edustivat vain itseään eikä yhteistä asiaa.

Ina: Aivan! En henkilökohtaisesti halua olla heitä vastaan, vaan sitä että asiat eivät edisty, no mikä nyt osittain heistä johtuu. Mutta just että puolustelu ei johda mihinkään.

Ismo: Tässä pitäisi kyllä muidenkin aikuisten, mukaan lukien minä tietysti, tehdä niin kuin vaadin, että netissä toimitaan: ei katsota sivusta, vaan mennään rohkeasti tilanteeseen mukaan.

Ina: Totta. Se keskustelussa välillä vähän häiritsikin, että yksin minä olin se "kapinallinen" .

Ismo: Totta! Se rooli on aika helppo ulkoistaa muille, sitten ei itse tartte ottaa vastuuta. Olisi siistiä nähdä joku johtavassa asemassa oleva kapinallisen roolissa.

Ina: Niinpä ja sellaisia pitäisi ollakin. Olettaisi, että kaikki päättäjät nimeomaan olisivat ns. kapinallisia, kun tuollaiseen asemaan ovat ajautuneet, mutta näköjään ei sitten :/ Ihmiset vaan pelkää liikaa muita ihmisiä. Kaikkia ei voi miellyttää, mut just sillon kun yrittää kaikkia miellyttää, niin on vaan niin pahasti pielessä yhteisen hyvän kannalta.

Linkkejä:

Ajankohtaisen kakkosen kasvatusilta löytyyy Ylen Areenasta:
http://areena.yle.fi/toista?id=1663508 (1/2)
http://areena.yle.fi/toista?id=1663638 (2/2)

Koko keskustelun Inan kanssa löydät IRC-Gallerian Kasvatusilta-yhteisöstä. Lukemiseen tarvitset käyttäjätunnuksen.
http://irc-galleria.net/channel.php?channel_id=2985205

Espoon opetustoimi sulkee oven nuorten nenän edestä TV1:ssä

Olen kirjoittanut tähän blogiin jo kahdesti virkamiehistä, jotka näyttäisivät tekevän kaikkensa, jotta nuorten yhteiskunnallinen aktiivisuus tukahtuisi. Helsingin opetusvirasto, Helsingin Energia, apulaiskaupunginjohtaja, ulkoministeri Stubb... Ajattelin, että vitsi alkaisi jo vanhentua, mutta eikä mitä!

Tänään keskiviikkona klo 19:30 esitetään TV1:ssä Nuorten Ääni -toimituksen toimittama Kuntavaalit K-18 -ohjelma, jossa haastetaan kuntavaaliehdokkaat puhumaan politiikasta ymmärrettävällä kielellä ja käytännönläheisesti.

Yksi ohjelman puheenaiheista on mielenterveys - aihe, jota nuoret ovat pitkään yrittäneet nostaa julkiseen keskusteluun. Miksi siitä puhutaan vasta sitten, kun tapahtuu jotain koko kansakuntaa järkyttävää?

Espoon nuorisovaltuusto teki jo kaksi vuotta sitten aloitteen, jonka mukaan kouluihin pitäisi saada pakollinen tutustumiskäynti koulupsykologin luona. Vastausta - kielteistä sellaista - piti odottaa tämän vuoden kevääseen asti. Kuntavaalit K-18 -ohjelmassa selvitetään, miksi näin kävi. Tai tarkalleen ottaen... yritetään selvittää. Espoon kaupungin koulupsykologien päällikkö nimittäin kieltäytyy vastaamasta kysymyksiin. Tai tarkalleen ottaen... vetää oven kiinni häntä tapaamaan tulleiden nuorten nenän edestä. Televisiossa.

Hienoa silti, että jossain tehdään toisinkin. Yleisradion ajankohtaisohjelmat on ottanut nuoret mahtavan ennakkoluulottomasti vastaan ja auttanut toteuttamaan yhdessä historiallisen projektin: nuorten itse toimittaman vaaliohjelman. Jos tämäniltainen lähetys jää väliin, uusinta tulee sunnuntaina klo 12:05 TV1:ltä. Lisäksi ohjelma tulee katsottavaksi Ylen Areenaan.

Kotivaalit Kauhajoella

Juuri kun päästiin yksimielisyyteen siitä, ettei puolueita enää erota toisistaan mitenkään, etenkään vaalisloganeista, Keskusta veti esiin villin kortin: Kotivaalit. Yhtäkkiä yksi kolmesta suuresta lakkasi pelaamasta sopupeliä ja politisoi politiikan.

Äkkikuulemalta "Äänestä kotiasi" ei toki tunnu kovin radikaalilta vaalilauseelta. Minäkin pidin sitä melko yhdentekevänä viimeistään tiistaihin ja Kauhajoen tapahtumiin saakka.

Pääministeri Matti Vanhasen puutarhakaupunkivisio oli ensimmäinen vihje, avain vaalilausearvoituksen ratkaisemiseen. Pääministeri nousi loppukesästä rohkeasti puolustamaan hajakeskitettyä kaupunkirakennetta perustellen sitä yksilön oikeudella väljään pientaloasumiseen. Autoilu puolestaan oli perusteltua, koska raideliikenne ei Vanhasen mukaan ole ratkaisu. Kukaan ei ymmärtänyt mitä pääministeri tarkoitti - tuntuihan se olevan ristiriidassa kaiken viime aikoina puhutun kanssa. Onneksi Vanhasen kotikunnan Nurmijärven kunnanjohtaja selvensi asiaa NYT-liitteessä: raiteet tuovat rikollisuutta ja huumeita. Koti on siis se paikka, johon rikollisuus ja huumeet eivät tule.

