Limua ja keksejä, ulkoministeri Stubb!

Mikä on niin houkuttelevaa pienemmän puolella olemisessa? Tätä en ole voinut olla pohtimatta nyt, kun jalkapallon EM-kisat ovat käynnissä. Minulla ei ole kisoissa omaa suosikkimaata, vaan ilta toisensa jälkeen huomaan olevani otteluissa sen puolella, joka on altavastaajan asemassa. Joko niin, että maa on pienempi, sen jalkapallokulttuuri hatarampaa, tai niin, että joukkue sattuu olemaan tappioasemassa silloin, kun avaan tv:n.

Ehkä pienemmän puolella oleminen on eettinen valinta. Se, joka on heikommassa asemassa, tarvitsee tukeani. Vai onko niin, että heikomman puolella on turvallisempaa olla? Voi vilpittömästi toivoa voittoa, mutta tappionkaan sattuessa ei joudu noloon valoon. No, oli miten oli, jotenkin olen joka tapauksessa tähän työhöni päätynyt, auttamaan nuoria yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

Tämä on jatko-osa kirjoitukselleni "Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa", joka löytyy tästä samasta blogista viime syksyltä. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta tällä kertaa tarinassa on onnellinen loppu.

Toukokuun puolivälissä Nuorten Ääni -toimitus haastatteli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista Kirjasto 10:ssä. Haastattelun aiheena oli nuorten asioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan työ: Miten virkamies pärjää nuorten Helsingissä? Miten nuoriin saa kontaktin?

Haastatteluun valmistautuminen, sen sijaan, oli teemaltaan päinvastainen: "Miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä? Miten virkamieheen saa kontaktin?" Sopivan haastatteluajankohdan löytäminen oli nimittäin varsinainen odysseia, joka vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja apulaiskaupunginjohtajan sihteerille. Lopulta haastatteluaika saatiin sovittua, mutta pahaksi onneksi haastattelu peruuntui viime hetkellä sairastumisen vuoksi. Sen jälkeen sopivaa aikaa ei meinannut kiireisestä kalenterista millään löytyä. Soittopyyntöjä, odottelua, soittopyyntöjä. Valitettavasti kierre katkesi vasta, kun työntekijä puuttui peliin ja sanoi, että päättäjien tavoittaminen ei saa olla nuorille niin vaikeaa, että työntekijän pitää puuttua peliin ja sanoa, että...

Myöhemmin keväällä Yleisradio pyysi Nuorten Ääni -toimitusta tekemään jutun Nuorten ulko- ja turvallisuuspoliittisesta työryhmästä, joka toimii ulkoministeriön alaisuudessa. Nuorten Ääni -toimitus halusi selvittää, onko 28 nuoren ryhmällä todellista merkitystä ulkopolitiikassa, vai onko se vain silmälumetta. Kiinnostaako ulkoministeriä todella, mitä nuorilla on sanottavana?

Viikkojen yrittämisestä, kymmenistä puheluista, sähköposteista ja soittopyynnöistä huolimatta ulkoministeri Alexander Stubbia ei saatu juttuun haastateltavaksi. Lehdistöavustaja vetosi kiireiseen aikatauluun. Kun toimittajamme sitten kysyi, milloin sopiva aika voisi löytyä, ei tiedusteluun tullut vastausta ollenkaan.

Tällä kertaa työntekijäkin nosti kädet ylös. Nuoret hoitivat tiedustelut niin tyylikkäästi ja ammattimaisesti, että parempaan ei olisi täysi-ikäinenkään pystynyt. Vika oli vain siinä, että he olivat nuoria.

Ja mitä vielä. Kevään lopuksi kaksi nuorta alkoi tehdä juttua terveystiedon oppikirjojen heteronormatiivisesta asenteesta. Sopiva oppilas löytyi haastateltavaksi heti, hieman arkaluontoisesta aiheesta huolimatta. Sen sijaan oppikirjan tekijöiltä ei sopivaa aikaa haastatteluun löytynyt - siitä huolimatta, että nuoret olisivat olleet valmiit matkustamaan satojen kilometrien päähän kuvausreissulle.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee, kun meistä tulee aikuisia, virkamiehiä? Tekisi mieli jakaa keltaisia kortteja epäurheilijamaisesta käytöksestä, pelin viivyttämisestä ja suoranaisista taklauksista. Mutta toisaalta, kaikkiin se jokin ei mene. Kerron vielä yhden tarinan. Se on tarina limusta ja kekseistä.

Eräs toimituksemme jäsen teki tv-juttua totaalikieltäytymisestä. Haastateltavaksi piti saada myös puolustusvoimien edustaja. Pääesikunnan kutsunnoista vastaava komentajakapteeni oli valitettavasti kovin kiireinen ja lähdössä juuri matkalle. Siitä huolimatta, matkustuspäivän aamuna ennen lentokentälle lähtöä, hän kutsui nuoret kotiinsa, tuli vastaan linja-autoasemalle ja vastasi kiperiin kysymyksiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti. Lopuksi hän tarjosi vielä limua ja keksejä.

Limua ja keksejä! Päättäjät, kelatkaa sitä. Samalla kun katselette futista.


Ps. Valmistuneet jutut löytyvät Ylen A-tuubista:

• Nuorten ulkopolitiikkaryhmä
• Kannattaako totaalikieltäytyminen?

Onko Paris Hilton totuus ihmisestä?

Olen vielä nuori, enkä siksi voi muistaa, milloin media olisi viimeksi heittäytynyt niin itsereflektiiviseksi kuin tänä keväänä. Ensin syytökset Jokelan kouluammuskelun uutisoinnista saivat toimittajat kyselemään varovasti, olisiko joku toinen toimittaja jossain toiminut vastoin hyviä tapoja.

(Uskomattomaltahan se kuulostaa, mutta nykyään toimittajienkin joukkoon eksyy kaikenlaista porukkaa.)

Sitten tuli Ilkka Kanerva tekstiviesteineen. Media teki akrobaattisen liikkeen ja asettui yhtäaikaa hyökkäys- ja puolustuskannalle. Mitä pidemmälle dramaturgiassa edettiin, sitä voimakkaampi tarve viestintävälineille tuli puolustella toimintaansa. Väliin, ikään kuin hakkeeksi kompostiin, heitettiin itsereflektiivisiä kysymyksiä ja väitteitäkin: tuliko tässä vähän liioiteltua, vaikka tarkoitus olikin hyvä?

Tuli taikka ei, jokin tunnistamaton esine selvästi kalahti vahtikoiraan. Media alkoi kollektiivisesti käyttäytyä kuin pääministeri Matti Vanhanen. Selitellä, syytellä ja puolustella. Mikä yhdistää mediaa (kollektiivisena ilmiönä ja yhteisönä) ja pääministeri Vanhasta? Kummatkin ovat saavuttaneet yhteiskunnallisen valta-asemansa ilman omia ansioitaan.

Pääministeristä on tullut valtakunnan (ja tarkoitan tällä nyt sitä valtakuntaa, joka näyttäytyy mediassa) ainoa keskushahmo, koska media ei ole enää kiinnostunut presidentistä. Vielä Martti Ahtisaaren kaudella, ja Tarja Halosen ensimmäisellä, media löysi presidenteistä paljon kiinnostavaa. Nyt Halonen on jätetty yhteiskunnallisessa keskustelussa marginaaliin. Voi olla niinkin, että uutisoitavaa ei ole, mutta niin on totisesti usein Vanhasenkin uutisoitujen lausuntojen kohdalla. Presidentin tosiasiallisia valtaoikeuksia ollaan kaventamassa tulevaisuudessa, mutta media on jo tehnyt siirtonsa.

Mediasta taas on tullut valtakunnan keskustori, koska viihteestä on tullut maailmanlaajuisesti mittaamattoman valtava bisnes. Uutismedian valta-asema on syntynyt tämän kehityksen sivutuotteena. Tällä en tarkoita yksittäisiä lehtiä, tv-ohjelmia tai välttämättä edes yhtiöitä. Kyse on siitä, että viihdeteollisuuden myötä kuluttajat (o.s. kansalaiset) ovat alkaneet elää elämäänsä median kautta, mediassa. Tästä hyötyvät ja kärsivät yhtälaisesti kaikki median toimijat.

Epävarmuus oman aseman oikeutuksesta saa median ja pääministerin puolustuskannalle. Koulupoikamainen "kun toi aloitti"-tyyppinen itsereflektio kuitenkin herättää enemmän epäluottamusta ja paljastaa, että puhuja ei ole sinut asemansa kanssa.

Viihdetähti Paris Hiltonin taannoinen vierailu Suomessa (ja sen näyttävä uutisointi) sai Helsingin Sanomat taas älähtämään. Lehden keskustelupalstalla käytiin keskustelua Hilton-seurannan merkityksellisyydestä. Hesari sai syytöksiä uutisoinnin viihteellistymisestä. Lehti alkoi pohtia ääneen: kuuluvatko viihdeasiat vakavastiotettavalle sanomalehdelle?

Asiasta tehtiin lukijakysely, johon saatiin lähes 15 000 vastausta. 86% vastanneista oli sitä mieltä, että Hesarin ei pidä uutisoida Paris Hiltonista. Lehden toimittaja Pauliina Grönholm oli eri mieltä. Hänestä lehden pitää uutisoida kaikesta mistä kansa keskustelee. Väitteensä tueksi Grönholm esitteli tilastoja, joiden mukaan Hilton-uutinen oli lehden nettisivuilla luetuimpien uutisten joukossa.

Helsingin Sanomat jatkoi keskustelua yhteiskunnallisista vaikuttajista kootussa HS-raadissa. Raati oli pääosin sitä mieltä, että mikään tilasto ei käy pohjaksi, kun tehdään journalistisia valintoja. Ne pitää tehdä vain toimituksellisin perustein.

Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan tilastojen ristiriitaisuus. Meillä on Paris Hiltonin journalistisesta merkityksestä kaksi vastakkaista "kansan mielipidettä": äänestystulos ja kulutusmittaus. Kumpi on totta? Onko enemmän totta se, mitä kansa toivoo lukevansa vai se, mitä kansa lukee?

Kysymys ei ole laisinkaan vähäpätöinen. Päinvastoin, se on koko poliittis-taloudellisen järjestelmämme keskeisin kysymys tällä hetkellä: kumpi on lähempänä totuutta, demokratia vai markkinatalous? Toteutuuko kansan tahto äänestämällä vai tekemällä kulutusvalintoja?

Kysymys on paitsi tasa-arvosta (onko kaikilla yhtä paljon pelimerkkejä) myös ratkaisevasti erilaisesta logiikasta. Kulutustottumukset kertovat siitä, millaisia ihmiset olivat eilen, millaisiin valintoihin he päätyivät maailmassa, joka oli. Kulutustottumukset kertovat ihmisestä heikoimmillaan, ärsykkeiden edessä mekaanisena halujen ja impulssien toteuttajana. Äänestäminen kertoo siitä, mitä ihminen toivoo, millaisessa maailmassa hän haluaisi tehdä valintoja huomenna, millainen hän haluaisi olla huomenna.

Jos kulutustottumus on totuus ihmisestä eilen, äänestäminen on mahdollisuus muuttaa tätä totuutta. Voimme itse valita, kumpi totuus on totuus.

Elokuvantekijöitä ei ole näkynyt

”Kotimaisella elokuvalla menee nyt aika hyvin. Elokuvia tehdään ja hyviä tekijöitä on.” Näin linjaa Kirsi Niittyinperä, elokuvatuottajia edustavan Tuotos ry:n toiminnanjohtaja, ja vakavoituu sitten. ”Akuuttia on se, että monelta taholta on kova paine ajaa tekijänoikeuksia alas. Elokuvat pitäisi saada ilmaiseksi. Kuka niitä sitten tekee?” Niittyinperä ihmettelee, mutta ei halua nimetä mainitsemiaan tahoja. Tiedän itse olevani yksi heistä, mutta päätän palata siihen hieman myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan pärjännyt kirjalle koulussa. Vaikka maailma koulun seinien ulkopuolella on muuttunut kartoittamattomaksi audiovisuaaliseksi hetteiköksi, kouluissa suunnistetaan edelleen kirja kädessä. Toisin kuin kirjojen lukeminen, on elokuvien näyttäminen tehty opettajalle vaikeaksi. Luokassa pidettävään elokuvaesitykseen kun tarvitaan paitsi elokuvatuottajan lupa – myös rahaa.