Sitten tuli Kauhajoki ja Matti Saari. Jokelan jälkeiset keskustelut käytiin mediassa uudestaan: nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi on saatava kuriin. Matti Rimpelä laski jopa hintalapun sille, mitä maksaisi laittaa koulujen oppilashuolto lain säätämälle tasolle. Paljon muutakin sanottiin. Sitten oli pääministerin vuoro antaa lausunto, se viiden pisteen vihje, joka tuntui olevan ristiriidassa kaiken viime aikoina puhutun kanssa: Jokelan ja Kauhajoen tapauksissa kyse on uudentyyppisestä rikollisesta toiminnasta, ei yhteiskunnallisesta ongelmasta, joka olisi selitettävissä.

Yksi tapa erotella poliittista kenttää on tämä: kun yksilöllä on ongelmia, vasemmisto epäilee vian olevan yhteiskunnassa, oikeisto yksilössä. Matti Vanhasen lausunto edustaa puhdasoppisesti jälkimmäistä. Keskustan mukaan kuntavaaleissa päätetään ensisijaisesti kotiin liittyvistä asioista. Koulu, nuorisotyö, terveydenhuolto, tieverkko, jätehuolto ja julkiset tilat ovat merkityksellisiä vain sikäli kuin ne koskettavat kotia.

Silti - edes Kauhajoen keskustaenemmistöinen valtuusto ei ole kyennyt muuttamaan sitä, että ihmiset elävät kotia suuremmissa yhteisöissä. Eräässä tällaisessa yhteisössä, koulussa, Matti Saari oli jäänyt ulkopuoliseksi. Helsingin Sanomat kertoi tänään amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kouluampuja iskee juuri kouluun, koska se on hänen yhteisönsä. Kaunis koti, iso piha ja puutarha, korkeat aidat, parkkipaikka ikkunan alla ja tilava auto eivät auta mitään, jos yhteisö, johon nuoret leimautuvat, hylkii.

Matti Saaren rikollinen toiminta oli sikäli uudenlaista, että se ei tullut raiteita pitkin - Kauhajoen henkilöliikenne on jo aikoja sitten lakkautettu. Päinvastoin. Syy on kotona. Siellä ne äänestyspäätökset tehdään.

Jos keski-ikäiselle virkamiehelle antaa sormen

Kenelle katukuva kuuluu? Kysymys on taas ajankohtainen Helsingissä, sillä ylistetty pahamaineinen Stop töhryille -kampanja täyttää 10 vuotta. Kuluneen viikon kulminaatiopiste oli yleisten töiden lautakunnan kokous, josta kaupunginhallituksen edustaja Tapio Laakso marssi ulos.

Aihe herättää tunteita. Eikä ihme, niin sen kuuluukin: kyse on ilmaisunvapaudesta julkisessa tilassa. Kyse on toki myös muusta: estetiikasta, kulttuurista, nuorisokulttuurista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Ei ihme, että tunteet ovat pinnassa.

Graffitikeskustelussa eivät kohtaa vain sukupolvet vaan myös poliittisen kentän eri kulmat. Eikä sekään vielä riitä tekemään keskustelusta riittävän vaikeaa. Viimeisen tyrmäyksen antaa se, että osapuolet puhuvat - ehkä oireellisesti - eri asioista. Toiset puhuvat itsensä ilmaisesta ja kaupunkikulttuurista, toiset puhuvat siisteydestä ja kontrollista. Nämä eivät ole yhteismitallisia aiheita, eivätkä ne kohtaa keskustelussa, joka on muutenkin konfliktihakuinen. Esimerkiksi: Jos tässä keskustelussa virkamies kutsuu graffitia syöväksi, joka vie koko käden, kuulee toinen osapuoli, että syöväksi kutsutaan kaupunkilaisten halua ilmaista itseään.

Minäkin kävelisin ulos, vaikka olen tunnettu maltillisuudestani.

Kun Kaupunki päättää puhua siisteydestä ja töhryistä, on oleellisempaa se, mistä Kaupunki jättää puhumatta. Stop töhryille -kampanjan nimissä on kielletty paitsi graffitimaalaukset myös ilmoitusten ja julisteiden tuominen julkiseen tilaan. Helsinkiläisillä ei ole ollut vuosikausiin yhtään kaupungin tarjoamaa ilmoitustaulua. Suomen suurimmassa kaupungissa se on aika vähän. Tänä vuonna kaupunki on kuitenkin luvannut kokeilla asiaa. Se ei ole valitettavasti vielä paljon. Edellinen kokeilu muutamia vuosia sitten loppui lyhyeen.

Stop töhryille -kampanjan kriitikot! Kun seuraavan kerran juututte keskusteluun graffiteista ja julisteista, älkää antako keski-ikäisten virkamiesten valita näkökulmaa. Se on tarkoitushakuista vallankäyttöä, arvovalinta, joka pitää riitauttaa.

Limua ja keksejä, ulkoministeri Stubb!

Mikä on niin houkuttelevaa pienemmän puolella olemisessa? Tätä en ole voinut olla pohtimatta nyt, kun jalkapallon EM-kisat ovat käynnissä. Minulla ei ole kisoissa omaa suosikkimaata, vaan ilta toisensa jälkeen huomaan olevani otteluissa sen puolella, joka on altavastaajan asemassa. Joko niin, että maa on pienempi, sen jalkapallokulttuuri hatarampaa, tai niin, että joukkue sattuu olemaan tappioasemassa silloin, kun avaan tv:n.