Viime vuonna Tuotos toi kouluille ilosanoman: useisiin kotimaisiin elokuviin ja tv-sarjoihin oli nyt mahdollista saada luvat yhdeltä luukulta – sopuhintaan. Eleen hyväntahtoisuuden auraa hieman himmensi se, että samalla uhattiin korvausvaatimuksilla, jos tarjoukseen ei tartuta. Se oli tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Tarjouksesta on nyt kulunut vuosi, ja olen saanut tehtäväkseni kirjoittaa jutun elokuvan opetuskäytöstä. Siksi olen soittanut Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperälle ja päättänyt keskustella asiasta vakavasti. Haluan tietää, miksi elokuvantekijät haluavat koulun rahat.

”Liikkuva kuva on tärkeä osa mediakasvatusta, koska se on niin osa lasten ja nuorten arkea”, Niittyinperä pohtii. Hän uskoo, että elokuva myös hyötyy siitä, että se näkyy koulussa. Niittyinperä on nimittäin huomannut, että tietyssä iässä aletaan katsoa vain ulkomaisia elokuvia. Siksi kotimaisen elokuvan näyttäminen on tärkeää kasvatusta. Mutta se tietysti maksaa, Niittyinperä tähdentää. ”Kaikki oppimateriaalit maksaa.”

Tämä onkin asia, josta halusin Niittyinperän kanssa puhua. Suomen Elokuvasäätiö, joka merkittävältä osalta rahoittaa suomalaista elokuvaa, toimii Opetusministeriön ohjauksessa. Eikö olisi luontevaa, että ainakin säätiön tukemia elokuvia saisi käyttää opetuksessa ilmaiseksi?

Yllätyksekseni Niittyinperä ei halua tyrmätä ehdotustani, vaan sanoo, että sitä pitäisi ensin selvittää. Tähän asti on nimittäin pidetty tärkeänä, että tekijänoikeuskorvaukset olisivat mahdollisimman läpinäkyviä ja kohdistettuja. Tukeen sidottu käyttöoikeus sekoittaisi pakan. Tuottajan näkökulmasta säätiöltä saatu raha on kuitenkin nimenomaan tuotantotukea – ei tekijänoikeuskorvausta.

Ongelma kuulostaa semanttiselta. Voisikohan tuotantotuen määritelmää tältä osin viilata? Voisiko julkisen tuen saamisen ehtona olla elokuvien ilmainen käyttö opetuksessa? Jätän soittopyynnön elokuvasäätiöön. Vastausta odotellessa soitan entiselle opiskelutoverilleni Mari-Kaisu Monoselle, joka tätä nykyä opiskelee elokuvaohjaajaksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja vastustaa innovaatioyliopistoa, joka uhkaa alistaa elokuvataiteen taloudelle.

Mononen aloittaa keskustelun sadattelemalla sitä, että Taikissa ei saa tekijänoikeudellisista syistä näyttää esimerkiksi elokuva-arkiston elokuvia. Luvan saamiseksi kun pitäisi saada yhteys alkuperäiseen tuottajaan, mikä jossain Ranskan uuden aallon kohdalla alkaa olla jo kovin vaikeaa.

”Eeeeeeen! En halua koulun rahoja”, elokuvaopiskelija huudahtaa, kun kysyn, pahastuisiko hän itse, jos hänen elokuviaan näytettäisiin koulussa ilman maksua. Monosen mielestä tekijänoikeuskorvaukset ovat tärkeitä, mutta koska koulu ei ole liiketoimintaa, siinä voisi joustaa. Ilmainen opetuskäyttö voisi Monosen mielestä olla hyvää promootiota kotimaiselle elokuvalle.

Seuraavana päivänä Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn vastaa soittopyyntööni. Krohnin mielestä on itsestäänselvää, että koulussa opetetaan elokuvaa niin kuin opetetaan kirjallisuuttakin. Itseasiassa sitä pitäisi tehdä paljon nykyistä enemmän, koska kulttuuri muuttuu kirjallisesta kuvalliseksi, hän perustelee.

Ehdotukseni Elokuvasäätiön tukemien elokuvien ilmaisesta opetuskäytöstä saa Krohnin hieman närkästymään. ”Ei maataloustuestakaan seuraa, että suomalaiset saavat mennä syömään ilmaiseksi pelloilta. Jos asia on opetukselle tärkeä, siitä pitää tietysti maksaa”, Krohn tähdentää. Muistan, että myös Tuotoksen toiminnanjohtaja sanoi samaa: kaikki muukin oppimateriaali maksaa. Krohn tarkentaa, että maksajan ei tietenkään tarvitse olla koulu, vaan tekijänoikeuskorvauksen voisi suorittaa myös kunta tai valtio.

Entä sitten se, että säätiö on Opetusministeriön ohjauksessa? Eikö tehtävä ole yhteinen? ”Säätiön tehtävä on tukea kulttuuria, ei opetusta”, Krohn näpäyttää. Yritän inttää, että eikö elokuvien katsominen koulussa olisi tavallaan kulttuurin tukemista, mutta Krohn on kovempi puhumaan. Hän huomauttaa, että Suomessa kulttuurisektori on muutenkin aliresurssoitu, kun taas opetuksella menee paremmin – sen näkee Pisa-tuloksistakin.

Minua jää askarruttamaan Krohnin viittaus kirjallisuuteen. Miksiköhän juuri elokuvantekijät ovat niin mustasukkaisia teostensa käytöstä? Kun olin itse ala-asteella, opettaja luki meille jatkuvasti kirjoja ääneen. Ei Astrid Lindgren saanut näistä esityksistä penniäkään. Tuskin edes vaati. Kirja oli opettajalle helppo ratkaisu: kun teoksen kerran ostaa, ei sen lukemisesta tarvitse erikseen maksaa.

Tekijänoikeuslain mukaan lupa esitykseen tarvitaan, jos tilaisuus on yleisölle avoin. Jostain syystä juuri elokuvien kohdalla luokkatilannetta on pidetty tällaisena tilaisuutena, vaikka käytännössä luokassa ovat vain oppilaat ja opettaja. Kysyn asiasta Krohnilta. Hän on varma, että kirjailijatkin haluaisivat korvauksia, jos heiltä vain kysyttäisiin.

Toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hanna naurahtaa. ”En! Olen imarreltu, jos kirjaani luetaan koulussa!” Naurun sävystä päätellen asia kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Miksi elokuvantekijät, paitsi elokuvaohjauksen opiskelija Mononen, sitten haluavat koulun rahat? Onko kyse siitä, että elokuvalla on enemmän viihteen ja bisneksen kuin korkeakulttuurin perinne? Kirjailija nyökkää ääneen, mutta hänellä on myös oma teoriansa. ”Elokuva on Suomessa mystifioitu. Ajatellaan, että kuka tahansa voi kyllä olla kirjailija, mutta elokuvaohjaaja on jotenkin hienompi.”

Irina Krohnilta haluan kysyä vielä yhden, hieman johdattelevan kysymyksen: olisiko todennäköistä, että koulujen elokuvaopetus lisääntyisi, jos siitä ei tarvitsisi erikseen maksaa? Toimitusjohtaja ei mene lankaan: ”Raha ei voi ratkaista kysymystä siitä, mitä opetetaan – se päätetään opetussuunnitelmassa. Ei voi olla niin, että koulu tekee sitä, mikä on ilmaista.”

Sipoolainen luokanopettaja Rauno Haapaniemi tuhahtaa Krohnin teesille. ”Ainahan raha vaikuttaa. Jos mennään vaikka afrikkalaiseen kyläkouluun, niin onhan siinä aika iso ero.” Haapaniemi huomauttaa, että Suomessakin kunnan taloudellinen tilanne määrittelee esimerkiksi ryhmäkoot ja tuntikehykset, oppimateriaaleista puhumattakaan.

Taiteen käyttö koulussa kuuluu Haapaniemen mielestä sivistysvaltioon. Jostain syystä säveltäjät ja kirjailijat eivät vain ole nostaneet meteliä siitä, että koulun tiloissa esitetään heidän teoksiaan ilman lupaa. Päinvastoin – kirjakustantajat tulevat kouluun pyytämättä ja tarjoavat pullaa ja kahvia, jotta heidän tuotteitaan otettaisiin mukaan koulun opetukseen. Se on bisnestä itsessään ja samalla oppilaat kasvavat käyttämään kirjoja. Ehkä kotimaisen elokuvankin kohdalla voisi käydä samoin. ”Mutta elokuvantekijöitä ei ole koulussa näkynyt”, Haapaniemi myhäilee.

Tähän verrattuna Tuotoksen kouluille tekemä tarjous tuntuu aika vaatimattomalta kädenojennukselta. Toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperän mukaan joissakin sopimuksen tehneissä kouluissa elokuvien katsominen on kyllä lisääntynyt, muuta tilitetyt rahasummat eivät toistaiseksi ole mainitsemisen arvoisia.

Soittokierroksen jälkeen teen yhteenvetoa. Kotimaisella elokuvalla menee aika hyvin, mutta kouluissa se ei näy. Se on kaikkien mielestä huono asia. Ensimmäisellä erätauolla peli on siis 1–0. Kuka johtaa, se jää epäselväksi, mutta elokuva on selvästi tappiolla.

(Artikkeli on ilmestynyt Peilin numerossa 1/08)

Lapsipornotaistelussa tarvitaan aktivisteja

Onko salainen sensuurilista oikea ja toimiva tapa rajoittaa lapsipornon leviämistä? Tästä kysymyksestä on viime viikkoina yritetty julkisesti keskustella - ja johdonmukaisesti epäonnistuttu. Tällä en tarkoita sitä, mihin johtopäätöksiin on ehkä tultu, vaan sitä, millaisilla argumenteilla dialogia on käyty.

Keskustelun käynnisti suomalainen "nettiaktivistiksi" tituleerattu Matti Nikki, joka oma-aloitteisesti selvitti, millaisia sivuja poliisin keräämälle salaiselle lapsipornoestolistalle on piilotettu. Nikin löytö oli odotettu mutta silti radikaali: valtaosa estolistan sivuista oli laillisia, ja sensuroitu joko huolimattomuutta tai tarkoitushakuisesti. Jälkimmäistä antaa olettaa se, että erityisesti (laillinen, vaikkakin monen mielestä inhottava) homoporno oli tarttunut poliisin silmään. No, kuka tietää. Nikin julkistama paljastava lista joutui pian samalle mustalle listalle. Sensuurikriitikot eivät kuitenkaan kritisoineet pelkästään poliisin sananvapautta uhmaavia sensuurivalintoja, vaan väittivät, että koko toimintaperiaate itsessään tekee hallaa lapsipornon torjunnalle. Syyt tähän ovat teknisiä.

Viestintäministeri Suvi Lindén puolustautui kriitikoiden väitteitä vastaan ilkeästi: hän implisiittisesti leimasi estolistan kritisoijat, Matti Nikin nimeltä mainiten, lapsipornon kannattajiksi. Reaktio oli samansuuntainen kuin poliisilla, joka peitti Matti Nikin nettisivun lapsipornosta varoittavalla lakanalla. Lindén jätti kuitenkin jotain mainitsematta, ehkä tietämättömyyttään: aktivisti Nikki on jo ennen poliisin estolistaa ollut aktiivinen lapsipornon ilmiantaja. Hän on tehnyt siis juuri sitä työtä, jota netinkäyttäjiltä on päättäjien suulla tilattu.

Viime viikkoina kerätyssä nettiadressissa yli 13 000 suomalaista on vaatinut ministerin eroa. Suvi Lindeniä on pidetty liian asiantuntemattomana viestintäministerin tehtävään. Lapsipornolausuntoja on pidetty tästä esimerkkinä. Samalla on korostettu sitä, että asiantuntijalausuntoja on ollut ja on edelleen saatavilla, ja ne melko yksimielisesti toteavat, että sensuurilistasta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliitikkojen leimakirveistä ja viranomaisten uhkailuista huolimatta nettiaktivistit ovat tuoneet oman osaamisensa ja ymmärryksensä hopeatarjottimella päättäjien eteen ja kertoneet, mitkä olisivat parempia keinoja torjua rikollisuutta internetissä. Ikävä kyllä etenkin viestintäministeri on nähnyt Matti Nikin ja muut sensuurikriitikot henkilökohtaisina vastustajinaan. Tässä taistelussa on jäänyt huomaamatta, mikä nettirikollisia ja nettiaktivisteja oikeasti yhdistää: poikkeuksellisen laaja tekninen ja filosofinen ymmärrys internetin toimintaperiaatteista. Tätä ymmärrystä pitäisi hyödyntää, arvostaa ja sen esilletuomiseen tulisi kannustaa. Nyt on tehty kaikki väärin.

Tällaisista turhista, poliittisin pelinappuloin käydyistä taisteluista tulee väistämättä paha mieli, kun itse työkseen kannustaa nuoria osallistumaan yhteiskuntaan. Työntekijän paha mieli on kuitenkin pieni asia, saahan siitä palkkaa. Vaikeampaa on hyväksyä sitä vahinkoa, jota kansalaisyhteiskunnalle ja aktiiviselle kansalaisuudelle siinä sivussa tehdään.

Sanotaan, että kun jotain kritisoi, pitää esittää myös vaihtoehtoja. Tässä on minun teesini: lapsipornoa vastaan ei voi menestyksekkäästi taistella ilman yhteistä rintamaa nettiasiantuntijoiden kanssa. "Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan"-retoriikka pitää lopettaa ja kutsua osapuolet saman pöydän ääreen miettimään projektille uutta alkua. Uskon, että Matti Nikkikin tulee, jos ministeri kiltisti pyytää.

Eurooppalainen kokemus

Yle esitti tänään A-talk-ohjelman erikoisjakson, jonka aiheena oli Kosovon monimutkainen tilanne. Erikoista jaksossa oli se, ettei sitä lähetetty Pasilasta, vaan keskustelu oli taltioitu alkuviikosta Strasbourgissa. Vieraina oli neljä Euroopan unionin poliitikkoa eri maista, myös laajentumiskomissaarimme Olli Rehn. Ohjelmaa katsoessani koin eurooppalaisen kokemuksen.

Euroviisuja on markkinoitu eurooppalaisia yhdistävänä juhlana, mutta ne ovat liian juhlalliset. Euroviisut eivät synnytä kokemusta yhteisestä eurooppalaisesta arjesta. Sen enempää kokemusta yhteisestä euroopasta eivät synnytä jokapäiväiset uutiset, joissa kotimaiset poliitikot selittävät parhain päin sitä, kuinka hyvin oman maan etuja on Unionissa ajettu.

Matkailukin tuntuu edelleen turismilta, ei omalla pihalla käyskentelyltä.

Mutta tämäniltainen A-talk teki sen: koin ensimmäisen eurooppalaisen kokemuksen. Euroopan päättäjät tulivat olohuoneeseeni keskustelemaan yhteisestä ongelmasta ilman mitään ylimääräistä pönötystä ja julkilausumia, yhtä arkisina hahmoina kuin omatkin poliitikkomme tulevat olohuoneeseeni torstai-iltaisin. Huolimatta siitä, lähetettiinkö Kosovo-keskustelua muissa maissa (en tiedä), saatoin kuvitella, että samaa keskustelua seurattiin Kyproksella ja Espanjan baskialueilla. Kosovo oli tietysti otollinen aihe: meillä oli yhteinen ongelma ratkaistavana, ja vähän yhteistä vihollistakin - Venäjässä.

Ainakin meillä Suomessa EU-journalismi on väsyttävyyteen asti keskittynyt kansalliseen näkökulmaan. Se on omiaan korostamaan me ja muut -asetelmaa. Tänään torstaina Yle veti uudenlaisesta narusta, ja jos minulta kysytään, se toimi.

Euroopan unioni, hoi! Jos luet tätä blogia, tässä on terveiseni: lisää päättäjiä olohuoneisiin! Televisio voi yhdistää euroopan!

Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää

Tällä viikolla Tampereen kesäyliopisto järjesti Lapset ja tietoyhteiskunta -seminaarin, jossa käsiteltiin lasten ja nuorten suhdetta mediaan eri näkökulmista - pääasiassa tietysti mediakasvatuksen ja -suojelun kontekstissa. Itse olin paikalla torstaina edustamassa Nuorten Ääni -toimitusta hankkeen työntekijänä. Varsinaiset edustajat olivat kuitenkin toimituksen jäsenet, Tuulia Perttula, 16, ja Nelli Kampman, 14, jotka esittelivät toimintaa seminaariyleisölle.

Olen tietysti puolueellinen, mutta esitys oli hyvä. Se oli hyvin valmisteltu, innostuneesti esitetty ja jätti riittävästi tilaa uteliaille kysymyksille ja oivaltaville, valaiseville vastauksille. Iltapäivän lopuksi seminaarin vetäjä, Auroran koulun rehtori Martti Hellström, innostui vielä pitämään spontaanin kyselyvartin, kun paikalla tällä tavalla poikkeuksellisesti oli nuoria.

Esimerkiksi kysymys "mitä tulee mieleen sanasta mediakasvatus?" sai vastauksen, jota kaikki tiesivät odottaa, mutta jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: mediakasvatus on keski-ikäisiä naisia valistamassa internetin vaaroista.

Matkalla juna-asemalle Nelli ja Tuulia naureskelivat rooliaan seminaariyleisön "koehamstereina", ja ihmettelivät, miksei näissä seminaareissa ole aina myös nuoria paikalla, kun heistä kerran puhutaan. Samaa ihmeteltiin oman virastoni henkilökunnan aloituspäivillä: miksi kaksisataa nuorisotyöntekijää kokoontuu väittelemään siitä, miten mediaa voisi käyttää nuorisotyössä - eikä kukaan kysy nuorilta mitään?

Stereotyyppinen seminaari on sellainen, jossa keskenään tutut asiantuntijat kertovat toisilleen sen, mitä toiset jo tietävät, ja lopuksi jää liian vähän aikaa keskustelulle. Vaikeat kysymykset on helppo kiertää, kun dialogille ei ole aikaa. Jos joku joskus provosoi debattiin, se menee persoonan piikkiin, koska itse asiaan ei ole aikaa tarttua. Silti - seminaareihin tullaan keskustelemaan, oivaltamaan uusia asioita ja kohtaamaan asioita eri tavalla kuin omassa arkityössä.

Monella tavalla tämä kauhukuva muistuttaa stereotypiaa kaupungin virkamiestyöstä, jossa keskustelu ja etenkin asianosaisten kuuleminen on aina hidaste ja ylimääräinen vaiva. Mutta jos ääntä ei kuunnella etukäteen, jälkikaiusta on sitäkin vaikeampi päästä eroon. Keskustelu käydään joka tapauksessa. Huonosti suunniteltu asuinalue pitää itse meteliä itsestään, marginalisoidusta ryhmästä tulee ennen pitkää huomion kohde ja mediakasvatuksen konnotaatiot alkavat elää omaa elämäänsä.

Sitä mukaa, kun käytännön päätöksentekovalta liukuu luottamushenkilöiltä virkamiehille, edustuksellisen demokratian toimintaedellytykset heikentyvät. Tämä osallisuusvaje koskee kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole virkamiehistössä edustettuina - tällä hetkellä erityisesti nuoria, vanhuksia ja maahanmuuttajia. Jos suuntaa halutaan kääntää, on virkamiesten tultava vastaan, tehtävä työstään hieman vaikeampaa.

Kasvatus- ja nuorisotyö voisi tässä näyttää tietä muille hallintokunnille. Ehdotan, että vastedes kaikissa alan seminaareissa on mukana myös lapsia ja nuoria aktiivisessa roolissa, aiheuttamassa tervetulleita törmäyksiä ammatilliseen dialogiin. Kertomassa meille työntekijöille, mitä itseasiassa olemme tekemässä. Se on ehkä jostain muusta pois, mutta johonkin, mitä emme etukäteen voi päättää, se on lisää.

"Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää", kannustaa Edu Kettunen kirjassaan Meri-Paavo ja Mehikäärme. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta yllättävän usein tarkoituksenmukaista.

Tuntematon elokuva

Saako ihmisten kuvia ampua näyttämöllä? Saako venäläiset esittää pesukoneina? Saako klassikkoteoksesta tehdä radikaalin uudelleentulkinnan? Ymmärtääkö pääministeri taidetta?

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on herättänyt kiivasta julkista keskustelua. Syitä on varmasti monia: kanonisoidun sotaperinnön uudelleentulkinta Suomen 90-vuotisjuhlan keskellä, "Suomi on kuollut"-julistus ammuittuine muotokuvineen, median tarve rakentaa "kohuja" - sekä aidosti maata koskettava ja järistyttävä teos. En ole itse näytelmää vielä nähnyt, mutta historiaa lukeneena tiedän, ettei tämä ole teatterimaailmassa aivan tavatonta. Aina silloin tällöin jokin teos pyrkii ja onnistuu provosoimaan sekä kansaa että mediaa.

Siitä puheen ollen: mistä mahtaa johtua, että tuntuisi absurdilta ajatukselta, että jokin suomalainen uutuuselokuva nousisi samalla tavalla myrskyn silmään?

Elokuvia tulee ja menee, mutta jos jostain kirjoitetaan, kirjoitetaan katsojaluvuista tai mahdollisista levityssopimuksista niihin tai näihin maailman maihin. Joskus kirjoitetaan myös teatterikoulusta valmistuneesta sievästä näyttelijättärestä tai nuoresta ohjaajasta, jolla on myös ajatuksia. Mutta että syntyisi keskustelua? Ainakin äkki-istumalta tuntuu, ettei meillä tehdä elokuvia, jotka heilauttaisivat yleisöä niin paljon, että vene olisi vaarassa keikahtaa.

Syitä on varmasti monia: elokuvan rahoituspolitiikan monimutkainen laskelmoivuus, elokuvakoulutuksen tasapäistävyys, elokuva-alan työkulttuuri - ja aidosti merkityksettömät teokset. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti elokuvan huono maine popcorn-viihteenä.

Kun nykytaiteesta keskustellaan, muistutetaan maallikkoja usein siitä, että taidetta ei ole tarkoitus ymmärtää tietyllä tavalla, vaan jokaisen oma kokemus on merkityksellinen. Tätä voinee pitää jonkinlaisena yleispätevänä taiteentulkinnan paradigmana - vaikka takarivistä huudellaankin sarkastisesti, että taiteilija ei edes itse tiedä mitä haluaa sanoa.

Elokuvassa on toisin. Kerronnassa tähdätään täsmäajatuksiin ja täsmätunteisiin. Kun elokuvan toinen käännekohta tulee käsikirjoituksen sivulla 87, kaikista katsojista tuntuu samalta. Ja jos elokuva on erityisen onnistunut, katsoja poistuu teatterista mielessään elokuvan yhden lauseen mittainen premissi, paitsi jos elokuva on erityisesti viihde-elokuva, jolloin teatterista poistutaan pää tyhjänä ja maha täynnä.

Toisin kuin teatteriyleisöllä, elokuvakatsojalla ei ole lupaa kokea omaa merkityksellistä kokemustaan. Kun tuotantokoneistossa siivilöidään akanoista vain sellaiset jyvät, joista kaikki pitävät yhtä paljon, on turha odottaa keskusteluakaan. Ainakaan sisällöstä. Eräs kriitikko kiinnitti taannoin huomionsa puheeseen suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Tälle puheelle on leimallista se, että puhutaan katsojaluvuista - ei siitä, millaisia itse elokuvat ovat.

Taideteollinen korkeakoulu on pian liittymässä uuteen huippuyliopistoon yhdessä Kauppakorkean ja Teknillisen korkeakoulun kanssa. Elokuvataiteen osasto ei haluaisi liitokseen mukaan, ja sen opiskelijat ja henkilökunta ovatkin anoneet turvapaikkaa Teatterikorkeakoulusta. Toivottavasti pakolaiset otetaan vastaan. Tällä yhteistyöllä voisi parhaimmillaan olla ihmeellisiä hedelmiä.