Ehkä pienemmän puolella oleminen on eettinen valinta. Se, joka on heikommassa asemassa, tarvitsee tukeani. Vai onko niin, että heikomman puolella on turvallisempaa olla? Voi vilpittömästi toivoa voittoa, mutta tappionkaan sattuessa ei joudu noloon valoon. No, oli miten oli, jotenkin olen joka tapauksessa tähän työhöni päätynyt, auttamaan nuoria yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.

Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?

Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...

Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?

Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.

Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.

Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.

Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.

Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.


Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:

• Nuorten ulkopolitiikkaryhmä
• Kannattaako totaalikieltäytyminen?

Onko Paris Hilton totuus ihmisestä?

Olen vielä nuori, enkä siksi voi muistaa, milloin media olisi viimeksi heittäytynyt niin itsereflektiiviseksi kuin tänä keväänä. Ensin syytökset Jokelan kouluammuskelun uutisoinnista saivat toimittajat kyselemään varovasti, olisiko joku toinen toimittaja jossain toiminut vastoin hyviä tapoja.

(Uskomattomaltahan se kuulostaa, mutta nykyään toimittajienkin joukkoon eksyy kaikenlaista porukkaa.)

Sitten tuli Ilkka Kanerva tekstiviesteineen. Media teki akrobaattisen liikkeen ja asettui yhtäaikaa hyökkäys- ja puolustuskannalle. Mitä pidemmälle dramaturgiassa edettiin, sitä voimakkaampi tarve viestintävälineille tuli puolustella toimintaansa. Väliin, ikään kuin hakkeeksi kompostiin, heitettiin itsereflektiivisiä kysymyksiä ja väitteitäkin: tuliko tässä vähän liioiteltua, vaikka tarkoitus olikin hyvä?

Tuli taikka ei, jokin tunnistamaton esine selvästi kalahti vahtikoiraan. Media alkoi kollektiivisesti käyttäytyä kuin pääministeri Matti Vanhanen. Selitellä, syytellä ja puolustella. Mikä yhdistää mediaa (kollektiivisena ilmiönä ja yhteisönä) ja pääministeri Vanhasta? Kummatkin ovat saavuttaneet yhteiskunnallisen valta-asemansa ilman omia ansioitaan.

Pääministeristä on tullut valtakunnan (ja tarkoitan tällä nyt sitä valtakuntaa, joka näyttäytyy mediassa) ainoa keskushahmo, koska media ei ole enää kiinnostunut presidentistä. Vielä Martti Ahtisaaren kaudella, ja Tarja Halosen ensimmäisellä, media löysi presidenteistä paljon kiinnostavaa. Nyt Halonen on jätetty yhteiskunnallisessa keskustelussa marginaaliin. Voi olla niinkin, että uutisoitavaa ei ole, mutta niin on totisesti usein Vanhasenkin uutisoitujen lausuntojen kohdalla. Presidentin tosiasiallisia valtaoikeuksia ollaan kaventamassa tulevaisuudessa, mutta media on jo tehnyt siirtonsa.

Mediasta taas on tullut valtakunnan keskustori, koska viihteestä on tullut maailmanlaajuisesti mittaamattoman valtava bisnes. Uutismedian valta-asema on syntynyt tämän kehityksen sivutuotteena. Tällä en tarkoita yksittäisiä lehtiä, tv-ohjelmia tai välttämättä edes yhtiöitä. Kyse on siitä, että viihdeteollisuuden myötä kuluttajat (o.s. kansalaiset) ovat alkaneet elää elämäänsä median kautta, mediassa. Tästä hyötyvät ja kärsivät yhtälaisesti kaikki median toimijat.

Epävarmuus oman aseman oikeutuksesta saa median ja pääministerin puolustuskannalle. Koulupoikamainen "kun toi aloitti"-tyyppinen itsereflektio kuitenkin herättää enemmän epäluottamusta ja paljastaa, että puhuja ei ole sinut asemansa kanssa.

Viihdetähti Paris Hiltonin taannoinen vierailu Suomessa (ja sen näyttävä uutisointi) sai Helsingin Sanomat taas älähtämään. Lehden keskustelupalstalla käytiin keskustelua Hilton-seurannan merkityksellisyydestä. Hesari sai syytöksiä uutisoinnin viihteellistymisestä. Lehti alkoi pohtia ääneen: kuuluvatko viihdeasiat vakavastiotettavalle sanomalehdelle?

Asiasta tehtiin lukijakysely, johon saatiin lähes 15 000 vastausta. 86% vastanneista oli sitä mieltä, että Hesarin ei pidä uutisoida Paris Hiltonista. Lehden toimittaja Pauliina Grönholm oli eri mieltä. Hänestä lehden pitää uutisoida kaikesta mistä kansa keskustelee. Väitteensä tueksi Grönholm esitteli tilastoja, joiden mukaan Hilton-uutinen oli lehden nettisivuilla luetuimpien uutisten joukossa.

Helsingin Sanomat jatkoi keskustelua yhteiskunnallisista vaikuttajista kootussa HS-raadissa. Raati oli pääosin sitä mieltä, että mikään tilasto ei käy pohjaksi, kun tehdään journalistisia valintoja. Ne pitää tehdä vain toimituksellisin perustein.

Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan tilastojen ristiriitaisuus. Meillä on Paris Hiltonin journalistisesta merkityksestä kaksi vastakkaista "kansan mielipidettä": äänestystulos ja kulutusmittaus. Kumpi on totta? Onko enemmän totta se, mitä kansa toivoo lukevansa vai se, mitä kansa lukee?