Kuvat eivät riitä kertomaan

Yksi elokuvaharrastajien halvoista huveista on kerätä listaa asioista, jotka tapahtuvat elokuvissa eri tavalla kuin arkitodellisuudessa. Lista on pitkä: auton ovia ei lukita, parkkipaikka löytyy aina matkan kohteena olevan rakennuksen edestä, sankari ei koskaan käy vessassa eikä kännykän akusta koskaan lopu virta - ellei kyseessä ole kauhuelokuva.

Hitchcockin hieman epäilyttävän opetuksen mukaan elokuva on elämää, josta on jätetty tylsät kohdat pois. Kaikki yllä listatut omituisuudet ovatkin tarinankerronnan oikopolkuja. Elokuvantekijä olettaa, että katsojaa ei kiinnosta parkkipaikan etsiminen, joten hän jättää sen vaiheen tarinastaan pois. Ilmiö tuntuu liittyvän nimenomaan elokuvaan. Miksi samat koukerot eivät pistä silmään kirjallisuudessa?

Yksi näkökulma löytyy elokuvaohjaaja Peter Greenawayn kirjoituksesta 105 Years of illustrated Text:

Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only.

Greenawayn väite on, että elokuva sopii tarinankerrontaan huonommin kuin kirjallisuus. Kun kirjassa mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta, tarvitaan seitsemän sanaa: "mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta". Elokuvassa auto ajetaan juuri tiettyyn parkkiin, juuri tietyllä nopeudella, sen ovi avataan ja suljetaan, kenties lukitaan, joko oikealla tai vasemmalla kädellä.

Samalla, kun tarina on kerrottu hankalammin, on jätetty vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä kaikki siksi, että elokuva ei kerro - se näyttää. Greenaway jatkaa:

The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story.

Elokuvaharrastajien listaamia omituisuuksia ei voi välttää, jos haluaa kertoa elokuvalla tarinoita samalla tavalla kuin tarinoita kerrotaan kielellä. Greenaway haastaa elokuvan löytämään oman ydinosaamisensa. Toistaiseksi sitä ei ole vielä nähty - on nähty vasta reilut satakunta vuotta kuvitettua tekstiä.

Mediakasvatustapaus

Leikkaan kotikoneellani lomavideota, jossa kaksi lasta seikkailee kotieläinpuistossa. Juuri nyt kuvaruudulla on valtava sika, joka röhnöttää heinien päällä hämärässä karsinassaan ja tuhisee levollisesti. Valo siivilöityy lautojen välistä ja valaisee ilmassa leijuvan pölyn kuin elokuvissa. Lapset hiipivät varovasti sikaa kohti, kun eläin yhtäkkiä nousee jaloilleen. Lapset juoksevat kirkuen ja kikattaen ulos karsinasta kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kohta, kun rohkeutta on kerätty, mennään taas takaisin hämärään.

Kuluneen viikon mediatapaus on Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisema kuva-aineisto suomalaisesta tehotuotannosta. Televisiossa ja netissä julkaistussa aineistossa tunnelma on hyvin erilainen kuin kotieläinpuiston idyllissä. Nimettömien aktivistien kuvaamissa videoissa likaiset ja vammautuneet eläimet tungeksivat ahtaissa betonisokkeloissa.

Mitä uutta, saattaa kyynikko kysyä. Everybody knows! Kaikki ovat kuulleet, että eläinten kohtelu on keskentekoista. Tieto ei silti voita mielikuvia, jotka ovat peräisin lapsuuden idyllisistä kotieläinpuistoista ja lihanjalostajien aurinkoisista mainoskampanjoista. Eikä pelkkä tieto välttämättä ylitä uutiskynnystä.

Tehotuotantotempaus onkin paitsi mediatapaus myös ehdoton mediakasvatustapaus. Se osoittaa, mikä merkitys ja mahdollisuus on siinä, että kansalaiset ottavat mediavälineet omiin käsiinsä. Vaikka kynä kuinka olisi miekkaa vahvempi, se ei välttämättä pärjää kaikille niille aseille, joita mediatilan omistajilla ja vuokraajilla on. (Ei miekkakaan nykyaikaisessa sodassa ole enää ihan aseteknologian kärjessä.) Audiovisuaalisessa diskurssissa sananvapauden pitää tarkoittaa myös kuvan, äänen ja tilan vapautta. PISA-palkittu lukutaito ei riitä. Muuten se, jolla on eniten rahaa, vie eturivin paikat.

Toivottavasti Oikeutta eläimille -yhdistyksen kampanja sen ideologisista vaikuttimista huolimatta otetaan inspiraation lähteeksi koulujen mediakasvatuksessa. Mitä epäkohtia sinä olet nähnyt? Miten voisit jakaa kokemuksesi muiden kanssa? Näytä meille - ja muille!

Hyvä esimerkki löytyy Mikkelistä. Lyseon koulun ysiluokkalaiset voittivat Nelosen ja Unicefin järjestämän minidokumenttikilpailun videolla, jossa tutkitaan yksityisautoilun ongelmia. Dokumentissa selvitetään muun muassa, kuinka hyvin auton osia kierrätetään. Juttua varten oppilaat kävivät haastattelemassa huoltamoiden ja romuttamon työntekijöitä. Samalla he osuivat uutissuoneen: autokorjaamoissa haastatteluihin ei suostuttu, koska niissä ei kierrätetä!

Voitokkaaseen lyhytdokumenttiin tämä paljastus ei mahtunut, mutta ehkäpä oppilaat tekevät aiheesta vielä lehtijutun. Koulu tekee nimittäin säännöllistä yhteistyötä paikallisen Länsi-Savo-sanomalehden kanssa. Liekö sattumaa, että tätä porukkaa ohjastaa vastikään Aikakauslehdistön Mediakasvattajapalkinnon saanut äidinkielen lehtori Sari Noponen.

Nuoria? Ei kiitos, työskentelemme virastossa

Yhdestä asiasta on saavutettu yksimielisyys: maamme nuoriso ei ole kovin kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. 

Juhlapuheissa, virastojen visioissa ja selonteoissa asiaan kiinnitetään huomiota. Kehitystä pidetään huolestuttavana ja työryhmiä perustetaan. Juhlien jälkeen alkavat kuitenkin erimielisyydet: Onko syy nuorissa vai järjestelmässä? Pitäisikö nuorten ylipäänsä olla kiinnostuneita jostain? Olisiko helpompaa, jos eivät olisi?

Toimin tuottajana Pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa, jonka tarkoitus on tuoda viestimissä esille nuorten näkökulmia - käytännössä siis auttaa nuoria osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja apua he, sanokaa minun sanoneen, tarvitsevatkin! Ei nimittäin riitä, että nuori on kiinnostunut yhteiskunnasta, jos yhteiskunta ei ole kiinnostunut nuoresta. 

Syksyn alussa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla heräsi kriittinen keskustelu lukioiden nahkiaisista (tapahtumasta, jossa ekaluokkalaiset erilaisin menoin vihitään oppilasyhteisöön). Helsingin Sibelius-lukion oppilas syytti nahkiaisten järjestäjiä nöyryyttämisestä ja koulukiusaamisesta. Kirjoitukseen vastasi nopeasti sekä koulun oppilaskunnan puheenjohtaja (hieman kömpelösti) sekä koulun henkilökunta (empaattisemmin). Kovimmat kortit löi kuitenkin pöytään kaupungin opetusvirasto, joka ilmoitti, että nahkiaiset tullaan saman tien kieltämään kaikissa Helsingin lukioissa. 

Osa lukiolaisista oli päätökseen tyytyväisiä, mutta monet närkästyivät. Päätöstä pidettiin jyrkkänä ja hätiköitynä. Käytävillä ihmeteltiin, miksei oppilaiden mielipidettä kysytty asiassa, joka koskee nimenomaan heitä.

Nuorten Ääni -toimitus päätti tehdä asiasta jutun Helsingin Sanomiin jatkaakseen keskustelua - tällä kertaa nuorten näkökulmasta. Mukaan pyydettiin Kallion lukion oppilaskunta, joka suunnitteli opetusvirastolle oman vastaehdotuksensa, jossa pyrittiin pääsemään eroon nahkiaisten lieveilmiöistä. Ehdotuksessa korostettiin, että tapahtuma pitäisi järjestää koulun sääntöjen puitteissa ja opettajien valvonnassa. Oppilaskunta pyysi opetusvirastolta mahdollisuutta tulla esittelemään ehdotustaan. Vastaus oli kuitenkin tyly: Meillä ei ole nyt teille aikaa. Postissa voitte lähettää.

Opetusviraston antamien tietojen mukaan linjaus nahkiaisten kieltämisestä tehtiin kahden virkamiehen päätöksellä vain muutama päivä Helsingin Sanomissa käydyn keskustelun jälkeen. Hyvin nopeasti siis. Kun nuoret valmistelivat huolellisen ehdotuksen, sille ei löytynytkään lähiviikkojen kalenterista aikaa. Nuorten Ääni -toimituksen lehtijuttuun toivottiin opetusviraston reaktiota nuorten ehdotukseen - ja sellainen totisesti saatiin.

Samaan aikaan Nuorten Ääni -toimitus valmisteli keskusteluohjelmaa, jossa pohdittiin sananvapautta katukuvassa. Kahdeksasluokkalainen toimittaja soitti paikallisen energiayhtiöön pyytääkseen haastattelua sähkökaappien käyttämisestä ilmoitustauluina. Vastaus oli - täälläkin - tyly: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljännellä puhelinsoitolla toimittajamme ohjattiin eteenpäin. Kuinka monta kertaa sinä kahdeksasluokkalaisena olisit jaksanut soittaa? Harva uskaltaa edes ensimmäistä.

Edelleen samaan aikaan eräs toimituksemme jäsen valmisteli artikkelia erääseen kirjaan. Kun juttua varten sovittiin haastatteluaikaa, erään viraston sihteeri ilmoitti, ettei heillä ole aikaa 'typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin'.

Muutamaa kuukautta aiemmin toimituksemme nuoret halusivat haastatella Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Kaupungin johto ei antanut siihen lupaa. Asia oli liian poliittinen.

Kaupungin viralliseen strategiaan kuuluu nuorten osallisuus. Tämän eteen tehdään paljon konkreettista työtä. Esimerkiksi viime keväänä Helsingin kulttuuriasiainkeskus järjesti paneelikeskustelun, jossa nuorilla oli mahdollisuus tentata kaupungin kulttuuriasioista päättäviä virkamiehiä ja luottamushenkilöitä. Nuorten kriittisiin huomioihin ja toivomuksiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tosin ihmetteli, mikseivät nuoret ole enemmän suoraan yhteydessä päättäjiin. 

Hyvä Pekka Sauri! Jos luet tätä, ymmärrät.

---

Byrokratiassa on se vika, että se on usein nimensä veroista. Valta, jonka pitäisi kuulua kansalle, pesiytyy virastojen sokkeloisille käytäville. Kansalaisen yhteydenoton saattaa pysäyttää puhelinvaihde, sihteeri tai virkamiehen täyteenahdettu kalenteri - tai ikävimmillään aito haluttomuus dialogiin. Siksi demokratiassa pelkällä hyvällä tahdolla ei voi korvata rakenteita, jotka mahdollistavat kansalaisen ja virkakoneiston vuoropuhelun sihteerien mielialoista riippumatta.

Ei riitä, että sanotaan "soitellaan". Pitää myös soitella.

Tervetuloa, vahingossa!

Olen silloin tällöin seuraillut, minkälaisten linkkien kautta tähän blogiin on päädytty. Osa reiteistä on ymmärrettäviä ja asiallisia: linkkilistoja, satunnaisia viittauksia toisissa blogeissa ja ennen kaikkea google-hakuja. Viime aikoina blogiini ovat eksyneet erityisesti semiotiikasta ja Jurvan videopiiristä kiinnostuneet.

On myös joitain hakuja, joita en olisi osannut ennustaa:
'seksi kamera'
'thaimaalaiset seksileikit'
'minihame irc'
'seksiä koulussa'

Yleensä internetistä sanotaan, että ihan asiallisillakin hakusanoilla saattaa tulla vastaan siivotonta materiaalia. Lohdutukseksi todettakoon, että tämä toimii myös toisin päin!