Kysymys ei ole laisinkaan vähäpätöinen. Päinvastoin, se on koko poliittis-taloudellisen järjestelmämme keskeisin kysymys tällä hetkellä: kumpi on lähempänä totuutta, demokratia vai markkinatalous? Toteutuuko kansan tahto äänestämällä vai tekemällä kulutusvalintoja?

Kysymys on paitsi tasa-arvosta (onko kaikilla yhtä paljon pelimerkkejä) myös ratkaisevasti erilaisesta logiikasta. Kulutustottumukset kertovat siitä, millaisia ihmiset olivat eilen, millaisiin valintoihin he päätyivät maailmassa, joka oli. Kulutustottumukset kertovat ihmisestä heikoimmillaan, ärsykkeiden edessä mekaanisena halujen ja impulssien toteuttajana. Äänestäminen kertoo siitä, mitä ihminen toivoo, millaisessa maailmassa hän haluaisi tehdä valintoja huomenna, millainen hän haluaisi olla huomenna.

Jos kulutustottumus on totuus ihmisestä eilen, äänestäminen on mahdollisuus muuttaa tätä totuutta. Voimme itse valita, kumpi totuus on totuus.

Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

”Kotimaisella elokuvalla menee nyt aika hyvin. Elokuvia tehdään ja hyviä tekijöitä on.” Näin linjaa Kirsi Niittyinperä, elokuvatuottajia edustavan Tuotos ry:n toiminnanjohtaja, ja vakavoituu sitten. ”Akuuttia on se, että monelta taholta on kova paine ajaa tekijänoikeuksia alas. Elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi. Kuka niitä sitten tekee?” Niittyinperä ihmettelee, mutta ei halua nimetä mainitsemiaan tahoja. Tiedän itse olevani yksi heistä, mutta päätän palata siihen hieman myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan pärjännyt kirjalle koulussa. Vaikka maailma koulun seinien ulkopuolella on muuttunut kartoittamattomaksi audiovisuaaliseksi hetteiköksi, kouluissa suunnistetaan edelleen kirja kädessä. Toisin kuin kirjojen lukeminen, on elokuvien näyttäminen tehty opettajalle vaikeaksi. Luokassa pidettävään elokuvaesitykseen kun tarvitaan paitsi elokuvatuottajan lupa – myös rahaa.

Viime vuonna Tuotos toi kouluille ilosanoman: useisiin kotimaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin oli nyt mahdollista saada luvat yhdeltä luukulta – sopuhintaan. Eleen hyväntahtoisuuden auraa hieman himmensi se, että samalla uhattiin korvausvaatimuksilla, jos tarjoukseen ei tartuta. Se oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Tarjouksesta on nyt kulunut vuosi, ja olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa jutun elokuvan opetuskäytöstä. Siksi olen soittanut Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperälle ja päättänyt keskustella asiasta vakavasti. Haluan tietää, miksi elokuvantekijät haluavat koulun rahat.

”Liikkuva kuva on tärkeä osa mediakasvatusta, koska se on niin osa lasten ja nuorten arkea”, Niittyinperä pohtii. Hän uskoo, että elokuva myös hyötyy siitä, että se näkyy koulussa. Niittyinperä on nimittäin huomannut, että tietyssä iässä aletaan katsoa vain ulkomaisia elokuvia. Siksi kotimaisen elokuvan näyttäminen on tärkeää kasvatusta. Mutta se tietysti maksaa, Niittyinperä tähdentää. ”Kaikki oppimateriaalit maksaa.”

Tämä onkin asia, josta halusin Niittyinperän kanssa puhua. Suomen Elokuvasäätiö, joka merkittävältä osalta rahoittaa suomalaista elokuvaa, toimii Opetusministeriön ohjauksessa. Eikö olisi luontevaa, että ainakin säätiön tukemia elokuvia saisi käyttää opetuksessa ilmaiseksi?

Yllätyksekseni Niittyinperä ei halua tyrmätä ehdotustani, vaan sanoo, että sitä pitäisi ensin selvittää. Tähän asti on nimittäin pidetty tärkeänä, että tekijänoikeuskorvaukset olisivat mahdollisimman läpinäkyviä ja kohdistettuja. Tukeen sidottu käyttöoikeus sekoittaisi pakan. Tuottajan näkökulmasta säätiöltä saatu raha on kuitenkin nimenomaan tuotantotukea – ei tekijänoikeuskorvausta.

Ongelma kuulostaa semanttiselta. Voisikohan tuotantotuen määritelmää tältä osin viilata? Voisiko julkisen tuen saamisen ehtona olla elokuvien ilmainen käyttö opetuksessa? Jätän soittopyynnön elokuvasäätiöön. Vastausta odotellessa soitan entiselle opiskelutoverilleni Mari-Kaisu Monoselle, joka tätä nykyä opiskelee elokuvaohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja vastustaa innovaatioyliopistoa, joka uhkaa alistaa elokuvataiteen taloudelle.

Mononen aloittaa keskustelun sadattelemalla sitä, että Taikissa ei saa tekijänoikeudellisista syistä näyttää esimerkiksi elokuva-arkiston elokuvia. Luvan saamiseksi kun pitäisi saada yhteys alkuperäiseen tuottajaan, mikä jossain Ranskan uuden aallon kohdalla alkaa olla jo kovin vaikeaa.

”Eeeeeeen! En halua koulun rahoja”, elokuvaopiskelija huudahtaa, kun kysyn, pahastuisiko hän itse, jos hänen elokuviaan näytettäisiin koulussa ilman maksua. Monosen mielestä tekijänoikeuskorvaukset ovat tärkeitä, mutta koska koulu ei ole liiketoimintaa, siinä voisi joustaa. Ilmainen opetuskäyttö voisi Monosen mielestä olla hyvää promootiota kotimaiselle elokuvalle.