Taannoin pääkaupungissa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että Jurvassa paikallisen kansalaisopiston videopiiri on joutunut kunnallispoliittisen selkkauksen keskustaan. Videopiirin julkaisemat kunnanvaltuutettujen haastattelut ovat nimittäin saaneet paikalliset luottamusmiehet varpailleen. Kunnanvaltuuston puheenjohtajan Pekka Heikkilän (kesk) mukaan kansalaisopiston videopiiristä on tullut poliittista kantaa ottava väline, jollaiseksi sitä ei ole tarkoitettu, HS kertoo.

Myös paikallinen sivistyslautakunta pitää videopiirin poliittista journalismia ongelmana:

"Jos jatkossa halutaan kuvattavan valtuuston kokouksia tai tehdä vaalipaneeliohjelmia, on poliittinen neutraalius mahdotonta. Valtuustossa on tiettyjen puolueiden jäseniä, joten tietty poliittisuus on aina valtuuston kokouksissa mukana."

Perustelussa kumotaan koko poliittisen journalismin instituutio! Jurvalaisen sivistyksen mukaan sitä sopisi harrastaa vain puhtaasti epäpoliittisissa yhteyksissä.

Konfliktiin näyttäisi liittyvän - kas kummallispolitiikkaa - myös henkilökohtaisia kiistoja. Helsingin Sanomien mukaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikkilä (kesk) epäilee videopiirin vetäjää Esko Riipistä oman agendansa ajamisesta. Riipinen kun on Heikkilän mukaan kunnassa vastikään erotetun sosiaalijohtajan ystäväpiiriä.

Eräällä videopiirin julkaisemalla videolla puheenjohtaja Heikkilä (kesk) komentaa kuvausryhmää lopettamaan kuvaamisen. Samalla hän uhkaa estää valtuuston kokousten kuvaamisen, kunnes Riipinen on pyytänyt nöyrästi anteeksi sanomisiaan toisaalla. Mitä Riipinen on sanonut, ei videosta käy ilmi, eikä liene toisaalta niin olennaistakaan. Kunnanvaltuuston kokousten kuvaamisen ehtona ei pitäisi olla minkäänlainen anteeksipyytely.

Vaikka soppa näyttääkin varsin maalaiselta kaikkine mattivanhasmaisine "puhuminen vaikeuttaa päätöksentekoa"-linjauksineen, ei keskustapuolue ole tässä yksin. 

Taannoin pääkaupungissa virkamiesjohto (ei kesk) kielsi paikallisia nuoria järjestämästä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoitus haastatella apulaiskaupunginjohtajan virkaa hakevia ehdokkaita. Viime hetken peruutusta perusteltiin samoilla argumenteilla kuin Jurvassa. Nuorten toiminta oli osa paikallisen nuorisotoimen hanketta, eikä sen siksi sopinut kommentoida kaupungin politiikkaa - ei, vaikka hankkeen nimenomainen tehtävä on tuoda nuorten ääntä kuuluviin pääkaupungin päätöksenteossa. 

Molemmat tapaukset jättävät ilmaan kysymyksen: kenen tehtävä on tarjota kuntalaisille mahdollisuuksia osallistua poliittiseen keskusteluun, jos kunta itse ei sitä voi tehdä? 

Tällainen kansalaisvetoinen keskustelu voisi olla sikälikin tärkeää, että se voisi saada päättäjät taas kiinnostumaan politiikasta.

Taannoin Lieksassa

Britannian opettajien liitto The Professional Association of Teachers - ymmärtääkseni siis paikallinen OAJ - on vuosittaisessa konferenssissaan päättänyt vaatia Youtuben sulkemista. Asiasta kirjoittaa mm. The Observer.

Opettajat ovat närkästyneitä siitä, että Youtubessa on julkaistu opettajia ja oppilaita halventavia videoita, joita ei ole heti pyydettäessä poistettu. Brittiopettajien mielestä Youtube antaa oppilaille mahdollisuuden cyberkoulukiusaamiseen. Koska vaatimuksiin ei suostuta, palvelu tulisi sulkea kokonaan ja tutkia perinpohjaisesti.

Koulumaailmassa koulukiusaaminen ei ole lukuisista pyynnöistä huolimatta vielä loppunut. Koulujen käytävillä tapahtuvaan verrattuna Youtuben materiaali on marginaalia. Pitäisikö ehkä vaatia koululaitoksen sulkemista? Edes muutamassa maassa, näytösluontoisesti? Kunnes kiusaaminen loppuu, kertakaikkiaan.

Pelkään pahoin, että uutinen kertoo totuuden monien opettajien suhteesta mediaan ja mediakasvatukseen. Media kun on vihdoin tullut kouluihin opettajien välinpitämättömästä vastustuksesta huolimatta. Se on tullut oppilaiden taskuissa. Ja kun mediaa ei pystytä koulun suljettujen seinien sisällä käsittelemään, yritetään lakkauttaa se kokonaan.

Taannoin Lieksassa opettaja teki rikosilmoituksen oppilaasta, joka julkaisi hänestä koulussa kuvattua materiaalia otsikolla, jossa vihjattiin koulun muistuttavan mielisairaalaa. Lehtitietojen mukaan opettaja ei hyväksynyt oppilaan anteeksipyyntöä, vaan halusi hoitaa tapauksen poliisiasiana. Myös koulun rehtori oli tapauksesta ymmällään: hänen mukaansa kenellekään koulussa ei tullut edes mieleen, että tällaista voisi tapahtua. Ehkä niin, 70-luvulla.

Koulu on jättänyt audiovisuaalisen kulttuurin tyystin heitteille. Nyt olisi hyvä aika adoptoida. Kouluissa voisi vaikka alkaa tuottaa Youtubeen sisältöä, joka vastaa yhdessä sovittuja arvoja. Sitten Youtube ei enää tietysti olisi yksiselitteisesti paha, mutta olisiko se nyt sitten niin... paha?

Media on otettava kouluun työkaluksi

Kouluissa mediakulttuurin murros on aiheuttanut paniikkireaktion: miten saisimme oppilaat lukemaan edes täällä koulussa – kun ne kotona vain pelaavat? Joka vuosi ylioppilaskokeiden jälkeen huolestutaan opiskelijoiden kirjallisen ilmaisun tason laskusta. Samalla jätetään huomiotta, että audiovisuaalisen ilmaisun taso on edelleen nolla. Miksi se ei huolestuta?

Kirjoitukseni Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin löytyy täältä.

Opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? käsitellään asiaa perusteellisemmin.

Mediakasvatus on uhka kotimaisille av-tuotannoille

- Kotimaisille, usein pienehköille yleisöille suunnatuille av-tuotannoille jokainen esityskorvaus on tärkeä, ilmoittaa Tuotoksen toiminnanjohtaja Kirsi Niittyinperä Verkkouutisissa.

Niittyinperä kommentoi nykytilannetta, jossa kouluissa näytetään luvatta ja korvauksetta kotimaisia elokuvia. Tuotos on vastikään räätälöinyt kunnille järjestelmän, joka mahdollistaa lisenssoida liudan kotimaisia elokuvia koulujen käyttöön oppilaskohtaisella vuosimaksulla. Jos laittomat esitykset tämän "tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä" jälkeen jatkuvat, kouluille tullaan esittämään korvausvaatimuksia.

Niittyinperän väite on varmasti sinällään tosi. Yhtä tosi on myös se, että kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat täysin riippuvaisia yhteiskunnan (pääasiassa opetusministeriön alaisen Elokuvasäätiön) antamasta tuesta. On nurinkurista, että näitä sivistyksen ja kulttuurin edistämisen nimissä rahoitettuja elokuva ei saa esittää kouluissa ilman erillistä korvausta.

Lisäksi, myös nämä kotimaiset, usein pienehköille yleisöille suunnatut elokuvat ovat osaltaan juuri se syy, miksi elokuva- ja mediakasvatusta pitää kouluissa ylipäänsä järjestää.

Ehdotankin, että Tuotos neuvottelee - mahdollisimman pian tietysti - Elokuvasäätiön ja Avekin kanssa linjauksen, jonka mukaan tuotantotuen saaminen edellyttää tuettujen elokuvien vapaata opetuskäyttöä.

Uusi Julkisuus

"Ymmärrätkö, että kun laitat kuvasi nettiin, sen voi nähdä kuka vain?"

Tätä kysymystä käsittelee mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton valistussarjaan ohjaamani video Miian yleisö. Ymmärtävätkö nuoret miten netin julkisuus toimii? Vai onko kysymys sittenkin: ymmärtävätkö vanhemmat, miten netin julkisuus toimii?

Internetin aiheuttamaa julkisuuden murrosta on viime aikaisissa puheenvuoroissa pidetty suurimpana nuorisokulttuurin murroksena sitten rock'n'rollin keksimisen. Väitetään, että Uusi Julkisuus on synnyttämässä sukupolvien välille niin leveän kuilun, ettei vanhemmilla ole yksinkertaisesti mahdollista ymmärtää maailmaa, jossa nuorempi sukupolvi elää.

Väitetään, että nuoret eivät ymmärrä, että internet mediana on oikeasti täysin julkinen. Jos esimerkiksi IRC-Galleriaa ajattelee perinteisen median kaltaisena julkaisuna, on tämä väite aivan mielekäs: kun julkaisen kuvani netissä, sitä voivat katsella muutkin kuin kaverini, vaikka se olisi vain heille tarkoitettu.

Jos IRC-Galleriaa taas ajattelee julkisena tilana, kuten esitin aiemmassa kirjoituksessani, väitettä pitää tarkastella hieman toisin. Kun aviopari riitelee kauppakeskuksessa, ymmärtävätkö he, että keskustelua voi seurata kuka vain? Kun teinityttö pistää ensimmäisenä kevätpäivänä ylleen minihameen ja topin (ja palelee), ymmärtääkö hän, että häntä katsovat muutkin kuin ne, keitä hän itse katselee? Kun puhumme puhelimessa linja-autossa, tiedostammeko että puheemme kuulee myös vieressäistuja?

Vastaus on: kyllä ja ei. Periaatteen tasolla tiedämme, että kotiovesta astuessamme olemme yksityisen ulkopuolella. Toisaalta pystymme luomaan julkiseen tilaan virtuaalisia yksityisiä tiloja. Nämä tilat ovat välttämättömiä, jotta voimme vuorovaikuttaa - muuten kaikki toimintamme julkisessa tilassa olisi esiintymistä yleisölle.

Toisaalta näennäiseen privaattiin on helppo uppoutua niin, että muiden katse unohtuu. Ehkä koemme, että meillä on tähän uppoutumiseen oikeus - oikeus olla välittämättä muiden katseesta. Sikäli kun omaa teini-ikääni muistan oikein, juuri tämä problematiikka tulee silloin ajankohtaiseksi. Toisten katsetta pitää uhmata oman reviirin merkitsemiseksi.

Väitän, että IRC-Gallerian julkisuus on kauppakeskuksen julkisuutta, kuitenkin sillä erotuksella, että mikä tahansa tilanne voidaan toistaa uudestaan ja uudestaan logeista ja kuva-arkistoista. Toisaalta sama pätee suuressa määrin jo fyysisessäkin tilassa. Kamerakännyköitä on liikkeellä niin paljon, että kaikki vähänkin kiinnostava kyllä tallentuu - ja jatkaa elämäänsä netissä.

Media - eli mitä ihminen haluaa

Markkinatalous toimii niin, että jos markkinat ovat kunnossa, saamme sitä mitä haluamme; jos haluamme jotain, olemme valmiita maksamaan siitä niin paljon, että joku myy sen meille. Otetaan konkreettinen esimerkki: media.

Media välittää meille kuvaa maailmasta, jossa elämme. Se myös on maailma, jossa elämme. Media poikkeaa vanhanaikaisesta todellisuudesta kuitenkin siten, että se on vain ja ainoastaan inhimillisen työn tulosta. Median maailma on ihmisen tekemä.

Julkista palvelua lukuunottamatta markkinatalous toimii mediassa vallan hyvin. Kelpo esimerkki ovat iltapäivälehtien lööpit. Niissä jos missä tiivistyy kysynnän ja tarjonnan logiikka: vain ja ainoastaan sellaista kannattaa tehdä, mitä ihmiset ostavat. Tähän iltapäivälehdet tunnetusti vetoavat.

Mediaa - esimerkiksi lööppejä - tarkkailemalla saamme siis arvokasta tietoa siitä, millaisen kuvan maailmasta ihmiset todella haluavat.

(Jos markkinat ovat kunnossa, tietysti.)

Kolme suurta pelistä pois

Jatketaan vaaliaiheella.

Mediassa on herätty marisemaan poliittisen keskustelun tylsyydestä. Rohkeimmat kriitikot moittivat vaaliväittelyiden vetäjiä hampaattomuudesta, mutta enemmän yksimielisyyttä on siitä, että poliittinen todellisuus itsessään on vain harmaantunut. Pienimmät erot on kolmen suuren puolueen välillä, joista yksikään ei halua erottua.

Ja mitä tekevät toimittajat, vallan vahtikoirat? MTV3 järjestää kolmen suuren puolueen pääministeritentin. Siitä lieneekin luvassa mitäänsanomattomuuden korkeaveisu. Tai matala. Näin media tukee paitsi politiikasta vieraantumista myös vaihtoehdottomuuden diskurssia: Pienemmät puolueet saavat myös vaalien alla vähemmän näkyvyyttä kuin vallan status quo. Valintaan sisältyy aina myös viesti siitä, mikä on tärkeää.

Mitä toimittajien sitten pitäisi tehdä? Johtopäätöksiä:

Jos kolmella suurella puolueella on vain vähän mainittavia eroja, riittäisi että vaaliväittelyssä kolmea suurta puoluetta edustaisi vain yksi henkilö. Jos näyttää siltä, että sanottavaa ei ole kenelläkään, voisi suuret puolueet jättää kokonaan vaalikeskustelujen ulkopuolelle. Ei missään muussakaan keskusteluohjelmassa marssiteta ruutuun kolmea samoja näkökulmia toistavaa vierasta.

Vaalikeskustelu keskittyisi asioihin ja kannustaisi argumentointiin. Julkisuutta saisi silloin, kun on jotain sanottavaa. Jos ei ole, sen voisi jättää sanomatta muuallakin. Samalla tulisi enemmän tilaa vaihtoehtoja tarjoaville (pienille) puolueille.

Uskallan veikata, että vaaliväittelyihin tulisi enemmän virtaa ja toimittajat saisivat oikeita töitä.

Politiikan epäpolitisoitumisesta on helppo syyttää poliitikkoja, mutta viime kädessä valinta siitä, mitä tuodaan esille, on medialla itsellään.

Ostaisitko tältä mieheltä korvat?

Vaalien alla on oltu huolissaan loanheiton pesiytymisestä suomalaiseen vaalitaisteluun. Ja on syytäkin, sillä loanheitto tästä vielä puuttuu.

Vaalikampanjoinnista on tullut puhdasveristä mielikuvamarkkinointia. Asiakysymyksiin ei haluta kajota ennen vaaleja - jos niiden jälkeenkään - joten puoluetta pitää myydä fiiliksellä. Sloganit kuten "vähän kuin itseäsi äänestäisit", "puolue, jolla on korvat" ja "oikeasti vasemmalla" eivät varsinaisesti tarkoita mitään, mutta niillä pyritään luomaan mielikuvia. Jos asiakysymykset ovat substanssia, sitä mitä on sisällä, pinnan alla, on mielikuvamarkkinointi kosmetiikkaa.

Myös loanheitto on kosmetiikkaa, sillä se vaikuttaa pintaan. Se onkin mielikuvamarkkinoinnin välttämätön sivutuote. Asiaväitteeseen voi esittää vasta-argumentin, mutta meikkaukseen voi vastata vain kuralla. Vastaavasti kura puree vain kosmetikkaan, asiapuhetta se ei pysty kumoamaan. Jos siis valitaan mielikuvamarkkinointi, pitää hyväksyä myös loanheitto. (Se, että loanheitto antaa odottaa itseään, saattaa siis itse asiassa kertoa vain haluttomuudesta minkäänlaiseen dialogiin.)

Mitä kelvottomiin sloganeihin tulee, olisi erittäin paikallaan tehdä tutkimus, jossa selvitettäisiin äänestysaktiivisuuden (eli passiivisuuden) ja poliittisen mainnonnan laadun korrelaatiota. Käsi lompakolle, ostaisitko "puolueen, jolla on korvat"? Tai miksi äänestäisit "vähän niin kuin itseäsi"?

Tänä vuonna Oikeusministeriöllä on erityinen äänestysaktiivisuuskampanja. Samaan aikaan valtio käyttää puoluetukena moninverroin enemmän rahaa puolueiden aktiiviseen vastakampanjointiin - tyhjänpäiväisiin mielikuviin ja poliittisten kysymysten näyttävään väistelyyn. Tulos on ennustettavissa: äänestysaktiivisuus laskee.

Politiikassa näyttääkin uhkaavan sama oireyhtymä kuin mediateollisuudessa: Enää ei ole mitään muuta myytävää kuin myyminen itse. Kansalaiset, joilla ei sitä vielä ole, ostanevat sen kuitenkin mieluummin Sony BMG:ltä kuin Keskusta-SDP:ltä.

Autio saari tiedon valtameressä

(Huom! Sisältää sekä kirjallisuuteen että tulevaisuuteen liittyvän juonipaljastuksen.)

William Goldingin romaanissa Kärpästen herra englantilaiset koulupojat haaksirikkoutuvat lento-onnettomuudessa autiolle saarelle. Nopeasti pojat muodostavat oman yhteiskuntansa, joka käy läpi valtapoliittisia ja sosiaalisia mullistuksia, jotka lopulta johtavat yhteisön totaaliseen romahdukseen.

Tragedian syy ei ole ihmisluonnossa sinällään vaan kontaktin katkeamisessa. Kun pojat äkillisesti irtoavat yhteiskunnan traditiosta ja sosiaalisesta kontrollista, he rakentavat oman mallinsa yhteisöstä lyhyen elämänkokemuksensa ja viettiensä varaan.

Kirjan lukemisesta on kauan, mutta tämä kaikki palautui kristallisesti mieleeni, kun keskustelimme kollegoideni kanssa siitä, kuinka monissa uusissa nettiyhteisöissä on vain lapsia ja nuoria. Joidenkin kuvagallerioiden, kuten IRC-Gallerian, käyttäjistä suurin osa on 15-16-vuotiaita. Varsinaisia aikuisia on vain murto-osa.

Netin kuvagalleria ei ole sähköinen palvelu samassa mielessä kuin verkkopankki. Se on paikka, tila, jossa toistuvat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ilmiöt aina kiusaamisesta rakastumiseen ja rankaisemiseen. Jostain syystä monet lieveilmiöt tuntuvat kuitenkin korostuvan netissä lihallista maailmaa näkyvämmin. Seksuaalisuuden ja vallankäytön ongelmat lienevät top tenissä.

Virtuaalipölkylle on vaadittu milloin ylläpitäjien päitä, milloin nettiä itseään. Netin ongelmat ymmärretään yleensä järjestyksenpidon ongelmina, kuten muutkin sosiaaliset ongelmat, joita yritetään ratkaista palkkaamalla lähiöostareille vartijoita. Näille vaatimuksille on yhteistä se, että ne esitetään aina ulkopäin: vanhemmat ovat enemmän huolissaan siitä, että heidän lapsensa ovat netissä, kuin siitä, että he itse eivät ole siellä.

Kun Kärpästen herran pojat haaksirikkoutuvat saarelle, he ensimmäisenä sytyttävät merkkitulen saadakseen yhteyden ulkomaailmaan. Sitä ei kuitenkaan havaita ja poikien into keskittyy oman yhteiskunnan rakentamiseen. Yhteiselo päätyy veriseen konfliktiin, jonka seurauksena syttyy tahaton merkkituli, kun koko saari palaa. Tämä merkkituli huomataan, laiva pysähtyy, ja vielä hengissä olevat pojat pelastuvat.

Tulevaisuus ei ole autio saari. Sen ovi aukeaa vain yhteen suuntaan: lapset eivät tule pois netistä, vaan kasvavat siellä aikuisiksi ja tekevät sinne omat lapsensa, jotka astuvat taas uuteen maailmaan. Vanhemmat voivat joko seurata perässä - tai palkata pari vartijaa.

Haittavero huonoille ja hyville ohjelmille

Mediakasvatusseura järjesti ensimmäisen Mediakasvatuspäivänsä viime kuun lopulla. Yhteenveto-osuuden keskeinen puheenaihe oli toiminnan rahoitus. Tällä hetkellä mediakasvatuksen projekti on kuin rauhantyö maailmalla: suuria voimia vastaan taistellaan lähinnä hyvällä tahdolla. Mediakasvatuksen kenttä on pirstaleinen ja hankkeet määräaikaisia. Suunnitelmia saa tehdä vuodeksi kerrallaan. Ministeri puhuu kauniita, mutta opetussuunnitelma on silti vain paperia.

Jos työtunteja laskee, voisi kuvitella, että keskeinen osa mediakasvatusta on erilaisten raha-anomusten täyttäminen kotimaan ja Euroopan virastoihin. Koska yhtenäistä poliittista tahtoa ei ole, ei löydy rahaakaan. Tai niille, joille asia näyttäytyy toisin päin: kun ei ole rahaa, ei ole tahtoa.

Onko sitten sattumaa, että juuri mediabisneksessä rahaa ja tahtoa tuntuu tällä hetkellä riittävän? Ei toki, sillä juuri siksihän mediakasvatusta tarvitaan - samalla tavalla kuin tarvitaan alkoholipolitiikkaa ja ympäristöpolitiikkaa. Erona on se, että alkoholin ja ympäristön kuormittamisen lieveilmiöitä torjutaan verorahoilla, jotka kerätään ongelmien aiheuttajilta. Periaate on sen verran fiksu, että on typerää, ettei sitä ole edes yritetty soveltaa mediaan. Media on siis pikimmiten pantava verolle - haittaverolle!

Muutamakin promille mediateollisuuden liikevaihdosta nimittäin riittäisi rahoittamaan nykyiset mediakasvatushankkeet pitkälle tulevaisuuteen. Saataisiin samalla rahalla ehkä sitä poliittista tahtoakin. Ja sitten voitaisiin hiljalleen alkaa rakentaa suurempia linjoja, joiden varaan rakentaa tämän päivän kansalaisyhteiskuntaa.

Eläköön syyttömät!

Pari viikkoa sitten MTV3:lla alkoi uusi amerikkalainen sarja Pako. Sen lähtöajatus kuulosti ennakkotiedoissa kiinnostavalta. Päähenkilön veli on vankilassa odottamassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Päähenkilö päättää hankkiutua vankilaan ja sitä kautta pelastaa veljensä tuomiolta. Tässä vaiheessa olin jopa hieman innostunut, sillä onhan käsillä varsin kiinnostava eettinen ristiriita: veljen pelastaminen kuolemalta laittomin keinoin.

Tämä ilo ei ollut kuitenkaan pitkä, kun seuraavassa lauseessa selvisi jutun juju. Veli on tietysti syytön. Olinko optimisti, kun ajattelin, että amerikkalaisessa sarjassa voitaisiin kyseenalaistaa syyllisen tuomitseminen kuolemaan? Nyt katsojan on helppoa olla hyvisten puolella. Veli on syytön, eikä siis ansaitse kuolla. Muut ansaitsevat ja onneksi tämä sarja ei kerro heistä.

Tämä ajatusrakennelma on kirjoitettu syvään amerikkalaiseen elokuvaan. Otetaan esimerkiksi mikä tahansa sattumanvarainen trilleri (joka voisi olla esimerkiksi Käsi, joka kehtoa keinuttaa), jossa keskiluokkaista hyvää perhettä piinaa paha. Elokuva alkaa seesteisestä ja turvallisesta status quosta, jonka pahan saapuminen särkee. Elokuvan aikana paha tekee pahojaan, ja hyvät kärsivät. Seuraa suuri lopputaistelu, jossa paha ja hyvä ottavat toisistaan mittaa. Usein tämä tapahtuu portaikossa, koska hyvien talossa on useampi kerros. Lopulta paha putoaa, kaatuu tai litistyy ja kuolee. Sitten elokuva on valmis.