Seuraavana päivänä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn vastaa soittopyyntööni. Krohnin mielestä on itsestäänselvää, että koulussa opetetaan elokuvaa niin kuin opetetaan kirjallisuuttakin. Itseasiassa sitä pitäisi tehdä paljon nykyistä enemmän, koska kulttuuri muuttuu kirjallisesta kuvalliseksi, hän perustelee.

Ehdotukseni Elokuvasäätiön tukemien elokuvien ilmaisesta opetuskäytöstä saa Krohnin hieman närkästymään. ”Ei maataloustuestakaan seuraa, että suomalaiset saavat mennä syömään ilmaiseksi pelloilta. Jos asia on opetukselle tärkeä, siitä pitää tietysti maksaa”, Krohn tähdentää. Muistan, että myös Tuotoksen toiminnanjohtaja sanoi samaa: kaikki muukin oppimateriaali maksaa. Krohn tarkentaa, että maksajan ei tietenkään tarvitse olla koulu, vaan tekijänoikeuskorvauksen voisi suorittaa myös kunta tai valtio.

Entä sitten se, että säätiö on Opetusministeriön ohjauksessa? Eikö tehtävä ole yhteinen? ”Säätiön tehtävä on tukea kulttuuria, ei opetusta”, Krohn näpäyttää. Yritän inttää, että eikö elokuvien katsominen koulussa olisi tavallaan kulttuurin tukemista, mutta Krohn on kovempi puhumaan. Hän huomauttaa, että Suomessa kulttuurisektori on muutenkin aliresurssoitu, kun taas opetuksella menee paremmin – sen näkee Pisa-tuloksistakin.

Minua jää askarruttamaan Krohnin viittaus kirjallisuuteen. Miksiköhän juuri elokuvantekijät ovat niin mustasukkaisia teostensa käytöstä? Kun olin itse ala-asteella, opettaja luki meille jatkuvasti kirjoja ääneen. Ei Astrid Lindgren saanut näistä esityksistä penniäkään. Tuskin edes vaati. Kirja oli opettajalle helppo ratkaisu: kun teoksen kerran ostaa, ei sen lukemisesta tarvitse erikseen maksaa.

Tekijänoikeuslain mukaan lupa esitykseen tarvitaan, jos tilaisuus on yleisölle avoin. Jostain syystä juuri elokuvien kohdalla luokkatilannetta on pidetty tällaisena tilaisuutena, vaikka käytännössä luokassa ovat vain oppilaat ja opettaja. Kysyn asiasta Krohnilta. Hän on varma, että kirjailijatkin haluaisivat korvauksia, jos heiltä vain kysyttäisiin.

Toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna naurahtaa. ”En! Olen imarreltu, jos kirjaani luetaan koulussa!” Naurun sävystä päätellen asia kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Miksi elokuvantekijät, paitsi elokuvaohjauksen opiskelija Mononen, sitten haluavat koulun rahat? Onko kyse siitä, että elokuvalla on enemmän viihteen ja bisneksen kuin korkeakulttuurin perinne? Kirjailija nyökkää ääneen, mutta hänellä on myös oma teoriansa. ”Elokuva on Suomessa mystifioitu. Ajatellaan, että kuka tahansa voi kyllä olla kirjailija, mutta elokuvaohjaaja on jotenkin hienompi.”

Irina Krohnilta haluan kysyä vielä yhden, hieman johdattelevan kysymyksen: olisiko todennäköistä, että koulujen elokuvaopetus lisääntyisi, jos siitä ei tarvitsisi erikseen maksaa? Toimitusjohtaja ei mene lankaan: ”Raha ei voi ratkaista kysymystä siitä, mitä opetetaan – se päätetään opetussuunnitelmassa. Ei voi olla niin, että koulu tekee sitä, mikä on ilmaista.”

Sipoolainen luokanopettaja Rauno Haapaniemi tuhahtaa Krohnin teesille. ”Ainahan raha vaikuttaa. Jos mennään vaikka afrikkalaiseen kyläkouluun, niin onhan siinä aika iso ero.” Haapaniemi huomauttaa, että Suomessakin kunnan taloudellinen tilanne määrittelee esimerkiksi ryhmäkoot ja tuntikehykset, oppimateriaaleista puhumattakaan.

Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee.

Tähän verrattuna Tuotoksen kouluille tekemä tarjous tuntuu aika vaatimattomalta kädenojennukselta. Toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperän mukaan joissakin sopimuksen tehneissä kouluissa elokuvien katsominen on kyllä lisääntynyt, muuta tilitetyt rahasummat eivät toistaiseksi ole mainitsemisen arvoisia.

Soittokierroksen jälkeen teen yhteenvetoa. Kotimaisella elokuvalla menee aika hyvin, mutta kouluissa se ei näy. Se on kaikkien mielestä huono asia. Ensimmäisellä erätauolla peli on siis 1–0. Kuka johtaa, se jää epäselväksi, mutta elokuva on selvästi tappiolla.

(Artikkeli on ilmestynyt Peilin numerossa 1/08)

Lapsipornotaistelussa tarvitaan aktivisteja

Onko salainen sensuurilista oikea ja toimiva tapa rajoittaa lapsipornon leviämistä? Tästä kysymyksestä on viime viikkoina yritetty julkisesti keskustella - ja johdonmukaisesti epäonnistuttu. Tällä en tarkoita sitä, mihin johtopäätöksiin on ehkä tultu, vaan sitä, millaisilla argumenteilla dialogia on käyty.

Keskustelun käynnisti suomalainen "nettiaktivistiksi" tituleerattu Matti Nikki, joka oma-aloitteisesti selvitti, millaisia sivuja poliisin keräämälle salaiselle lapsipornoestolistalle on piilotettu. Nikin löytö oli odotettu mutta silti radikaali: valtaosa estolistan sivuista oli laillisia, ja sensuroitu joko huolimattomuutta tai tarkoitushakuisesti. Jälkimmäistä antaa olettaa se, että erityisesti (laillinen, vaikkakin monen mielestä inhottava) homoporno oli tarttunut poliisin silmään. No, kuka tietää. Nikin julkistama paljastava lista joutui pian samalle mustalle listalle. Sensuurikriitikot eivät kuitenkaan kritisoineet pelkästään poliisin sananvapautta uhmaavia sensuurivalintoja, vaan väittivät, että koko toimintaperiaate itsessään tekee hallaa lapsipornon torjunnalle. Syyt tähän ovat teknisiä.

Viestintäministeri Suvi Lindén puolustautui kriitikoiden väitteitä vastaan ilkeästi: hän implisiittisesti leimasi estolistan kritisoijat, Matti Nikin nimeltä mainiten, lapsipornon kannattajiksi. Reaktio oli samansuuntainen kuin poliisilla, joka peitti Matti Nikin nettisivun lapsipornosta varoittavalla lakanalla. Lindén jätti kuitenkin jotain mainitsematta, ehkä tietämättömyyttään: aktivisti Nikki on jo ennen poliisin estolistaa ollut aktiivinen lapsipornon ilmiantaja. Hän on tehnyt siis juuri sitä työtä, jota netinkäyttäjiltä on päättäjien suulla tilattu.

Viime viikkoina kerätyssä nettiadressissa yli 13 000 suomalaista on vaatinut ministerin eroa. Suvi Lindeniä on pidetty liian asiantuntemattomana viestintäministerin tehtävään. Lapsipornolausuntoja on pidetty tästä esimerkkinä. Samalla on korostettu sitä, että asiantuntijalausuntoja on ollut ja on edelleen saatavilla, ja ne melko yksimielisesti toteavat, että sensuurilistasta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliitikkojen leimakirveistä ja viranomaisten uhkailuista huolimatta nettiaktivistit ovat tuoneet oman osaamisensa ja ymmärryksensä hopeatarjottimella päättäjien eteen ja kertoneet, mitkä olisivat parempia keinoja torjua rikollisuutta internetissä. Ikävä kyllä etenkin viestintäministeri on nähnyt Matti Nikin ja muut sensuurikriitikot henkilökohtaisina vastustajinaan. Tässä taistelussa on jäänyt huomaamatta, mikä nettirikollisia ja nettiaktivisteja oikeasti yhdistää: poikkeuksellisen laaja tekninen ja filosofinen ymmärrys internetin toimintaperiaatteista. Tätä ymmärrystä pitäisi hyödyntää, arvostaa ja sen esilletuomiseen tulisi kannustaa. Nyt on tehty kaikki väärin.

Tällaisista turhista, poliittisin pelinappuloin käydyistä taisteluista tulee väistämättä paha mieli, kun itse työkseen kannustaa nuoria osallistumaan yhteiskuntaan. Työntekijän paha mieli on kuitenkin pieni asia, saahan siitä palkkaa. Vaikeampaa on hyväksyä sitä vahinkoa, jota kansalaisyhteiskunnalle ja aktiiviselle kansalaisuudelle siinä sivussa tehdään.

Sanotaan, että kun jotain kritisoi, pitää esittää myös vaihtoehtoja. Tässä on minun teesini: lapsipornoa vastaan ei voi menestyksekkäästi taistella ilman yhteistä rintamaa nettiasiantuntijoiden kanssa. "Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan"-retoriikka pitää lopettaa ja kutsua osapuolet saman pöydän ääreen miettimään projektille uutta alkua. Uskon, että Matti Nikkikin tulee, jos ministeri kiltisti pyytää.

Eurooppalainen kokemus

Yle esitti tänään A-talk-ohjelman erikoisjakson, jonka aiheena oli Kosovon monimutkainen tilanne. Erikoista jaksossa oli se, ettei sitä lähetetty Pasilasta, vaan keskustelu oli taltioitu alkuviikosta Strasbourgissa. Vieraina oli neljä Euroopan unionin poliitikkoa eri maista, myös laajentumiskomissaarimme Olli Rehn. Ohjelmaa katsoessani koin eurooppalaisen kokemuksen.

Euroviisuja on markkinoitu eurooppalaisia yhdistävänä juhlana, mutta ne ovat liian juhlalliset. Euroviisut eivät synnytä kokemusta yhteisestä eurooppalaisesta arjesta. Sen enempää kokemusta yhteisestä euroopasta eivät synnytä jokapäiväiset uutiset, joissa kotimaiset poliitikot selittävät parhain päin sitä, kuinka hyvin oman maan etuja on Unionissa ajettu.

Matkailukin tuntuu edelleen turismilta, ei omalla pihalla käyskentelyltä.

Mutta tämäniltainen A-talk teki sen: koin ensimmäisen eurooppalaisen kokemuksen. Euroopan päättäjät tulivat olohuoneeseeni keskustelemaan yhteisestä ongelmasta ilman mitään ylimääräistä pönötystä ja julkilausumia, yhtä arkisina hahmoina kuin omatkin poliitikkomme tulevat olohuoneeseeni torstai-iltaisin. Huolimatta siitä, lähetettiinkö Kosovo-keskustelua muissa maissa (en tiedä), saatoin kuvitella, että samaa keskustelua seurattiin Kyproksella ja Espanjan baskialueilla. Kosovo oli tietysti otollinen aihe: meillä oli yhteinen ongelma ratkaistavana, ja vähän yhteistä vihollistakin - Venäjässä.