Hyvä harvoin tappaa pahaa omin käsin, ellei paha ole ollut hyvin paha. Kuolemaksi sopii paremmin onnettomuus, koska silloin paha saa palkkansa ihmistä suuremman voiman johdatuksella (thank God!) . Tämä logiikka on niin tuttua, että siihen hädin tuskin tulee kiinnittäneeksi huomiota. Se näyttää luonnonlailta.

Kun ottaa huomioon, että äskeisen seikkailun paha on hyvin usein ihminen, herää kysymys:

Kuinka paljon avoimemmin voisi kuolemanrangaistuksen puolesta liputtaa?

Ensimmäisen persoonan kuva

Ylen uudessa Musiikki-TV-ohjelmassa esitettiin Bob Dylanin musiikkivideo When the deal goes down. Video on kaitafilmille kuvattu tarkoitushakuisen nostalginen kotivideopastissi, jossa katsotaan nuorta rakkautta rakeisin ja valoavuotavin silmin. Siitä huolimatta ja siksi se teki minuun vaikutuksen. Estetisoituihin fragmentteihin perustuva kuvakerronta kolahti moneen sellaiseen kohtaan, joka elokuvailmaisussa minua on viime aikoina mietityttänyt.

Viime vuosina nk. kotivideoestetiikka on saanut paljon nostetta. Taustalla on monia tekniikkaan liittyviä suuntauksia, mutta ennen kaikkea Dogme95-liike. "Dogmaelokuvat" opittiin tuntemaan elokuvina, joissa "kamera heiluu kuin kotivideolla". Dogmaohjaajien vannoma siveellisyysvala muistuttaakin monia kotivideokuvauksen konventioita - eikö vain: kuvauksia ei tehdä lavasteissa, äänitys tapahtuu paikan päällä, kamera on usein käsivaralla, ylimääräistä elokuvavalaistusta ei käytetä eikä ohjaajaa kreditoida.

Valan lopussa, runollisen julistuksen loppuhuipennuksessa, tehdään kuitenkin pesäero kotivideoinnin ytimeen - väitän. Dogmaohjaaja kieltäytyy henkilökohtaisesta mausta ja pitää korkeimpana tavoitteenaan totuuden pakottamista esiin kuvaustilanteesta. Kaikki esteettiset valinnat ovat alisteisia tälle päämäärälle. Dogmaelokuvien sattumanvaraisuuden estetiikka pyrki häivyttämään kuvat. Kotivideossa kaikki on toisin.

Kotivideossa ei kuvata totuutta sen enempää kuin päiväkirjassakaan. Kotivideo on tietoinen siitä, että se jää historiankirjoitukseksi, ja kuvaa siksi asioita niin kuin ne halutaan muistaa. Kotivideon kuvaajat ovat amatöörejä, mutta tekevät silti ennen kaikkea esteettisiä valintoja: auringonlaskuja, pehmeitä laineita järven pinnassa ja kynttilöitä puhaltavia lapsia. Kotivideolla ei ole kreditoitavaa ohjaajaa, mutta video on silti äärimmäisen subjektiivinen, yhden ihmisen silmin nähty ja kirjoitettu kuvallinen muistiinpano.

Tajusin, että juuri tämä minua Bob Dylanin musiikkivideossa viehätti: subjektiivisuus. Samalla tavalla kuin päiväkirjassa - ja kaunokirjallisuudessa usein - on ensimmäisen persoonan kertoja, myös kotivideossa on sellainen. Se on eri asia kuin elokuvan kertojanääni, se on kertojan kuva. Näytelmäelokuvassa olemme tottuneet kaikkitietävän kertojan neutraaliin kuvaan, kameraan joka ei ole paikalla. Kotivideossa on toisin: kamera on läsnä, ensimmäisessä persoonassa. Jokainen kuva on jonkun kuva.

Miettikää sitä.

Filmi ilman filmiä

David Lynchin uusi elokuva INLAND EMPIRE on saanut ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on paljon odotettu monesta syystä, joista ensimmäinen on tietysti Lynch itse. Kiinnostavampia mutta ehkä pienemmän yleisön syitä löytyy myös. Lynch on kuvannut INLAND EMPIREN dv-kameralla - mikä ei yleisesti ottaen ole enää niin erityistä - mutta myös ilman käsikirjoitusta. Lynch on lähtenyt siis yhä pidemmälle sille polulle, jonka viitassa lukee "intuitio elokuvanteon ja katsomisen välineenä".

Dv-kuvaus ja käsikirjoituksettomuus on herättänyt luonnollisesti myös närää. Molemmat kuulostavat klassisen elokuvaystävän korvissa elokuvataiteen (-viihteen) röyhkeältä halventamiselta. Taide ilman tarinaa on tekotaidetta! Filmi ilman filmiä on... !

Tästä huolimatta elokuva sai ensi-iltansa. Ensimmäiset kritiikit ovat olleet pääosin nyrpeitä. Elokuvasta ei ole pidetty. Mieltä kiinnittävää kuitenkin on ollut tapa olla pitämättä. Lynchin elokuvaa arvioineet kriitikot ovat rakentaneet kritiikkinsä selostamalla, missä asioissa elokuva epäonnistuu olemaan kerronnaltaan perinteinen.

Esimerkiksi: Elokuva on kehno siksi, että siinä ei ole selkeää sanoiksi muotoiltavaa narratiivista juonta. Kritiikissä ehkä kerrotaan, mitä sen tilalla on, mutta sitten syventyminen pysähtyy. Kritiikki ei edes pyri erittelemään, miksi se, mitä tilalla on, on lajissaan epäonnistunutta. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, kun jo tiedän, että Lynch ei ole aristotelelaisen tarinankerronnan miehiä. Voisiko kriitikko etsiä ja pohtia yhtäläisyyksiä surrealistiseen koulukuntaan tai edes formalisteihin? Ei voi - tiedän - mutta entä jos kuitenkin voisi?

Toiseksi esimerkiksi: Elokuvassa on ikävää se, että digitaaliselle videolle kuvatut kuvat ovat karuja ja rumia. Kritiikissä ei kuitenkaan kerrota, miten rakentuu ajatus, että rumuus tekee Lynchin kuvista huonoja. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, sillä haluaisin tietää, miten tämä erilaisia kuvataiteita harrastava ohjaaja on uudenlaista kuvausvälinettään käyttänyt.

Kolmanneksi: elokuva on liian pitkä, koska sen seuraaminen ilman vangitsevaa tarinaa (mutta sitä koko ajan etsien) on raskasta. Kritiikki ei kuitenkaan pohdi, pitäisikö erilaisille elokuville olla erilaisia katsomisen strategioita. Tämä minua lukijana kiinnostaisi, koska minusta elokuvakritiikki voisi olla edellä lukijaansa, tuoda keskusteluun jotain uutta ja katsoa eteenpäin.

Voisi - tiedän - mutta ei voi.

Uudestaan vyöryvät aallot

Palaan aiheeseen, josta kirjoitin viime talvena Digivideon foorumilla. Olin tuolloin kuunnellut Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin keskusteluohjelman Tukevasti ilmassa edellisen vuoden alkupuolelta. (Ohjelman voi kuunnella tästä: http://server1.radiohelsinki.fi//Tukevasti100105.mp3 )

Aiheena oli silloin ajankohtainen tsunami ja sen käsittely mediassa ja yhteiskunnassa. Tuomas Nevanlinna esitti, että katastrofi merkitsee järjestelmän järkkymistä. Myös tsunami teki näin, hyvin monella tavalla. Yksi järjestelmistä on kieli; siksi onnettomuuden jälkeen oli vaikea löytää merkityksellisiä sanoja.

Tämä näkyi esimerkiksi uutisoinnissa. Kun uutinen pyrkii vastaamaan kysymykseen "mitä tapahtui?" ei kovin pitkälle riitä vastaus "mannerlaatat liikahtivat" - vaikka siitä nimenomaan olisi kysymys. Tsunamiuutisessa ei voi pureutua tapahtuman syihin, koska niitä ei varsinaisesti ole. Ei ole mahdollisuutta spekuloida syyllisillä tai motiiveilla, toisin kuin vaikka sota- tai terroriuutisisssa.

Vanhassa maailmassa olisi voitu puhua Jumalan kostosta, pohtia ihmisten vääriä tekoja, jotka ovat tähän johtaneet, kuten vielä Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen jälkeen kirkonisät tekivät. Nyt puheeseen jäi tyhjiö, joka kuitenkin piti täyttää. Sen moni uutisia tuolloin seurannut varmasti huomasi. Puhetta oli enemmän kuin sanottavaa. Kuolonuhrien määrä, jopa järkyttävät kuvat, jollain tavalla trivialisoituivat tyhjän selityksen alla.

Sama tuntuu toistuvan uudestaan ja uudestaan onnettomuus- ja sotauutisissa. Lähi-Idän kriisi on "aina ajankohtainen" esimerkki. Uutisia on joka päivälle, mutta kenelläkään ei ole enää mitä sanoa.

Miksi silloin, kun sanoja tai sanottavaa ei ole, sitä kuitenkin yritetään etsiä? On selvää, että tsunamin jälkeen jokaiseen uutislähetykseen, edes päivään, ei riittänyt kerrottavaa. Silti meillä katsojilla oli voimakas tarve jotenkin jakaa nuo tapahtumat. Samalla tavalla haluamme elää sodan ja nälänhädän mukana.

Entä jos näissä uutisissa hylättäisiin sanat? Jos silloin kun kaikki kerrottava on kerrottu, uutisissakin hiljennyttäisiin kuvien ääreen, ilman selityksiä: uudestaan ja uudestaan vyöryvät aallot, räjähdykset pimeässä ja pölyiset rauniot.

Täyttäisikö se paremmin tarpeemme jakaa? Pyhittäisikö se trivialisoinnin sijaan? Vai sulkisiko se jonkin keskeisen pakotien, jonka tyhjiä sanoja toistava toimittajan ääni avaa? Olisiko se hyvä?

Markkinoinnin sivutuote

Suuressa maailmassa mediayhtiöt ovat alkaneet toden teolla panostaa oikeusjuttuihin, joissa vaaditaan jättimäisiä rahallisia korvauksia mediatuotteiden luvattomasta kopioinnista. Syytösten kohteella ei ole niin väliä: yhtä lailla oikeuteen voidaan haastaa palvelimen ylläpitäjä kuin teinihakkerin äiti. Kuvaavaa on, että haasteissa haetaan (ainakin lukumääräisesti) enemmän rahaa kuin oikeutta.

Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan käsittele piratismin laillisuutta, koska lienee itsestään selvää, että laiton kopiointi on laitonta. Koska työskentelen median alalla, minua kiinnostaa enemmän mediateollisuuden näkökulma - sen oma vastuu yhteiskunnallisen toiminnan yhtenä osapuolena.

Mediateollisuus syyttää ahdingostaan kansainvälistä piratismia (johon lukeutuu myös kaverilta kaverille kopiointi). Väite on saanut monta kriittistä vastaanväittäjää. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa mediateollisuuden ahdinko. Koko elokuva- ja musiikkituotannon arvo on kuluneiden lähivuosikymmenien aikana moninkertaistunut niin tähtitieteellisesti, että sitä on vaikea käsittää. Jos jossain vaiheessa tulee syystä tai toisesta katto (eli kasvun hidastuminen) vastaan, onko se ahdinko? Lisäksi on oltu voimakkaasti eri mieltä siitä, mikä vaikutus luvattomalla tai luvallisella kopioinnilla oikeastaan edes on mediateollisuuden tuloihin. En kuitenkaan syvenny siihen.

Väitän, että piratismi ei ole elokuvan tai musiikin tuottamisen ongelma vaan sen markkinoinnin sivutuote: mitä enemmän mediateollisuus on pyrkinyt keskittämään kuluttajien huomion tuotteen ostotapahtumaan, sitä laajemmalle on levinnyt tuotteiden laiton levittäminen.