Ainakin meillä Suomessa EU-journalismi on väsyttävyyteen asti keskittynyt kansalliseen näkökulmaan. Se on omiaan korostamaan me ja muut -asetelmaa. Tänään torstaina Yle veti uudenlaisesta narusta, ja jos minulta kysytään, se toimi.

Euroopan unioni, hoi! Jos luet tätä blogia, tässä on terveiseni: lisää päättäjiä olohuoneisiin! Televisio voi yhdistää euroopan!

Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää

Tällä viikolla Tampereen kesäyliopisto järjesti Lapset ja tietoyhteiskunta -seminaarin, jossa käsiteltiin lasten ja nuorten suhdetta mediaan eri näkökulmista - pääasiassa tietysti mediakasvatuksen ja -suojelun kontekstissa. Itse olin paikalla torstaina edustamassa Nuorten Ääni -toimitusta hankkeen työntekijänä. Varsinaiset edustajat olivat kuitenkin toimituksen jäsenet, Tuulia Perttula, 16, ja Nelli Kampman, 14, jotka esittelivät toimintaa seminaariyleisölle.

Olen tietysti puolueellinen, mutta esitys oli hyvä. Se oli hyvin valmisteltu, innostuneesti esitetty ja jätti riittävästi tilaa uteliaille kysymyksille ja oivaltaville, valaiseville vastauksille. Iltapäivän lopuksi seminaarin vetäjä, Auroran koulun rehtori Martti Hellström, innostui vielä pitämään spontaanin kyselyvartin, kun paikalla tällä tavalla poikkeuksellisesti oli nuoria.

Esimerkiksi kysymys "mitä tulee mieleen sanasta mediakasvatus?" sai vastauksen, jota kaikki tiesivät odottaa, mutta jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: mediakasvatus on keski-ikäisiä naisia valistamassa internetin vaaroista.

Matkalla juna-asemalle Nelli ja Tuulia naureskelivat rooliaan seminaariyleisön "koehamstereina", ja ihmettelivät, miksei näissä seminaareissa ole aina myös nuoria paikalla, kun heistä kerran puhutaan. Samaa ihmeteltiin oman virastoni henkilökunnan aloituspäivillä: miksi kaksisataa nuorisotyöntekijää kokoontuu väittelemään siitä, miten mediaa voisi käyttää nuorisotyössä - eikä kukaan kysy nuorilta mitään?

Stereotyyppinen seminaari on sellainen, jossa keskenään tutut asiantuntijat kertovat toisilleen sen, mitä toiset jo tietävät, ja lopuksi jää liian vähän aikaa keskustelulle. Vaikeat kysymykset on helppo kiertää, kun dialogille ei ole aikaa. Jos joku joskus provosoi debattiin, se menee persoonan piikkiin, koska itse asiaan ei ole aikaa tarttua. Silti - seminaareihin tullaan keskustelemaan, oivaltamaan uusia asioita ja kohtaamaan asioita eri tavalla kuin omassa arkityössä.

Monella tavalla tämä kauhukuva muistuttaa stereotypiaa kaupungin virkamiestyöstä, jossa keskustelu ja etenkin asianosaisten kuuleminen on aina hidaste ja ylimääräinen vaiva. Mutta jos ääntä ei kuunnella etukäteen, jälkikaiusta on sitäkin vaikeampi päästä eroon. Keskustelu käydään joka tapauksessa. Huonosti suunniteltu asuinalue pitää itse meteliä itsestään, marginalisoidusta ryhmästä tulee ennen pitkää huomion kohde ja mediakasvatuksen konnotaatiot alkavat elää omaa elämäänsä.

Sitä mukaa, kun käytännön päätöksentekovalta liukuu luottamushenkilöiltä virkamiehille, edustuksellisen demokratian toimintaedellytykset heikentyvät. Tämä osallisuusvaje koskee kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole virkamiehistössä edustettuina - tällä hetkellä erityisesti nuoria, vanhuksia ja maahanmuuttajia. Jos suuntaa halutaan kääntää, on virkamiesten tultava vastaan, tehtävä työstään hieman vaikeampaa.

Kasvatus- ja nuorisotyö voisi tässä näyttää tietä muille hallintokunnille. Ehdotan, että vastedes kaikissa alan seminaareissa on mukana myös lapsia ja nuoria aktiivisessa roolissa, aiheuttamassa tervetulleita törmäyksiä ammatilliseen dialogiin. Kertomassa meille työntekijöille, mitä itseasiassa olemme tekemässä. Se on ehkä jostain muusta pois, mutta johonkin, mitä emme etukäteen voi päättää, se on lisää.

"Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää", kannustaa Edu Kettunen kirjassaan Meri-Paavo ja Mehikäärme. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta yllättävän usein tarkoituksenmukaista.

Tuntematon elokuva

Saako ihmisten kuvia ampua näyttämöllä? Saako venäläiset esittää pesukoneina? Saako klassikkoteoksesta tehdä radikaalin uudelleentulkinnan? Ymmärtääkö pääministeri taidetta?

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on herättänyt kiivasta julkista keskustelua. Syitä on varmasti monia: kanonisoidun sotaperinnön uudelleentulkinta Suomen 90-vuotisjuhlan keskellä, "Suomi on kuollut"-julistus ammuittuine muotokuvineen, median tarve rakentaa "kohuja" - sekä aidosti maata koskettava ja järistyttävä teos. En ole itse näytelmää vielä nähnyt, mutta historiaa lukeneena tiedän, ettei tämä ole teatterimaailmassa aivan tavatonta. Aina silloin tällöin jokin teos pyrkii ja onnistuu provosoimaan sekä kansaa että mediaa.

Siitä puheen ollen: mistä mahtaa johtua, että tuntuisi absurdilta ajatukselta, että jokin suomalainen uutuuselokuva nousisi samalla tavalla myrskyn silmään?

Elokuvia tulee ja menee, mutta jos jostain kirjoitetaan, kirjoitetaan katsojaluvuista tai mahdollisista levityssopimuksista niihin tai näihin maailman maihin. Joskus kirjoitetaan myös teatterikoulusta valmistuneesta sievästä näyttelijättärestä tai nuoresta ohjaajasta, jolla on myös ajatuksia. Mutta että syntyisi keskustelua? Ainakin äkki-istumalta tuntuu, ettei meillä tehdä elokuvia, jotka heilauttaisivat yleisöä niin paljon, että vene olisi vaarassa keikahtaa.

Syitä on varmasti monia: elokuvan rahoituspolitiikan monimutkainen laskelmoivuus, elokuvakoulutuksen tasapäistävyys, elokuva-alan työkulttuuri - ja aidosti merkityksettömät teokset. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti elokuvan huono maine popcorn-viihteenä.

Kun nykytaiteesta keskustellaan, muistutetaan maallikkoja usein siitä, että taidetta ei ole tarkoitus ymmärtää tietyllä tavalla, vaan jokaisen oma kokemus on merkityksellinen. Tätä voinee pitää jonkinlaisena yleispätevänä taiteentulkinnan paradigmana - vaikka takarivistä huudellaankin sarkastisesti, että taiteilija ei edes itse tiedä mitä haluaa sanoa.

Elokuvassa on toisin. Kerronnassa tähdätään täsmäajatuksiin ja täsmätunteisiin. Kun elokuvan toinen käännekohta tulee käsikirjoituksen sivulla 87, kaikista katsojista tuntuu samalta. Ja jos elokuva on erityisen onnistunut, katsoja poistuu teatterista mielessään elokuvan yhden lauseen mittainen premissi, paitsi jos elokuva on erityisesti viihde-elokuva, jolloin teatterista poistutaan pää tyhjänä ja maha täynnä.

Toisin kuin teatteriyleisöllä, elokuvakatsojalla ei ole lupaa kokea omaa merkityksellistä kokemustaan. Kun tuotantokoneistossa siivilöidään akanoista vain sellaiset jyvät, joista kaikki pitävät yhtä paljon, on turha odottaa keskusteluakaan. Ainakaan sisällöstä. Eräs kriitikko kiinnitti taannoin huomionsa puheeseen suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Tälle puheelle on leimallista se, että puhutaan katsojaluvuista - ei siitä, millaisia itse elokuvat ovat.

Taideteollinen korkeakoulu on pian liittymässä uuteen huippuyliopistoon yhdessä Kauppakorkean ja Teknillisen korkeakoulun kanssa. Elokuvataiteen osasto ei haluaisi liitokseen mukaan, ja sen opiskelijat ja henkilökunta ovatkin anoneet turvapaikkaa Teatterikorkeakoulusta. Toivottavasti pakolaiset otetaan vastaan. Tällä yhteistyöllä voisi parhaimmillaan olla ihmeellisiä hedelmiä.

Kuvat eivät riitä kertomaan

Yksi elokuvaharrastajien halvoista huveista on kerätä listaa asioista, jotka tapahtuvat elokuvissa eri tavalla kuin arkitodellisuudessa. Lista on pitkä: auton ovia ei lukita, parkkipaikka löytyy aina matkan kohteena olevan rakennuksen edestä, sankari ei koskaan käy vessassa eikä kännykän akusta koskaan lopu virta - ellei kyseessä ole kauhuelokuva.

Hitchcockin hieman epäilyttävän opetuksen mukaan elokuva on elämää, josta on jätetty tylsät kohdat pois. Kaikki yllä listatut omituisuudet ovatkin tarinankerronnan oikopolkuja. Elokuvantekijä olettaa, että katsojaa ei kiinnosta parkkipaikan etsiminen, joten hän jättää sen vaiheen tarinastaan pois. Ilmiö tuntuu liittyvän nimenomaan elokuvaan. Miksi samat koukerot eivät pistä silmään kirjallisuudessa?

Yksi näkökulma löytyy elokuvaohjaaja Peter Greenawayn kirjoituksesta 105 Years of illustrated Text:

Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only.

Greenawayn väite on, että elokuva sopii tarinankerrontaan huonommin kuin kirjallisuus. Kun kirjassa mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta, tarvitaan seitsemän sanaa: "mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta". Elokuvassa auto ajetaan juuri tiettyyn parkkiin, juuri tietyllä nopeudella, sen ovi avataan ja suljetaan, kenties lukitaan, joko oikealla tai vasemmalla kädellä.

Samalla, kun tarina on kerrottu hankalammin, on jätetty vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä kaikki siksi, että elokuva ei kerro - se näyttää. Greenaway jatkaa:

The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story.

Elokuvaharrastajien listaamia omituisuuksia ei voi välttää, jos haluaa kertoa elokuvalla tarinoita samalla tavalla kuin tarinoita kerrotaan kielellä. Greenaway haastaa elokuvan löytämään oman ydinosaamisensa. Toistaiseksi sitä ei ole vielä nähty - on nähty vasta reilut satakunta vuotta kuvitettua tekstiä.