Elokuva- ja musiikkiteollisuus on keskittynyt yhä tiukemmin tuotteistamiseen. Siitä on seurannut, että tuotteen arvosta merkittävän suuri osa koostuu markkinointikuluista. (Myös tähtinäyttelijöiden palkat ovat tosiasiallisesti markkinointikuluja.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun kuluttaja käy ostamassa elokuvan, hän itse asiassa maksaa sen markkinoinnista. Tuotteen myynnistä on tehty pääasiallinen tuote. Arkisesti ajatellen markkinointi ei kuitenkaan ole sitä, mitä kulttuurinnälkäinen kansalainen rahoillaan haluaa - hän haluaa kulttuuria. Tuotteen sisällön arvo suhteessa ostoksen arvoon on siis laskenut jyrkässä kulmassa. Tämä on nähtävissä sekä taloudellisessa että kulttuurillisessa merkityksessä. Mediateollisuutta kiinnostaa yhä vähemmän sen omien tuotteiden substanssi.

Kauppojen tarjoama mikrolämmitteinen einesruoka ei uhkaa ravintoloiden olemassaoloa, mutta pikaruokaloiden kasvua se saattaa hieman hillitä. Tässäkään skenaariossa kansalaispiratismi ei uhkaa sellaista kulttuuria, jonka sisällöllinen arvo on riittävän korkea. Esimerkiksi klassisen musiikin puolella laitonta kopiointia ei ole nähty kuoliniskuna koko alalle. Taideteoksen arvo ei palaudu sen myyntiarvoon. Kuluttaja maksaa mieluummin taide-elämyksestä kuin ostamisesta.

Jos piratismi on markkinoinnin sivutuote, se tarkoittaa, että se on myös mediateollisuuden johdonmukaisen politiikan sivutuote; se on osa sitä jatkuvan kasvun strategiaa, jossa markkinointi on studioille aivan yhtä arvokasta kuin luova työ, ellei jopa arvokkaampaa. Tässä jatkumossa oikeudenkäynnit ja tähtitieteelliset vahingonkorvaukset ovat looginen askel: teollisuuden kannalta ei ole väliä mistä raha tulee, kunhan sitä tulee.

Arvoton fakta vai tärkeä vale?

Yksi mediakasvatuksen palikoista peruskoulussa on faktan ja fiktion käsitteisiin tutustuminen. On esimerkiksi uutisia (ne ovat faktaa eli totta) ja on draamaa (se on fiktiota eli pötyä). Tämä kategorinen kahtiajako houkuttelee tietysti nipottamaan: Miten niin uutinen on muka kirjaimellisesti totta? Eikö draamaelokuva voi kertoa myös tosiasioista?

Paljon kiinnostavampaa on kuitenkin pohtia sitä muutosta, joka näiden käsitteiden yli tietoyhteiskunnan mukana vyöryy. Verkossa liikkuva informaatio on nimittäin luonteeltaan niin hahmotonta, että jo nyt tavallisen maallikkokansalaisen on mahdotonta tehdä kovin perusteltuja päätelmiä siitä, mikä on perinteisessä mielessä totta ja mikä ei.

Ajatellaan esimerkiksi sähköpostissa kiertäviä huumoriviestejä, joissa lainataan presidentti Bushin hauskoja sanomisia. Todennäköisesti hyvin monet näistä ovat oikeasti tapahtuneita, mutta yhtä todennäköisesti ne ovat muunneltuja tai keksittyjä. Ainakin ne voivat olla sitä. Sähköpostin vastaanottajalla ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen mielekkääseen lähdekritiikkiin. Kaiken kaikkiaan vain hyvin pieni osa verkossa liikkuvasta informaatiosta on sellaista, jonka lähteitä ja todenperäisyyttä on akuutisti mahdollista arvioida muun kuin spontaanin terveen järjen avulla. Ja koska uutta informaatiota tulee vastaan jatkuvasti, ei kaikkea ole mahdollista tutkia myöhemmin.

Kun tällainen epävirallinen, juorunkaltainen tiedonvälitys alkaa muodostua merkittäväksi maailmankuvan muodostajaksi, on fakta vai fiktio -jaottelun mielekkyyttä harkittava uudestaan. Keskeisemmäksi kysymykseksi muodostuu se, onko informaatio merkityksellistä.

Kiertokirjeessä liikkuvat huhut ja Seiskan lööpit voivat olla joko totta tai tarua - tai ei kumpaakaan - mutta oleellisempaa on se, mitä viesteillä on sanottavanaan. Kun todenperäisyyttä ei voi arvioida, pitää miettiä merkityksiä, jotka ovat siitä riippumattomia. On tärkeää kysyä (edes itseltään), onko mitään merkitystä sillä, onko Petteri Ahomaa todella ihan oikeasti örveltänyt kännissä Thaimaassa. Miksi on hauskaa, että Bush sanoi niin tai näin, ja kenen kanssa minun halutaan nauravan?

Tietoyhteiskunnassa on siis lakattava uskomasta tai epäilemästä ja ryhdyttävä arvottamaan. Median välittämä viesti on joko tärkeä tai ei-tärkeä, arvokas tai arvoton. Se joko on ostamisen arvoinen tai sitten se ei ole. Se on vastaanottamisen, pohtimisen, pysähtymisen, vaikuttumisen ja jakamisen arvoinen - tai sitten ei ole.

Ilman näkökulman muutosta hukumme hölynpölyyn.

Mielenosoituksen kuolema

Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi - eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta.

Vappuna järjestetty Prekariaatti.orgin EuroMayDay-mielenosoitus on tästä sattuva esimerkki. Järjestäjien mukaan 500-1000 marssijan mielenosoituksella pyrittiin vastustamaan epävarmoja työsuhteita. Mielenosoituksen jälkeen Helsingin makasiineilla järjestettiin osittain spontaanit vappubileet, jotka päättyivät mellakkapoliisien ja juhlijoiden yhteenottoon, kokkoon ja jälkipuintiin. Seuraavina päivinä tiedotusvälineet yhdistivät makasiinien "mellakat" osaksi niitä edeltänyttä mielenosoitusta (sekä ideologisesti että kausaalisesti) ja kertoivat, että kokkoa polttamalla vastustettiin globalisaatiota. Ilta-Sanomissa irvailtiin isoilla otsikkokirjaimilla, että makasiinien sotkemisella ja globalisaation vastustamisella on aika vähän yhteistä.

Prekariaatti.orgia tämä luonnollisesti vähän harmitti, koska makasiinien bileet eivät olleet osa heidän järjestämäänsä mielenosoitusta, ja toisekseen edes itse mielenosoituksessa ei vastustettu globalisaatiota vaan pätkätöitä.

Mielenosoituksen keskeinen idea on, että se tapahtuu julkisessa tilassa, ihmisten keskellä. Vanhassa maailmassa tämä on on ollut melko yksinkertaista: on riittänyt, että on marssittu isolla joukolla kaupungin kaduille banderollien kanssa ja näkyvyys on ollut taattu. Nykyään tieto mielenosoituksista kuitenkin välittyy kansalaisille ja päättäjille ensisijaisesti median kautta. Vain murto-osa todistaa näitä tapahtumia henkilökohtaisesti. Mielenosoittajien alkuperäisellä viestillä on siis hyvin vähän merkitystä. Enemmän vaikuttaa se, mistä media haluaa puhua. Vappuna prekariaatti halusi kiinnittää huomiota pätkätöihin, mutta Ilta-Sanomat halusi asettaa naurunalaiseksi globalisaation vastustamisen. Makasiiniuutisoinnissa nämä kaksi tarvetta kohtasivat. Prekariaatin marssista tuli keski-ikäisten lehtimiesten journalistisen mielenosoituksen materiaalia.

Mielenosoitusten aika on ohi, koska julkinen tila ole enää ensisijaisesti Mannerheimintiellä eikä edes Eduskuntatalon portailla. Hyvin monessa ratkaisevassa mielessä julkinen tila on nykyään lehdissä, televisiossa ja suurien tiedotusvälineiden internetsivuilla. Jotta mielenosoitukset toteuttaisivat alkuperäisen ideansa, niiden pitäisi todella tapahtua mediassa, ei vain tulla uutisoiduiksi sen välityksellä.

Valitettavasti tämä uusi julkinen tila ei ole avoin mielenosoituksille - ainakaan laillisille sellaisille. Kansalaisjärjestöjen suuri haaste onkin pohtia, miten media otetaan haltuun samalla tavalla kuin kadut on menneinä vuosikymmeninä otettu. Jos tätä ei osata ratkaista, jäävät mielenosoituksetkin vain katuperformanssin irvikuvaksi julkisen tilan reservaatissa. Tai sitten.

Myöhemmin vappuviikolla tapahtunut makasiinien tuhopoltto ylitti paitsi uutiskynnyksen myös uutisräystään. Tulimeri keskellä kaupunkia ei nimittäin jättänyt paljon painoarvoa lehtien spekuloinnille globalisaationvastaisista motiiveista. Liekit - nähtiin ne sitten livenä tai kuvissa - kantoivat niin vahvoja symbolisia latauksia, etteivät ne juuri tulkintoja kaivanneet. Kun taustalla oli vielä makasiinien (vastakulttuurin) ja musiikkitalon (korkeakulttuurin) välinen kamppailu, oli spektaakkeli väistämättä vertauskuvallinen - tuhopolttajan satunnaisista mietteistä riippumatta.

Myös Ranskan talvikauden mielenosoituksilla ja mellakoilla onnistuttiin ohittamaan median välikädet. Se tosin edellytti paitsi kriittistä massaa myös runsasta autojen polttamista. Pidän hyvin huolestuttavana suuntauksena sitä, että todellinen julkinen tila etääntyy niin saavuttamattomaksi, että vain liekit näkyvät sen muurien yli. Mediakulttuurin muutos on otettava huomioon ja taattava kansalaisille todelliset ja lailliset mahdollisuudet osoittaa mieltään siellä, missä sillä on merkitystä.

Hävyttömiä kuvia

Olen seurannut harrastajien taidefoorumi Aukea.netiä melkein sen ensimmäisistä päivistä saakka. Aukea on virtuaaligalleria, jossa voi julkaista tekstiä, valokuvia ja sekalaista kuvataidetta. Laatu vaihtelee, mutta onneksi vaihtelevat myös äänet ja kasvot.

Suosittu taiteenlaji on tietysti alastomien naiskehojen esittely. Aukeassakin on paljon miesten kuvaamia naisen kehoa estetisoivia valokuvia. Olen viime aikoina kuitenkin kiinnittänyt huomiota mieleenkiintoiseen seikkaan: melkein kaikki kuvataidegallerian työt (eli esimerkiksi maalaukset ja piirrokset), jotka käsittelevät naisten alastomuutta, ovat nuorten naisten - siis tyttöjen - töitä. Niitä on paljon, eivätkä ne aina ole erityisen viehättäviä tai häveliäitä. Se yllätti minut, koska pitäisi olla tapana olettaa toisin; olettaa, että miehet ovat ne, jotka naisten ruumiillisuutta määrittelevät ja esittävät.

Tässä muutama esimerkki:
Naisia
Taiteilijan omakuva
Pimppi lumpeesta
Anonyymi
Boobies
Vid vatten

Onko tässä käsillä taas yksi paljastava esimerkki yhteiskunnan läpiseksualisoitumisesta? Ovatko tytöt ehdollistuneet kuvaamaan omaa sukupuoltaan vain alastomana objektina? Vai onko niin, että tekijät ovat kokeneet tarpeelliseksi ottaa naiskuvansa omiin käsiinsä ja piirtää itse ne kuvat, jotka heidän kehoaan esittävät? Omien kuvien (omakuvien?) tuottaminen on joka tapauksessa visuaaliseen kulttuuriin osallistumista ja sen aktiivista rakentamista edes osaksi omin ehdoin.

Oli miten oli, ero miesvalokuvaajien piiloseksuaalisen estetiikan ja nuorten naisten epähäveliään karkeuden välillä pistää jopa tällaisen melko intohimottomasti feminismiin suhtautuvan tarkkailijan silmään. Se on vänkää.